Midwinter Night's Dream

10

Vastoin parempaa tietoani pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Ne aiemmat kerrat, jolloin olin kuullut pilkallisten ryöväreiden ruhtinaan suhtautuvan mihinkään millään muulla tavoin kuin etäisen ivallisesti olivat laskettaessa yhden käden sormilla, ja pelkästään harvinaisuutensa vuoksi moinen tapahtuma oli merkillepantava. Bronwen huomasi kiinnostukseni, ja sanoi minulle, että joku tai jokin täällä pelleili ihmisten mielillä.

Esitin epäilyksen siitä, että takana saattaisi olla totuttua vahvempi olut, mutta Bronwen pudisti päätään ja sanoi, että joku oli yrittänyt lumota Deochin - samoin kuin ilmeisesti muitakin läsnäolijoita. Hän kertoi todistaneensa hyvin järjetöntä käytöstä monien paikallaolijoiden taholta, ja vähän aikaa sitten ulkona nähneensä, kuinka eteerisen kaunis naishahmo oli saattanut hänen bardiystävänsä täyteen sekavuuden tilaan. Bronwen oli mutkattomalla tyylillään ampunut naista jalkajousellaan, ja vasama oli mennyt tämän läpi, saaden naisen vain katoamaan jäljettömiin (mikä puolestaan oli aiheuttanut Deochin kiihtyneisyyden).

Koko tapahtuma kuulosti keijujen työltä, ja kun sanoin niin, Bronwen nyökkäsi. Jos maailmassa on asioita joista olen tuon haisevan täisäkin kanssa yhtä mieltä, ne koskevat joko velhoja, demonikultteja tai lumouksia - me kumpikin jaamme vuosien kokemuksen suoman huomattavan inhon kaikkia kolmea kohtaan. Mikäli seudulla todellakin liikuskeli keijuja jotka lumosivat väkeä, oli asialle tehtävä jotakin. Otin Gweldonin ja Aurelin mukaani ja astuin majatalon ulkopuolelle, aikomuksenani saada keiju näyttäytymään. Tiesin Aurelin shamaanina olevan hyvin herkkä kaikenlaisten henkien läsnäololle, ja arvelin hänen pystyvän löytämään keijun. Pian hän sanoikin tuntevansa jonkin olevan lähellä, muttei osannut paikantaa sitä. Niinpä päätin itse turvautua suoraan lähestymistapaan, ja vaadin kovalla äänellä olentoa - mikä sitten olikin - näyttämään itsensä.

Hetkeen ei tapahtunut mitään, ja sitten edessäni seisoi täysin yhtäkkisesti kaunein koskaan näkemäni neito. Vaikka olen kaikkea muuta kuin kokematon naiskauneuden suhteen, en silti vieläkään löydä riittäviä sanoja kuvailemaan ilmestystä joka tyhjästä ilmasta keskellemme ilmaantui. Mikään veistos, runo, maalaus tai sävellys ei koskaan voisi tehdä oikeutta hänen ulkonäölleen: hän oli virheettömän kaunis, joka ainoassa suhteessa täydellinen, ja henkeni oli salpautua hänet nähdessäni.

Hämmennykseni kesti kuitenkin vain tuokion. Keijukansan metkuista tavallisin oli ilmestyä kuolevaiselle asussa, joka saisi tämän oitis unohtamaan kaikki maanpäälliset asiat, enkä minä tahtonut langeta tähän temppuun; sitäpaitsi mitä luultavimmin tällä keijuneidolla ei ollut lainkaan ruumista ja jos yrittäisin koskettaa häntä löytäisivät sormeni ainoastaan ilmaa. Niinpä vedin huomioni pois hänen silkkisestä ihostaan, suurista, tummista silmistään, vesiputouksen lailla laskeutuvista hiuksistaan sekä hyvin monesta muusta kiinnostavasta yksityiskohdasta hänen olemuksessaan, ja kysyin, kuka hän oli ja mitä tahtoi.

Neito kertoi nimekseen Ellen ja kuuluvansa hämärän kansaan (keijunimityksestä hän ei pitänyt); hän sanoi olevansa kumppaninsa kanssa täällä vain tapaamassa ihmisiä. Tiedustelin, minkä tähden hän oli yrittänyt lumota joitain paikallaolijoita, mutta hän kiisti tehneensä mitään moista, ja totta puhuen häntä oli paljon helpompi uskoa kuin Bronwenia. Silti pidin pääni kylmänä: vaikka Bronwen olikin halpamainen valehtelija ja huijari, oli tämä nainen mitä ilmeisimmin keiju ja sellaisena monella tapaa vielä epämiellyttävämpi olento, samoin kuin myös monin verroin vaarallisempi.

