Toukokuu 2011: Aatelisjuuret
Maanantai, 2.5. 2011
Päivän kompakysymys: Kuinka paljon ekspaa saa War on Terror -skenaarion loppumörmön nitistämisestä? Kyseessä on tietenkin kompa, koska eihän tämä skenaario mihinkään loppunut.
Aamun uutisissa kerrottiin, että gringojen sotakoneisto oli saanut Ossi Ladeninpojan hengiltä. Jostain syystä uutinen tuntui murheelliselta. Ei niin että olisin salafi-islamistifanaatikkoa jäänyt kaipaamaan, mies oli viimeiset 10 vuotta ollut pääasiassa symboli joka nyt sitten oli raastettu jalustaltaan. Oikeasti enemmän ahdisti ajatus siitä mikä hänet tappoi ja millaiseen määrään aivan uskomatonta paskapuhetta sekä yleistä rasittavuutta se tulisi johtamaan. En pidä Yhdysvaltain sotilaskoneistosta, en haluaisi sen saavan koskaan aikaan mitään, haluaisin sen menevän kotiin ja hajaantuvan sen sijaan että se seikkailee ulkomailla. (Lisäksi minusta oli jotenkin säälittävää järjestää hirveä jubilee siitä ilosta, että maailman mahtavin sotakoneisto sai viimein otettua hengiltä yhden ainoan tyypin.)
Muutenkin päivän teema oli jotenkin lannistuminen koko ihmiskuntaan. Juhlivat amerikkalaiset ja dorkat verkkokeskustelijat vetivät mielen aivan maahan. Töissä uppouduin teknisiin hommiin, kotona pakenin seuraavan luolamatkan suunnitteluun.
Olisi hyvä saada jostain lisää energiaa ihmisten kohtaamiseen ja maailman muuttamiseen. Saa lähettää.
Tiistai, 3.5. 2011
Päivän pohdinta: Verkkokeskusteluihin osallistuminen. Tästä pitänee kirjoittaa enemmän jokin päivä.
Parin viikon tauon jälkeen kiipeilyssä oli kyllä intoa muttei kestävyyttä. Tainalla oli kestävyyttä muttei intoa. Miksei kodin tai työpaikan vieressä voi olla halpaa boulderia?
Keskiviikko, 4.5. 2011
Päivän lyriikka: "I can't stop thinking big"
Pitkästä aikaa päädyin keikalle rokkaamaan, kun Rush oli saapunut kotikaupunkiini mellastamaan. Älykkörokin faneista suurin osa oli edelleen hillittyjä nyökyttelijöitä, minä muistin taas, että vaikka Musea saatan katsoa mieluiten istumapaikalta, on Rush välttämättä koettava koko vartalollaan. Aivan hirveäksi pogoamiseksi keikka ei mennyt, mutta lauloin kyllä ääneni käheäksi. Aiemmin livenä kuulemattomista kappaleista saatiin tällä kertaa mm. Marathon, Time Stand Still ja Presto. Dreamlinea jäin kaipaamaan, mutta Far Cry ehkä korvasi sen. Ja Moving Pictures soitettiin kokonaan.
Kolmetuntinen keikka ei minusta tuntunut edes pitkältä, mahtavaa materiaalia kun bändillä todellakin riittää. Välivideot olivat vähän tyhmiä, olisin mielelläni niiden sijasta ottanut lisää musiikkia. Vasta kun soitto oli päättynyt ja lähdin metsästämään fillariani tajusin, että raajani tuntuivat hieman lyijyisiltä. Ehkä tämä kävi päivän liikunta-annoksesta.
Torstai, 6.5. 2011
Päivän suoritukset: Lyhyt 6b+ puhtaasti, ennenkokematon 6a+ on-sight
Unissani on ollut aika paljon luolia viime aikoina. Tämä on hyvä, mielelläni vietän edes yöni maan alla kun päiviä en kerran voi.
Olin sirotellut vielä jäljelle jääneitä viimevuotisia lomapäiviä pitkin loppukevättä, ja Rushin keikan jälkeen vapaapäivä oli tervetullut. Sain palautettua mieleeni pelissä vallinneen tilanteen ja venyteltyä raajani toimiviksi ennen kiipeilyä. Sekin jo melkein sujui.
Perjantai, 6.5. 2011
Päivän nettismi: tl;dr
Viimeisimmän demokraattisen turpaansaannin jälkeen muutamat etäisesti kanssani samanmieliset ovat virittäneet pystyyn poliittista keskustelupalstaa. Jonkinlainen poliittinen aktivoituminen on monellakin ollut mielessä, ja siltojen rakentaminen vaikkapa vihreiden ja vasemmiston välille tuntuu tarpeelliselta toiminnalta.
