Talvi 1503

12

Seuraavat pari päivääni kuluivat rauhallisesti majatalon vieraana. Onnistuin todellakin voittamaan Bronwenilta korttipelissä ainakin kaksi sataa hopearahaa, mutta havaitsin niihin painetun kuninkaan sijasta piispa Leofin kuvan (selvisipä ainakin mistä hän ol rahansa saanut, tosin hän väitti ryöstäneensä ne typerältä Tiarnan ylipapilta, joka oli palkannut hänet henkivartijakseen). Kaipa ne siltikin jonkin arvoisia olisivat.

Majatalo tyhjeni nopeasti aamuun mennessä: Bronwen ja Deoch lähtivät matkoihinsa, Carraig lähti saattamaan Aurelia Dernriciin ja muut druidit suuntasivat kohti Rhonwenin metsää. Ennen heidän lähtöään ehdin kuitenkin tiedustella vanhimmalta druidilta, Peredurilta Widmarkin pääkaupungin tilanteesta, hän kun oli kuulemma ollut mukana sinne tunkeutumista yrittäneessä joukossa. Painoin tarkkaan mieleni kaiken, mitä hän osasi minulle kertoa kaupungin rakenteesta ja tilanteesta. Luultavimmin gheodialaisten tukikohtana toimi Seadonin suvun kartano, ja päätin käydä sen läpi mahdollisimman tarkasti paikalle selvittyäni.

Majatalon omistaneet velhot saivat niinikään selville eilisillan tapahtumat aamuun mennessä, mutta Unien lähdettä he eivät todellakaan osanneet enää korjata. Sen tuho raivostutti heitä suuresti ja he päättivät siirtää päämajansa muualle jahka kevät koittaisi; eräs velhoista jopa mutisi tarjoavansa suuren rahasumman sille, joka etsisi Bronwenin ja surmaisi hänet. En kuitenkaan aikonut alentua tavalliseksi palkkamurhaajaksi (edes Bronwenin ollessa kyseessä) ja sitäpaitsi tuhoamalla lähteen kelmien keisari oli kerrankin menetellyt oikein jonkin asian suhteen. Velhot saisivat lähettää jonkun muun hänen peräänsä.

Päivän valossa etsin myös Breghimin jäljet, ja sain kirota itseäni sokeaksi typerykseksi tajutessani, että eilisiltana vaatiessani Gweldonia lähtemään Breghimin perään demonivelho oli seisonut tuskin kymmenen jalan päässä meistä hiljaa katselemassa: yön pimeydessä en vain ollut huomannut häntä. Jäljet lähtivät tästä paikasta metsään, ja kuten saatoin odottaakin, ne yhtyivät eräässä kohtaa Chainewin jälkiin. Kumpikin oli matkustanut rajajoen suuntaan ja varmasti jo yön aikana ylittänyt sen - huolimatta leudosta talvesta joki oli edelleen paksun jään peitossa. Nyt ei ollut paljoakaan toivoa saada kreivi Hendricin tytärtä takaisin, mutta en voinut olla edes varma siitä, oliko hän seurannut demonivelhoa pakotettuna vaiko vapaaehtoisesti. Ei tyttö ollut lumotultakaan vaikuttanut, ja silti hän oli lähes itsetuhoisella innolla jatkuvasti hakeutunut Breghimin seuraan; mistä lie ollut kysymys. Oli niin tai näin, nyt ei asialle enää mitään voinut tehdä.

Käytin aikani tavernassa lepäillen ja jutellen velhojen kanssa. Kokemukseni keijujen ja Breghimin taikuuden kanssa olivat jättäneet suuhuni hyvin pahan maun kaikkia lumousloitsuja kohtaan, ja koetin selvittää, oliko maailmassa olemassa mitään tapaa vastustaa niitä. Helppoja keinoja ei kuulemma ollut: taikuuteen ja oman itsensä tarkkailuun perehtynyt mieli oli piirin kirjastonhoitaja Ramondin mukaan paras suoja. En voi väittää täysin käsittäneeni, mitä hän tällä tarkoitti. Toivottavasti ei sentään sitä, että ainoa keino suojautua velhoudelta oli ryhtyä itsekin velhoksi.

Viimein näkymättömäksi tekevä taikajuomakin valmistui ja olin valmis tehtävääni. Jätin suurimman osan matkavaatteistani majataloon, pukeuduin yksinkertaiseen tummanpuhuvaan asuun, ja lähdin ratsastamaan kohti Isenhelmiä. Tiet olivat täysin autioita ja kylät niiden varsilla joko hylättyjä tai poltettuja. Edes gheodialaisia sotilaita ei tuntunut olevan liikkeellä, mikä hämmästytti minua vailla rajaa. Miten kummassa tunkeutujat muka huolsivat väkeään jos kaikki maa heidän valtaamansa kaupungin ja kotimaansa välillä oli näin autiota? Ja mitä he yleensäkin tahtoivat Widmarkin jäisiltä mailta? Nämä ja muutkin arvoitukset mieltäni askarruttaen ratsastin lähemmäs kreivi Hendricin vanhaa kotia.

