Midwinter Night's Dream

9

Tienvarren majatalo oli kotoisa kaksikerroksinen hirsirakennus, jonka pihasta pystyi puiden läpi näkemään rajajoelle. Sen savupiipusta kohosi savu ja muutenkin taverna näytti kaikin tavoin asutulta, ettei peräti täydeltä. Saavuimme talon luo aamupäivästä, ja tapasimme sen pihassa toisen kreivi Hendricin miehen, yksinkertaisen tuntuisen sotilaan nimeltään Dunker, joka tahtoi varmistua henkilöllisyydestämme ennenkuin päästäisi meitä edes sisään. Gweldon näytti hänelle sinettisormustaan, ja mies huojentui jonkin verran. Häntä seuraten astuimme sisään majataloon, joka todella näytti olevan tupaten täynnä.

Aikomuksemme oli pitää kiinni valeasuistamme täälläkin, mutta meille ei annettu mahdollisuutta siihen. Jotakuinkin sillä hetkellä kun astuimme sisään, erään asiakkaan silmät laajenivat, ja hän kutsui kovaan ääneen Gweldonia nimeltä. Ällistyksekseni tajusin hänen olevan metsäkansan Aurel, seuranaan joitakin Karhun kylässä viimeksi tapaamiamme druideja. Mutta yllätykset eivät suinkaan loppuneet siihen. Olimme tuskin ehtineet tervehtiä häntä, kun kuulin omaa nimeäni kutsuttavan äänellä ja tavalla, jota käyttää ainoastaan yksi henkilö maailmassa. Jos mielialani ei ennestään olisi ollut melkoisen matala, olisi se romahtanut viimeistään kun käännyin ympäri, ja havaitsin olevani vastakkain koookkaan, vaaleahiuksisen, mustiin vaatteisiin ja rengaspaitaan pukeutuneen sekä ivallisesti hymyilevän miehen kanssa. Jostakin viheliäisestä syystä myös Bronwen oli päättänyt rumistaa Tienvarren majataloa vastenmielisellä läsnäolollaan.

Tavallisesti Bronwenin ja minun kohtaamiseni johtavat melkoiseen sanaharkkaan muutamassa minuutissa, mutta tällä hetkellä en jaksanut kuin huokaista väsyneesti ja miettiä, mitä jumalilla oli minua vastaan. Jos halpamainen maantierosvotuttavani oivaltaisi mitä me oikein olimme täällä tekemässä, hän luultavasti yrittäisi myydä meidät gheodialaisille silkasta kiusanteon ilosta; sentään majatalo näytti olevan vapaa vihollisen sotilaista. Pakotin itseni kiipeämään muiden mukana majatalon yläkertaan, jossa Hendric lopun väkensä kanssa odotti meitä; onneksi Bronwen ei tuntunut olevan sillä hetkellä erityisen kiinnostunut toimistamme.

Widmarkin kreivi Hendric Seadon oli väsyneen ja kovia kokeneen näköinen vanhempi mies, joka kertoi meille vaeltaneensa piilopaikasta toiseen viimeisen neljän kuukauden ajan, siitä lähtien kun gheodialaiset vyöryivät hänen kotikaupunkinsa ylitse. Kreivin poika ja vaimo olivat saaneet surmansa hyökkäyksessä ja hänen mukanaan pakoon oli selvinnyt ainoastaan hänen tyttärensä Chainew, joka oli niinikään paikalla. Chainew oli vaaleahiuksinen nuori nainen, joka antoi niinikään nuutuneen ja hieman poissaolevan vaikutelman: ilmeisesti kuukaudet erämaassa olivat olleet hänelle hyvin raskas koettelemus.

Kreivin mukaan gheodialaiset olivat todellakin polttaneet kaikki kylät kaupungin ja joen väliltä, ja ainoastaan muutamat paikat heidän kulkutieltään olivat enää pystyssä. Eräs sellainen paikka oli juuri tämä majatalo, johon ei oltu koskettu, koska sen omistaja Fyrsil Cadno oli mahtava velho ja koko hänen velhopiirinsä majaili myös talossa tai sen lähistöllä. Velhojen tapaan Cadnon väki ei sekaantunut minkään valtakunnan asioihin ellei heitä häiritty. Samainen seikka oli saanut kreivin valitsemaan juuri tämän paikan meidän tapaamisellemme. Tienvarren majatalo oli varmasti turvallisin kohtauspaikka kymmenien virstojen säteellä. Kuitenkin mestari Cadno itse oli ilmeisesti saanut surmansa jollain mystisellä tavalla aivan vähän aikaa sitten, ja velhopiiri oli tällä hetkellä hieman sekaisin.