Olen lueskellut palstaa, ja pohtinut pitäisikö sinne rekisteröityä. Foorumeilla keskustelemisessa on vaan ongelmana se, että olen siinä todella huono.
En varsinaisesti ole yksin tämän ongelman kanssa, kuten pikainen vilkaisu aivan mihin tahansa internetin nurkkaan osoittaa. Olen onnistunut harjoittelemaan edes jonkinlaista taitoa välittömässä viestinnässä - sellaisessa, jossa puheenvuorot ovat lyhyitä ja molemmat osapuolet voivat jatkuvasti kalibroida keskinäistä ymmärrystään. Tämä tarkoittaa, että selviän puheviestinnässä tai ircin kaltaisessa ympäristössä. Foorumit, joilla jokainen osapuoli pitää pitkän luennon, aiheuttavat minulle lähinnä turhautumista.
Otetaan optimaalinen tilanne: pitkä, mutta asiallinen, järkevästi jäsennelty ja hyvin kirjoitettu foorumiviesti. Jos olen jostain sen kohdasta eri mieltä, minulle tulee välittömästi halu katkaista lukeminen ja pyytää selvennystä tai vängätä vastaan. Vaatii taitoa osata lukea viesti kärsivällisesti loppuun, erotella sieltä jatkoa vaativat keskustelukohdat ja kirjoittaa niiden ympärille asiallinen vastaus. Usein tämä pilkkoo minkä tahansa näkemyksen useaan osaan, mikä puolestaan johtaa siihen että viestintää on vielä vaikeampi seurata. Ja pienikin keskittymisen herpaantuminen johtaa siihen, että oma viestini ei ehkä olekaan enää asiallinen tai hyvin jäsennelty, mikä taas tarkoittaa että seuraavalla kommentoijalla on vielä vaikeampaa. Jokainen pienikin moka vie viestinnän tasoa heti selkeästi alaspäin.
Sitten muistetaan, että oikeassa maailmassa ihmiset eivät läheskään aina ilmaise itseään asiallisesti, järkevällä jäsentelyllä tai minkäänlaisella oikeakielisyydellä. Tällaiseen viestintään osallistuminen on minulle yksinkertaisesti mahdotonta. Sekava kirjoitus saa minulta lähes automaattisesti viimeisen sanan, koska en vaan jaksa yrittää laatia siihen järkevää vastausta. Mieli tekee lähinnä sanoa jotain sarkastista kirjoituksen laadusta, mikä on sekä helvetin tekopyhää että kaikkea muuta kuin rakentavaa.
Epäilemättä foorumikeskusteleminen (tai blogien tai uutisten kommenteissa keskusteleminen) on taito, jonka voi oppia. Jotkut tuttavani sen osaavat, ja välillä minusta tuntuu että minunkin pitäisi se opetella. Taidon olennaisuudesta kun ei ole pienintäkään epäilystä. Sen sijaan epäilen, että tämä saattaa olla nimenomaan minulle poikkeuksellisen vaikea taito oppia. Jo näiden pidempien päiväkirjamerkintöjenkin kirjoittaminen ahdistaa - olen aivan varma että olen ilmaissut itseäni huonosti, tarvitsisin välitöntä palautetta kalibroidakseni viestintääni - ja näihin en edes ota vastaan kommentteja Internetin idiooteilta.
Tämän asian oivaltaminen on ollut helvetin masentavaa. Verkossa keskusteleminen on tällä hetkellä kriittinen taito, mutta ajatus sen opettelemisesta saa aikaan melkeinpä fyysistä pahoinvointia. Olen varma, että yrittämällä viestiä foorumeilla saan aikaan ihmisissä vain samanlaista raivoa, kuin mitä kaikenkarvaisten verbaalioksentajien kommentit minussa herättävät. Olen vielä varmempi siitä, että turhautuminen ja kokemus siitä ettei toinen osapuoli ymmärrä ajavat vaan syvemmälle omaan poteroon, samalla tavoin ajattelevien turvalliseen seuraan. Minulle on käynyt näin, samoin varmasti monille muille.
Inhoan jo nyt tätä merkintää. Olen varma etten osannut siinä sanoa, miltä minusta oikeasti tuntuu. Miten kirjoittaa siitä, ettei osaa kirjoittaa?
