8

Vietimme Trinessä lähes kaksi seuraavaa kuukautta talven pakkasten paukkuessa ympärillämme. Linna oli pimeinä kuukausina hyvin hiljainen paikka, jollaisena olin sen nuoruudestani muistanutkin. Vaikka minulla ei yksinäistä tai ikävystyttävää ollutkaan, olihan Tomiju seuranani, ei Gweldonilla ja Feynillä ollut moista onnea. Gweldon oli ensimmäistä kertaa todellakin kreivin asemansa tuomien velvollisuuksien ympäröimä (hänelle aiemmin tuotu tieto metsäkansan ja läheisten kyläläisten kahnauksesta ei sentään enää tuntunut olevan paikkansapitävä) eikä häneltä sen johdosta jäänyt juuurikaan aikaa millekään muulle. Feyn puolestaan pitkästyi varsin nopeasti linnan tarjoamiin huvittelumahdollisuuksiin ja aika ajoin käyttäytyi riittävän rasittavasti koetellakseen jopa vanhan kamariherra Bifurin kärsivällisyyttä. Edes lyhyt käyntimme hänen vanhempiensa tilalla (sain vihdoin vastuun hänen huolenpidostaan vieritettyä pois harteiltani ja Gweldonin taakaksi) ei paljoa parantanut hänen käytöstään.

Omakin mielialani oli monesti varsin synkkä. Dernthain linna tuntui ahtaalta vankilalta kun tiesin, että ulkona oli käynnissä sota ja vaikka talvella ei voitukaan käydä taisteluita, ei vihollisemme varmastikaan levännyt laakereillaan, niin kuin me tunnuimme tekevän. Tieto gheodialaisten osallistumisesta sotaan painoi monesti mieltäni ja mustin mielin pohdin Alainian mahdollisuuksia selvitä yhtä aikaa sisäisestä ja ulkoisesta uhasta. Kaipasin toimintaa, tahdoin tehdä jotain, yrittää vaikuttaa sodan kulkuun ja auttaa asiaamme. Mutta mitä se voisi olla?

Tomiju sentään oli hyväntuulinen. Hän ei ollut koskaan nähnyt lunta, ja vaikka sen märkyys ja vetisyys pelottivatkin häntä, oli valkoinen aine hänestä silti pohjattoman kiehtovaa, samoin kuin jää. Lumi ei liioin muodostanut hänelle samanlaista uhkaa kuin vesi - lumisateessa oli helpompi kävellä kastumatta ja hänen amulettinsa tuntui toimivan täydellisenä suojana lumihiutaleita vastaan. Hänen pirteytensä oli tärkein asia, joka esti minua vajoamasta täyteen masennukseen talven ajaksi; silti usein huomasin kuljeksivani levottomasti pitkin linnan käytäviä ja miettiväni sotaa.

Eristyksissä olomme katkaisi Alanosta tuleva viesti, jonka oli lähettänyt itse hänen majesteettinsa kuningas. Hän kertoi lähettäneensä joukkoja piirittämään gheodialaisten valtaamaa Widmarkin pääkaupunkia heti tapahtumien Aldricin rintamalla pysähdyttyä, mutta toistaiseksi mitään tulosta saavuttamatta, ja aikovansa pian kutsua miehensä takaisin. Kreivi Hendric oli kuitenkin edelleen kateissa ja hänen löytymisensä olisi tärkeää, ja luultavasti pieni etsintäpartio suoriutuisi siitä paremmin kuin kokonainen armeija. Kuningas tiedusteli Gweldonilta, voisiko hän kenties varustaa moisen retkueen - olihan hän osoittanut aiemmin kiinostusta asiaan ja olihan hänellä myös hovissaan Hendricin sisarentytär Feyn. Tietenkin Gweldon itse, minä, Tomiju ja Feyn tartuimme tilaisuuteen innostuneina.

