Joulukuu 2011: Semanttiseen verkkoon
Torstai, 1.12. 2011
Päivän hyvä uutinen: Tällä lomakaudella jäljellä vielä 18 käyttämätöntä lomapäivää.
Eilen sain täyteen 15 vuotta työuraa, ja tuloksena sain sitten pitkän lomaoikeeuden. Epäilemättä tämä laiskan valtion työntekijän oikeuksien lisälaajennus on se korsi, joka katkaisee kamelin selän ja suistaa euron lopulliseen tuhoon. Voin sitten miettiä, oliko 8 lisälomapäivää vuodessa sen arvoisia.
Koska peliä ei päivälle ollut, tein matkavalmisteluja. Finnairin toiveen mukaisesti vein Mirin kanssa matkatavarat lentokentälle jo edellisenä iltana. Hihnan nieltyä laukun tajusin pari asiaa, jotka olivat unohtuneet siitä. Ehkäpä ostan Tescosta niille korvikkeet.
Perjantai, 2.12. 2011
Päivän muistisääntö: Kotiovelta SWCC:lle matkustamiseen kuluu 12 tuntia
Helsinki
Vaikka päivä on teknisesti ottaen lomaa, hankkiudun museolle puoliltapäivin istumaan parissa palaverissa ja tekemässä pikaisia säätöjä. Kahden tunnin työrupeama on tehokas ja tarpeellinen. Sen jälkeen siirryn kotiin valmistautumaan lähtöön.
Bussi lentokentälle on paljon taksia epämukavampi, mikä yllätys. Kun matkatavarat on viety jo etukäteen, on eteneminen koneen lähtöportille nopeaa ja vaivatonta. Yhytän muun seurueen portin viereisessä kahvilassa. Minä ja Miri olemme matkan Etelä-Walesin veteraanit, Kimmolla on luolakokemusta toisaalta muttei täältä, ja Riikka ja Tatu ovat ensimmäisellä matkallaan suureen luolaan. Juttujen taso on melko hysteerinen, käy ilmi että olen ainoa joka on nukkunut hyvän yöunen.
Lontoo - Penwyllt
Lento on aikataulustaan jäljessä. Koetan ensin lukea museolta mukaani ottamaa RDF-manuaalia, mutta se osoittautuu todella unettavaksi kirjaksi joten vaihdan elokuvan katsomiseen. Lontoon päässä matkatavara-autorumba sujuu hitaasti. Vasta iltakymmeneltä paikallista aikaa saamme ison farmariauton allemme ja lähdemme liikkeelle.
M4:llä ei ole ruuhkaa, mutta taivas pudottelee niskaan sen verran vettä, ettei älyttömän nopeasti kehtaa ajaa. Miri on ratissa suurimman osan aikaa. Matka on pitkä ja puuduttava. Päiväsaikaan tiellä sentään näkee hauskoja maisemia, yöllä ei näe yhtään mitään. Takapenkillä torkutaan, auton radio ei tahdo ottaa signaalia merirosvolähettimestä ja paikalliset kanavat soittavat vaan ääritylsää teknoa.
Kahden aikaan saavumme Tescolle. Onneksi olemme tehneet ostoslistan etukäteen, koska aivotoiminta on lähes pysähtynyt ja suunnittelutyö on liki mahdotonta. Mekaanisesti juoksemme listamme läpi ja ängemme ennestään melko täyteen autoomme kassikaupalla muonaa.
Sitten viimeinen varttitunnin ajo pimeitä maalaisteitä pitkin Penwylltiin. SWCC:n luolamajan piha on aivan täynnä autoja, mutta mökissä ei ketään ole hereillä ja vierasmakuuhuoneet ovat tyhjiä. Ulkona on kylmää ja tuulista, mökissä ei ole kaikkein lämpimimmät oltavat. Näytämme ekakertalaisille perusvälttämättömyydet.
Puoli neljän aikaan pääsen viimein ryömimään makuupussiin. Taju lähtee melkein heti, ja palaa puolta tuntia myöhemmin palelun vuoksi. Puen päälleni lisää lämmintä vaatetta ja annan nukkumatin tyrmätä minut uudestaan.
Lauantai, 3.12. 2011
Päivän korvamato: "If you want to go caving / then you better start saving / Before you go / down below / come to Vendor's Row" - Dan McConnell, Vendor's Row
Penwyllt, SWCC:n maja
Unirytmi on täysin tuntemattomassa tahtilajissa. Herään paljon aiemmin kuin olen aikonut, mutta olen yhä aivan poikki. Lopulta ajaudun aamiaiselle ennen yhtätoista. Pihalla on Starless Riverin auto myymässä luolakrääsää. Rahojen vaihtaminen maan alla tarvittaviin hyödykkeisiin alkaa saman tien.
Päivän suunnitelmat elävät hieman, kun Miri kutsutaan retkelle Pant Mawr Potiin. Tuumin, että aivan hyvin voin vetää OFD II:n peruskierroksen itseksenikin. Miri päästetään seikkailemaan vertikaalisiin luoliin, me lähdemme retkelle Ogof Ffynnon Ddu'iin.
OFD II
Ensimmäistä kertaa koskaan vien pelkästään OFD-ekakertalaisista koostuvaa porukkaa tähän luolaan. Ei silti hermostuta, peruskierros on tullut tutuksi. Alas luukusta, rituaalinomainen hetki pimeydessä, sitten Brickyardia pitkin Gnome Passageen, alas Corkscrew'tä, alas Salubrious Streamia, alas, alas, aina Cross Riftiin saakka. Teen pari pientä suunnistusmokaa, mutta ne ovat luonteeltaan uusia ja ennen toistamattomia.
Luolakerholla käynnissä oleva Provisional Members Weekend on tuonut maan alle muitakin ihmisiä. Alkumatkasta suunnilleen varttitunnin välen törmäämme toiseen maan alla olevaan joukkueeseen. Onneksi lähdimme iltapäivästä, niin tungos ei ole tätä pahempi. Satunnainen ihmiskohtaaminen jossain syvällä kiven alla on vielä ihan hauskaa, mutta kun väkeä on joka mutkan takana luolan magia alkaa kadota. Sentään Cross Riftin jälkeen luola tuntuu tyhjältä.
Shatter Pillar on retkemme kaukaisin piste. Sieltä kierrämme takaisin ja alamme taas nousta. Riikka valittaa huonoa kuntoaan, ja kieltämättä olen pitänyt yllä aika reipasta tahtia. Hidastamme menoa. Viiden tunnin tiketissä meillä on vaikka miten paljon ilmaa.