Viikonloppu, 7.-8.5. 2011
Ajankohdan antisankari: Kapteeni Emo, itseään viiltelevä itkupilli vuotavassa sukellusveneessä
Olin ajatellut lauantaina istua kotona kirjoittamassa, mutta sen sijaan tempauduinkin Tonjan mukana kaupungille, ensin katsomaan valokuvanäyttelyä ja sitten hengaamaan ihmisten kanssa. Istuin baarissa melko pitkään puhumassa päättömiä. Taiteilijat ovat vähän kummaa porukkaa.
Sunnuntaina matkasin äitienpäivän vuoksi Porvooseen. Normaalin aktiviteetin ohella sain kuulla, että eräs pinttyneistä käsityksistä suvustani olikin väärä. Olin kuvitellut, että molemmat sukuhaarani ovat pesunkestäviä lapualaisjuntteja kivikaudelta asti, mutta kävikin ilmi että jossain ei kovin kaukana äitini puolelta löytyikin ruotsalais-suomalaisia aatelisia. Ilmeisesti suvulla on edelleen vaakuna Ritarihuoneella ja halutessani voisin kai ottaa käyttöön aatelissukunimen. Varmasti moinen siniverisyys taustassani selittää luontaisen ego-ongelmani. Oikeasti pieni sosialisti sisälläni häpeää moista ylhäissäätyisyyttä samalla kun pieni taantumuksellinen aristokraatti minussa kukkoilee ja pöyhkeilee.
Kiersin kotiin Maikun uuden kodin kautta ja päädyin fillaroimaan luolaseuran hallituksen kokoukseen. Paljon hommia on tämäkin yhdistys kesälle tuottamassa. Olisi auto niin niiden tekeminen olisi paljon helpompaa.
Maanantai, 9.5. 2011
Päivän hölmöily: Sisäreitin soolottaminen kattoon vedetyn köyden hakemiseksi. Luolassa tämä olisi ollut ihan perussettiä, kiipeilyseinällä soolotus oli jotenkin aivan hirveä kokemus.
Töissä riitti ongelmia ihmeteltäväksi. Kiipeilykin alkoi sujua. Jos sää pysyy näin keväisenä, perjantaina voisi avata ulkokiipeilykauden. Jos sataa, voisi silti mennä kalliolle mutta kiipeilyn sijasta harjoittaa siellä SRT-taitoja. Vanha kiipeilijäviisaus sanoo, että satoi tai paistoi, aina voi teknota; tämä lienee sitten sen mukaista toimintaa.
Tiistai, 10.5. 2011
Päivän totuus: Koodaaja suorittamassa ylläpitotehtäviä on yhtä huono idea kuin ylläpitäjä koodaamassa.
Kaupunki tuoksui festareilta. Jottei tästä syntyisi väärinkäsitystä, en tarkoita että kaupunki tuoksui oksennukselta, vanhalta viinalta ja tupakalta, vaan kesältä. Ulkona oli vihdoinkin oikeasti lämmin päivä ja ihmiset olivat kuuden kuukauden talven jälkeen selviytyneet ulos tätä ihmettelemään.
Omaa kesänautintoani rajoitti töissä käyminen sekä illan Microsoft-päivitykset. Vaihteeksi päivitysten yhteydessä kaksi palvelua lakkasi toimimasta; ei varsinaisesti päivityksistä johtuen vaan niitä seuranneiden uudelleenkäynnistysten tuloksena. Niinpä yksinkertainen puolen tunnin operaatio venyikin kahden ja puolen tunnin mittaiseksi. Olisi tässä parempaakin tekemistä.
Keskiviikko, 11.5. 2011
Päivän video: Sic Semperin agenttitarinan alku (youtubessa)
Pitkästä aikaa pääsin pelauttamaan Sic Semperiä. Vuorossa oli agenttitarina, jonka alkupuoli oli huolellista datankeruuta ja tutkimista, ja loppupuoli reipasta mäiskettä. Klassisen rakenteen vakoojatarina oli helppo pelauttaa, joskin lipsuin välillä hieman kliiniseen ja gamistiseen tyyliin. Sittenkin edellisen pelin pohjanoteerauksen jälkeen tämä oli mukavan korkeaenergistä ja nopeasti liikkuvaa.
Huvittaisi päästä jatkamaan tarinaa saman tien, mutta aikataulu on loppukuulle vaikea. Peli kerran kuussa on aivan liian harvoin.
Torstai, 12.5. 2011
Päivän meteli: Kuplani ulkopuolella käynnissä oli jotain urheilua ja euroviisuilua. Koetin välttää ulos katselemista.
Koko päivän mittainen palaveriputki ei ole mitenkään hyvä jatko myöhään venyneelle peli-illalle. Sentään en ollut itse puheenjohtajan asemassa, mutta käsiteltävät aiheet olivat suuria ja uninen olo ei auttanut keskittymistä.