Päivässä teimme matkasuunnitelman, pakkasimme varusteemme ja kehitimme itsellemme peitetarinan jota käyttää miehitetyssä Widmarkissa. Olimme olevinamme kauppiaita, jotka olivat juuri saaneet lastinsa myytyä yksityiselle asiakkaalle ja olivat nyt palaamassa kotiinsa; asiakkaan henkilöllisyys tai kodin sijainti vaihtelisi sen mukaan, missä tarinaamme joutuisimme käyttämään. Roolimme mukaan meidän oli tarkoitus pukeutua huomaamattomasti, mutta jostain syystä kaikki muut kuvittelivat huomaamattoman tarkoittavan samaa kuin rahvaanomainen. Minä puolestani olin tavannut matkoillani useita hyvin pukeutuvia kauppiaita, enkä nähnyt mitään syytä miksei minun peiteroolini voisi olla sellainen.

Matka Dernricistä Widmarkiin sujui ongelmitta. Kaikkien mieliala parani huomattavasti heti kun saimme jotakin todellista tekemis-tä, eivätkä edes kylmyys ja lumituisku häirinneet tunnelmaa. Matkan varrella poimimme Gweldonin ystäviltä metsäkansan parista mukaamme joitakin parantavia ja nukuttavia yrttejä vaikeuksien varalle. Olisin tahtonut pyytää Aurelia lähtemään mukaamme pohjoiseen, mutta hän ei ollut paikalla muun metsäkansan luona, eivätkä nämä olleet Gweldonin mukaan halukkailta ottamaan tähän yhteyttä.

Pohjoisessa havaitsimme talven yllättävän leudoksi, mikä oli varsin mieluisa yllätys - tavallisesti pohjoisessa maakunnassa talvisin vallitsevat pakkaset tekevät matkustamisen hyvin epämiellyttäväksi. Widmarkin puolelle saavuttuamme aloimme kulkea kylästä toiseen kyselemässä kuulumisia seudun ja sen väen asioista.

Asiat Widmarkissa eivät olleet erityisen hyvin. Gheodialaiset eivät olleet varsinaisesti valloittaneet koko maakuntaa, vaan ainoastaan kapean kaistaleen rajajoelta pääkaupunkiin Isenhelmiin, mutta tuolla alueella kaikki kylät oli poltettu ja Isenhelmin kohta-losta kukaan eteläisillä seuduilla ei tiennyt mitään. Hitaasti matkustimme kauemmas pohjoiseen, vieraillen hyvin monessa kylässä: gheodialaisiin emme juurikaan törmänneet, mutta emme liioin alainialaisiin sotilaisiin.

Kuulemamme mukaan lähes koko maakunnan armeija oli pyyhitty olemattomiin gheodialaisten hyökätessä, ja pääkaupungin sanottiin olevan täpötäynnä vihamielisiä sotilaita. Myös jonkin verran tiarnalaisia joukkoja maakunnassa kerrottiin olevan, mutta määrästä kenelläkään ei ollut tietoa; ilmeisesti täälläkin ne toimivat yhteistyössä gheodialaisten kanssa. Isenhelmin lisäksi gheodialaisten kerrottiin varsinaisesti valloittaneen ainoastaan joitakin malmikaivoksia, kaiken muun he olivat yksinkertaisesti tuhonneet. Vielä hurjempiakin huhuja armeijan mukana kulkevista sarvipäisistä demoneista ja tultasyöksevistä pedoista oli liikkeellä, mutta niihin suhtauduimme varauksella. Jonkin verran näimme myös Alanoon palaamassa olevia kuninkaan sotilaita, muttemme ottaneet heihin yhteyttä valepukujemme tähden.

Lähestyessämme pohjoisempia kyliä havaitsimme ne yllättävän autioiksi. Paljon väkeä oli paennut niistä, peläten gheodialaisten tulevan ja polttavan heidänkin kotinsa, kuten he olivat kuuleman mukaan tehneet kaikelle armeijansa tieltä. Moinen toiminta kuulosti minusta käsittämättömältä - kuinka kummassa gheodialaiset muka hoitivat joukkojensa viestinnän ja huollon, jos he olivat tuhonneet kaiken maan pääkaupungin ja rajan väliltä? Tahdoin nähdä tämän tuhotun alueen omin silmin, ja niin kuljimmekin yhä kauemmas pohjoiseen Isenhelmiä kohti.

Matkantekomme kuitenkin katkaistiin, kun havaitsimme gheodialaisen joukko-osaston käyttämällämme tiellä. Emme tahtoneet haastaa riitaa kahdenkymmenen kanssa, joten käännyimme syrjään aikomuksenamme lähestyä pääkaupunkia muulta suunnalta. Sinne emme kuitenkaan lähteneet, sillä seuraavassa kylässä johon pysähdyimme törmäsimme väkeen, joka tiesi, mitä kreivi Hendricille oli käynyt.