Kerroin Ellenille, että mikäli hän todella oli syytön ihmisten lumoamiseen, olin asiasta kaikin puolin hyvilläni. Sanoin hänelle myös, että hän ja hänen kumppaninsa (kuka ja missä tämä sitten olikin) tutustuisivat ihmisiin paljon paremmin mikäli eivät olisi näkymättömiä; silloin he eivät myöskään herättäisi niin helposti epäilyksiä lumousyrityksistä. Ellen ei vastannut juuri mitään, ainoastaan hymyili riittävän kauniisti tainnuttaakseen heikomman miehen. Asianmukaisen kohteliaasti sanoin hänen olevan todella jumalaisen sulokas, ja seuraavaksi havaitsin Gweldonin kiskovan minua pois neidon luota sekä ilmoittavan huolestuneisuutensa käyttäytymiseni johdosta. Vakuutin serkulleni olevani täysin kunnossa ja järjissäni sekä kaikin tavoin toimieni herra; hän ei näyttänyt täysin vakuuttuneelta. Kerroin hänelle vain aikovani selvittää, mitä oikein oli tapahtumassa, ja huomautin, ettei meillä ollut mitään varsinaisia takeita siitä, että juuri tämä keijuneito olisi lumonnut ketään. Eihän hän ollut lumonnut minuakaan, vaikka hänellä oli ollut siihen tilaisuus; jostain syystä tämä yksinkertainen tosiseikka näytti olevan Gweldonille täysin mahdoton käsittää.

Kun viimein sain serkkuni rauhoittumaan, oli Ellen jo lähtenyt tiehensä, kenties palannut näkymättömyyteen, kenties ainoastaan lähtenyt muualle. Varsin valitettavaa, mutta kenties ehtisin nähdä hänet vielä. Palasin Gweldonin kanssa majatalon sisään, jossa ihmiset käyttäytyivät kiistämättä varsin omituisesti. Druideilla tuntui olevan käynnissä kiivas keskustelu jostakin, ja heidän seuraansa oli liittynyt raskaasti aseistautunut nainen, jolla oli vihreä iho kuin peikolla mutta jonka kasvonpiirteet muistuttivat enemmän ihmistä: en osannut lainkaan sanoa, mikä olento hän oli. Eräs nuoripari näytti takertuneen kiinni toisiinsa ja tanssi ääneti takan edessä kuin huumattuna, ja Hendricin Chainew-tytär oli uppoutunut keskusteluun aiemmin havaitsemani gheodialaiselta velholta näyttävän miehen kanssa. Tomiju saapui viereeni, ja kertoi huolestuneena tumman miehen piirittäneen Chainewia jo ainakin tunnin sekä yrittäneen saada tätä lähtemään ulos kävelylle kanssaan. Istuin kaksikon viereen kuullakseni lisää.

Miehen nimi oli Breghim ja ammattinsa hän sanoi olevan jumaluusopin tutkija. Hän kertoi juuri saapuneensa Gheodiasta, jossa hän oli tutustunut paikallisiin demonikultteihin - tästä johtui hänen hieman pelottava ulkonäkönsä, mutta toisaalta hän kertoi sen myös olevan erinomainen suoja aseistamattomalle yksinäiselle matkalaiselle. Minun mielestäni moinen ulkonäkö oli lähinnä pyyntö tulla lähetetyksi manalaan ja muutenkin miehen tarina kuulosti osapuilleen yhtä uskottavalta kuin toritaikurin myyntipuhe. Jostain syystä Chainew silti kuunteli häntä, ja tuntui jopa tahtovan lähteä hänen mukaansa ulos katselemaan tiarnalaisia uhrikehiä. Vaikken mitään uskontotutkimuksesta itse ymmärtänytkään, olin varsin vakuuttunut siitä, etteivät tiarnalaiset edes käyttäneet mitään uhrikehiä, ja aloin harkita mahdollisuuksia saattaa Breghim joko vankityrmään tai jumalansa luo. (Velhot ja demonikultit erikseenkin ovat riittävän epämiellyttävä asia, mutta demonikulttiin kuuluva velho on jotakuinkin vastenmielisintä mitä voin kuvitella.)

