Helmikuu 2011: Köysissä
Tiistai, 1.2. 2011
Päivän yritys: OFD:n luolakartasta reittien ja ratkaisujen mieleen palauttaminen. Ei mennyt hyvin.
Töissä tajusin aamupäivästä, että oloni oli päänsärkyinen ja flunssaisa. Jaksoin kuitenkin suorittaa aamulla aloittamani hommat loppuun. Illaksikin olisi vielä jäänyt tekemistä, mutta olin vähän liian epäskarppi niihin.
Kiipeilemään en kuitenkaan heikon oloni takia mennyt. Kotona lattialla odotti kirje asianajotoimistolta. Ensimmäinen olettamukseni oli, että rikollinen menneisyyteni oli viimein saanut minut kiinni. Sen sijaan sisällä olikin aidossa Lovecraft-hengessä kutsu perunkirjoitukseen. Vainaja oli kaukainen sukulainen jonka nimi oli kyllä tuttu mutta jonka kasvoja en millään saanut mieleeni. Aika monet Cthulhu-seikkailut alkavat juuri tällä tavoin. Muistaakseni protokollan mukaan perunkirjoitukseen ei ole vielä tarpeen mennä varustautuneena, dynamiittia ja elder signejä tarvitaan vasta kun käydään tutkimassa perintönä tulevaa kartanoa.
Keskiviikko, 2.2. 2011
Päivän aherrus: Kymmenen tuntia töitä. Aina välillä tähän löytyy motivaatiota ja fiiliksiä.
Flunssa ei ollut kehittynyt varteenotettavaksi vastukseksi, joten menin töihin. Tartuin eiliseltä jääneeseen valtavaan solmuun ja ryhdyin aukomaan sitä. Tavoitteeni oli järkeistää museon palveluita tuottavaa taustainfraa ja samalla siirtää lahoava Exchangemme uudelle palvelinalustalle.
Yllättäen näiden hommien parissa kului koko päivä ja oikeastaan koko iltakin. Lähdin töistä yhdeksän tunnin jälkeen kohtaamaan Jaken ja Elinan. Diilasin heille luolaseuran velkakirjan ja sain vastineeksi pari teräksistä maillonia. Sitten siirryin kotiin jossa palasin töiden pariin. Vasta yön lähestyessä sain päivälle asettamani tavoitteen suoritettua. Oikeastaan kyseessä oli ollut jo eilisen tavoite, jonka flunssainen olo oli torpannut.
Työraatamisen ohella sain livahdettua takaisin Turun yliopiston atk-keskuksen tyhjänpuhumiskanavalle. Juttujen taso ei ollut vuodessa ainakaan parantunut.
Torstai, 3.2. 2011
Päivän sivusta nähty lelu: MacBook Air. On se vaan soma.
Heräsin keskellä yötä enkä saanut enää nukuttua. Päässä pyörivät työ-, ihmissuhde-, peli- ja luola-asiat hirmuista vauhtia. Enimmäkseen nämä eivät olleet epämiellyttäviä - joukossa oli pari kehityskelpoista ideaa - mutta kello kolmen aikaan aamuyöllä haluaisin keskittyä nukkumiseen enkä mullistaviin ajatuksiin serveriarkkitehtuurista, maanalaisesta suunnistamisesta tai Etelä-Kiinan meren seudun maantieteestä.
Työpäivä oli asiaankuuluvasti vähän väsynyt. Onneksi tekemistä riitti ja iltapäivän palaverikin oli vaan keskustelua palvelupäällikön kanssa saamamme palvelun tasosta. Pääsin purkamaan sydäntäni kaikenlaisista huolista museon omien ja yliopiston keskitettyjen tietotekniikkapalvelujen välisessä suhteessa.
Vihdoin viimein sain myös kiskottua itseni kiipeilyseinälle. Kävin Tainan kanssa vain Myllypurossa, mutta sielläkin saa itsensä täysin uuvuksiin kun takana on kuukauden tauko ja kiipeää tarpeeksi vimmaisesti. Taitoa ei sanottavammin ollut ja kestävyydestä oli ihan turha puhuakaan, mutta sentään uskalluksen rippeet vielä löytyivät.
Perjantai, 4.2. 2011
Päivän ripoff: Olen häpeämättä pöllinyt Stalker-kirjasta, leffasta, tietokonepelistä ja ropesta kaiken mikä niissä kampanjaani sopii.
Luolaseuran juoksevat hommat vaativat vieläkin melkoisesti huomiota. Välillä tuntuu siltä, että harrastus on täysin jumissa eikä ole muuta kuin muutaman innostuneen ihmisen samojen kuvioiden pyörittelyä ja välillä taas touhu saa vastakaikua ja tulee sellainen kuva, että ehkä tässä oikeasti tehdään kiinnostavaa puuhaa tutuksi Suomessa. Vieläkään ei suurta julkisuusläpimurtoa ole luolaharrastukselle tapahtunut, mutta kotimaan kiven huomioonottaen tämä ei ole ihme.