Kylä oli lähes kokonaan autio lukuunottamatta vanhaa pariskuntaa, joka oli asettunut asumaan erääseen sen taloon. He kertoivat paenneensa pääkaupungista gheodialaisten tullessa, ja sanoivat kreivin perheineen myös pelastautuneen hyökkäyksen alta. Kreivillä oli kuulemma ollut mukanaan jonkun verran palvelusväkeä ja pariskunta uskoi hänen piiloutuneen jonnekin pohjoisen korpimaille. Tieto herätti sydämissämme toivoa: oli melko varmaa, että kreivi Hendricillä olisi jossain kätkössä piilopirttejä juuri tämän laisen tilanteen varalta, ja jos hän oli ehtinyt pois taistelun alta, ei hänen paikantamisensa olisi välttämättä lainkaan mahdotonta. Tietenkin piilopirtit olivat olemassa nimenomaan sitä varten, ettei kukaan niitä löytäisi, mutta jollakin tavoin kreivin oli kuitenkin hankittava elintarvikkeensa, ja luultavimmin joku hänen uskottunsa ostaisi niitä lähiseudulta.

Kiitimme vanhuksia avokätisesti tiedoista ja tarjouduimme saattamaan heidät turvallisemmille maille, mutta he eivät uskoneet olevansa minkäänlaisessa vaarassa. Niinpä jätimme heidät paikalleen ja suuntasimme kulkumme muualle, kohti asutumpia kyliä.

Runsaan viikon verran tämän kohtaamisen jälkeen kuljimme kylästä toiseen pitäen silmämme auki hieman eri asioiden varalta. Edelleen kauppiaina esiintyen pyrimme selvittämään, kenellä olisi elintarvikkeita myytäväksi asti, ja aina sopivia ehdokkaita löytäessämme pyrimme kyselemään heidän viimeaikaisista toimituksistaan. Jos tapaamamme ihminen vaikutti sopivalta, yritimme kysellä häneltä myös kreivi Hendricistä; epäilimme moisen kulkeutuvan ennen pitkää kreivin tietoon ja sitten voisimme vain toivoa hänen pystyvän tunnistamaan meidät kuvauksista.

Lopulta onni potkaisi meitä. Olimme viettämässä iltaa kylässä varsin lähellä rajajokea, kun luoksemme saapui miekkonen, joka ensin tuntui olevan kiinnostunut meistä kauppiaina, mutta pian paljasti olevansa kreivi Hendricin väkeä. Hän oli tunnistanut alunperin Feynin, Gweldonin ja minut erään viljelijän antaman kuvauksen perusteella, ja nyt omin silmin nähdessään meidät varmistui henkilöllisyydestämme.

Gweldon kertoi miehelle meidän olevan kuninkaan asialla, tehtävänämme saattaa kreivi Hendric turvallisesti Alanoon. Mies lupasi välittää viestin eteenpäin, ja seuraavana iltana luoksemme tuotiinkin vastaus. Hendric ilmoitti voivansa hyvinkin lähteä Alanoon kanssamme: hän ehdotti tapaamispaikaksi Tienvarren majataloa, joka sijaitsi aivan rajajoen tuntumassa. Voisimme kohdata hänet ja hänen väkensä siellä seuraavana päivänä, ja lähteä illalla kohti Alanoa.

Uutiset olivat kaikin puolin loistavia, ja lähes kaikkien mieliala kohosi niiden johdosta huomattavasti. En kuitenkaan havainnut pystyväni yhtymään ilonpitoon, sillä kaikki maakunnassa näkemäni oli masentanut minua huomattavasti. Gheodialaiset tuntuivat kävelleen Widmarkin yli ilman minkäänlaista ongelmaa ja olivat pystyneet vaivatta pitämään sen pääkaupunkia hallussaan lähes kaksi kuukautta kestävän piirityksen ajan. Kreivin löytäminen, vaikka iloinen asia olikin, oli lähes merkityksetöntä sen seikan rinnalla, että kevään vaihtuessa kesäksi koko valtakuntamme saattaisi hyvinkin olla mennyttä.

---

<------

Sisällys

----->