Oman pienen elämäni ulkopuolella seurasin, kuinka oikeistopopulistit säikkyivät vastuuta ja jättäytyivät pois hallituksesta. Uutinen oli minulle pääasiassa mieluisa. Politiikka on kompromissien tekemistä (jokainen Vihreiden kannattaja tietää tämän, eikös niin?) ja jos et osaa tätä taitoa, et kertakaikkiaan voi saada mitään aikaiseksi. Ja yllättäen on parempi saada aikaan vähän kuin ei yhtään mitään.
Perjantai, 13.5. 2011
Päivän uusi reitti: Sataa sammalta, 4, varmistettavuus kauris, ensinoussut Dare, toistamaton
Lomapäivän ansiosta oli mahdollista lähteä harrastamaan jo puolenpäivän aikaan. Metrolla ja fillarilla hankkiuduin Tainan kanssa Rollareille kokeilemaan, vieläkö kalliokiipeily sujui.
Kaikki edelliset kivikokemukset olivat olleet luolassa, ja edellisestä kiipeilystä luonnonkivellä oli melkoinen tovi. Talviterä oli selkeästi havaittavissa: yhtä reittiä en tahtonut päästä ollenkaan, pari muuta pelotti aivan hirveästi. Vasta trädiliidiin siirryttäessä alkoi muistaa, miten tässä oikein piti toimia. Saattoi vaikuttaa osaltaan sekin, että kiivettävät trädireitit olivat todella helppoja.
Iltapäivästä ja alkuillasta kalliolle eksyi muitakin ihmisiä, jopa Jakekin ilmestyi jostain. Tässä vaiheessa me olimme kuitenkin jo kiivenneet aika kunnioitettavat määrät reittejä ja lähdimme kotiin. Jo päivällä tuuli oli ollut melkoinen, mutta nyt se oli vain yltynyt. Pyöräily oli melko tuskaisaa puuhaa ja kotiin saapuessa jokainen paikka huusi rasituksesta. Näinhän nämä elämykset tahtovat mennä.
Viikonloppu, 14.-15.5. 2011
Ajankohdan squee: Pierce Brosnan James Bondina
Lauantain K'kly-pelissä hahmoni jatkoi ajan ja tilan ulkopuolelta tulevien hirviöiden kampittamista mitättömien ihmisten vähäpätöisillä teknologisilla saavutuksilla. Viimeksi löin lentävää hirviötä lentokoneellani, nyt murskasin irvokkuuksien liki tuhoutumattoman kapselin höyrylaivan koneistolla. Samalla suunnilleen rikoin kyseisen laivan. Pelin jälkeen kävin hetken tuttujen 70-lukuteemasynttäreillä Masotissa, mutta aidon 70-lukulainen melko hirveä radio-ohjelmaparodia vei aika tehokkaasti haluni hengata paikalla.
Sunnuntaina kirjoitin peliä ja katsoin Breaking Badin kakkoskauden loppuun. Lupaavan alun jälkeen sarja tuntuu vähän pysähtyneen paikalleen, päähenkilöitä suojaava juonellinen panssari on käynyt kiusallisen ilmeiseksi ja toisaalta hahmot kohtaavat pääasiassa ongelmia, jotka johtuvat heidän omasta suunnattomasta hölmöydestään. Tällaisen katsominen käy nopeasti aika rasittavaksi. Kakkoskauden loppu oli kyllä tyylikäs, mutta siitä ei oikein otettu kaikkea irti. Jos kolmoskausi ei paranna tahtia merkittävästi, tämän sarjan katsominen taitaa jäädä.
Bond-sarjassa sen sijaan päästiin Goldeneyeen. Elokuvassa ei ollut yhtään mitään järkeä ja se muistutti lähinnä Mooren ajan sekoiluja - paitsi että tässä oli paljon tiiviimpi ohjaus, energisempi meno ja äärettömän paljon karismaattisempi näyttelijä. Jaksaisin varmaan katsoa melkein mitä kuraa tahansa jos siinä olisi Pierce Brosnan.
Maanantai, 16.5. 2011
Päivän kuvakooste: Kaupunki juhlii. Heja Sverige.
Eilisiltana Suomi-Finland-Perkele OY oli ilmeisesti voittanut arkkivihollisensa Satans Svenskatalande Hinttare [sic] AB:n kiekon tökkimisessä jäätä pitkin. Tämän seurauksena yö oli ollut levoton ja keskusta oli kamalassa kunnossa. Päivän mittaan minulle valkeni, että voitonhuumaiset bileet jatkuisivat kauppatorilla tänä iltana. Päästäkseni kotiin minun on kuljettava kauppatorin ohi.