Kuitenkaan en tahtonut täysin yksin tai ilman todisteita käydä hänen päälleen, joten tyydyin lähtemään mukaan ulos katsomaan uhrikehiä. Myös Dunker lähti mukaamme ulos, vaikka aloinkin vähitellen epäillä hänen pätevyyttään tekemään yhtään mitään. Retkeilimme pimenevässä illassa ympäri lumista metsää ja Breghim esitteli Chainewille uhrikehiksi väittämiään lehtoja. Minä odotin jatkuvasti hänen yrittävän jotakin typerää: en tiennyt, mitä hän kreivi Hendricin tyttärestä tahtoi, mutta olin melko varma, ettei se ollut mitään suotavaa. Breghimin seuraamisen ohella tulin myös ensimmäistä kertaa katselleeksi seudun puita, ja järkytyin havaitessani, että monet niistä tuntuivat olevan todella huonokuntoisia, elleivät peräti pystyynkuolleita. Mitään näkyvää syytä tälle ei ollut, mutta mieleeni palautui väkisinkin Karhun kylää vaivannut kirous, jonka vaikutukset olivat olleet hieman samansuuntasia. Hämmästelin moista tautisuutta tovin verran, mutta muut asiat painoivat sen merkityksen taka-alalle.

Lopulta palasimme majataloon, jossa kreivi Hendric oli päättänyt tarjota illallisen kaikille seuralaisilleen. Tähän joukkoon kuuluivat hänen oman väkensä ja meidän nelikkomme lisäksi Breghim sekä Shegal, joka oli nyttemmin luopunut Tiarnan asetakista ja oli ilmeisesti Gweldonin suostuttelemana päättänyt lähteä kanssamme Alanoa kohti. Ruokailu sujui minun osaltani kaikkea muuta kuin leppoisasti: pidin jatkuvasti silmällä Breghimia, joka tuntui laajentaneen kiinnostuksensa koskemaan myös Feyniä. Dunker puolestaan tuntui jatkuvasti haastavan riitaa Shegalin kanssa ja samalla yritti tehdä hänkin vaikutusta Chainewiin toinen toistaan typerämmillä keinoilla. Aloin hämmästellä, ettei kreivi Hendric ollut vielä heittänyt moista tolvanaa pois palveluksestaan tai vähintään karkoittanut tätä päivällispöydästään, mutta hän oli luultavasti liian väsynyt edes huomatakseen mitään. Niin kauan kuin kreivi oli korkein henkilö pöydässä ei minulla ollut liioin valtuuksia tukkia Dunkerin typerää suuta, Tunsin hermostuvani mieheen hetki hetkeltä enemmän, eikä vähiten koska hän veti huomiotani pois Breghimin tarkkailusta.

Illallisen jälkeen olin entistä huonotuulisempi ja Tomiju havaitsi sen. Hän kysyi, mikä minua vaivasi, ja yritin selittää hänelle kaikki huoleni - Dunkerin, Breghimin, Bronwenin, keijut, sekä sen, että mikään mitä me täällä teimme ei tuntunut millään tavoin merkittävältä. Trinen linnasta katsoen kreivi Hendricin etsintäretki oli tuntunut mielekkäältä ja olihan se koko lailla järkevämpää kuin vaan paikallaan istuminen, mutta tällä hetkellä sekin tuntui täysin mitättömältä ja hyödyttömältä asialta. Kuka tahansa voisi saattaa kreivin Widmarkista turvallisesti Alanoon, ei siihen meitä tarvittaisi - ja sitten mieleeni juolahti ajatus. Oli olemassa eräs asia, jonka voisin tehdä ja jolla olisi merkitystä; se vain vaatisi joidenkin suunnitelmien hienoista muuttamista.

En kuitenkaan ehtinyt jäsennellä oivallustani tarkemmin tai kertoa siitä Tomijulle, sillä Breghim oli jälleen lähdössä ulos Chainewin kanssa, katselemaan tähtiä tai laskemaan puita tai jotain muuta järjetöntä. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta päästää heitä lähtemään kahdestaan, ja Gweldon, Feyn ja Dunker lähtivät myös mukaamme. Breghim lähti kulkemaan majatalon ohitse vievää tietä pitkin etelää kohti, puhuen edelleen Chainewille lipevästi niitä näitä. Yhtäkkiä sain koko epelistä täysin tarpeekseni ja päätin kertaheitolla pakottaa hänet paljastamaan korttinsa.

Asetuin kävelemään Breghimin rinnalle ja kyselin häneltä hänen tutkimuksistaan. Hän väitti olevansa vain puhdas kirjanoppinut vailla mitään maagisia lahjoja tai asekykyjä, ja sanoi sauvansa olevan vain vaaraton harvinaisuus. Minä totesin, etten uskonut sanaakaan hänen puheestaan ja kerroin epäileväni häntä gheodialaiseksi demonivelhoksi. Muu seurue hätkähti silmiinnähden, ja Breghim kysyi, miten aioin todistaa väitteeni. Vedin säiläni esiin ja sanoin, että epäilemättä hänen kykynsä puhuisivat puolestaan; sitten suuntasin piston suoraan hänen vatsaansa.

---

<-----

Sisällys

----->