Midwinter Night's Dream

11

Miekkani ei koskaan ehtinyt perille asti. Jo iskua aloittaessani tunsin jonkin suuren, mustan ja voimakkaan koskettavan mieltäni - ja sitten minut valtasi suunnaton, järjetön pakokauhu. Tuskin edes tietäen mitä oikein olin tekemässä lähdin juoksemaan tietä pitkin takaisin majatalolle niin nopeasti kuin suinkin pääsin, ainoana ajatuksenani päästä pois Breghimin luota. En nähnyt ympäröivää maailmaa lainkaan, en käsittänyt mistään mitään, ennenkuin käytännössä törmäsin vastaan juoksevaan Tomijuun, jonka kosketus ja ääni riittivät palauttamaan minut tolkkuihini.

Tajusin paenneeni velhoa kuin jänis metsästäjää, mutta häpeään ei minulla ollut syytä: pelkoni oli aikaansaatu lumousloitsulla, jossa olisi ollut riittävästi voimaa vaikka kuningas Alainin ajamiseen tiehensä. Epäilykseni olivat täysin oikeat: Breghim ei ollut ainoastaan velho ja demonikultisti, vaan myös lumoaja, ja sellaisena oli saamassa minulta piakkoin sydämen täydeltä terästä. Selitin nopeasti tapahtuneen Tomijulle ja lähdimme yhdessä juoksemaan takaisin kohti pian tämän maailman jättämässä olevaa velhoa.

Häntä vaan ei enää löytynyt mistään - tiellä olivat ainoastaan Gweldon, Dunker ja Feyn. Havaittuaan Breghimin oikean luonteen Gweldon oli todennut tälle, että tämän olisi parempi palata sinne mistä oli tullutkin. Breghim oli lähtenyt vauhdilla tiehensä tietä pitkin, eikä Gweldon nähnyt syytä huolestua asiasta sen enempää. Minä en ollut alkuunkaan samaa mieltä. Velhoa, joka ei ole poltettu, seivästetty sekä vapautettu päänsä painosta ei todellakaan voi pitää vaarattomana tai voitettuna, ja epäilin, ettei tämäkään aikoisi vain hyväksyä tappiotaan ja unohtaa mitään koskaan tapahtuneenkaan. Kuitenkin hänen seuraamisensa olisi jo toivotonta: pimeään kadonnut gheodialainen velho voisi olla jo missä tahansa. Paras taktiikkamme nyt olisi hakeutua majataloon ja pysytellä lähellä Aurelia, joka havaitsisi heti jos henget tai muut näkymättömät olennot yrittäisivät hiipiä kimppuumme.

Mutta majatalossa meitä kohtasi järkytys: Chainew, jonka Feyn oli kuljettanut sinne hetimiten käytyäni Breghimin kimppuun, oli lähtenyt tiehensä, eikä kukaan tiennyt minne. Mikä vielä pahempaa, myös kreivi Hendric oli tipotiessään - hän oli lähtenyt etsimään tytärtään. Salamana ryntäsin takaisin pimeyteen ja pelkästään vaistoani seuraten onnistuin paikantamaan kreivin. Hän oli lähtenyt kulkemaan metsään huhuillen tytärtään, muttei onneksi ollut vielä ehtinyt kauas. Ilmoitin hänelle, että hänen olisi palattava majataloon; hän sanoi tahtovansa etsiä tytärtään ja minä lupasin hoitaa sen hänen puolestaan. Saatoin hänet takaisin muiden pariin ja pyysin Tomijua sekä Feyniä huolehtimaan siitä, ettei hän enää lähtisi harhailemaan minnekään; sitten pyysin Gweldonin mukaani ja lähdimme ulos etsimään Chainewia.

Kuljimme metsää ristiin rastiin ja yritimme löytää merkkejä tytöstä, mutta tuloksetta. Jos hän oli, kuten pelkäsin, joutunut velhon kaappaamaksi, hän saattaisi olla jo missä tahansa, eikä yön pimeydessä meillä ollut juuri minkäänlaista toivoa löytää häntä. Lähdimme palaamaan majatalolle, mutta Bronwen ja Carraig-druidi osuivat tiellemme. Heillä tuntui olevan käynnissä kiivas keskustelu, jota jäimme jälleen kerran kuuntelemaan.