Pakenin töistä varhain Katajanokan suojiin. Onneksi oma nukkumalähiöni on vapaa kaikenlaisesta riehunnasta; ei tänne umpisuolen perukalle kukaan koskaan eksy. Toisaalta minun oli turha kuvitellakaan kulkevani pois omalta niemeltäni ennen huomisaamua. Ajatus kansalliskiihkon vallassa olevista humalaisista lätkäfaneista täytti minut kuvotuksella. Ennakkoluuloisesti olin aivan varma, että ulkona ei liikkuisi pelkästään akateemiseen kuplaani hyväksyttäviä korkeasti koulutettuja vihervasemmistolaisia. Jos eksyisn ulos, saattaisin joutua kohtaamaan erilaisia ihmisiä.
Tiistai, 17.5. 2011
Päivän brassailu: Kulmareitin kiipeäminen pelkällä vasemmalla kädellä. Helpompaa kuin miltä näyttää.
Joitain vuosia sitten olin suunnilleen joka kuukausi raahaamassa uusia ihmisiä kokeilemaan kiipeilemistä, mutta ilmeisesti kävin koko Turun tuttavapiirini jossain vaiheessa jo läpi, koska tämä toiminta loppui. Nyt pitkästä aikaa päädyin opettamaan tuttavapiirin ekakertalaiselle kiipeilyä, kun Toni oli tullut kanssamme Myllypuron seinälle. Opettaminen oli yhä tuttua puuhaa, tosin vaihteeksi hardcoresti otimme heti ekakerrasta mukaan kasisolmun ja ATC:llä varmistamisen. Kaikilla meni seinällä varsin hyvin ja Mirikin oli selviytynyt paikalle.
Kiipeilyn jälkeen kävin Tainan kanssa vilkaisemassa vielä Mirin uutta kotia. Pihlajamäki oli minulle kokonaan uusi kolkka Helsinkiä. Olihan se vähän syrjässä kaikista tavallisista paikoista, muttei oikeasti kaukana mistään. Jos ulkona ei olisi ollut pimeää ja kylmää ja seuraava päivä olisi ollut vapaata, olisin varmaan halunnut pyöräillä täältä kotiin.
Keskiviikko, 18.5. 2011
Päivän sankari: Drake, John Drake
Kesän aktiviteettilistoja pohtiessani tajusin, että käyttäisin yhden luolaretkien välipäivistämme matkalla Pohjois-Englannista Etelä-Walesiin. Matkan varrella oli minua hieman epätyypillisesti kiinnostava kulttuurikohde, jossa olisi ehkä pakko pysähtyä.
Kulttuurimietinnöt johtivat minut paitsi tilaamaan Prisonerin laatikon, myös metsästämään vanhoja Danger Manin jaksoja. En ollut sarjaa ikinä katsonut, joten mikään nostalgiafiltteri ei näkemyksiäni värittänyt. Tuomioni muutaman jakson perusteella: todella hyvä. Kun tekijöillä ei ollut varaa kuin yhteen lavasteeseen ja kolmeen näyttelijään per jakso, he joutuivat todella panostamaan juoniin ja käskirjoitukseen. Minimalistinen vakoojadraama oli itse asiassa aivan mainiota taustamateriaalia Sic Semperin tämänhetkistä tilannetta varten.
Torstai, 19.5. 2011
Päivän kummastelu: Haka-federaation palveluntarjoajana toimiminen. Dokumentaatiota on paljon ja se ei ole kovin luontevaa.
Olen törmännyt työssäni ihmeelliseen mikromanageroinnin tarpeeseen: heti kun edesottamuksiini liittyy rahallinen komponentti, korkeammat voimat tahtovat minun selittävän sen heille sen sijaan että tyytyisivät esimieheni ilmoitukseen, että näin nyt tehdään. Olen tulkitsevinani tämän luottamusongelmaksi, mutta en tiedä olenko moisen suhteen yliherkkä. Ei niin että luottamusongelma varsinaisesti minuun kohdistuisi, mutta jos olisin itse esimieheni asemassa olisin kyllä helisemässä. Pirunko hyötyä ylemmille tai alemmille on esimiehestä, joka ei voi hyväksyä alaisensa kuluja.
Kiipeily sujui heikonlaisesti ja ulkona oli kylmä. Ihan oikea kesä voisi tulla takaisin, johan tässä pari päivää vähän sellaista tapailtiin.