Salubrious selvitään, Corkscrew noustaan ylös. Olen itsekin hieman väsynyt, mieleni harhailee, kuljen letkan viimeisenä. Sitten tajuan, että reitti tuntuu hankalammalta kuin muistan, eikä mikään näytä tutulta.
Minulla ei ole hajuakaan missä olemme, mutta tiedän, ettemme ole siellä missä meidän pitäisi olla.
Huikkaan tauon, ja kerron muulle tiimille tilanteen. Jätän heidät hetkeksi istumaan kiville samalla kun kierrän itse takaisin jälkiämme pitkin. Muistelen luolasanastoon kirjoittamaani täsmennystä termille eksyminen - "Tilanne, jossa luolaharrastaja ei tiedä missä on, minne on menossa ja mistä on tullut. Jos jokin näistä ehdoista ei täyty, kyseessä ei ole eksyminen." Tiedän mistä olen tullut, en siis ole eksynyt.
Löydän Corkscrew'n yläosan, ja tajuan mokani. Olen päästänyt epähuomiossa meidät kääntymään vasemmalle, Chasm Passagen suuntaan ja syvemmälle luolaan, kun meidän olisi pitänyt lähteä oikealle kohti Wedding Cakea ja uloskäyntiä.
Koko ryhmä backtrakkaa. Tämä ei olisi muuten homma eikä mikään, paitsi että alamme oikeasti olla aika väsyneitä eikä juuri nyt tällaista suunnasta sekoamista olisi kaivattu. Lyhytkin reitti on tarpeeksi hankala väsyneenä.
Viimeiset muutama sata metriä maan alla kuljetaan ennätyshitaasti ja varovaisesti. Aikaa on runsaasti, enkä tahdo kenenkään taittavan nilkkaansa. Lopulta pääsemme luukulle, ja nousemme ulos.
Nummella on hämärää ja viileämpää kuin luolassa. Kokemus on minulle täysin uusi. Kävellessämme takaisin mökille yhytämme Pant Mawr Potilta palaavan seurueen.
Sunnuntai, 4.12. 2011
Päivän mukavuus: Ihmismassan vähennyttyä luolakerhon suihkuissakin on taas painetta.
OFD I
Täysilukuisena joukkueena laskeudumme alas OFD I:n sisäänkäynnistä. Aamupäivän on sadellut muttei kovin rankasti, vesitilanteen pitäisi olla ongelmaton. Stepin päällä on hieman vettä, mutta ei riittävästi saamaan epäilemään mahdollisuuksiamme selvitä virrassa.
Musta kivi ja kirkas vesi ympäröivät meidät. Etenemme hitaasti ja harkiten, kaikki nähtävyydet ja kiinnostavat toimintakohdat huomioiden. Boulder Chamber, Lowe's Chain, Roundabout Chamber, Elephant's Posterior, kaikki kulkevat ohitse tasaisen nautinnollisesti.
Retki on paljon eilistä rennompi. OFD I on toki kuivia yläosia helppokulkuisempi, mutta meidän kalibraatiomme omaan jaksamiseemme on myös paljon parempi. Ensimmäistä kertaa sitten alkukevään 2010 olen OFD I:n retkellä, joka ei tunnu painostavalta tai epäonnistuneelta. Viidellä edellisellä retkellä riesana on joko ollut liian tiukka aikataulu, oppaan näyttökoe, eksyminen, liian korkealla oleva vesi tai Cthulhu ties mikä vastoinkäyminen. Nyt kaikki sujuu ja meno on hilpeää. Tungostakaan ei tunneleissa ole, saamme hölmöillä aivan keskenämme.
Lopussa jakaudumme kahteen ryhmään: uloskäynnin vieressä otan vielä energiaa pursuavat Kimmon ja Tatun mukaan pikaiselle lisäkierrokselle Eagle's Nestin suuntaan. Eivätpä voi sanoa, etteivät kastuneet kunnolla.
SWCC HQ
Luolaseuralle saapuneen Martinin kanssa pohditaan huomista retkeä. Martin oli luvannut viedä halukkaat vähän kiinnostavammalle kierrokselle, ja olen ehdottanut tällaiseksi OFD I - Cwm Dwr -läpiretkeä. Käymme pimeässä illassa viereisellä louhoksella vilkaisemassa Cwm Dwrin kauheaa sisäänkäyntiä. Tatu on 186-senttisenä meistä pisin, ja hänen raajoillaan ylös kiipeäminen ahtaita betonirenkaita voisi olla todella jännittävä kokemus.
Sunnuntai-ilta on vienyt suurimman osan luolamökin asujaimistosta takaisin koteihinsa. Suomalaisten lisäksi paikalle jää vielä Martin, Starless River -kauppias Tony ja pari teiniä. Ennenkuin rahastonhoitaja pakenee paikalta, ostamme seuran krääsäkaupasta luolakarttoja, T-paitoja, mukeja ja muuta turhaa.
Maanantai, 5.12. 2011
Päivän selittely: Tavanomaista detaljoidumpi reittikuvaus johtuu tarpeesta tehdä itselleni muistilista siitä, mitä kaikkea tältä retkeltä nyt lopulta löytyykään.
SWCC HQ
Luolamökille jääneet ihmiset muodostavat kaksi retkikuntaa. Ensimmäistä suomalais-englantilaista partiota vetää Miri ja se aikoo matkata Crystal Pool Chamberille OFD I:ssä. Toista retkeä johtaa Martin, ja se tekee läpimatkan OFD I:stä Cwm Dwriin. Käytännössä Martin on paikalla vain kouluttajan roolissa, minun tulee tehdä suurin osa reitinvalinnoista. Ainoastaan ajan käydessä tiukoille Martin aikoo tarttua ruoriin.
Kimmo lähtee kanssamme maan alle - Tatu päätti eilen näkemänsä perusteella, ettei aio yrittää taistella ahtaan Cwm Dwrin kanssa. Kieltämättä valokuvaajalle Crystal Pool tarjoaa enemmän, ja järjestelmäkameran raahaaminen ahtaalle läpiretkelle ei olisi hyvä idea.
Ostan Starless Riveriltä pikkuisen Beast Sidekick -repun jonne pakkaan tarvikkeeni. En todellakaan aio viedä tavallista suuren ryhmän varustesäkkiäni tälle matkalle. Ennen aamukymmentä olemme liikkeellä.
OFD I, alaspäin
Juostuamme virtaosuuden läpi retken mielenkiintoinen osa alkaa. Tunkeudun Boulder Chamberin päässä olevaan lohkaretukokseen ensimmäisenä ja haen reitin sen läpi. Tämä onnistuu melko vaivattomasti, mutta suunnistusurakka on vasta alussa.