Illan käytin laatimalla Lissulle uutta hahmoa Sic Semperiin. Ei vanhassakaan mitään vikaa ole, mutta kampanjan rakenne tulee tulevaisuudessa olemaan sellainen, että jokainen pelaaja tarvinnee myös toimintaorientoituneen agenttihahmon. Ainakin seuraavassa pelisessiossa näille riittää tekemistä.
Viikonloppu, 5. - 6.2. 2011
Ajankohdan fiilis: Oudon pahoinvoiva. Ihan kuin olisin saanut jostain maailman laimeimman vatsaflunssan.
Otin koneellani käyttöön Office 2011:ä, ja kiroilin ahkerasti. Vaihteeksi oletusasetukset olivat sotkeneet ainakin Wordin hakutoiminnon. Kului tovi saada puukotettua se takaisin mieleisekseni. Uusi ohjelmisto ei muuten tuonut suurempia ihastuksen aiheita: 2008:n ruudunpäivitysongelmat eivät olleet poistuneet ja ainoa havaitsemani etu oli, että shift-ctrl-s oli oletuksena kytketty Save As -toimintoon.
Kirjoitin, piirsin, istuin Mascotissa ja katsoin Fringen ykköskauden loppuun. Sarja tuntuu edelleen vähän muoviselta ja hetkittäin se on rikollisen tyhmä - ei pelkästään kumitieteensä vaan yleisen tv-kliseisyytensä vuoksi. Sentään ekakauden loppu lupasi parempaa tahtia tulevaisuudessa. Sittenkään ei kerro hyvää sarjasta, että jatkuvasti sitä katsoessani päädyn kutistamaan VLC-ikkunan ja katselen mitä irkkiin kuuluu. Visuaalinen ilme Fringessä on vaan aivan älyttömän epäkiinnostava.
Maanantai, 7.2. 2011
Päivän logiikka: "Suorita tehtävä kerran päivässä siten, että tehtävä toistetaan 23 kertaa tunnin välein." Ei kone sit ymmärtänyt yksinkertaisesti "suorita kerran tunnissa".
Päivä oli vähän hidas. Taistelin omituisten Windows-asetusten kanssa ja podin edelleen kevyttä pahoinvointia. Lopulta sain sen karkoitettua kiipeilemällä Myllypurossa. Ei tullut tehtyä sankaritekoja, mutta ehkäpä kroppa taas vähitellen tottuu kiipeilyyn.
Omituinen korkean paikan kammo on alkanut taas nostaa päätään. Järki tietää että mitä korkeammalla liidaan sitä turvallisempaa meno on: kun putoan köyteen matalalta, on olemassa jonkinlainen riski osua maahan, korkealla tällaista riskiä ei ole. Sittenkin uskallan tehdä hurjempia muuveja Myllypuron matalalla seinällä, vaikka mokatessa kolhiutumisen mahkut ovat suuremmat. Voisinpa kouluttaa päätäni pois näistä tyhmistä virhemalleista.
Tiistai, 8.2. 2011
Päivän monikulttuurisuus: Japanilaistuneet kiinalaiset. Kauhistus oikeaoppiselle ylimieliselle japanilaiselle.
Työpäivä kului nonstop-palavereissa. Ensin oli museon yt-kokous, sen jälkeen yliopiston atk-yhdyshenkilöiden kehitystyöryhmän tapaaminen. Molemmat vaativat hieman enemmän keskittymistä kuin minulla oli helposti tarjolla, mutta kuitenkin selvisin niistä kunnialla.
Illalla sitten palattiin Sic Semperin pariin. Pelisisältöä olin lopulta kehittänyt melko vähän mutta se riitti melko tarkasti arvioidulle ajalle. Pelaajat käyttivät myös erinomaisesti kahden hahmon asetelmaa. 90 hahmon joukossa 8 pelaajahahmoa on hyvä määrä; kaaosta generoituu sopivassa määrin ilman että tarvitsee itse luoda aivan kaikkea siitä.
En taaskaan muistanut syödä pelin aikana, ja tuloksena kun pelaamisen loputtua oli aika palata töihin asentamaan Microsoftin päivityksiä, olin hieman koomainen. Onneksi varsinaisia ongelmia ei päivityksissä ilmennyt, ne olivat vaan epätavallisen työläitä. Voisinpa luottaa siihen että automatiikka osaa asentaa nämä oikein.
Keskiviikko, 9.2. 2011
Päivän klassinen ongelma: Sosiaalinen kulmikkuus
Eilisen pelin aikana olin saanut soiton jonka sisältö lyhyesti oli "olet näköjään tekemässä juttua x etkä maininnut mulle vaikka olin nimenomaan pyytänyt, mitäs tää on?" ja johon vastaukseni oli mainion epädiplomaattisesti ollut "sorry, vedän peliä, en ehdi puuttua tähän nyt". Tänään pääsin selittelemään toimiani. Lopulta tilanteesta ei tullut minkäänlaista draamaa ja jopa toimintani oli jokseenkin perusteltua. Näin hieman kontekstistaan irroitettuna keskustelu on kyllä mainio esimerkki vuorovaikutuksestani muun maailman kanssa.