Viikonloppu, 20 - 22.5. 2011
Ajankohdan luolamääritemät: Saksa: Jotta onkalo kelpaisi luolaksi, siihen on mahduttava vähintään lyijykynä. USA: Jotta onkalo voitaisiin laskea luolaksi, siinä on voitava kulkea vähintään 50 metriä päivänvalon ulottumattomiin.
Viikonloppu meni edestakaisin säntäilemiseksi. Päädyin tekemään töitä omituisiin aikoihin ja istumaan museolla paikan ollessa aivan tyhjänä. Käväisin Turussa luolaseuran jäsentapaamisessa ja puikahdin Luolavuoressa olemassa paha mainosspämmäri. Olisin halunnut myös kiipeillä, mutta siihen ei ollut tilaisuutta. Sen sijaan tulimme järjestäneeksi kotona keittiötämme uusiksi ja hankkiuduimme viimein eroon kamalasta kaapistosta joka siellä on tilaa vienyt. Nyt keittön pöytäkin mahtuu kunnolla sisään.
Luolaseuran jäsentapaamisessa tapasin vihdoin suomalaisen speleologian pioneeri Aimo Kejosen, joka näytti aivan samalta kuin kaikki tuntemani brittiläiset luolaharrastajat. Hän antoi muutamia vihjeitä suomalaisista kiinnostavista luolakohteista. Harmi vaan että oman luolamakuni on Etelä-Wales pilannut; nykyään on vaikea innostua mistään missä käytäviä on alle kilometri.
Ehdin myös viimein pelata Alpha Protocolin läpi. On todella vaikea sanoa, mitä mieltä pelistä olen. Loppua kohti se oli kyllä todella mukaansatempaava ja tarinan liki uskomaton modulaarisuus ja mukautuvuus saisi olla mallina monelle muullekin pelille. Toisaalta pelin varsinaiset toimintaosuudet olivat aivan älyttömän jäykkiä ja lopputappelut hirveää raastamista. En tiedä kenen mielestä realistisessa vakoojatrillerissä kuuluu olla vastustajia, joita pitää sahata automaattiaseilla nurin minuuttikaupalla.
Maanantai, 23.5. 2011
Päivän saavutus: Ei täysin syömäkelvottoman ruuan laittaminen. Ehkä kolmas kerta eläessäni.
Olin ottanut maanantainkin lomapäiväksi. Minulla saattoi olla päivälle jotain kunnianhimoisia aikomuksia, mutta jotenkin se meni pelkäksi lorvimiseksi. Sentään selvisin illalla olleeseen luolaseuran kevätkokoukseen, joka kesti kokonaista 10 minuuttia.
Yritykseni piirrellä pelimateriaalia eivät oikein lähteneet käyntiin. Sen siitä saa kun koettaa piirtää muutakin kuin puhuvia päitä.
Tiistai, 24.5. 2011
Päivän oxymoron: Sharepoint Licensing Made Simple
Työajat ovat taas päässeet lipsumaan. Saavun myöhään, lähden aikaisin, vastineeksi teen kyllä iltaisin ja viikonloppuisin hommia mutta koska niiden syöttäminen kellekorttijärjestelmään ei onnistu, joudun elämään omituisessa kaksinkertaisen kirjanpidon maassa. Helpomminkin voisi työaikansa seuraamisen järjestää.
Työtehtävätkin olivat aika kamalia. Jos jokaisen avointa lähdekoodia ja Linuxia toitottavan idealistin pitäisi käyttää pari kuukautta opettamalla heidän rakasta järjestelmäänsä peruskäyttäjille saadakseen vähän kosketusta todelliseen maailmaan, pitäisi vastaavasti kaikkien Microsoft-evankelistojen viettää hyvä tovi soveltamassa ja kouluttamassa omien järjestelmiensä lisenssiviidakkoa oikeissa olosuhteissa. Yritin saada jotain tolkkua Sharepointin lisensoinnista, mutta virallisesta dokumentista ei tullut hullua hurskaammaksi. Minua yritetään ajaa joko tahattomaan piratismiin tai tahalliseen kilpailijan tuotteiden suosimiseen.
Toni lähti sentään kanssani kiipeilemään, joten päivään saatiin minimiannos liikuntaakin. Normaalisti tähän aikaan vuodesta janoaa kalliolle, mutta ulkona on kylmää ja satelevaa eikä se oikein innosta poistumaan neljän seinän sisältä.