Tämä on teknisesti neljäs kertani näissä osissa luolaa. Navigoinnin Diver's Pitchille pitäisi olla helppoa, mutta jos pätkä on vuosi sitten riittänyt hämmentämään Iainin kaltaista monikymmenvuotista veteraania, se pystyy varmasti eksyttämään minutkin. Olen katsonut reittimme uudesta luolakartasta päämajan seinällä, mutta se onnistuu jotenkin olemaan vielä vanhaa karttaakin sekavampi. Muistan reittimme palasia sieltä täältä, mutta en ole varma siitä, mikä tulee missäkin järjestyksessä.
Connectionin jälkeen käännytään oikealle, ryömitään ja kontataan tovi, ja päästään kohtaan jossa voi joko kiivetä tai ryömiä. Aiemmin olen ryöminyt, nyt koetan kiipeilyreittiä ja totean sen paljon nopeammaksi joskin myös keskittymistä vaativaksi. Olen siihen kuitenkin sopivan pitkä. Sen jälkeen käytävä kulkee haarautumatta, kunnes vastaan tulee T-risteys. Minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa, mutta olen varma etten tahdo lähteä liukumaan alasäin mustuuteen. Martin vahvistaa epäilykseni: liu'un alapäässä olisi Pwll Twll, kohta jossa kokonaan veden alla oleva osa luolaa kohtaa hetkeksi ilman. Alas ei ole mitään asiaa, vaikka haluaisinkin nähdä miltä virta siellä näyttää. Ei kuitenkaan tänään.
Reitti jatkuu tavallaan suoraviivaisena, vaikka valintakohdat tuottavatkin vaikeuksia. Mitä tehdä kun seinät näyttävät sveitsinjuustolta? (Mennään kuluneinta reittiä, vaikka kaikki lopulta johtavatkin samaan paikkaan.) Mennäänkö alas lattiassa olevasta kolosta vai ylös lohkareikosta? (Alas - yläkautta pääsee samaan tilaan, mutta liian korkealle.) Olenko oikeassa paikassa kun edessäni on ikävän näköinen ja leveä parin metrin laskeutuminen? (Olen, ja alas tästä mennään - joskin olen lähes varma, että helpompikin reitti on olemassa.) Miksi tässä ryömitään? (Koska muistini on huono, enkä muistanut, että Letterboxin kammioon tullaan matalana.) Martin koettaa luola-fu -opetustyylillään hämmentää minua aina välillä, mutta en suostu häkeltymään vaikka hän katoaisi valot sammutettuna.
Letterboxista selvitään, sen jälkeiset kiemurtelutkin alkavat olla tuttuja. Diver's Pitchillä on vesiputous. Laskeudun kymmenen metriä alaspäin suoraan veden alla, koska en tajua että oikea reitti olisi putouksen vasemmalla puolella. Pohjalla minun on hieman viileä olla. Sentään Martin ja Kimmo kulkevat järkevämpää reittiä.
Cwm Dwr, ylöspäin
Cwm Dwrin pohjalla on joukko leveitä ja helppokulkuisia käytäviä. Ne ovat minusta yhä varsin kauniita, mutta juuri mitään mieleenpainuvia piirteitä niissä ei tosiaan ole. Suunnistamiseni täällä on melko surkeaa. Piccadillyn vesiputouksen ja maypolen muistan vaan, koska niistä on ollut puhetta aiemmin, en tunnista Smithyä kun sinne viimein löydän, koetan lähteä kiertämään sen yläosaan vaikeampaa reittiä vasemman laidan helpon kalsiittikiipeämisen sijasta. Lopulta hukkaan itseni täysin, Martin livahtaa jonnekin, ja kun osun samaan paikkaan hänen kanssaan tajuan, etten tiedä alkuunkaan missä olen.
Kompassi, luolakartta ja lupaavan kolon lyhyt tähystys kuitenkin palauttavat orientaationi. Jotekin olemme päätyneet Cwm Dwrin lohkaretukoksen alkuun, juuri sinne minne halusimmekin - reitti vaan on ollut täysin muuta kuin kuvittelin. Jotta tätä suolisolmun kaltaista luolastoa alkaisi hahmottaa yhtään, siellä pitäisi käydä useammin.
Paha vaan, että Cwm Dwrissa käyntiä vastaan puhuu luolan älyttömän työläs sisäänkäyntijakso, johon nyt lähdemme. Lohkaretukos on kolmiulotteinen sokkelo jossa Martin menee suosiolla ensimmäisenä. Saan hienoista tyydytystä siitä, että hänkin hukkaa kerran suunnantajunsa kahdeksi minuutiksi. Murikkalabyrintin jälkeen tajuan olevani jo aika väsynyt, ja jopa Cwm Dwr Jaman helpot kiipeilyt tuntuvat jaloissa ja käsissä. Pikkureppu on jo siirtynyt minulta Kimmon riesaksi.
Juuri ennen Cwm Dwr Crawlia pidämme kymmenen minuutin paussin, ensimmäisen tähän mennessä. Martin kertoo luolatarinoita. Sitten alas lattiassa olevasta kolosta tämän retken toiseksiviimeiseen rytistykseen.
Cwm Dwr Crawl on edelleen kamala. Sen jälkeen seuraavat sileät konttaus- ja ryömintäpätkät ovat myös inhottavampia kuin olen muistanut. Kun tilat viimein laajenevat SAS Chamberiin, tajuan että siinäkin on reitinvalintaongelma. Vetoa seuraten päädymme ryömimään kylmään veteen liukkaalle kalkkikivelle. Sitten edessä on enää kiipeäminen ylös betonirenkaita.
Jo kiipeämisen alussa olen kauttaaltani märkä ja jäässä. Nousen ylös viimeisenä, reppu jälleen minun raahauksessani. Betonirenkaat eivät ole salaperäisesti laajentuneet talven johdosta, joten vieläkään en mahdu kiipeämään jaloillani. Kiskon itseni ylös auringonvaloon käytännössä käsivoimin kuten aiemminkin.
SWCC, jälkipuinti
Koko retkeen on kulunut neljä tuntia viidestä tikettiin varatusta. Olen vallan tyytyväinen vauhtiimme. Pitkän kuuman suihkun jälkeen siirryn karttahuoneeseen antamaan selontekoa reitistämme, mutta jostain hyökkää päälleni massiivinen pahoinvointi enkä tahdo edes pysyä jaloillani. Saan selitettyä jotain siitä miten kuljimme, ja kiitän Martinia hyödyllisestä retkestä. Sen jälkeen vajoan tuolin pohjalle. Mökissä on paikalla vain Riikka, muut ovat maan alla jossakin.