Minähän olen oikeasti aivan ala-arvoisen huono ottamaan muita ihmisiä huomioon suunnitelmia tehdessäni. Monien mielestä olen mm. tästä syystä pesunkestävä kusipää. En oikein voi väittää vastaankaan. Perusteluni (tai selittelyni) toiminnalleni on, että tuntuu siltä että maailma on jakuvasti kaipaamassa minua tilille puuhistani - kaivattu jaetun tekemisen / kiintoisista asioista ilmoittamisen määrä on paljon suurempi kuin kykyni käsitellä näitä. En yhtään ymmärrä miten muut ihmiset selviävät moisten asioiden kanssa. Helposti näen myös tässä oikeutusongelman - se että joku ilmaisee minulle toivovansa asiaa X ei luo minulle velvollisuutta asiaan X.
Siltikin, nämä ihmiset ovat vähintäänkin kavereitani, ja kaverina olemisen pointti ikään kuin on, että kaverin kohtuullisiin toiveisiin tulee responssi. Jos en edes muista mitä minulta on pyydetty tai jos tuntuu siltä että sen täyttäminen on kauhean vastenmielistä (yleensä johtuen siitä että sosiaaliset tai logistiset kuviot monimutkaistuvat tarpeettomasti), voidaan päätellä, että ansaitsen kaverina olemisesta hylätyn arvosanan. Ehkä pitäisi vaan hyväksyä tämä aspekti itsessäni, samoin kuin kaikki sen implikaatiot.
Kummallisten henkimaailman asioiden pohtimisen ohella ehdin käydä Mountain Shopissa ihmettelemässä luolatarvikkeita. Liikkeessähän oli varsin hyvä valikoima kaikkea mitä tarvittaisiin. Maltoin juuri ja juuri olla ostamatta täyttä köysinousuun tarvittavaa kalustoa ennen viikonlopun koulutusta. Mistähän saisin seikkailukaappeihini lisää tilaa?
Torstai, 10.2. 2011
Päivän heiluriliike: Pakkaset ovat palanneet. Loskakeli alkoikin jo tympiä.
Jos jokin järjestelmä ei toimi muulloin kuin ylläpitäjän ollessa sitä katsomassa, on ensimmäinen oletus että järjestelmän käyttäjillä on jokin pinttynyt virhetoiminto, jota he eivät toista kun olen katsomassa. Niin tai näin, heisenbugin jahtaaminen vei ison lohkareen työpäivääni. Pulmaa ei olisi lainkaan jos Microsoft olisi tehnyt hieman terveemmän verkkokirjautumisrajapinnan Accessin ja SQL-palvelimensa välille, mutta se olisi varmaan ollut jo liikaa toivottu.
Kiipeilyseinällä sujui kelvollisesti. Ehkä sitä vähitellen uskaltaa jo korkeammillekin seinille kun sydäntalven tauko tuntuu päättyneen ja voimat sekä taidot osoittavat ensimmäisiä palailemisen merkkejä.
Perjantai, 11.2. 2011
Päivän palindromi: 11022011
Työpäivän jälkeen seikkailin hitaita mummoja kuljettelevalla reistailevalla bussilla Espooseen ja lähdin sieltä Mirin kanssa lentokentälle. Kakkosterminaalista löysimme Martinin, jonka kuljetimme Katajanokalle.
Koska Suomesta luoliin soveltuvan köysitekniikkakoulutuksen saaminen oli osoittautunut liki mahdottomaksi ja koska meillä ei ollut varaa singahtaa Britanniaan kurssille, olimme päättäneet tehdä asian hieman halvemmalla. Olimme suostutelleet SWCC:ltä tutun Martinin kouluttamaan meitä ja maksaneet hänen lentonsa Suomeen sekä loukkaavan pienen päivärahan.
Kuusi luolatoiminnan aktiivia kokoontui perusleiriimme Katajanokalle. Köysien ja nousuvaljasviritysten kanssa leikkiminen aloitettiin kuivaharjoittelulla. Yhteensä meillä taisi olla vain kolme täyttä settiä kalustoa sekä jonkin verran ylijäämäosia. Näiden kanssa sitten touhuttiin.
Jo pelkästään SRT-vermeiden päälle pukeminen oli monimutkainen operaatio. Varsinaiseen köyteen ei vielää edes päästy, mutta siihen tehtäviä uusia solmuja kyllä harjoiteltiin. Kymmenen vuoden kiipeilyurani olen selvinnyt lähes pelkästään tuplakasilla mutta luolia varten on ihan oikeasti opeteltava jokunen muukin köysitemppu.