Keskiviikko, 25.5. 2011
Päivän antisankari: Ezio, 17-vuotias rikas tyhjäntoimittaja 1400-luvun Firenzestä
Pähkäilin töissä lisää Microsoftin lisenssisoppia ja kiskoin pystyyn muutaman projektin tarvitsemia palvelinalustoja. Koetin samalla ajatella suurempaa kokonaisuutta, mutta kaikenlaiset pikkudetaljit veivät jatkuvasti huomion. Olen aiemminkin tunnistanut, että minulla on todella huono kyky keskittyä yhtä aikaa sekä yksityiskohtiin että kokonaisuuteen: voin kantaa huolta laajasta kuvasta, tai voin viilata jotain sen kohtia, mutta jos minun pitäisi tehdä molempia, mistään ei oikein tule mitään. Roolipelikampanjoissani olen tässä sentään joskus onnistunut, vaikka välillä niissäkin tuntuu että yhden pohtiminen johtaa toisen laiminlyöntiin.
Kun peliale Steamissa taas oli, ostin Assassin's Creed 2:n ja pelailin sitä vähän. Peli ei ole vailla charmiaan, ja etenkin päähenkilönä oleva italialainen kävelevä stereotyyppi on hölmöllä tavalla tosi hurmaava. Pelikokemuksen suhteen peli tuntuu olevan aivan hämmästyttävässä määrin samanlainen third-person-jumper kuin Prototypekin. Olennaisena erona tietysti, että Prototypessä pelattiin suunnilleen tuhoutumatonta hirviötä joka saattoi pudota pilvenpiirtäjän katolta hätkähtämättä, kun taas Creedissä pitää usein vähän katsoa minne astuu. Pelin käyttöliittymä kärsi myös aika pahasti konsoliporttaamisesta: pikanäppäimiä oli aivan liian vähän ja melkein kaikessa oletettiin pelaajan tahtovan juosta kauhean valikkokasan läpi koko ajan. Optimointi omppukoneelle ei liioin ollut täysin onnistunut: peli oli jotenkin kamalan hidas ja takkuava. Pitäisi ehkä koettaa, pyöriikö se winkun puolella yhtään paremmin.
Torstai, 26.5. 2011
Päivän sarjakuva: Uskallatko vastata, kun unelmasi kutsuu? Tulipa mieleen, että hyväntekeväisyyskiintiössäni on vielä edellisen lentomatkan kokoinen aukko.
Sen lisäksi että varhain aamulla heräämisestä rangaistaan helvetillisellä väsymyksellä, myös museolla oli heti työhuoneen oven ulkopuolella käynnissä helvetillinen porausoperaatio. Möykkä kyllä herätti muttei varsinaisesti saanut pitämään varhaista työpaikalle saapumista hyvänä ajatuksena.
Lopulta työpäivästä tuli ainakin semiaikaansaava ja saatoin jopa oppia pari asiaa. Kotona palasin pelinkirjoittamisen pariin ja ratkoin logistisia ongelmia. Jostain täysin käsittämättömästä syystä melkein kaikissa pelikampanjoissani päädyn pohtimaan niitä tosi paljon. En tiedä lainkaan, näkyvätkö nämä pelaajille, mutta kulissien takana suoritan jatkuvaa kartoitusta NPC:ien resursseista, informaationpalasista, matkustusajoista ja muusta turhasta. Empireä pelauttaessani pääsin tästä eroon uskoteltuani itselleni, että supersankaritarinoissa tämä oli epäolennaista, mutta nyt piirre tuntuu palanneen.
Toisaalta moinen detaljinäverrys johtaa joskus hyviin tuloksiin. Esimerkiksi tänään se heitti minulle juonenkäänteen joka saattaa näkyä seuraavassa pelissä jos asiat menevät tietyllä tavalla. Saapi nähdä.
Perjantai, 27.5. 2011
Päivän kuva: Tutkimusmatkailijat lähdössä hornan tuuttiin
Säätila uhkaili sadetta, joten töiden jälkeen ei menty kiipeämään ulos vaan tyydyttiin yhä Myllypuroon. Sielläkin onneksi löytyy haasteita. Aluksi kiipeily tuntui heikolta, mutta tahti parani ja loppua kohti jopa valloitin yhden uuden reitin.
Kotona ohjelmassa oli tutkimusmatka helvettiin. Pitkästä aikaa palasin Minecraftin pariin: uusimmassa versiossa ulottuvuusmatkailu oli saatu toimimaan moninpelissä, ja tuloksena neljä sankaria hyppäsi portin läpi Netheriin. Toisella puolella meno oli kombinaatio Boschin maalausta ja Saving Private Ryanin alkua. Seikkailijamme ottivat urheasti yhteen hirveiden voimien kanssa ja raivasivat itselleen tukikohdan kaaoksen keskelle. Näin imperialismi ottaa jalansijan.