Pakotan itseni syömään ja juomaan jotain, ja tajuan luultavasti kärsiväni hypotermiasta. Hoidan sitä valtavalla määrällä teetä ja hedelmiä. Omituista kyllä, lämpimässä oleminen aiheuttaa huonovointisuutta, ulkona kylmässä käyminen tuntuu paremmalta. En silti jää ulos oleilemaan.
Illansuussa Miri tuo oman retkikuntansa takaisin OFD I:n uumenista. Hänen retkikunnastaan oli tällä kertaa löytynyt maanalainen kauhukakara, joka oli koettanut tehdä itsetuhoisia asioita kunnes Miri oli huutanut hänet järjestykseen.
Käytän oman loppuiltani lukemalla ja kuuntelemalla musiikkia. Kimmo ja Tatu saavat vielä iltakahdeksalta inspiraation käydä OFD II:ssa, ja vievät yhden englantilaisista luolailijoista mukanaan. Parin tunnnin retkellä hekin oppivat, että luolakartta ei millään tavalla vastaa todellisuutta.
Tiistai, 6.12. 2011
Päivän termi: Biohacking
M4
Lukitsemme SWCC:n mökin jälkeemme ja lähdemme tien päälle. Enää ei olisi maan alle jaksanutkaan mennä. Paluumatka sujuu jutellen seikkailuharrastuksista, musiikista, historiasta ja yhteiskuntarakenteista. Kimmo ja Tatu ovat kiipeilleet ihan oikeilla vuorilla, ja vaikka moinen raittiissa ilmassa oleskelu ja teltassa asuminen ei viehätäkään, herättää kuvailu lumivyöryn äänestä jonkinlaisen primitiivisen kiinnostuksen kokea sellainen.
Lontoo
Auto palautetaan Heathrow'lle. Sen jälkeen normaaliin kaavaan tulee kuitenkin poikkeus. Minä ja Riikka jätämme muut lentokentälle ja suuntaamme metrolla Lontoon keskustaan. Riikka on menossa siskonsa luo esikaupunkialueelle, minä hakeudun keskustaan.
King's Crossin metroasemalla nousen Piccadilly Linestä ja etsin hotellini. Olen kuvitellut että halvan hotellin metsästäminen olisi jättänyt minut johonkin karmeaan murjuun, joten Comfort Inn yllättää positiivisesti. Huoneen läpi ei tuule ja suihkukin näyttää olevan aivan kelvollinen.
Virallisesti SWAT4LS-konferenssi ei ala vielä. Pohtiessani illan ohjelmaani tajuan, että huomisen hackathon-päivän suunnittelu käynnistyy aivan kohta. En tiedä, onko hackathon lainkaan minulle soveltuva ohjelma - en ole oikeasti mitenkään varteenotettava koodari ja semanttisesta webistäkin tiedän vain sen mitä ensimmäiset 12 sivua RDF-kirjastani ovat minulle kertoneet. Kuitenkin päätän mennä paikalle.
Harhailtuani pari tuntia pitkin Camdenia etsiydyn University of London Unionille. Yläkerrassa sijaitsevassa biletystilassa on pöytiä, jatkojohtoja ja nelisenkymmentä bitti- tai bionörttiä. Vaikken olekaan ilmoittautunut hackathoniin, minut toivotetaan tervetulleeksi mukaan.
Loppuilta onkin sitten todella hämmentävä. Tämän ohjelman tavoite on saattaa biotieteilijöitä ja semanttisen webin asiantuntijoita yhteen tuottamaan välineitä tarttuvien tautien torjuntaan. Jotkut paikalle saapuneista pitävät viiden minuutin puheenvuoroja jo tekemistään välineistä tai kiinnostavista pulmista. Eräskin biohakkeri kaavailee todella halpaa ratkaisua maailman malariaongelmaan; tiellä ovat vain lääketehtaiden patentit, poliittiset ongelmat ja koulutus.
Järjestäjät jakavat juomapoletteja verkostoitumisesta ja ideoiden liimaamisesta ideataululle. Minulla on juuri ja juuri riittävästi osaamista seurata keskusteluja. Verkostoidun hieman - kerron luonnontieteellisen museon semanttisen webin päälle rakentuvasta kokoelmanhallintaprojektista, ja saan paljon hyödylliseltä kuulostavia insightejä. Aivan kuka tahansa muu projektiryhmän jäsen saisi minua enemmän irti tästä, mutta he eivät paikalle ehtineet, joten joudun koettamaan itse markkinoida meitä kiinnostuneille sekä tarttua heitettyihin ehdotuksiin. Suomesta paikalle on saapunut vain kaksi ihmistä, toinen on biotutkija Åbo Akademista.
Yhdentoista aikaan keskittymiseni herpaantuu. Viimeisen lightning talkin jälkeen livahdan hotellille. SWCC:n jälkeen vuode on pehmeä, lämmin ja tilava.
Keskiviikko, 7.12. 2011
Päivän kysymys: "Do you want Bohemian Rhapsody?" Do we ever!
Hackathonin toinen päivä pudottaa minut auttamattomasti kelkasta. Muutaman tunnin koetan olla hyödyllinen buginmetsästäjä, mutta sitten totean että olen käsiteltävistä asioista ja työvälineistä niin ulkona, että minun on aivan sama olla muualla. Tilaisuus on silti ollut enemmän innostava kuin turhauttava. Innostuneiden ihmisten ideoita on ollut hauska kuunnella ja olen jopa saanut pari hyvää omaan työhöni liittyvää ajatusta sekä motivaation kahlata RDF-kirjani läpi.
Lukupaikaksi valitsen Lontoon luonnonhistoriallisen museon, periaatteella että aina kun RDF alkaa tympiä, voin käyttää hetken näyttelyiden parissa. En muista käyneeni täällä aiemmin, ja vaikka olenkin odottanut jotain aika mojovaa, on koko paikka vielä tyrmäävämpi kuin edes olen odottanut. Kärsin hillittömästä museokateudesta kulkiessani silmäillessäni dino- ja geologisia näyttelyitä.
Täydelle turistivaihteelle siirtymisen asemasta asentelen koneelleni huomenna konferenssissa tarvittavia ohjelmia ja opettelen RDF-asiota. Hackathon on oikeasti saanut minut innostumaan sen sisällöstä. Haluaisin päästä soveltamaan sitä jotakin, mutta en heti keksi sopivaa kohdetta.
