13

Suurin osa ylähallin ovista oli lukittu yön ajaksi sisältäpäin, mutta yhden sentään sain avattua. Sen takana sijaitsevassa makuukamarissa nukkui neljä ihmistä, upseereita vuoteiden päädyssä olevasta varustuksesta päätellen. Varoen herättämästä heitä hiivin huoneessa olevan työpöydän ääreen ja kahmin mukaani säkkiin muutamia papereita sekä muistikirjan, toivoen niiden sisältävän hyödyllistä tietoa. Sitten poistuin kamarista vähin äänin. Jos nukkuvat miehet olisivat olleet velhoja, olisin saattanut varsin epäherrasmiesmäisesti huolehtia siitä, etteivät he heräisi enää koskaan. Kunniallisten sotilaiden (edes gheodialaisten) salamurhaamiseen en kuitenkaan tahtonut alentua, ja sitäpaitsi taitava sotilas olisi varmasti herännyt heti jos olisin astunut hänen vuoteensa lähelle. Upseerit saivat elää, joskin toivoin heidän aamulla menettävän ruokahalunsa oivaltaessaan kuinka lähellä heitä kuolema oli yön aikana kulkenut.

Enempiin tutkimuksiin pystymättömänä päätin käydä silmäilemässä asioita ulkona. Avasin ylähallin päässä olevan ikkunan ja köyteni avulla kiipesin ulkoseinää myöden takaisin muurien ympäröimälle sisäpihalle. Sotilaiden parakissa metelöinti jatkui, joskin hieman hillitympään sävyyn kartanon väen mentyä nukkumaan. Hiippailin lähelle parakin etuovea ja harkitsin mahdollisuutta napata seuraava ulos tuleva sotilas jonnekin syrjäiseen kolkkaan kuulusteltavaksi.

Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin hieman juovuksissa oleva gheodialainen jalkamies pihalle astui. Hän ei kuitenkaan ollut yksin, vaan hänen seurassaan - joskin mitä ilmeisimmin siitä kovasti pois pyrkimässä - oli halvan kurtisaanin näköinen nainen. Sotilas yritti saada tätä mukaansa takaisin sisään ja tämä puolestaan näytti olevan täysin haluton palaamaan miehen seuraan; arvelin, ettei alainialaiselta vaikuttava nainen varmaankaan pahastuisi jos avustaisin häntä selviämään moisesta takiaisesta. Hiivin sotilaan taakse, ja iskin häntä pinosta poimimallani koivuhalolla päähän.

Sotilaan tuupertuessa maahan kohotin sormen huulilleni ja toivoin, että nainen ymmärtäisi olla hiljaa. Hän ei näyttänyt edes pahemmin säikähtäneeltä, ja kun pyysin häntä auttamaan minua raahaamaan tainnutetun miehen talliin, hän tarttui toimeen ripeästi ja empimättä. Moista määrätietoisuutta ja sinnikkyyttä jopa vallatussa kaupungissa työskentelevissä viihdyttäjissä on ilo havaita, ajattelin kiskoessamme sotilaan syrjemmäs.

Tallissa esittäydyin uudelle tuttavuudelleni, ja kerroin olemassa hänen majesteettinsa kuninkaan laskuun täällä ottamassa selvää gheodialaisten puuhista. Hän nyökkäsi tälle, ja hämmästytti minua kertomalla olevansa itse paikalla jokseenkin samalla asialla - tämä selitti hänen nopean ja päättäväisen toimintansa. Hän sanoi oman työnantajansa olevan alanolainen lordi jonka nimeä hänellä ei ollut lupa paljastaa. Kuitenkin hetken puheltuamme totesimme, että voisimme yhtä hyvin yhdistää tietomme ja voimavaramme.

Kerroin naiselle, joka sanoi nimekseen Gwener, kaiken tähän asti löytämäni (jota oli kieltämättä varsin vähän) ja näytin hänelle upseerien pöydältä viemäni paperit. Samalla ehdin itse vilkaista niitä ensimmäistä kertaa, mutta mitään erityisen tärkeää niissä ei tuntunut olevan; ainoastaan päivämääriä ja tarvike-eriä. Gwener vahvisti arvioni siitä, että gheodialaiset toivat kartanolle tarvikkeita noituudella, ja totesi näiden olevan Widmarkissa etsimässä jotakin pohjoisilta vuorilta. Hän ei osannut tarkemmin sanoa mitä, mutta uskoi itse vastausten löytyvän gheodialaisten päällikön huoneesta. Päällikön Gwener kertoi olevan mahtava soturivelho nimeltään Tamis, suurikokoinen ja kauttaaltaan tatuoitu mies jota jopa hänen omat kenraalinsa ja velhonsa pelkäsivät.