Viikonloppu, 28. - 29.5. 2011
Ajankohdan pohdinta: Mahtuisikohan budjettiini Google Earth Pro ja SketchUp Pro?
Vaihteeksi sain lähes koko viikonlopun omistettua jonkinaiselle roolipelitoiminnalle. Piirtelin tarpeellisia asioita Sic Semperiin ja leikin semivilleillä ajatuksilla erikoistehosteista. Olen taantunut roolipelaamisen Michael Bayksi.
Vakavampana kehityssuuntana havaitsin osallistuvani livepelin ideointiin. Onneksi jokaisesta tällaisesta ideasta johon päädyn mukaan korkeintaan 5% toteutuu, ja jokainen toteutuva peli on vaatinut päämoottorikseen jonkun muun kuin minut. Toistaiseksi projektijohtajaa ei tälläkään operaatiolla ollut, joten veikkaan että pöytälaatikko tätäkin tekelettä odottaa. Sinänsä sääli, koska kuten tavallista, tämäkin idea on tosi hyvä.
Maanantai, 30.5. 2011
Päivän löytö: Keino tallentaa liikkuvaa kuvaa Google Earthista
Työt olivat aika puuduttavia, mutta sentään asiat etenivät. Alan olla loman tarpeessa. Pelkään että tulossa oleva neljän päivän työleiri taiteen parissa ei varsinaisesti rentouta.
Roolipelirintamalla jatkoin kirjoittelua ja piirtelyä. Eilisen livepeli-ideakin pysyi yhä mielessä ja lähestyin sitä pelitekniikan suunnalta. Ainoa peli johon ikinä olin suunnitellut onnistunutta sääntöjärjestelmää oli Åbo By Night, ja senkin säännöt olin naamioinut pelityyliohjeiksi. Ehkä onnistuisin tekemään jotain samaa toisenkin kerran jos oikein yrittäisin. Edelleen livepelien kirjoittelu minulta on kyllä suurta ajanhaaskausta, koska eivät ne koskaan toteudu ellei joku muu piiskaa.
Yritin mennä ajoissa nukkumaan. Sitten iski keskiyön inspiraatio, jota oli tietenkin seurattava. Huomisesta tulee todella virkeä.
Tiistai, 31.5. 2011
Päivän älyttömyys: "Tossa reitissä otteet vaan häiritsee. Sen pääsee ihan ongelmitta pelkkiä seiniä käyttämällä, greidi on joku 5B." Tämä reitistä, jonka minä ja Taina onnistuimme juuri ja juuri taistelemaan ylös ylivertaisella luolaharrastajan taitosetillämme. Epäilenpä että väitteen esittäjän todellisuudentaju oli hukassa.
Työpäivä oli juuri niin virkeä kuin viiden tunnin yöunen jälkeen voisi odottaakin. En tajua miksi nimenomaan visuaaliset inspiraatiot iskevät minuun niin usein keskellä yötä, ja miksi ne ovat luonteeltaan aina sellaisia että ne pitää toteuttaa muka heti. Olen kouluttanut muusani tarinoiden, pelijuonten ja yleensä kirjallisen materiaalin suhteen nukkumaan yöt, vierailemaan luonani viikonloppuisin tai iltaisin ja tekemään hyviä muistiinpanoja; soisin että hänen kuvituksesta vastaava siskonsa noudattaisi samalla tapaan virastotyöaikaa sekä järjellisiä dokumentaatiokäytäntöjä. On varmaan hyvä etten normaalioloissa tee musiikkia, koska se voisi tehdä elämisestä jo aivan liian hankalaa.
Kun työaika viimein päättyi, olin Viikissä keskellä ei yhtään mitään. Koomaisesta olosta välittämättä seikkailin kaupungin läpi Salmisaareen, pitkästä aikaa. Saimme Toninkin vietyä ensimmäistä kertaa oikeasti isolle kiipeilyseinälle. Sään puolesta olisimme voineet tietty mennä kalliollekin, mutta aikataulu ei oikein siihen riittänyt.
Sisäseinällä kiivettiinkin sitten urakalla. Jotenkin olen edistynyt, koska kiipeäminen aiemmin täysin ylivoimaista 6B+:n reittiä lopulta onnistui melko helposti, tai ehkä tämän mahdollisti kenkien vaihto aiemmin hyödyttöminä pitämiini Mythoksiin. Kuitenkin lopetimme kiipeilyn vasta kun areena meni kiinni. Raajat olivat kuin keitettyä makaronia ja vuoteeseen kaatuessa tiesi vailla epäilyksen häivääkään, että nukkumatti väijyi nurkan takana unihiekkapampun kanssa.