Puolessatoista päivässä saavuin riittävän lähelle kaupunkia jatkaakseni jalan. Jätin hevoseni hylätylle maatilalle, sitomattomana mutta appeen kera: jos en palaisi pian, ei elikko sentään nääntyisi nälkään vaan voisi etsiytyä itse takaisin Tienvarren majataloon tahi muualle. Hiivin ohuen metsän suojassa lähelle kaupunkia nähdäkseni omin silmin gheodialaisten aiheuttaman tuhon.

Kaupunki - tai paremminkin suuri kylä - näytti kaikin tavoin raunioituneelta ja elottomalta. Ainoastaan muutama savujuova kiemurteli ylös harmaalle taivaalle ja suuri osa rakennuksista näytti poltetuilta tai murskatuilta. Ilmeisesti gheodialaiset eivät olleet yrittäneetkään säästää koko kaupunkia vaan ainoastaan itselleen riittävän osan siitä: kaikkein eheimmältä näytti luoteisosassa sijaitseva Seadonin kartano. Sen ympärillä näin myös liikettä, ja kiertäessäni lähemmäs katsomaan havaitsin muurien ympäröimällä pihalla gheodialaisia sotilaita. Kartano itsessään oli vahingoittumaton, ainoastaan sitä ympäröivän muurin länsilaitaan oli tehty aukko, ja sen luona samoin kuin portilla sekä muurin päällä seisoi vartiomiehiä. Sisäänpääsy ei silti näyttänyt mahdottoman vaikealta, mutta päiväsaikaan sitä oli turha yrittää.

Pimeän tuloa odotellessani kiertelin ympäriinsä muualla kaupungissa, pysytellen varjoissa ja piilossa kaikelta. Havaitsin sen lähestulkoon ainoaksi asukkaiksi satakunta gheodialaista sotilasta, jotka majailivat pohjoisosien taloissa. Heille tuotiin ruokaa linnasta käsin, ja sen kuljettamisesta huolehtiva väki näytti alainialaiselta. Niinpä uskaltauduin jättämään piileskelyn hetkeksi ja muonavankkureiden lähtiessä kulkemaan takaisin menin jututtamaan sitä kuljettavia miehiä. He vaikuttivat kuitenkin kaikin tavoin lannistetuilta ja tahdottomilta, enkä olisi suuremmin ihmetellyt vaikka noituudella olisi osansa asiaan. Ainoat hyödylliset asia jotka heiltä kuulin olivat, että kartanossa majaili tärkeä gheodialainen sotapäällikkö ja että hänellä oli siellä joitakin velhoja, parikymmentä sotilasta ja muutamia paikallisia palvelijoina. Selvästikin voisin sieltä löytää vastauksia kysymyksiin gheodialaisten puuhista.

Ensialkuun harkitsin sisään kartanolle livahtamista muonavankkureiden mukana, ja tarjosinkin niitä kiskovista miehistä enemmän tolkuissaan olevalle mahdollisuutta vaihtaa paikkaa kanssani seuraavan kuljetuksen aikana, jolloin olisi riittävän pimeää ettei kukaan luultavasti huomaisi eroa. Kuitenkin seuraavan kuljetuksen tullessa ulos vankkureita vetivät eri miehet, joista kumpikin näytti liian huumatulta edes ymmärtääkseen puhetta. Niinpä päätin käyttää toisenlaista keinoa sisään päästäkseni.

Hiivin aivan kartanon muurin tuntumaan ja sitä kiertävän vartijan käveltyä ohitse kapusin muurin yli köyden ja koukun avulla. Sisäpihalla piilouduin tyhjään hevostalliin tarkkailemaan tilannetta. Aiempi palvelusväen ulkorakennus oli ilmeisesti muutettu sotilasparakiksi, josta iltaan kantautui kova mekkala, ja pihalla liikkui silloin tällöin sotilas tai pari. Kartanoon oli ainoastaan yksi sisäänkäynti, vartioitu etuovi, ja siitä sisään päästäkseni jätin viittani talliin, kiedoin ylleni säkkikankaisen rääsyn ja otin halkopinosta sylillisen halkoja, jotka kannoin sisään. Ovivartijoiden mielestä minulla oli liian pieni lasti ja he iskivät sen pois käsistäni, mutta antoivat minun kerätä sen uudelleen ja mennä sisään ilman enempää häirintää. Osan puista jätin alakerran suuren salin takan luo, osan kuljetin ylös portaita päästäkseni vilkaisemaan yksityisiä huoneita.