Illalla vilkaisen Lontoon tapahtumakalenteria ja bookkaan liput We Will Rock You -musikaaliin. Aivoton viihde on tässä vaiheessa hyvin tervetullutta. Teatteri on vaan parin metropysäkin päässä, liput ovat melko halpoja. Esitys itse on vailla suuria innovaatioita (pari pientä kyllä löytyy), mutta se on reippaan rokkaava ja rouhean kuuloinen, kuten pitääkin. Enimmäkseen Queen-faneista koostuva yleisö on myös voimalla mukana.
Torstai, 8.12. 2011
Päivän filosofinen termi: Open World Assumption
SWAT4LS 2011 lähtee vihdoin ihan oikeasti käyntiin. Saan osallistujalätkän ja päädyn istumaan Semantic Web Deep Dive -esittelyluennolle. Kuuden tunnin opetusmateriaali on ahdettu kolmeen, ja se todella näkyy - jos keskittyminen herpaantuu hetkeksikään, putoaa täysin kärryiltä. Vauhti ja aiheen mielenkiintoisuus riittää pitämään minut skarppina mukana.
Intensiivikurssi nielee melkein kaiken keskittymiseni, ja muut ohjelmanumerot eivät ole aivan niin olennaisia oman työni kannalta. Niinpä iltapäivän luennot menevät hieman ohi. Päivän ohjelman jälkeen olen taas huono ulkomaanmatkailija, enkä jaksa oikein lähteä minnekään katselemaan nähtävyyksiä. Koetan lähteä kävelylle, mutta ulkona sataa niin paljon, että hykään tämänkin ajatuksen. Käytän iltani lukemalla ja kirjoittamalla, ja menen varhain nukkumaan.
Perjantai, 9.12. 2011
Päivän näkemys: "Scruffy is good."
Viimeinen päivä konferenssia on varsinainen workshop. Olen vähitellen alkanut käsittää biotieteilijöiden puhetta ja tutoriaalien jälkeen tietokanta-asioiden seuraaminen on kiehtovaa.
Juttelen Natural History Museumin edustajan kanssa kokoelmanhallinnasta ja London City Universityn kaverin kanssa nimistöissä olevien virheiden korjaamisesta. Voisin oikeasti oppia viihtymään tällaisissa tapahtumissa. Esityksiä kuunnellessa melkein harmittaa, että olen vaan työssä biotieteiden tylsässä taksonomiaa hallinnoivassa osastossa - kaikki oikeasti todella jännittävä tuntuu tapahtuvan tarttuvien tautien, genetiikan ja muiden mikrotason tieteenalojen alalla. Olisikohan hauskaa loikata töihin jollekin bioteknologian startupille? (Ei luultavasti oikeasti, arvostan työelämässäni vakautta ja museon kaltaisessa ikuisessa muistiorganisaatiossa työskenteleminen tuo sitä hyvin.)
Konferenssi päättyy vähän ennen seitsemää. Sen jälkeen lähden haahuilemaan pitkin Lontoota. Teen paikkatutkimusta pelikampanjoitani varten, retkeni kuljettaa minut räjähtäneisiin lähiöihin, puolityhjille teollisuusalueille ja vilkkaaseen perjantai-illan vilinään. Olen siirtänyt kompassin luolahaalaristani takin hihaan, ja havaitsen sen helpottavan kaupunkisuunnistustakin huomattavasti. Ulkona on tullut kylmä.
Lauantai, 10.12. 2011
Päivän elokuva: The Bourne Identity. Olin ihan unohtanut, miten laadukas se on.
Syntymäpäiväni kunniaksi matkustan Lontoosta takaisin Helsinkiin. Britannia ei ole vielä lentokentälläkään tajunnut, että langaton verkkoyhteys on vessojen kaltainen peruspalvelu. Muutenkin valtakunta on tehnyt viimeisten tuntien aikana parhaansa ärsyttääkseen minua: online check-in ei ole toiminut, hotelli ja minä olemme eri mieltä siitä, onko museo jo maksanut huoneeni ja metrossa on juuttunut päälle "Mind the Gap" -kuulutus.
Helsingissä on harmaata, kylmää ja sateista. Taksikuskini väittää taloustieteen olevan yksinkertaista ja kannattaa rajojen sulkemista vierailta. Hurraa Perus-Suomelle.
Sunnuntai, 11.12. 2011
Päivän tietokonepeliluonnos: Against The Wall, joka kutkuttaa korkeuskammoani
Lepopäivä kului rinkan purkamisessa, pyykkäämisessä, siivoamisessa ja muussa tavanomaisessa.
Maanantai, 12.12. 2011
Päivän varaosa: Uudet tukipohjalliset. Vanhat alkoivatkin olla luolaretken jäljiltä vähän loppuunkuluneet.
Museolla minua odottivat käsittämättömät tietotekniset ongelmat. Semanttisen webin sfääreissä leijailu oli jättänyt minut täysin väärälle vaihteelle kohtaamaan tietokantojen juttelun tai edes yksinkertaisten viestintäsovellusten ongelmia.
Muutenkin työpäivä oli vähän masentava, asiat eivät edenneet ja osaaminen oli tiessään. Ulkona satoi ja oli inhottavaa. Huomaan kaipaavani lunta, tosin en ihan niin suuria määriä kuin kahtena edellisenä vuotena.
Tiistai, 13.12. 2011
Päivän web-sarjakuva: Menage à 3 (NSFW, eikä erinomaisuus aukea jos sarjakuvaa ei ole seurannut pitkän aikaa.)
Päivä oli sentään hieman eilistä eläväisempi, joskin töissä oli ärsyttävät hetkensä. Tulin ylipuhutuksi toimimaan hetkeksi atk-tukena ja kun käyttäjä tajusi, ettei tämä oikeastaan ole minun tehtäväni, hän vaati saada tarjota minulle kahvit (tai vastaavat, kahvia en sentään ryhtynyt juomaan). Oikeasti minä olisin paljon mieluummin vaan ollut tekemässä oikeita töitäni kuin viettänyt ylimääräisiä kahvitaukoja tai ottanut ajatuksiini lisää katkoja.
Luolaseuran jäsentapaamisessa kävi ilmi, että poissaollessani seuran aktiivit olivat suunnitelleet seuraavalle kesälle vaikka mitä toimintaa. Tämä kuulosti todella mainiolta. On hyvä tajuta, että seura tekee reippaasti juttuja silloinkin kun en ole itse katsomassa.