Touhusimme roinan kanssa kunnes emme enää kyenneet oppimaan mitään lisää. Sen jälkeen katselimme Martinin luolakuvia Ranskasta. Paikat siellä näyttivät upeilta ja vertikaalisilta. Viimeistään kuvat ja niihin liittyvät tarinat olisivat vakuuttaneet minut köysitoimintataitojen välttämättömyydestä.
Lauantai, 12.2. 2011
Päivän litania: Valjaan vasen reuna - lehmänhännät - rintajammeri - laskeutumislaite - valjaan oikea reuna - jarrusulkkari - käsijammeri - jalkalenkki.
Lauantaiaamusta siirryimme Kiipeilyareenalle, viritimme pari staattista köyttä meille varattuun kohtaan hallia, ja ryhdyimme harjoittelemaan. Harrastaja kiinni laitteistaan köyteen ja sitten laitteita käyttäen ylöspäin, ohi köydessä olevien mutkien ja lopussa solmun ohi sekä suuntaa vaihtaen alas. Köysitekniikkakalusto oli ensikokemukselta suunnilleen yhtä monimutkaista käyttää kuin sukellusvälineet. Roina oli puettava päälle oikeassa järjestyksessä ja kaikki osat oli säädettävä tarkalleen oikean mittaisiksi omaan pituuteen nähden tai vastaan tulee ongelmia joita on vaikea ratkaista köydessä roikkuessa.
Toisille köysissä liikkuminen oli vaikeampaa ja toisille helpompaa. Yllätyksekseni minulle toiminnan fyysinen osuus tuli melko helposti: lankamainen ruumiinrakenteeni pysyi hyvin oikeassa asennossa, oikeastaan kaikki kokeilemani varusteet sopivat minulle ilman suurta tuskaa, ja pitkät raajani antoivat minulle pitkän pätkän köyttä jossa toimia. Ei SRT ollut mitään sukua kiipeilylle, mutta kiipeilyssä opituista toissijaisista taidoista kuten köyden seuraamisesta oli siinä selvästi hyötyä.
Sittenkin varsinaiset ajattelua vaativat tekniset osuudet olivat välillä turhauttavan vaikeita ja epäintuitiivisia. Hetkittäin tuntui siltä etten tätä tulisi koskaan oikeasti oppimaan. Poistuimme seinältä vasta kun halli meni kiinni. Olimme jo aika väsyneitä, mutta olimme vielä vakaasti päättäneet viedä Martinin suomalaiseen luolaan.
Torhola talvella oli aika villi näky. Pihalla raivosi 15 asteen pakkanen mutta luolalle joku oli silti tallonut polun ja kun sisällä oli päässyt ensimmäisen kammion läpi alkoivat lämpötilat olla täysin inhimillisiä. Satojen kilometrien pituisiin luoliin tottunut Martin suhtautui meidän maakuoppaamme tavanomaisen kuivalla huumorilla.
Selvisimme kotiin vasta puolenyön aikaan. Olin todella väsynyt ja henkisesti aika lopussa, ihmiset ympärilläni samaten. Huominen aikainen herätys hieman pelotti.
Sunnuntai, 13.2. 2011
Päivän keanureeves: I know SRT. Whoa.
Heti kiipeilyhallin auetessa olimme taas seinällä. Köydet ylös ja uudestaan kiinni harjoitteluun. Nopeutimme tahtia eilisestä kohtalaisesti siten, että kaksi täyttä laitesettiämme olivat koko ajan käytössä ja yksi meistä oli menossa köyden yhtä päätä ylös samalla kun toinen oli tulossa toista päätä alas.
Yön yli nukkuminen oli jotenkin selkeyttänyt puuhaa mielessäni. Olin alkanut tajuta mitä missäkin kohdassa tehdään ja miksi. Uskaltauduin jopa köyteen laskeutumislaitteella jossa ei ollut automaattilukitusta ja jota piti siis oikeasti osata käyttää jottei syöksyisi tonttiin. Se oli hankalaa ja ajattelua vaativaa, mutta sittenkin selvisin siitä.
Kuten eilenkin, useimmat meistä olivat luolaseuran T-paidoissa. Uteliaat kiipeilyhallin asiakkaat rohkaistuivat kysymään mitä oikein puuhasimme, ja jaoimme heille seuran esitteitä sekä luolapropagandaa. Ainakin yhden ihmisen kroatialainen kaveri oli harrastanut luolia ja koettanut saada häntäkin innostumaan; meidän mielestämme tämä oli oikein hyvä ajatus.
Lopulta toiminta alkoi sujua jokaiselta meistä. Helpot osuudet menivät heittämällä, vaikeatkin vähän miettimällä ja säätämällä. Neljän tunnin jälkeen Martin ilmoitti, että kurssi oli ohi ja että meillä oli nyt eväät itsenäiseen harjoitteluun, niin sisäseinällä kuin luolassakin.