Carraig selitti Bronwenille ja meille havainneensa, että koko metsä tältä lähiseudulta teki kuolemaa. Syynä tähän oli lähistöllä sijaitseva maaginen Unien lähde, mystisen voiman luontainen saapumispiste tähän maailmaan, josta velhot ammensivat kaiken voiman itselleen; sen avulla he muun ohella saivat riittävästi voimaa pitääkseen yllä majatalossa luvattoman loitsimisen estävän taian. Voima lähteestä kuitenkin kulkeutui nykyisellään ainoastaan velhojen tarkoitusperiin, eikä metsä saanut siitä rahtuakaan kaipaamastaan elinvoimasta. Velhoja metsän tuhoutuminen ei luonnollisestikaan kiinnostanut, mutta druidille se oli pahinta mitä saattaisi kuvitella. Carraig tiesi keinon purkaa lähdettä sitova lumous, mutta metsän keijut tekivät kaikkensa estääkseen tämän. Syynä tähän oli, että keijut väittivät elävänsä pelkästään Unien lähteen nykyisestä voimasta, ja jos lähde purettaisiin, myös keijujen olemassaolo lakkaisi.

Bronwen, joka oli ilmeisesti koko illan jahdannut keijuja, oli valmis siltä istumalta lähtemään hävittämään koko lähteen. Minä olin samaa mieltä, ja vielä enemmän minua inhotti ajatus laumasta velhoja imemässä metsästä sen tarvitsemaa voimaa omiin pikkumaisiin tarkoituksiinsa. Myös Gweldon ymmärsi näkökantamme, ja Carraig sanoi meidän avullamme kenties kykenevänsä pääsemään lähteelle purkamaan loitsun.

Niin me neljä lähdimme Carraigin osoittamaa piilopolkua pitkin kohti Unien lähteen sijaintipaikkaa. Matkalla sinne Bronwen mutisi keijujen vieneen jo pari ihmistä majatalosta ja jotain muutakin siitä, että Feynillä olisi muka keijuverta suonissaan ja että hän oli niiden puolella. En käsittänyt alkuunkaan, miten asiat voisivat olla niin, eikä Gweldonkaan tuntunut häntä kuuntelevan.

Saavuimme lopulta lähteen luokse. Se oli vaatimattoman näköinen nyrkinkokoisista kivistä muodostettu kehä jonka läpi kulki säteittäin muita kiviä. Carraig sanoi velhojen joutuvan uudistamaan lähteen seuraavan päivän aikana, ja kertoi myös, että jos demonivelho pääsisi käsiksi paikan voimaan, olisi tilanne hyvin huono; nykyisellään kun se kuulemma oli helposti kaikkien velhomagiaa käyttävien hyöynnettävissä. Jos hän kuitenkin nyt purkaisi lähteen, ei velhoilla olisi taitoa koota sitä uudestaan: piirin vanhin velho Cadno, joka lähteen oli alunperin saattanut nykyiseen tilaansa, oli kuollut ilmeisesti keijujen myötävaikutuksella, eikä kukaan muu osannut taikuutta hänen laillaan. Druidi polvistui kivikehän ääreen, ja hiljaa hymisten alkoi siirrellä sen osia paikaltaan. Hän oli ehtinyt tehdä tätä jokusen tovin, kun tyhjästä paikalle ilmestyi Ellen.

Kuvankaunis keijuneito yritti ensin ilmeisesti lumota Carraigin, mutta druidi heittäytyi pois kivikehästä lumihankeen ja tukki korvansa sekä silmänsä. Se ei silti välttämättä olisi riittänyt pysäyttämään keijutaikuutta, mutta Bronwen kolautti druidia päähän miekkansa kahvalla, ja tämä lyyhistyi maahan. Seuraavaksi keiju käänsi katseensa Gweldoniin, joka kääntyi katsomaan Bronwenia epäillen. Bronwen veti miekkansa esiin ja hänen silmänsä kehottivat Gweldonia yrittämään jotain. Itse tunsin tässä vaiheessa vain etäisen jännittyneisyyden tunteen. Bronwen oli mestarillinen miekkailija, miltei itseni veroinen, ja tekisi Gweldonista hakkelusta, joten jos taistelu tulisi, minun pitäisi mennä väliin. Sitten tajusin ajatusteni kulkevan tuskallisen hitaasti - keiju oli ilmeisesti kutonut minunkin ylleni jonkinlaisen lumouksen. Mutta sentään oivalsin niin käyneen ja keskitin kaiken tahtoni sen murtamiseen.