Keskiviikko, 14.12. 2011
Päivän liikuntamuoto: Ei ainakaan kiipeily
Hallintoasioihin keskittyneen työpäivän jälkeen kiipeily sujui huonosti. Kaikki kolme seinälle saapunutta olivat jotenkin täysin väärässä vireessä ja tuloksena meno vaihteli epäonnistuneesta vaaralliseen. Sekä mieli että keho ovat selvästi siirtymässä joululomalle.
Toisaalla tullut uutinen kertoi, että Alan Wakekin oli viimein ilmestymässä Windowsille. Olen pelitestannut sekä tätä peliä että sen jatko-osaa ja nimenikin löytyy kredittilistan häntäpäästä, nyt pääsen sitten oikeasti kokemaan itse pelinkin. Selvästi kannatti odottaa kärsivällisesti ja olla ostamatta Xboxia (ei niin, että tähän olisi suurta riskiä edes ollut).
Torstai, 15.12. 2011
Päivän viisaus: How to Gracefully Recover from a Mistake
Aikomuksena oli käydä tänään altaassa harjoittelemassa sukellustekniikkaa. Kuitenkin iltapäivällä kävi ilmi, että eräs palvelimistani oli kuukahtanut ja suostui näyttämään vain sinistä ruutua. Yksinkertaiset korjaukset eivät onnistuneet, ja vähän ennen neljää jouduin ilmoittamaan muille sukeltajille että tämä keikka jäisi nyt minulta väliin.
Vastoin ennakko-odotuksiani sain palvelimen takaisin pystyyn. Veden alle menemiseen ei kuitenkaan enää siinä vaiheessa aikaa ollut. Lohduttauduin lukemalla loppuillan web-sarjakuvia. Korvikkeena tämä ei ollut kovin ihmeellinen, koskapa löytämäni sarjakuvat eivät olleet erityisen hyviä eikä niistä ollut mitään apua kuivapukutoiminnan palauttamisessa mieleen.
Perjantai, 16.12. 2011
Päivän tietokonepeli: Limbo. Makaaberi mutta hieno.
Geologien kanssa kokoustamista, pienten ongelmien jahtaamista, flunssan väistelyä, Limbon pelaamista, Dance with Dragonsin lukemista. Pitäisi tehdä kaikkea vakavaakin, mutta jotenkin energia ei riittänyt.
Viikonloppu, 17.-18.12. 2011
Ajankohdan normaaliuden pilkahdus: Terve liidipelko. Olinkin jo kuvitellut, että yhdeltä kanssakiipeilijältä tämä puuttuu kokonaan.
Ulkona märkä ja harmaa sää jatkui. Viikonlopulle oli jäänyt kasa töitä, joiden parissa ei onneksi mennyt ihan valtavia aikoja. Kiukutellut palvelin ei toistanut häiriöitään, joten pystyin käymään kiipeilemässä vailla suuria paineita. Seinällä ei mennyt älyttömän hyvin, mutta yhden vaikean reitin suhteen sentään sain pienen oivalluksen seuraavasta askelestani.
Ensi viikolle oli tulossa pari peliä. Huomasin valmistautumiseni olevan hieman heikonpuoleinen, joten kävin läpi muistiinpanojani ja kirjoitin lisää sisältöä. Treenasin myös hentoja raajojani lukemalla Dance with Dragonsia. 1200-sivuinen kovakantinen kirja on epämukava lukea kaikissa asennoissa, joten lopulta päädyin ottamaan sen käsivoimatreenin kannalta. Sarjan edellinen osa oli ollut jonkinlainen pettymys, mutta tämä oli onneksi kiinnostavampi.
Maanantai, 19.12. 2011
Päivän sankari: Film Crit Hulk, jonka ilmaisun selkeyttä ja rakentavuutta en voi kuin kadehtia. Näin ollaan positiivinen olematta rasittava.
Heti aamun kunniaksi uutisista hyppäsi Kim Jong-Ilin ruma naama, tosin vain kuolinilmoituksesta. 2011 on ollut kova vuosi vanhoille diktaattoreille. Kai tämän voisi nähdä hyvänä asiana, vaikka en olekaan varma että asiat ovat suuremmin muuttuneet. New boss, old boss, fooled again, et cetera.
Töiden jälkeen oli tarkoitus käydä läpi peliasioita Miken ja Kaisan kanssa, mutta Mike putosi pois yhtälöstä joten kävin sitten Kaisan kanssa pelijuttuja läpi kahdestaan. Palatessani kotiin pelinjohtokeikalta tajusin, että olo oli kuumeinen. Ei varmaan mikään ihme, kuluneen viikon olen viettänyt aika flunssa-altistavissa merkeissä.
Tiistai, 20.12. 2011
Päivän sankari: Daenarys Targaryen, taas
Kuume ja kurkkukipu sabotoivat ajatukset töistä, kiipeilystä, pelauttamisesta ja melkein kaikesta muustakin. Korkea kuume pysyi aisoissa vain buranalla ja melkein kaiken tekeminen oli liian vaikeaa.
Sain sentään luettua A Dance With Dragonsin loppuun. Edellisen kirjan tylsyyden jälkeen tämä oli taas Martinin laadukkaampia tuotoksia ja jaksoi innostaa minua. Toivottavasti pitkä tauko teosten välillä tarkoittaa, että Martin on nyt suunnitellut sarjan loppuun asti ja Winds of Winter ilmestyy ihan pian. Varmaan se ilmestyy ennen Method for Madnessiä ainakin.
Keskiviikko, 21.12. 2011
Päivän hämmennys: Tilauksen oheisviestinä lähetetyt ovikoodit eivät koskaan tunnu menevän perille Pizza Onlinen kautta. Tai sitten lähipizzeriani ei vaan osaa lukea niitä.
Korkea kuume piti enimmäkseen vuoteenomana. Älyllisin mahdollinen toiminta oli Doom 3:n pelaaminen. Hyvin ei mennyt.
Jouluaika, 22.-25 12. 2011
Ajankohdan viisastelu: Joko "putting the fist back into pacifist" tai "the experience was rather whelming"
Tauti yltyi sitten pitkäksi ja sitkeäksi. Tuloksena joulun ympäristö meni enimmäkseen petissä. Päivät napsin lääkkeitä, yöt käytin yskimällä ja ihmettelemällä miten tässä muka pitäisi nukkua. Kurkku tuntui kauhealta ja ääni katosi miltei kokonaan. Onneksi oli joululoma niin kehtasi sairastaa.