Velhojen asioihin sotkeutuminen ei minusta kuulostanut hyvältä ajatukselta ja omasta puolestani tahdoin mahdollisimman nopeasti pois majatalosta. Gweldon selvitti kreivi Hendricille poistumissuunnitelmamme. Lähtisimme yön koittaessa noutamaan hevosemme läheisestä kylästä ja matkaisimme etelään pimeyden turvin, piileskelisimme toisessa kylässä seuraavan päivän ja ylittäisimme rajan sen jälkeisenä yönä. Sitten Gweldon ja Feyn alkoivat kysellä kreiviltä hänen paostaan ja viimeisten kuukausien tapahtumista. Minä en tahtonut jäädä niitä kuuntelemaan vaan palasin alakertaan syömään, juoman ja ajattelemaan.

Istuuduin suureen keskuspöytään lämpimän piiraan sekä viinilasilli-sen kanssa ja annoin katseeni kiertää pitkin majataloa sekä sen asiakkaita. Päällepäin paikassa ei ollut mitään erityisen velhomaista - lukuunottamatta ehkä kummallista ruskeaa laihaa olentoa, joka istuskeli uuninpankolla. Se oli jotakuinkin miehen mittainen ja omisti kaksi jalkaa sekä kättä kuten ihminenkin, mutta tarkemmin katsoen sen ulkonäkö oli kaikkea muuta kuin ihmismäinen. Halkeileva iho ja tulipunaisena hehkuvat silmät viittasivat olennon olevan kotoisin tämän maailman ulkopuolelta; se oli varmaan vähäisempi demoni jonkun velhon palveluksessa. En pitänyt moisen hirviön paikallaoloa lainkaan rauhoittavana, eikä lämpimiä tunteitani sitä kohtaan suinkaan lisännyt se seikka, että Bronwen oli ilmeisesti kertonut sille kaikki muistamansa halpamaiset valheet minusta ja olento toisteli niitä papukaijan lailla.

Muuta kiinnostavampaa väkeä paikan päällä olivat Aurel sekä druidit Peredur, Carraig, Dafydd ja Earran, jotka olivat hänen seurassaan. Muistin nähneeni heistä joitakin Karhun kylässä puolta vuotta aiemmin, jolloin Dafydd oli ollut innokkaasti viemässä tiarnalaisia roviolle kostoksi Rhonwenin metsässä tapahtuneista vääryyksistä. Hän vaikutti edelleen druideista synkeimmältä ja vihamielisimmältä, ja vaikka muutkin druidit olivat enimmäkseen huolten painamia, kosketti heidän kasvojaan sentään aina tuon tuosta ilon pilkahdus, vaan ei Dafyddia. Lisäksi paikalla oli vielä yksi samoihin aikoihin Karhun kylässä ollut henkilö, Deoch-niminen bardi, joka vaikutti olevan Bronwenin seurassa.

Luultavasti pisimpään läsnäolijoista kuitenkin katselin suurikokoista miestä, joka istui yksinään nurkkapöydässä juomaansa keskittyneenä. Hän oli kokonaan pukeutunut mustiin, ja mustat olivat myös hänen paksut hiuksensa sekä tuuhea partansa. Mukanaan hänellä oli valtavan kokoinen sauva, jonka päässä oli demonisen näköinen sarvipää. Kokonaiskuva viittasi mitä selvimmin gheodialaiseen velhoon. Hänen läsnäolonsa majatalossa huolestutti minua valtavasti, mutta en tiennyt pitäisikö hänelle yrittää tehdä mitään. Toivoin, että hän oli liikkeellä yksityisellä asialla, eikä ollut kiinnostunut minusta, Gweldonista tai Hendricistä.

Piirasta syödessäni Bronwen istuutui viereeni kysymään, mikä kumma minut oli toimittanut näin kauas Alanon hovin valmiiksi pöyhityistä tyynyistä ja himokkaista nuorista pojista. Vastasin tekeväni täällä vain velvollisuuttani kuninkaan palvelijana ja kysyin häneltä, kenet hän oli ryöstänyt niin että hänellä oli varaa oleilla majatalossa; hän totesi palkkasoturin rikastuvan helposti sota-aikana. Tiedustelin kummalle puolelle hän oikein miekkaansa oli vuokrannut, mutta hän ei vastannut mitään. Luultavasti mokoma roisto otti rahaa kummaltakin puolelta, jos kuningas vaan moisia onnensotureita käytti.

Tomiju liittyi myös seuraamme, ja helpottuneena keskityin häneen unohtaen Bronwenin, joka lähtikin etsimään muuta huvitusta huomatessaan, ettei häntä kuunneltu. Kysyin Tomijulta, oliko mustapukuisen miehen valtava sauva hänestä maaginen, mutta hän ei osannut sanoa: majatalon sisällä vallitsi vahva lumous joka esti lähes kaikkea taikuutta toimimasta eikä rakkaani kyennyt edes havaitsemaan loitsujen läsnäoloa talon seinien sisäpuolella.

