14

Tuskin olin ehtinyt antaa hänen majesteetilleen selvityksen tapahtumista, kun Gweldon kutsui minut puheilleen. Hän ei ilmeisesti pitänyt paikallaanolosta sen enempää kuin minäkään, ja olikin kehitellyt poissaoloni aikana suunnitelman alun. Gweldonin mielestä meidän kannattaisi käydä silmäilemässä paikkoja Aldricin pääkaupungissa Iselissä, kenties vakoilla hieman piispa Leofin tai kruununprinssi Williamin puuhia. Olisi hyödyllistä selvittää, mitä he aikoivat tehdä kevään koittaessa ja mikä tarkalleen oli gheodialaisten asema heidän juonissaan.

Ajatus oli hyvä, ja vaikka kaipasinkin hetken lepoa oli minun myönnettävä, ettei siihen juuri ollut aikaa. Niinpä vietettyäni vain yhden päivän ja yön Alanon linnassa koitti jälleen aika lähteä tien päälle. Matkaan lähtisivät tällä kertaa ainoastaan Gweldon ja minä itse; me esiintyisimme Tiarnan ritareina, ja Tomijua saati sitten Feyniä olisi hyvin vaikea naamioida kaltaisiksemme. En pitänyt ajatuksesta lähteä matkaan ilman Tomijua (hänen velhoutensa suoman suojan lisäksi kaipasin hänen seuraansa jo nyt), mutta kuten yleensä, Gweldonin perusteet olivat hyviä enkä osannut kehittää mitään keinoa saada rakkaani mukaan. Niin jouduin hyvästelemään hänet jälleen hetkeksi, ja aamun koitteessa nousimme ratsaille lähteäksemme kohti eteläistä rajaa.

Samoihin aikoihin kanssamme linnasta oli myös lähtemässä toinen seurue, johon kuului salaperäinen Gaswallon, sekä melkoiseksi hämmästyksekseni myös Gwener, joka oli myös jossain vaiheessa saapunut linnaan. (Hän oli myös edellisenä päivänä toimituttanut minulle myös kirjurin tekemät kopiot itse gheodialaisen velhon kaapista viemistään asiakirjoista, mutta olin ollut kuolemanväsynyt ne saadessani ja lähes unohtanut koko asian muutamaa sydämenlyöntiä myöhemmin.) Vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa, mutta hän oli varsin välttelevä puheissaan, enkä saanut häneltä selville juuri muuta kuin, että hänen seurueensa oli matkalla pohjoiseen. Toivotin heille onnea, sitten he lähtivät kohti määränpäätään ja minä ja Gweldon kohti omaamme.

Saimme ratsastaa etelään lähes koko päivän. Aikamme kului muistellessa aldricilaisten sotilaiden ja ennenkaikkea Tiarnan ritareiden käytöstapoja. Gweldon oli jopa lainannut pohjoisessa tapaamaltamme ritarilta kirkon pyhän teoksen ja opetellut siitä joitain tiarnalaisia rukouksia. Minä en moiseen ryhtynyt ja toivoin hartaasti, että Tiarna todellakin oli pelkästään valetta eikä kuullut Gweldonin sanoja ja päättänyt moisen vääräuskoisen vaativan jumalaisia kostotoimenpiteitä. Illan alkaessa hämärtää saavuimme rajaseudulle, jonne kuninkaan armeija oli asettunut talveksi. Puimme yllemme tiarnalaiset asetakit ja poikkesimme tieltä metsikköön, jonka kautta toivoimme pääsevämme huomaamatta Aldricin mannuille. Nukuimme kuninkaan maiden puolella pari tuntia, ja yön ollessa pimeimmillään lähdimme liikkeelle.

Talutimme hevosiamme lumihangessa, joka täällä oli koko lailla syvempää kuin pohjoisessa: mikä hyvänsä voima olikin pohjoisen pakkasia vesittänyt, ei täällä tuntunut vaikuttavan. Pari virstaa taivallettuamme törmäsimme ensimmäiseen merkkiin vihollisesta, kun rajaa vartiomassa oleva prinssi Williamin armeijan sotilas osui tiellemme. Valeasumme ja peitetarinamme piispa Leofille vietävästä tärkeästä viestistä menivät nuoreen sotilaaseen täydestä ja hän päästi meidät ohitseen kummempia kyselemättä. Muita vartijoita emme metsässä enää kohdanneetkaan; selvästi rajanylityspaikka oli hyvin valittu.Ennen aamun valkenemista selviydyimme Aldricin puolella olevalle valtatielle, jota seuraamalla pääsisimme lopulta Iseliin.

Aiempi unemme oli jäänyt hyvin lyhyeksi ja päätimme levähtää hetken metsikössä tien toiselta puolelta. Emme kuitenkaan ehtineet edes kunnolla leiriämme pystyttää, ennen kuin luoksemme saapui ratsastaja. Silmäni olivat pudota kuopistaan kun tunnistin hänet Feyniksi lähettipojan varusteissa.