Totesin, että voisimme varmaankin käydä katsomassa, mitä kiintoisaa päällikön huoneesta löytyisi, jos vain pääsisimme sinne sisään. Gwener totesi osaavansa kyllä tiirikoida lukon, mutta epäili huoneessa olevan maagisia ansoja joille hän ei kyennyt tekemään mitään. Kerroin hänelle ylläni olevasta taikuudelta suojaavasta lumouksesta ja sanoin, että mikäli hän huolehtisi tavallisista lukoista, minä voisin ottaa kaikkien vartioloitsujen vihat päälleni. Ajatus kuulosti hänestä kokeilemisen arvoiselta, ja päätimme käydä toimeen aamulla, kun päällikkö olisi kenraaliensa kanssa syömässä aamiaista ruokasalissa. Siihen olisi vielä useita tunteja, joten kävimme nukkumaan tallissa olevien loimien alle.

Oli epämiellyttävän kylmää ja kietoessani loimia tiiviisti ympärilleni päädyin katselemaan Gweneriä hänen käydessään samalla tavoin makuulle. Huomasin hänet varsin viehkeäksi naiseksi halpojen rääsyjensä sisällä: hänen hiuksensa olivat sotkuiset mutta mustat ja tuuheat, hänen kasvonsa liasta huolimatta kauniit ja silmänsä päättäväiset. Olin tarjoutua lämmittämään häntä kylmässä yössä, mutta sitten ajatukseni kulkeutuivat Tomijuun ja sydäntäni pisti kaipuu. Viattominkin läheisyys tämän vakoojanaisen kanssa vain pahentaisi ikävääni rakkaani luo ja vihollisen maaperällä ei minulla ollut varaa vajota ikävöintiin, joka ainoastaan lamauttaisi valppauteni pahemmin kuin vähäinen pakkanen.

Heräsimme hieman ennen kukonlaulua ja palvelijoiden tavoin livahdimme sisään kartanoon. Odotimme aamiaisen alkamista muun palvelusväen joukossa: he olivat paikallista kansaa, järjestään apaattisia ja joko lumotulta tai huumatulta vaikuttavia. Moinen kohtelu sai vihani kuohahtamaan ja toivoin saavani tästä kaikesta vastuussa olevan konnan jossain vaiheessa yksikseen miekankantaman päähän. Kun upseerien aamiainen kannettiin pöytään, poimimme luudat ja lähdimme yläkertaan muka siivoamaan paikkoja. Aamiaispöydässä näin vilaukselta gheodialaisten päällikön. Hän oli varmasti kookkaimpia ja lihaksikkaimpia koskaan näkemiäni ihmisiä ja koko hänen paljas ylävartalonsa sekä kaljuksi ajeltu päänsä oli erilaisten tatuoitujen kuvioiden peitossa. Hän myös suorastaan säteili voimaa ja päättäväisyyttä ja kaikki antoivat hänelle runsaasti tilaa.

Gheodialaispäällikkö Tamisin huone oli lukittu, mutta Gwener tiirikoi lukon vikkelästi, ja minä avasin oven. En ainakaan tuntenut minkään vartioloitsun laukeavan, mutta varma en voinut olla. Huone toisella puolella oli ilmeisimmin entinen kreivi Hendricin makuukamari, mutta hänen vaakunansa ja seinävaatteensa oli kannettu pois, ja niiden tilalle ripustettu rumia gheodialaisia tunnuksia. Eräällä seinällä oli kivitaulu, johon oli kirjoitettu nimiä, joista jotkut oli viivattu yli. Järkytyksekseni havaitsin Gweldonin nimen olevan taulussa, yliviivaamattomana. Muita tuttuja nimiä olivat yliviivattu Fyrsil Cadno, Tienvarren majatalon velhopiirin vastikään kuollut johtaja, sekä yliviivaamaton Dafydd-druidi.

Huoneen nurkassa oli valtaisa musta sotisopa, kiiltävä ja koristeellinen mutta silti ilmeisen käytännöllinen ja kestävä. Hetken ajan toivoin, että minulla olisi mukanani skorpioniksi nimitetty myrkyllinen olento Tomijun kotimaasta, jonka voisin pudottaa panssarin sisään yllätykseksi gheodialaispäällikölle. Valitettavasti en moista omistanut, joten jouduin tyytymään työpöydän tutkimiseen: siinä oli joitakin papereita, mutta ne näyttivät vain satunnaisilta raapustuksilta ja melko merkityksettömiltä. Silti poimin niitä säkkiini.