Kävimme ruokkimassa opettajamme ja kuuntelemassa lisää hänen luolajuttujaan. Jo eilen kertomukset syvistä ranskalaisista luolastoista olivat herättäneet minussa kaipuun oikeisiin köysiluolastoihin, nyt tuntui siltä että ehkä sellaiseen voisi oikeasti joskus mennäkin. Alkuillasta Martin suuntasi lentokentälle: hän oli ottamassa kokonaisen Suomi-kokemuksen ja käymässä seuraavaksi Lapissa. Minä käväisin vielä kiipeämässä pari reittiä ja sitten siirryin kotiin.
Aivan joka paikkaa särki. En ollut mielestäni rehkinyt mitenkään kohtuuttomasti, mutta sittenkin jalat olivat kuolleet ja sormet kuin raastimen läpi menneet. Lihassäryn läpi tajusin myös, että minulla oli kurkkukipuinen ja heikottava olo. Mahdoin olla saamassa jotain flunssansukuista. Kotona en kyennyt muuhun kuin kaatumaan petiin ja valittamaan. Siitä huolimatta tunnelma oli voitonriemuinen. Heti kun rahatilanne antaisi periksi, säntäisin ostamaan itselleni täyden köysiteoimintasetin ja sitten etsisin jostain paikan jossa käyttää sitä.
Maanantai, 14.2. 2011
Päivän mielipaha: Mirror's Edgen jatko-osaa ei tulekaan. Yksi harvoista viimeaikaisista pasifistipeleistä ei tietenkään saa jatkoa koska siihen oli liian vaikea päästä sisään. Vihaan taas tietokonepeliteollisuutta.
Heräsin aamulla kurkkukipuun ja kuumeiseen oloon. Oli ihan turhaa lähteä töihin rääkkäämään itseäni tässä kunnossa, joten tyydyin makaamaan petissä. Kun Fringen katsominenkin oli melkein liikaa keskittymiselle, oli parempi pysyä kaukana pääkäyttöoikeuksista.
Tiistai, 15.2. 2011
Päivän dialogi: "Ready to save the world, you post-ironic post-yuppie?" - "Since sevenh grade. What took you so long?"
Missasin elämäni Cthulhu-skenaariona, koska olin liian flunssassa lähteäkseni Tampereelle perunkirjoitukseen. Jos en voi mennä töihin, en myöskään kiipeile, matkaile tai heittäydy taisteluun ajan ja tilan ulkopuolelta tulevien lonkeroisten kammotusten kanssa. Sen sijaan makasin petin pohjalla ja kulutin viihdettä.
Fringe alkoi taas ärsyttää minua. Tieteen kumisuudesta, juonten yksitoikkoisuudesta ja hahmojen muovisuudesta olen jo päässyt yli, mutta nyt vitutti yleisimminkin viihdemediassa havaittava asenne "life is cheap". Tämä tarkoittaa, että sarjassa tappamiseen suhtaudutaan täysin piittaamattomasti: pahikset murhaavat väkeä triviaaleista syistä, ja vaikka itse väkivalta saatetaan näyttää ällöttävänä, sillä ei ole juuri mitään psykologisia seuraamuksia.
Olen aivan älyttömän pitkään inhonnut uhrattavissa olevien sivuhahmojen käyttöä tarinankerronnassa. Pyrin omassa kerronnassani muistamaan, että nimettömät ja kasvottomat NPC:tkin ovat ainutkertaisia ajattelevia ihmisiä, ja heihinkin kohdistuva tappava voimankäyttö on aina rankka juttu. Aina tämä ei välttämättä käy kovin suoraan ilmi, mutta pääsääntöisesti itse laatimani hahmot eivät ole niin paatuneita, että he ratkaisevat pienimmätkin vastoinkäymiset murhaamala.
Tämä henkinen hangup tekee nykyään monista mediatuotteista minulle vastenmielisiä. Piittaamattomuus ei vaivaa minua slpastickissä (Grand Theft Auto, Crank) tai tarinoissa joiden koko pointti on järjetön ihmiselämän haaskaus (Prototype, Saving Private Ryan). Mutta heti jos tarina yrittää sisältää normaalin elämän ja arkisten arvojen kosketuksen ja koettaa niiden kautta saada minut suhtautumaan empaattisesti joihinkin sen hahmoihin, iskee valtava mood dissonance kun muka pidettävä hahmo ottaa teekupposten välissä väkeä hengiltä asiaa sen kummemmin ajattelematta. Ne olivat vain kasvottomia NPC:itä, kuka niitä laskee?
Jollain tavalla tajuan, minkä vuoksi minulle läheisimmät genret ovat klassiset supersankari- ja kauhutarinat. Molemmissa näissä on vahva sisäinen moraalikoodisto. Se on monelta kohdaltaan tosi tyhmä ja sisältää alavireitä joita kaltaiseni auktoriteettivihamielinen hippipervo vastustaa, mutta siinä tappaminen on jotain, jota vain epäinhimilliset hirviöt tekevät ja joka on aina hirveä rikos. Tämän osan voin täysin allekirjoittaa.