Aivan täysin lamaantunut en sentään neljä päivää ollut. Jaksoin käydä Mirillä syömässä joulusushia ja vaihtamassa lahjoja (sain ponin!) ja aattona Ripan ja muiden kanssa Kontulassa syömässä tieni läpi vuoresta jouluruokaa.
Sentään henkiset voimat olivat palautuneet siinä määrin, että saatoin pelata Deus Ex: Human Revolutionia. Olin suhtautunut peliin jonkinlaisella kammolla, mutta onneksi pelkoni olivat enimmäkseen turhia. Tästä eteenpäin luvassa voi sitten olla jotain spoilereita, asioita joita en itse ainakaan olisi tahtonut tietää ennen peliin hyppäämistä.
Alusta alkaen Human Revolution osoittautui aivan mainoksi ja oikean tuntuiseksi DX-perinteen jatkajaksi: trenchcoat päällä hiiviskelin kansainvälisten salaliittojen päämajassa ja murtauduin tietokoneisiin. Pelin ulkomuoto oli kaunis ja etenkin hahmojen sanalliset yhteenotot silkkaa namia. Pidin pelin sosiaalisista osista enemmän kuin Mass Effectin, ja hahmojen keskustelut olivat jo siinäkin ihan helvetin hyviä. Jotain laadusta kertoo sekin, että helvetillinen flunssakaan ei riittänyt pitämään minua poissa sen kimpusta kun olin sen päässyt viimein aloittamaan.
Isoin virhe pelissä olivat väkisin siihen tungetut tasonloppumörmöt. Alkuperäisessä pelissä isommankin vastustajan oli pystynyt jallittamaan laukaustakaan ampumatta nokkeluudella ja ennakkovalmistelulla. Tässä etsivähakkerini joka tuskin edes kantoi asetta lukittiin yhtäkkiä samaan huoneeseen jostain kokonaan toisesta peligenrestä karanneen avaruusmariinistereotyypin kanssa ja ovi aukesi vasta kun toinen oli ampunut toisen. Pelin tunnelma lensi ikkunasta, kun elokuvarinnastusta käyttääkseni Gattaca vaihtuikin kesken kaiken Commandoon. Millainen vatipäinen pelisuunnittelija kuvitteli, että tämä oli hyvä ratkaisu? Oliko joku oikeasti pelannut tätä peliä ja todennut "tässäpä tuli todella mainio käänne, hyvä että siitä on jätetty pois kaikki vaihtoehtoiset ratkaisutavat ja täytyy vaan rehellisesti ampua." Ei peli näistä kohtauksista suinkaan mennyt pilalle - niitä oli armollisen vähän, ja niiden välissä ne ehti hyvin unohtaa - mutta kauneusvirheinä ne olivat järkyn räikeitä.
Muutama hieman huomaamattomampi mutta vaikeammin korjattava virheratkaisu tuli myös vastaan. DX-veteraanille kerronta oli hieman yllätyksetöntä - sekä rakenteellisesti että teemallisesti kuljettiin hyvin tutuilla ja turvallisilla vesillä. Alkuperäistä peliä on kyllä selvästi kunnioitettu, ehkä vähän liikaakin. Kun pysähtyy asiaa miettimään, juonen käänteet tuntuvat hivenen koetulta ja kierrätetyltä. Invisible Wariin verrattuna tässä ei ole kovin tuoreita asioita uskallettu lähteä hakemaan.
Alkuperäisessä Deus Exissä tarinan pahiksien kanssa tulee hengattua ja keskusteltua ennenkuin näiden todellinen luonne vähitellen tai yllättäen paljastuu. Tuloksena vastapuolen päävaikuttajista tulee aidon oloisia henkilöitä, ja näiden sekä sankarin välisessä jännitteessä on hyvä henkilökohtainen ulottuvuus. Human Revolutionissa antagonistit tulevat vastaan melkeinpä pelkästään cut sceneissä tai aiemmin mainituissa taisteluissa. Kun vertaan J.C. Dentonin suhdetta Anna Navarreen, Maggie Chowiin ja Walton Simonsiin, jäävät Alex Jensenin vastustajat kovin valjuiksi ja etäisen tuntuisiksi.
Motkotusten suhteen tosin pieni disclaimer: en ole vielä pelannut peliä läpi - en edes tiedä miten pitkällä olen - joten voi olla että asiat sekä kerronnan että hahmointeraktion suhteen muuttuvat. Tavallaan melkein toivon että näin ei käy, koska hahmollani on hänen liittolaisiinsa todella hyvä suhde ja ehkä tuorein osa kerronnasta tähän asti on, että monet heistä ovat oikeasti pysyneet liittolaisina ja shokeraavia petoskäänteitä on sitkeästi vältetty. Lisäksi, HR:llä on kuitenkin siinä määrin ansioita, että pystyn vertaamaan sitä alkuperäiseen Deus Exään, eikä reaktio ole edes syvä huokaus siitä, kuinka mitään J.C. Dentonin suuren seikkailun kaltaista ei ole enää sen koommin tehty. On kyllä.
(Ja edelleen tärkeä osa Deus Ex -maailmaa on, että tekoälyt ovat sympaattisia! Koneiden oikeuksien puolesta!)
Maanantai, 26.12. 2011
Päivän sarjakuva: Questionable Content ja tekoälyjen oikeudet. Olkaa kilttejä koneillenne.
Joulu jatkui, tauti jatkui, Deus Ex jatkui. Ja kuinka ollakaan, jatkuessaan DX korjasi yhtäkkiä suuren kasan juonenkuljetuksellisesta varovaisuudesta ja tutuissa käänteissä pysymisestä. Peli onnistui yllättämään, lyömään vyön alle ja aiheuttamaan ihan oikeaa painetta ja vainoharhaa. Ekassa DX:ssä Icaruksen ensimmäinen ilmestyminen hahmoni infolinkkiin oli säikäyttää minut hengiltä; sama ei toimisi toista kertaa, mutta taitavat pelintekijät olivatkin keksineet muita tapoja pelotella ja häiritä.
Detaljirintamallakin päästiin takaisin korkealle tasolle uusien keinojen kautta. Onpa vaan pirun hienoa pelata peliä, joka uskaltaa luottaa siihen, että pelaajalla on aikuisen kokemusmaailma josta ammentaa eikä kaikkea tarvitse tehdä vain isoilla räjähdyksillä ja maximum awesomella.
Hahmorintamallakin tuli vastaan edistystä. Pomotappelut eivät varsinaisesti korjautuneet, mutta yllättäen kolmas niistä olikin nujerrettavissa aidolla DX-taktiikalla: olemalla helvetin tarkkaavainen ja tekemällä oikeita valintoja kauan ennen yhteenottoa. Tämä oli kaltaiselleni huolella ja harkinnalla pelaavalle silkkaa namia.