Yläkerrassa pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä. Olin kuin olinkin selvinnyt sisään vihollisen leiriin, mutta nyt varovaisuutta kaivattiin entistä enemmän. Jos kartanossa todella majaili useita velhoja, heidän loitsunsa saattaisivat paljastaa minut mikäli tekisin yhdenkin väärän liikkeen. Kaikki vaistoni kehottivat minua piiloutumaan ja jäämään tarkkailemaan tilannetta, ja soihtujen himmeästi valaisema yläkerran halli olisi tarjonnut tähän hyvin mahdollisuuksia. Mutta minulla oli vielä muutamia halkoja jäljellä, ja niiden turvin voisin vilkaista yhtä yläkerran huonetta. Avasin erään hallin kuudesta ovesta ja astuin sisään, yrittäen vaikuttaa huomaamattomalta ja osalta kalustoa.

Kamari toisella puolella oli tyylikkäästi sisustettu, mutta kaikki sen kalusteet eivät tuntuneet kuuluvan sinne. Sisäpuolella neljä ihmistä kaavuissa - velhoja, luultavimmin - istui lukemassa tai keskustelemassa. Laskiessani halkoni heidän takkansa ääreen ja kohentaessani tulta yritin kuulla jotain heidän keskustelustaan, mutta se käsitteli jotain velhomaista ja ymmärrykseni ulkopuolella olevaa. Jos olisin viipynyt huoneessa pidemmän aikaa, olisin saattanut saada jotain selville, mutten keksinyt ensimmäistäkään tekosyytä jäädä.

Halkolastistani vapautuneena ahdoin itseni ylähallin nurkassa olevan haarniskan taakse ja jäin odottamaan, että kaikki kartanossa kävisivät nukkumaan. Vaikka yläkerrassa olikin jonkinlainen valaistus, ei se yltänyt alkuunkaan joka kolkkaan, ja arvioin olevani varsin hyvin piilossa. Jonkin ajan kuluttua huoneesta, jossa olin aiemmin käynyt, astui ulos yksi velhoista. Hän asteli portaat alas ja askeleista päätellen jäi alahalliin, josta alkoi hetken kuluttua kuulla kovaäänistä lausumista.

Tahdoin kovasti hiipiä portaikkoon katsomaan, mutta en pääsisi piilostani ulos riittävän nopeasti. Kenties se oli hyväkin: tähän asti näkemäni gheodialainen rituaalimagia oli keskittynyt kutsumaan helvetin esikartanoista tähän maailmaan torahampaita ja lonkeroita pursuavia irvokkuuksia joilla oli lausumiskelvottomat nimet, enkä varsinaisesti mielinyt olla liian lähellä tämän nimenomaisen mörön riistäytyessä kutsujansa hallinnasta ja ryhtyessä teurastamaan kaikkia lähelläolijoita. Loitsimisen loputtua alhaalta ei kuitenkaan alkanut kuulua kahtia revittävien ihmisten tuskanhuutoja, demonista karjuntaa tai edes limaista pulputusta, ainoastaan kovaan ääneen lausuttu määräys siirtää tarvikkeet varastoon. Sen jälkeen kuului muita ääniä, kuin useita erilaisia raskaita esineitä olisi raahattu tai vieritetty lattiaa pitkin.

Hetken aikaa pohdin kuulemieni asioiden mahdollisia merkityksiä, mutta ainoastaan yksi vaihtoehto tuntui sopivan havaintoihini: jotenkin gheodialainen velho oli demonin sijasta kutsunut linnaan tonnikaupalla armeijan kaipaamaa kalustoa. Alakerran halli oli ollut siellä viimeksi käydessäni aivan tyhjä, enkä ollut kuullut mitään siirrettävän sinne, mutta nyt kuulosti siltä kuin kymmenkunta sotilasta olisi täydessä työn touhussa tyhjentämässä sitä valtavasta tavaramäärästä. Ei ihme, etteivät gheodialaiset olleet välittäneet rakentaa huoltoreittejä joukolleen, jos he pystyivät loitsuillaan siirtämään tarvittavan tavaran luokseen suoraan ties mistä kaukaisesta varastostaan. En ollut koskaan edes kuullut mistään vastaavasta, ja synkeänä arvioin, mitä moinen merkitsisi mille hyvänsä armeijalle. Parin kuukauden piiritys ei enää olisi minkäänlainen ongelma.

Vähitellen kartano ympärilläni hiljeni sen väen käydessä nukkumaan. Viimeinen liikkeellä näkemäni ihminen oli sotilas, joka kävi sammuttamassa ylähallin soihdut ja palasi sitten alakertaan, jossa räiskyvä takkatuli loi portaikon kautta yhä hieman valoa ylempään halliin. Kiipesin pois haarniskan takaa.

---

<-----

Sisällys

----->