Toipuakseni Fringestä luin kaikki Penny & Aggie -sarjakuvan tähän asti ilmestyneet stripit. Olenhan minä kyllä muistanut, että se on nerokas ja herttainen, mutta sittenkin se ylitti muistikuvani laadukkuudellaan. Lisätään tärkeisiin genreihin vielä älykäs ja hahmojaan reilusti kohteleva teinisaippua.
Keskiviikko, 16.2. 2011
Päivän hämmennys: Miten ihmeessä jumiutuneen laskentaklusterin saa takaisin jaloilleen?
Arvoin aamulla olevani riittävän terve mennäkseni töihin. Tämä saattoi olla erehdys. Pää ei todellakaan ollut vielä optimiterässä ja vaikka suuria mokia en välttämättä tehytkään, oli olo työpäivän jälkeen varsin kuollut. Sentään tajusin ottaa huomisen etätyöpäiväksi. Kotoa käsin työskennellessä on mahdotonta riehua ja rasittua.
Joka tapauksessa töissä oli jo kertynyt melkoinen möhkäle tekemättömiä hommia, ja siihen oli hyvä saada vähän lovea. Kunnianhimoisesti olin ajatellut käyttää illan piirtämiseen tai kirjoitamiseen, mutta sen sijaan käytinkin sen sängyssä makaamiseen.
Torstai, 17.2. 2011
Päivän artikkeli: The leaked campaign to attack WikiLeaks and its supporters - Anonymous availee salaisuuksien verhoa
Etäpäivä oli monella tavoin oikea ratkaisu. Olo ei varsinaisesti ollut oikea ympäriinsä reissaamiseen ja toisaalta ylläpitotehtävien parissa riitti hommaa kahdeksaksi tunniksi. En tiedä miten hyvin olisin saanut keskityttyä näihin museolla. Omituista kyllä, minulla on parempi työvire kotonani. Olen varmaan ehdollistunut siihen, että pelinkirjoitustuolissa istuessani pistän asioita tapahtumaan eikä mikään voi distraktoida minua.
Martin palasi pohjoisesta, lukuisia pakkaskokemuksia rikkaampana mutta sentään kaikki sormet ja varpaat tallella. Hän sai viimein minut motivoitua lähtemään talosta. Käväisimme Mountain Shopissa, josta ostin itselleni SRT-setistä puuttuvat osat. Ylävaljaat olin saanut aiemmin Miriltä ja alavaljaat ostin Martinilta, enää toinen nousukahvoista puuttuu. Sellaisenkin sain lainaksi. Nyt minulla on sitten kaikki tarvikkeet itsenäiseen köysitekniikkaharjoitteluun. Luultavasti tulen viettämään lähiaikoina joitain tunteja kiipeilyseinän vieressä juuttuneena puoliväliin köyttä, vailla keinoa mennä ylös tai alas.
Perjantai, 18.2. 2011
Päivän hämmästys: Exchangen postilaatikon siirto palvelimelta toiselle oli intuitiivista ja nopeaa
Fyysisesti fiilikset olivat edelleen vähän veltot ja tautiset, mutta töissä oli silti valtavan hauskaa. Piristävä musiikki ja ratkeavat ongelmat pitivät mielialat korkealla. Sain asioita aikaan oikeastaan kaikilla saroilla ja selvitin suurimman osan sairauspäivien aiheuttamsta työtukoksesta.
Puhelimeni kaiutin näytti kehittäneen inhan särön. Pitäisi joko korjauttaa laite tai hankkia uusi. Ikävänä uutisena kansantaloudelle en aio hankkia Nokiaa, koska tällä hetkellä moisessa ei olisi mitään järkeä. Jos Windows 7 -puhelimia olisi jo markkinoilla voisin ehkä harkita moista, mutta yhtäkään Symbiania en kyllä enää ota.
Viikonloppu, 19. - 20.2. 2011
Ajankohdan vaikeus: Chelsea Hotel -nimisen suomalaisen bändin löytäminen verkosta. Todellista undergoundia on hakukoneiden välttäminen.
Porvoossa vieraillessani pääsin suorittamaan perinnönjakolaskuja. Ihan vielä ei näköjään tarvitse päivätyöstä luopua, pikaisten laskujen mukaan minulle puotaa obskuurin sukulaisen jäämistöstä satasen miinus verot. Tulin jokseenkin kateelliseksi äidilleni, joka oli maanantaina lähdössä Havaijille. Ei niin että haluaisin matkustaa USA:an tai muuhun sormenjälkiä keräilevään valtakuntaan. Parin vuoden päästä minulla ei taida tosin olla enää vaihtoehtoja, kun passeihinkin tulee biometriset tunnisteet ja rikolliset näppitahrani päätyvät kaikkialle.
