Alistairin kronikka

Uutiset löivät Gweldonin ja minut ällikällä. Miten tiarnalaiset olisivat muka voineet manata demoneja puolelleen? Armeijamme takana pohjoisessa maasto oli harvan metsän peitossa emmekä omin silmin kykeneet näkemään oliko viestintuojan sanoissa perää. Keräsimme omien joukkojemme edessä kulkeneet jousimiehet varmuuden vuoksi asemiin valmiiksi ampumaan mahdollisesti metsästä hyökkäävää vihollista kohti ja käskimme lähettipojan hakea meille lisätietoa tapahtuneesta.

Meistä etelään taistelu tiarnalaisten kanssa aaltoili vihollisen saatua hieman lisäjoukkoja. Vaikka vielä näyttikin siltä, että alanolaiset tulisivat voittamaan, muuttaisi takaa tuleva uhka tilanteen täydellisesti, ja kireinä odotin Gweldonin sekä Tomijun kanssa sanansaattajan paluuta erillään muusta joukosta. Jonkin ajan kuluttua hän ratsastikin ulos metsästä tuli hännän alla, ja hänen aiemmin sidotut hiuksensa olivat auenneet. Ne saivat lähettipojan näyttämään epämääräisellä tavalla tutulta, ja kun hän saapui luoksemme, oli sydämeni pysähtyä tunnistaessani hänet. Hän ei ollut kukaan muu kuin Feyn, pojan vaatteissa ja pieni miekka kupeellaan.

Järkytykseni teki minusta puhekyvyttömän, enkä voinut kuin kuunnella kun Feyn selitti omin silmin nähneensä punaisen sarvi-päisen hirviön taistelemassa sotilaitamme vastaan. Hirviö ei suinkaan ollut yksin: sen rinnalla taisteli joukko sotilaita raskaissa mustissa panssareissa. Gheodialaisia - heidän läsnäolonsa selitti demoninkin. Jos sikäläiset velhot ovat tunnettuja jostakin, se on nimenomaan demonisten olentojen manaamisesta ja alistamisesta palvelukseensa.

Huoli gheodialaisista ja demonista työnsi taka-alalle Feynin odottamattoman läsnäolon ja sen merkityksen pohtimisen. Pahoin aavistuksin silmäilimme pohjoisen metsän reunaa, odottaen sieltä milloin hyvänsä astelevan esiin gheodialaista jalkaväkeä tukenaan manalan olentoja, mutta ketään ei tullut. Feyn lähti jälleen liikkeelle lähettinä, enkä ehtinyt estää häntä: hän palasi metsään ja ajatus siitä, mitä hän saattaisi siellä kohdata, hirvitti minua.
Etelässä taistelu päättyi voittoon, joskin väkemme oli kärsinyt jonkin verran tappioita ja oli hyvin väsynyttä. Minua inhotti ajatus lähettää heidät kenties miltei heti uuteen taisteluun, nyt pohjoisesta tulevaa vihollista vastaan, mutta onneksi se ei ollut tarpeen. Feyn palasi metsästä kertoen, että gheodialaiset olivat onnistuneet valtaamaan huoltokeskuksenamme toimineen kylän mutteivät ilmeisesti kyenneet etenemään sieltä minnekään; demoni tuntui niinikään kadonneen. Meidän joukkomme olisi siirryttävä itäänpäin rannikkoa kohti päästäkseen takaisin huoltoreitille: miehet eivät pääsisi vielä lepäämään, mutteivät sentään joutuisi heti taistelemaan hengestään uudelleen.

Sinä iltana pääsin itsekin lepäämään vasta hyvin myöhään. Uutiset kaikkialta olivat melko samanlaisia: vihollinen olikin osoittautunut odotettua vahvemmaksi, joskaan ei täysin ylivoimaiseksi, ja monessa paikkaa oli nähty gheodialaisia, joskaan ei erityisin suurin joukoin. Feyn oli livistänyt lähettipojan asussaan taas matkoihinsa ennenkuin olin ennättänyt pysäyttää moisen järjettömyyden: hänen paikkansa ei todellakaan ollut sodassa vaan turvassa Alanossa. Häntä ei ollut koskaan koulutettu sotilaaksi eikä hän tiennyt mitään taistelemisesta tai edes lähettinä toimimisesta. Minun olisi kertakaikkiaan pakko löytää hänet ja lähettää takaisin Alanoon ennenkuin hänelle tapahtuisi mitään hirvittävää. Mutta hänestä ei tietenkään enää vähään aikaan näkynyt vilaustakaan.

Useita päiviä kului joukkojen ympärillämme liikkuessa ja tuskin nähdessä taistelua. Koko Alanon ja Aldricin välinen raja oli nyt sota-aluetta ja alustavat rintamalinjat oli vedetty. Oli mahdo-ton sanoa, kumpi puoli oli vahvempi, mutta selvää oli, ettei sodasta todellakaan tulisi niin lyhyttä kuin oli luultu. Voitto tiarnalaisista ennen talvea näytti täysin mahdottomalta, ja alkuperäistä strategiaa oltiin muutettu melkoisesti.

Rintamalla Gweldonin ja minun asema oli loppujen lopuksi melko vähäinen: komennossamme oli vain satakunta miestä, joita saimme kuljettaa paikasta toiseen kuninkaan kenraalien käskyjen mukaan. Kumpikaan meistä ei ollut moisessa asemassa erityisen kotonaan, ja lisäksi huoli Feynistä painoi mieltäni raskaana. En ollut nähnyt häntä päiviin ja pelkäsin hänelle käyneen jotain kammottavaa.

Lopulta Feyn kuitenkin ilmestyi jälleen luoksemme eräänä iltana, nääntyneenä ja rähjäisenä. Hän tuntui saaneen tarpeekseen lähettipojan asemasta, ja olin niin huojentunut hänen näkemisestään, etten edes muistanut moittia häntä koko järjettömään puuhaan ryhtymisestä. Feyn otti kiitollisena vastaan paikan komentoteltassa seuraavaksi yöksi: aioin lähettää hänet Alanoon heti aamulla, mutta se osoittautui tarpeettomaksi. Hänen majesteettinsa oli havainnut sodan pidentyneen ja päätti, että kreivejä oli järjetöntä pitää rintamalla talven yli: Gweldonille saapui ohjeet luovuttaa joukkonsa alanolaisen kapteenin komentoon ja palata itse Trineen. Varsin kiitollisena serkkuni noudatti kehotusta: hänkin oli parissa viikossa saanut sodasta enemmän kuin tarpeekseen, ja hänen lähtönsä myötä myöskin minä ja Tomiju pääsisimme poistumaan.

Juuri talven ensilumien alkaessa putoilla Gweldon, Tomiju, minä ja Feyn lähdimme pois Alainian armeijan luota ja suuntasimme Trineen. Matkalla sinne kuulimme joitakin uutisia. Sekä Alanon että Aldricin armeijat olisivat jäämässä paikalleen talven ajaksi, mikä puolestaan pitkittäisi sotaa ainakin kevääseen saakka. Widmarkinkin kohtalo oli viimein selvinnyt: maakuntaan oli vyörynyt gheodialaisia joukkoja, jotka olivat marssineet sen pääkaupunkiin ja vallanneet sen. Kreivi Hendric oli kateissa, muttei ainakaan vihollisen puolella, ja hänen armeijansa oli lyöty. Sentään gheodialaiset eivät ilmeisesti aikoneet marssia Widmarkista etelään talven aikana, mutta me emme liioin saisi pohjoisesta mitään apua pitkään aikaan.

<------

Sisällys

----->