Gweldon kuitenkin totesi tyynesti tietävänsä Bronwenin itseään paremmaksi miekkamieheksi ja kysyi, mitä hän sitten tahtoisi tehtävän. Rosvo käänsi katseensa keijua kohti ja tarttui taas jalkajouseensa, mutta Ellen kohotti kätensä anelevaan eleeseen; ilmeisesti Bronwen oli liian pahansisuinen lumottavaksi. Keijut eivät tahtoneet pahaa kenellekään, hän sanoi, vaan ainoastaan pelastaa kansansa. Epätoivoisella äänellä hän kertoi koko keijukaupungin, josta hän oli peräisin, syntyneen nimenomaan velhojen valjastaessa maagisen lähteen omiin tarkoituksiinsa kymmeniä vuosia sitten, ja kertoi lähteen tuhoamisen merkitsevän loppua hänelle ja hänen kansalleen. Gweldonin silmät laajenivat hänen kuullessaan tämän, ja hän näytti järkyttyneeltä. Maassa Carraig valitti, ja minä autoin hänet jaloillleen. Ankara sisäinen kamppailu kuvastui druidin kasvoilta, ja lopulta hän voihkaisten pyysi Breninin anteeksiantoa, sillä hän antaisi metsän kuolla mutta keijujen elää. Sitten hän kumartui kivikehän puoleen ja siirsi sen osat takaisin paikalleen.

Niin iljettävää kuin se olikin, tajusin sillä hetkellä ajattelevani samaa rataa Bronwenin kanssa: mitä arvoa muka on magiasta ja ihmisten unista syntyneiden olentojen elämällä, vieläpä tällaisilla epämiellyttävillä lumoajilla, jotka eivät antaneet mitään arvoa kellekään muulle kuin itselleen ja lumosivat ihmisiä tekemään tahtonsa mukaan vain koska sellainen huvitti heitä? En kuitenkaan pystynyt tekemään mitään: keijun lumouksen rippeet saivat ajatukseni vieläkin kulkemaan valtaisan hitaasti ja kehoni vielä hitaammin. Gweldon ja Carraig tuntuivat tyytyväisiltä tulokseen - he eivät nähneet keijuja niinä vahingollisina hirviöinä, joita ne todella olivat.

Bronwen ei kuitenkaan tämän harhan vallassa ollut. Hän vilkaisi kerran keijua, kerran korjattua kivikehää, sitten murahti jotakin, ja potkaisi kehän uloimmat kivet pois paikaltaan. Ellenin silmät laajenivat, mutta hän ei tuntunut voivan tehdä mitään; samalla minua pitelevä lumous alkoi haihtua kuin sumu auringossa. Ilmeisesti Carraigin aloittama työ oli mahdollista lopettaa ilman maagisia keinoja. Lähteen kivet siirtyivät paikaltaan helposti, ja tuskaisan huudon myötä keijuneito peitti kasvonsa ja katosi metsään.

Lopetettuaan tihutyönsä Bronwen vilkaisi ympärilleen, kuin odottaen meidän käyvän hänen kimppuunsa. Gweldon katseli vielä Ellenin perään hieman kaihoisa ilme kasvoillaan, Carraig tuijotti maahan. Minä puolestani tunsin oloni jossain määrin hyväksi lähes ensimmäistä kertaa koko iltana: olin vapaa lumouksesta, metsä oli vapaa keijuista, metsän elinvoimaa syövä velhomagia oli pysäytetty, ja tiesin mitä tekisin seuraavana päivänä. Kysyin Bronwenilta, oliko hänellä rohkeutta pelaata korttia ryöstösaaliistaan, ja hän mittaili minua hetken katseellaan. Sitten hän totesi pelaavansa mielellään minulta paidan päältäni ja palautti miekkansa tuppeen. Lähdimme taivaltamaan takaisin kohti majataloa.