Aloitimme Aleksin ostaman Bond-setin läpikahlaamisen kahdesta ensimmäisestä leffasta. Ne olivat paljon parempia kuin muistin, vaikkakin Dr. No:a vaivasi hienoinen camp-henki ja From Russia With Lovea epätasaisuus. Sittenkin niitä katsoi mielellään; luulenpa että tuskalliseksi sarja käy vasta kun pääsemme Rodger Modgeriin.
Ehdin myös pistäytyä Mascotissa kuuntelemassa rokkia, Ripa kun oli päätynyt toiseksi kitaristiksi Chelsea Hotel -nimiseen bändiin. Perusrokki kärsi puuroisesta äänestä, tai sitten en vaan osannut arvostaa sitä tarpeeksi. Kotiin palatessani olin jäätyä ulkona, vaikken joutunutkaan odottamaan ratikkaa kuin pari minuuttia. En tiedä soisinko siltikään talven loppuvan vielä, massiiviset pakkaset ovat tavallaan aika hauskoja.
Maanantai, 21.2. 2011
Päivän web-sarjakuva: Guilded Age - vaihteeksi fantsua T. Campbellilta
Työviikon alku ei suuremmin piristänyt, mutta onneksi töiden jälkeen oli aika pelata taas K'klyä. Edellisiä osia rauhallisempi tempo sopi tarinan tähän vaiheeseen hyvin, vaihteeksi hahmomme ehtivät pohtia maailman menoa ilman tunnetta, että kaikki romahtaa niskaan hetkellä millä hyvänsä. Toki tähänkin liittyi synkkiä viestejä tulevaisuudesta ja hatarasti verhottuja uhkauksia.
Tälle viikolle on sovittu vielä toinenkin peli samaa kampanjaa. Hyvä tahti, arvostan.
Tiistai, 22.2. 2011
Päivän kesäsuunnitelma: Työleiri Ruotsissa
Luolaseuran jäsentapaaminen Kaislassa oli jonkinlainen yleisömenestys, paikalla oli jopa kahdeksan luolaharrastajaa joista vain puolet kuului seuran hallitukseen. Muutamalle sähköpostinvaihdosta tutulle nimelle saatiin naama ja joitakin kesälle laadittavia toimintasuunnitelmia lyötiin lukkoon.
Tuomo Kesäläisen Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin oli piakkoin ilmestymässä, ja sen myötä harrastuksemme saattaisi saada lisää julkisuutta. Yhtä pikkulehteen menossa olevaa juttua oltiin jo puimassa, lisääkin voisi olla tulossa. Olen itse ihan varma, että jokaisella ihmisellä on kiinnostus möyriä maan uumeniin; nyt kun vaan saataisiin heidät tajuamaan että sitä pääsee oikeasti toteuttamaankin melko vähäisellä vaivalla.
Keskiviikko, 23.2. 2011
Päivän ylisöpöys: Penny & Aggie, jälleen. Onpa taas web-sarjakuva saanut minut taantumaan innosta kiljuvaksi fanipojaksi.
Jostain minulle on taas kertynyt iso kasa plussatunteja, ja tänäänkin päädyin tekemään niiden lisäksi töitä illalla. Muuten voisin huomenna nukkua myöhään ja mennä töihin puoleksipäiväksi, mutta pelkään että tämän illan säätöni johtavat työpuheluihin heti kun virka-aika alkaa.
Saamieni suositusten perusteella katsoin The Lost Roomia. Hämmentävä tv-sarja, toimii kuin vanhan polven tekstiseikkailupeli. Normaalit tv-sarjojen rasittavuudet eivät häiritse, kun kaikki huomio menee hahmojen ongelmanratkontakykyjen ihastelemiseen.
Torstai, 24.2. 2011
Päivän ahdistus: En ole kiipeillyt liki kahteen viikkoon, ensin flunssan ja sitten hiihtoloman vuoksi.
Työaikani ovat käyneet kummallisiksi. Herään aamulla vähän miten sattuu, hankkiudun museolle outoon aikaan, jatkan töitä pätkissä illalla sen mukaan miten inspiraatio minua vie. Onnistun kyllä pitämään kirjaa työtunneistani ja vahtimaan etten tee liikaa tai liian vähän, mutta tämä vaatii varsin hölmösti toimivan kellokorttijärjestelmämme ulkopuolella pelaamista. Kellokortti mittaa ainoastaan paikallaoloa, mutta hämäriin kellonaikoihin osuvia ylläpitohommia varten minulla ei ole mitään tarvetta hankkiutua museolle.
Kokonaisia etäpäiviä pidän varsin harvoin, mutta etätyötä teen jatkuvasti. Järjestelmä ei taivu tähän mitenkään erinomaisesti. Tiedän itse miten tahtoisin pitää kirjaa työajastani, mutta se ei oikein sovellu kenellekään muulle eikä sitä voi siksi ehdottaa yleiseksi käytännöksi.