Gwener oli astunut erään nurkassa olevan komeron luokse ja työskenteli sen lukon kimpussa. Hän sai työnsä valmiiksi, ja astuin avaamaan oven. Hetken aikaa olin tuntevinani ihollani jonkinlaista kihelmöintiä, mutta se saattoi olla pelkkää kuvittelua. Kaapin sisäpuoli oli mitä ilmeisimmin velhon pyhimmistä pyhin: se oli täpötäynnä kääröjä, kirjoja, merkillisen muotoisia pulloja täynnä oudon värisiä nesteitä, uhritikareita ja esineitä, joille en osannut edes arvata käyttötarkoitusta. Minä ja Gwener ryhdyimme vikkelään tyhjentämään hyllyjä kaikesta kiintoisasta, kun alakerrasta alkoi kuulua mekkalaa jota seurasivat juoksuaskeleet portaissa. Jokin noitakeino oli ilmaissut läsnäolomme.

Veimme kaapista niin paljon kääröjä kuin mukaamme suinkin mahtui sotilaiden takoessa ovea. Olin onneksi oivaltanut lukita sen perässämme, mutta ei kestäisi kauaa ennenkuin päällikkö itse pääsisi paikalle ja käyttäisi avaintaan. Meidän oli paettava mitä pikimiten, joten juoksin ikkunalle ja avasin sen. Hoputin Gweneria kiipeämään edelläni ulos, ja kuulin ulkopuolelta kovaäänisiä komentoja jotka olivat varmasti lähtöisin gheodialaispäälliköstä. Hän olisi hetkessä sisällä, mutta en silti tahtonut lähteä jättämättä itsestäni vielä yhtä muistoa. Tartuin työpöydällä olevaan raskaaseen kynttelikköön ja heitin sillä kaapin ylähyllyllä olevaa pullorivistöä. Pullot pirstoutuivat räsähtäen samalla kun loikkasin ulos ikkunasta ja köyttä apuna käyttäen pudottauduin alas.

Olimme kartanon sillä sivustalla, jossa muuriin murskattu aukko sijaitsi: meidän ja vapauden välillä oli vain kaksi gheodialaista sotilasta jotka yrittivät tukkia pakotiemme. Pistin ensimmäistä suojaamattomaan reiteen säilälläni ja yritin väistää toisen miekan: sain pienen naarmun olkavarteeni, mutta pääsin miehen ohitse. En aikonut jäädä taistelemaan, varsinkin kun takanamme gheodialaispäällikkö oli ennättänyt ikkunaan ja epäilemättä parhaillaan valmisteli jotakin valtaisan tuhoisaa loitsua päämme menoksi. Pinkaisin juoksuun Gwenerin kintereillä, ja olin näkevinäni valon välähtävän kartanon ikkunassa; tulipalloa tai salamaa ei kuitenkaan tullut. Pakenimme metsään ja pysähdyimme vasta puolen virstan päässä kartanolta.

Gwener kertoi hevosensa olevan jonkin matkan päässä pohjoisessa: oma ratsuni oli hivenen eri suunnassa. Olimme kumpikin pyrkimässä Alanoon, joten päätimme tavata siellä seuraavan kerran vaihtaaksemme tietoja. Erottuamme sidoin haavaani hieman metsäkansalaisilta saamaamme parantavaa yrttiä, joka paransi oloani ja haihdutti kivun täysin. Ilman vaikeuksia selviydyin hevoseni luokse, ja lähdin jälleen kohti Tienvarren majataloa.

Muutamaa päivää myöhemmin olin noutanut tarvikkeeni majatalolta ja ylittänyt Alanon sekä Widmarkin välisen rajan. Tapahtumaköyhän ratsastuksen jälkeen saavuin jälleen Alanoon, jossa laskin löytämäni asiakirjat hänen majesteettinsa eteen. Suurin osa viemästäni aineistosta tuntui olevan Widmarkin alueen karttoja joihin oli merkitty joitakin paikkoja: osa niistä tuntui olevan kaivoksia, mutta loppujen merkityksestä meillä ei ollut aavistustakaan. Kuninkaan neuvonantajana oleva druidi kuitenkin huolestui silminnähden löydöistäni, ja mutisi gheodialaisten kenties yrittävän herättää jotain vuorille kauan sitten haudattua pahuutta. Hän ei suostunut olemaan yhtään sen täsmällisempi, mutta totesi, että Rhonwenin metsän druideille pitäisi saattaa tieto asiasta mahdollisimman pian.

---

<-----

Sisällys

----->