Päivä kului verkalleen ja oloni pysyi tasaisen masentuneena. Sitä eivät suinkaan kohentameet Dunkerin yritykset tiedustella minulta parhaita keinoja tehdä vaikutus naisiin, hänen selkäpiitä karmiva tarinansa widmarkilaisesta yksintaistelusta (joka olisi varmaan kestänyt koko illan ellei uuninpankolla majaillut demoni olisi hiljentänyt häntä) ja samaisen demonin vastenmieliset kysymykset Bronwenin hänelle syöttämistä minua koskevista perättömistä häväistysjutuista. Lähes ainoa valopilkku oli druidien laulama vanha matkalaulu, jonka olin viimeksi kuullut äitini laulamana yli kymmenen vuotta sitten ja joka toi mieleeni lämpimiä muistoja kauan sitten menneiltä päiviltä. Istuinkin hetkeksi puhelemaan druidien ja Aurelin kanssa, ja sain kuulla ystäväni olleen tiarnalaisten vankina aivan viime päiviin saakka. Druidit olivat pelastaneet hänet näiden saattueesta joitakin päiviä sitten ja olivat nyt saattamassa häntä takaisin Dernriciin.

Yhtäkkiä eräs druideista - ei kukaan muu kuin Dafydd - murahti vihaiseen sävyyn ja nousi jaloilleen. Hän tuijotti majatalon ovesta juuri sisään astunutta miestä. Tämä kantoi miekkaa ja oli pukeutunut valkoiseen asetakkiin, jonka rinnassa oli kärjellään seisova kultainen kolmio. Tiarnalainen ritari - mutta yksin ja jossain määrin eksyneen näköisenä. Dafydd näytti olevan saman tien valmis pilkkomaan miehen kappaleiksi, ja toisin kuin aiemmin Karhun kylässä, en nähnyt mitään syytä pidätellä häntä. Olisin itsekin voinut haastaa miehen taisteluun, ellei edelleen olisi ollut ensisijaisen tärkeää vain pysytellä aloillamme iltaan asti.

Dafydd marssikin ritarin luokse ja sanoi tälle jotakin, sitten kumpikin astui ulos majatalosta. Joksikin aikaa vajosin jälleen ajatuksiini, mutta sitten Tomiju tuli puhumaan minulle. Hän sanoi, että minun olisi kenties parasta puhua Tiarnan ritarin kanssa (jostain syystä Dafydd ei ollut vielä tehnyt tästä hakkelusta), koska tämä tuntui vähän aikaa sitten kokeneen jotain omituista.

Niin astuin ulos leutoon talviilmaan, ja löysin Tiarnan ritarin Aurelin ja Dafyddin seurassa. Kysyin häneltä, mikä oli hänen tarinansa ja miksi hän kantoi kuninkaan vihollisen värejä. Jälkimmäiseen kysymykseen hän ei vastannut mitään, mutta sitäkin kiinnostavampi oli hänen kertomuksensa viime päivien tapahtumista. Ritari, nimeltään Shegal, oli ollut osana tiarnalaisten sotilaiden joukkoa, joka oli vartioinut erästä vallattua kaivosta noin päivän matkan päässä majatalolta. Mutta ilmeisesti heidän oma ylipappinsa oli täysin yllättäen lumonnut koko joukon ja saattanut heidät heidän liittolaisinaan olleiden gheodialaisten sotilaiden murhaamiksi; ainoastaan Shegal oli pelastunut. Hän oli harhaillut seudulla pari päivää, kunnes jokin aavemainen hahmo oli johdattanut hänet majatalolle.

Aavemaisesta hahmosta vähät välitin, mutta kertomus tiarnalaisten ja gheodialaisten välisestä taistelusta oli kuin olikin elintärkeää kuultavaa. Dafydd tuntui edelleen olevan halukas lähettämään miehen jumalansa luokse, mutta sanoin hänelle, ettei moista saisi tehdä - Shegalin tiedot olivat mahdollisesti hyvin arvokkaita. Sitäpaitsi hän ei vaikuttanut millään tavoin vaaralliselta kenellekään, eikä tuntunut enää luottavan edes omaan papistoonsa. Vaikken uskoisi Dafyddin minua kuunnelleenkaan, oli Aurel samaa mieltä kanssani, ja hänen mielipidettään druidi tuntui kunnioittavan.

Palasin sisään kertoakseni Gweldonille löydöstämme, ja olin törmätä Deochiin, joka kävi kiivasta sanaharkkaa Bronwenin kanssa. En aikonut kiinnittää heihin mitään huomiota, mutta silti niskakarvani nousivat pystyyn Bronwenin todetessa haudanvakavalla äänellä, että majatalolla oli tekeillä jotain hyvin kummallista.

---

<------

Sisällys

----->