Sittenkin rytmini sopii minulle. Saan asioita aikaan enkä turhaudu. Ainoana haittapuolena on, että työnteko on varastanut tuotteliaita iltoja pelinkirjoittamiselta.
Perjantai, 25.2. 2011
Päivän kylmä kommentti: "Älä nyt ota tätä väärin, mutta tapahtunut saattaa olla sinun syytäsi." Vaihteeksi vaan pelissä eikä omassa elämässäni.
Tyhmyys ottaa päähän, eikä vaihteeksi edes oma tyhmyys. Olen tottunut siihen, että tietotekniikka on hämmentävää ja vaikeaa, mutta kun ohjeistus "jos kalenterin kanssa ilmenee ongelmia, jotka eivät poistu käynnistämällä ohjelma uudelleen, soita henkilölle X numeroon Y" on liian työläs noudatettavaksi alkaa päässä taas paukkua sulakkeita. Miten Cthulhun nimessä tässä pitäisi oikein saada selville että ihmisillä aivan kaikki ei toimi? Miten rautalankaisemmin ton voisi vielä vääntää?
Tietenkään ohjeita ei lueta - mutta kun ne ovat kolme lausetta pitkät ja sijaitsevat sisäisissä tiedotteissa kohdan "Must know" alla, en käsitä syytä tähän. Jotenkin nämä ihmiset löytävät tuolta yksikkökokousmerkinnätkin. Onneksi tiedottaminen ei ole nykyisessä hommassa varsinaisesti minun murheeni, koska selvästikään en sitä osaa.
K'klyssä päästiin vaihteeksi henkilökohtaisemman kauhun äärelle. Pelin pääongelmana olivat hahmoni sysisynkkä historia ja hänen läheisiään piinaavat hirviöt. Tämä oli ainakin minulle tervetullut perspektiivinvaihdos, vaikka pääsinkin pelaamaan lähinnä vain marginaalisesti toimintakykyistä tyyppiä.
Viikonloppu, 26. - 27.2. 2011
Ajankohdan makutesti: Kuusi erilaista portviiniä, jotka minusta maistuivat kaikki oikeastaan samoilta
Ratkaisin viimein juonenkuljetuksellisen pulman, joka oli häämöttänyt seuraavan parin pelisession taustalla. Sen jälkeen pystyin ongelmitta kirjoittelemaan pelille sisältöä. Ratkaisu oli luonteeltaan tietysti aivan valtavasti kirjoitustyötä vaativa, mutta eipä tämä mikään ongelma ole, peliin on vielä kuitenkin yli viikko.
Lauantai-iltana päädyin Lummetielle portviininmaistelubileisiin. Viinin ja allekirjoittaneen yllytyksestä ihmisiä innostettiin mm. käynnistämään uusia pelikampanjoita. Koetin myydä oppiani "jos haluaa saada jotain aikaan, pitää aloittaa sopimalla pelipäivä; sen jälkeen voi pohtia detaljeita kuten ideaa, juonta tai hahmoja" ja sain jopa jonkinlaisia tuloksia.
Olin alunperin ajatellut käyttää sunnuntain vaan kirjoittamalla, mutta sen sijaan päädyinkin Salmisaareen harjoittelemaan köysitekniikkaa. Harjoitus oli tarpeen, koska aluksi fiilis kaiken kaluston suhteen oli lähinnä pöllämystynyt. Mutta köyteen päästyäni opetus palasi mieleeni ja suoriuduin suhteellisen vaivatta rakentamastamme köysiradasta. Seuraavaksi pitäisi varmaan kokeilla tätä kaikkea todentuntuisissa olosuhteissa, eli märässä, kylmässä ja pimeässä aikarajan kanssa.
Maanantai, 28.2. 2011
Päivän outo fiilis: Olisikohan hauskaa taas piirtää sarjakuvaa?
Koko päivä kului palavereissa: ensin tämän vuodem toimintasuunnitelmaa laatiessa ja sitten koko tiimin kehityskeskustelussa museojohtajan kanssa. Jälkimmäinen palaveri lähti yllättävän syviin vesiin kun tiimimme olemassaololle löytyi jonkinlainen uhkakuva kaukaisesta tulevaisuudesta. En moisesta jaksanut aivan älyttömästi huolestua, mutta hetken aikaa koin ymmärrystä yksityisen sektorin toimijoiden ja heidän kilpailupaineidensa suuntaan. Ei ollut kaikkein miellyttävin fiilis.
Kotona setvin raha-asioitani ja muita henkilökohtaisen byrokratian mutkia. SWCC oli vihdoin kelpuuttanut minut täysjäsenekseen ja lähettänyt minulle aivan oikean luolakerhon jäsenkortin. Jos joskus olisin kerholla muiden jäsenten kanssa saisin nukkua jäsenille tarkoitetussa makuuhuoneessa. Muistini mukaan se eroaa vierasmajoituksesta vain siten, että tapetit ovat kauniimpia.