Sain pelin pelattua läpi aamuyöhön jatkuvassa maratonisessiossa. Kaikki loppuratkaisut eivät olleet kauhean fiksuja, mutta sentään koin voivani pysyä uskollisena valitsemalleni pelityylille viimeiseen asti. Etsivä palvelee totuutta, koettaa parhaansa mukaan pysyä inhimillisenä eikä turvaudu väkivaltaan kuin viimeisenä vaihtoehtona.
Heikkoa: liikaa cutscenejä, pari hölmöä valintaa, muutamassa kohdassa tympeää flirttailua lineaarisuuden kanssa, liiaksi gamistinen ote houkuttaa mikromanageroimaan tekemisiään. Vahvaa: aivan mahtava keskusteluliittymä, todella sympaattiset liittolaishahmot, mukaanimevä juoni, rikas emotionaalinen skaala. Human Revolution saa minulta Hyväksynnän Hylkeen ja pääsee alkuperäisen DX:n, Pathologicin, Portalin ja ehkä parin muunkin pelin muodostamaan "maailman parhaat tietokonepelit" -eksklusiiviseen klubiin.
Välipäiviä, 27.-28.12. 2011
Ajankohdan harminaihe: Ihan oikeasti tämä tauti voisi oikeasti jo kuolla pois.
Tauti heitti kovemman vaihteen silmään. Yskin niin ettei nukkumisesta ollut toivoa, lääkäri määräsi minulle opiaattiyskänlääkkeitä ja yhteisvaikutuksena olin aika kuutamolla. Puuhat ja suunnitelmat jäivät kun keskityin makaamaan, lukemaan mangaa ja näkemään unia saatanallisista murhaajaklovneista.
Torstai, 29.12. 2011
Päivän koulukunta: Tarantinolainen pelinjohtaminen. Inglourious Basterdsin hengessä rajatapauspsykopaatit tappavat natseja, lisäelementtinä vahinkolaukaus Pulp Fictionista ja vatsaan haavoittunut sankari Reservoir Dogsista.
Selvisin lääkepöllyistäni iltapäiväksi. Tämä oli hyvä, koska ohjelmassa oli Sic Semperiä. Katsoin pelimuistiinpanojani, sain pari oivallusta, ja nopeasti täydensin ajatuksiani. Kuudelta alkoi peli.
Kolmaskymmenes jakso oli oikein mainiota peliä. Kokonaisuus oli tasapainoiselta tuntuva sekamelska kumitiedettä, juonittelua, hahmojenvälistä kanssakäymistä ja lopulta intensiivistä toimintaa. Pääsin taas käyttämään NPC-kaartia oikein urakalla, mutta pelaajahahmot olivat ehdottomasti koko tarinan tähdet. Peli onnistui yllättämään minut täysin monesta kohdasta - tämä onnistui, koska käynnissä oli ainakin neljän erilaisen tavoitteen yhteentörmäys ja omatkaan hahmoni eivät tienneet millä puolella milloinkin olivat.
Peli olisi voinut olla kauhea ja traaginen, mutta lopulta se olikin sankarillinen ja voitonriemuinen. Tämä oli täydellistä. Vuoden viimeiseksi peliksi en olisi voinut toivoa parempaa.
Perjantai, 30.12. 2011
Päivän tajuaminen: Parin vuoden päästä lienee pakko viedä kaveripiirin penskoja tutkimusmatkalle Torholan luolaan. Jostain täytyy ennen sitä hankkia pieniä kypäriä.
Iltapäivästä kotiin saapui vieraita. Kaveripiirin kovin harvoin näkemäni osa -- Eppu ja Erik, Topsu ja Heli, Tommi ja Heta -- saapuivat syömään ja istumaan iltaa. Mukana tuli kaksivuotiaita protoihmisiä.
Oli mahtavaa nähdä näitäkin ihmisiä. Valtaosan iltaa käytin leikkimällä luolaharrastajaa Otso-penskan kanssa: kypärävalot, köydet, jatkot ja pimeät huoneet olivat mojova tarpeisto puuhastelulle. Helppohan minun on jaksaa innokkaiden kaksivuotiaiden kanssa touhuta, näen pieniä ihmisiä kuitenkin niin harvoin ettei taisteluväsymys niiden kanssa iske aivan heti.
Kuulumisia maailman eri kolkilta vaihdettiin, kuten myös peliraportteja ja ideoita. Pitäisi ehkä tutkia paremmin videoneuvotteluyhteyden kautta tapahtuvaa etäpelaamismahdollisuutta, siitä kun muilla tuntui olevan vielä paremmat kokemukset kuin minulla. Tosin tämänhetkinen paljon kuvitusta käyttävä pelityyli saattaa olla hankalampi kääntää osittain tai kokonaan virtuaaliseksi.
Lauantai, 31.12. 2011
Päivän flashmob-idea: Sota-ajan neuvostopropagandan huutaminen megafonista ilotulittajille. "Suomen poika! Tule tänne hakemaan leipää!" kuulostaa varmasti hyvältä kun päällä paukkuu ja jytisee.
Vaikka kaveripiirin uudenvuodenkemuja koetettiinkin markkinoida vain Facebookin asiakkaille/uhreille, livahdin kierona pirulaisena niihin kuokkimaan. Oppivatpahan bileiden järjestäjät, että jos tiedottamisen luottaa Naamatun kaltaisen epäluotettavan palvelun varaan, saattaa paikalle päätyä vaikka minkälaisia ei-toivottuja hiippareita.
Kallen luona pippalointi oli hauskaa. Ohjelma koostui saunomisesta, syömisestä, peleistä ja seikkailuharrastuksista puhumisesta sekä vuoden 2012 vääjäämättömän saapumisen vastustamisesta. Pitkästä aikaa koin viihtyväni ihmisten parissa ja kuuluvani paikalle. Jotain olennaistakin keskusteluntynkää tuli vähän käytyä.
Vaikka olisin ehkä voinut viipyä pidempäänkin, jonkinlainen väsymys alkoi kolkutella melko varhain. Niinpä livahdin hyvissä ajoin kohti junaa jotten olisi joutunut pelkkien taksien varaan. Asemalla todistin perussuomalaista yhden näytöksen tragikomediaa, kun räyhähumalassa oleva nappula ulvoi sydämensä tuskaa kadotettuaan rakkaan ja kalliin leijonakorunsa epämääräisessä välikohtauksessa aiemmin samana iltana.