Feyn kertoi seuranneensa meitä linnasta asti; kiero hempukka oli varmasti vakoillut Gweldonin toimia vaikka kuinka kauan, koska hän tuntui tuntevan aikeemme täysin yhtä hyvin kuin me itsekin. Meidän suunnatessamme etelään hän oli vain ottanut oman hevosensa ja valepukunsa ja lähtenyt seuraamaan. Rajan hän oli ylittänyt aivan vanavedessämme ja nyt kun meidän oli liian myöhäistä lähettää häntä takaisin hän oli katsonut parhaaksi näyttäytyä.

Päivä päivältä minulle vähemmän rakkaaksi käyvä sukulaiseni oli selvästi tehnyt vakaan päätöksen seurata minua ja Gweldonia minne hyvänsä sitten menimmekin, ja nyt Aldricin rajan tuolla puolen, vihollisen maalla, meillä ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin pitää häntä mukanamme. (Minun mielessäni tosin kävi hetken aikaa mahdollisuus sitoa Feyn puuhun ja jättää susille, Williamin sotilaille tai paikalliisille talonpojille...) Joutuisimme muokkaamaan peitetarinaamme jonkin verran, mikä puolestaan kasvatti kiinnijäämisen riskiä melkoisesti.

Erinomaisen huonotuulisena kävin lepäämään, mielessäni vakaa päätös heti tilaisuuden tullen naittaa Feyn vaikka pakolla jollekulle jossain määrin kelvollista sukua olevalle miehelle joka ei päästäisi häntä ulos kartanosta muutoin kuin kahleissa. Hänen vastuuttomuutensa sai minut kuohuksiin: etsiessämme kreivi Hendriciä olin miltei alkanut pitää häntä järkevänä ja kelvollisena matkakumppanina, mutta nyt hän teki taas parhaansa tuhotakseen kaikki meidän harkitut suunnitelmamme ja vaarantaakseen henkemme. Olin aina pitänyt romantiikan ja jännityksen kaipuuta hyvänä piirteenä nuoressa tytössä, mutta Feyn onnistui viemään kummatkin yli siedettävien rajojen. Toivoin, että olisi olemassa jokin keino antaa hänelle kunnon opetus, ja kuunnellessani puolella korvalla hänen sekä Gweldonin hiljaisella äänellä käymää jutustelua yhtäkkiä keksin sellaisen.

Kreivi Hendric Seadonin jälkeläisten joko saatua surmansa tai kadottua demonien vieminä Gheodiaan Feyn oli Widmarkin vasalliuden seuraava perijä ja hänellä oli myös sukunsa sormus asemansa merkkinä. Sellaisena hän olisi erittäin arvokas saalis Williamin väelle, ja jos kaksi Tiarnan ritaria ratsastaisi pääkaupunkia kohti moinen vanki mukanaan, ei kukaan taatusti pysäyttäisi heitä. Esitin ajatukseni Feynille ja Gweldonille: voisimme köyttää Feynin ja pukea hupun hänen päähänsä, ja paljastaa hänen henkilöllisyytensä ainoastaan todella korkeaarvoisille varuskuntien päälliköille kun emme muuten pääsisi eteenpäin. Kertoisimme Feynin vangitsemisen olevan huippusalainen ja tärkeä asia, ja ne sotilaat joille joutuisimme sen paljastamaan vannottaisimme hiljaisuuteen: tällä juonella pääsisimme luultavasti läpi tarkimminkin vartioiduista varuskunnista.

Feyn ei pitänyt ajatuksesta, muttei liioin voinut väittää sitä huonoksikaan, ja niin sitten sidoimme hänen kätensä sekä peitimme hänen kasvonsa. Minä olisin tahtonut vielä tukkia hänen suunsakin, mutta Gweldon ei sallinut sitä. Joka tapauksessa Feynin hapan ilme peittäessäni hänen päänsä hupulla oli kaikin puolin tyydyttävä: jos jumalat olisivat suopeita, tämä kokemus opettaisi häntä käyttäytymään hieman soveliaammin. Uuden tarinan turvin jatkoimme kulkuamme kohti rannikolla sijaitsevaa pääkaupunkia.

Peitekertomuksemme toimi yli odotusten. Vanki mukanamme pystyimme kulkemaan esteettä kaikkien aldricilaisten vartioiden kautta, ja niinä parina kertana joina meitä vaadittiin selittämään asiamme tarkemmin, Feynin nimi ja sormus riittivät vakuuttamaan komentavat upseerit tehtävämme salaisuudesta, tärkeydestä sekä kiireellisyydestä. Parissa päivässä saimmekin näkyviimme hyisen meren sekä sen rannalla sijaitsevan Aldricin pääkaupungin Iselin korkeat muurit ja linnan tornin.

---

<----

Sisällys

---->