Perillä tavernassa vallitsi melkoinen sekasorto. Ilmeisesti yksi velhoista oli yrittänyt mestari Cadnon kuoleman jälkeen kaapata vallan piirissä ja tuhota muut, epäonnistunut ja kadonnut metsään. Samalla hänen palveluksessaan ollut pikkudemoni oli vapautunut hänen komennostaan, ja lähtenyt hänen peräänsä murha mielessään: noita tulisi saamaan mitä ansaitsisikin. Lisäksi Unien lähteen tuhon myötä majatalon yllä ollut suojaloitsu oli poistunut, ja velhot tajusivat erikoisasemansa muihin majatalossa oleviin maageihin poistuneen. He eivät käsittäneet, mitä oikein oli tapahtunut, mutta minulla ei ollut aikomusta kertoa sitä heille.Kreivi Hendriciä voisi nyt lähteä kuljettamaan kohti etelää (mies oli epätoivoisena tyttärensä katoamisesta tarttunut pulloon ja juonut itsensä uneen, luultavimmin Feynin hänelle sujauttamien yrttien avittamana), mutta minä ilmoitin Feynille, Gweldonille ja Tomijulle, etten tulisi heidän mukanaan aivan heti.

Ystävieni tyrmistys oli huomattava ja selitin heille, että Shegalin kertomat asiat gheodialaisten toimista tuntuivat kaipaavan lisäselvitystä. Gheodian armeija oli asettunut Widmarkin pääkaupunkiin Isenhelmiin, ja pystyi pidättelemään Alainian joukkoja sen ulkopuolella kaksi kuukautta, totta, mutta oli aivan eri asia pysäyttää armeija ja pysäyttää yksi mies. Aioin lähteä vierailemaan heidän luonaan Isenhelmissä vakoilemassa heidän puuhiaan ja selvittämään, mitä heillä oikein oli suunnitteilla. Gweldon hämmentyi tästä melkoisesti ja sanoi minun kenties tarvitsevan apua matkalla: huomautin hänelle, että hän oli yhä kreivi ja hänen velvollisuutensa oli saattaa Hendric Alanoon. Serkkuni myönsi asian todeksi, mutta kehotti minua ottamaan mukaani joitain maagisia suojauksia suojelemaan minua gheodialaisten taikuudelta. Ihmettelin, mistä moisia muka hankkisin, ja Gweldon huomautti minulle, että Tienvarren majatalon velhot voisivat tehdä sellaisia sopivasta hinnasta. Ja rahaahan meillä oli runsaasti.

Lyhyen neuvottelun jälkeen Gweldon oli palkannut velhopiirin uuden johtajan, menehtyneen mestari Cadnon seuraajakseen nimittämän Elysa Dewinin, lukemaan ylleni taikoja pysäyttävän loitsun, jonka pitäisi saattaa kaksi ensimmäistä minuun suunnattua vihamielistä loitsua tehottomiksi. Sen lisäksi hän oli ostanut velhot valmistamaan minulle yhden annoksen taikajuomaa, jonka pitäisi tehdä minusta näkymätön. En oikein tiennyt miten suhtautua tähän kaikkeen - velhot tunnetusti eivät ole kaikkein luotettavinta väkeä - mutta kieltämättä moiset apuneuvot olisivat hyödyksi, mikäli toimisivat. Niiden valmistumisessa tosin kuluisi joitakin päiviä, mutta en ollut muutenkaan ajatellut lähteä matkaan aivan heti: varsin hyvin voisin viipyä vielä hetken Tienvarren majatalossa.

Gweldon, Tomiju ja Feyn herättivät kreivi Hendricin; Dunker, joka niin ikään oli nukahtanut tai nukutettu, jätettiin unten maille. Myös Shegal lähtisi mukaan Alanoon kertomaan kuninkaan väelle kokemuksistaan: mies tuntui lähes täysin menettäneen uskonsa ja olevan avoin kaikille ehdotuksille. Hyvästelin ystäväni lämpimästi, ja vakuutin seuraavani heidän perässään heti kun vaan ehtisin. Heidän poistuttuaan yöhön palasin sisään pelaamaan Bronwenin rahat itselleni.

---

<-----

Sisällys

----->