38

Puhellessamme Feynin kanssa linnaan oli saapunut vieras, josta palvelijat toivat minulle ja Tomijulle tiedon lähtiessämme pakkomielteisen tytön kammiosta. Tulokas oli nimeltään Casius, hän oli romendorilainen ja ammatiltaan bardi, tai oikeammin säveltäjä ja muusikko. Gweldon oli ottanut hänet vieraakseen pariksi päiväksi ja hän liittyisi seuraamme illallisella. Moiset uutiset ilahduttivat minua. Bardit ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja tiesin Romendorista löytyvän monin verroin taitavampia ja oppineempia musikantteja kuin mistään Alainiasta, vaikka he tarinankerronnassa eivät alanolaisen kansan veroisia olekaan. Odotin innolla tilaisuutta tavata tämän miehen ja kuulla, mikä hänet toi maahamme.

Päivä kului verkalleen miekkailuharjoitusten, Tomijun kanssa jutustelun ja matkapohdintojen merkeissä. Alkoi todellakin näyttää siltä, että tulevaisuutemme tulisi sisältämään retken lohikäärmekaupunkiin, ja Tomiju oli ajatuksesta vähintään yhtä innostunut kuin minäkin. Hän sanoi Feynin kertomien lohikäärmetarinoiden muistuttaneen parista kohdasta hänen oman kansansa taruja, tosin lähinnä vain siinä suhteessa että kummassakin lohikäärme oli tärkeä, uljas ja hieno olento; yataralaisille vain hieman jumalia alempi. En itse täysin tiennyt, miten tähän suhtautuisin: minulle nuo petoliskot olivat yhä ryösteleviä hirviöitä jotka muinaisina aikoina olivat piinanneet Alainian maata ja pidin vaikeana uskoa taruja niiden toisesta, ystävällisemmästä puolesta.

Pohdimme myös, keitä tahtoisimme mukaamme moiselle pitkälle tutkimusretkelle. Ainakin druidin mukanaolo olisi kovin hyödyllistä, varsinkin jos tämä druidi olisi vielä parantajakin. Carraig juolahti mieleeni ensimmäisenä, mutta tämän velvollisuudet Vanhimpien neuvostossa pitivät tämän varmaankin kiireisinä. Peredur tuntui paremmalta vaihtoehdolta, jos vain löytäisimme hänet jostakin. Mikäli saisimme tuon mainion tarinankertojadruidin mukaamme, olisi ainakin tapahtumien muistiin jääminen tarinan muodossa taattua. Jostain syystä tulimme ajatelleeksi myös Shegalia, entistä Valkean miekan ritaria, joka oli luopunut tiarnalaisuudesta ja sodan loppuvaiheessa oli auttanut kuninkaan joukkoja tiedoillaan ja neuvoillaan ja joka tietääksemme edelleen majaili Alanon hovissa. Shegal oli osoittautunut kunnian mieheksi teoissaan, ja sekä minä että Tomiju muistimme hänestä pelkkää hyvää: hän olisi ollut tervetullut tuki matkallamme kaukomaille.

Kun näytti siltä, että moinen retki tultaisiin lähitulevaisuudessa toteuttamaan, laadin Peredurille Tomijun kanssa kirjeen. Selostimme siinä suunnitelmamme pääkohdat ja kerroimme, että ottaisimme mielellämme hänet mukaamme. Meillä ei ollut keinoa varmistaa kirjeen perillemenoa, joten lähetimme siitä liikkeelle parikin kappaletta paikkoihin, joissa druidi saattaisi käydä. Jos hän ei olisi täysin vetäytynyt erakoksi, saattaisi viestimme tavoittaa hänet.

Mieleemme muistuivat myös Gwener ja hänen matkassaan pohjoisilla mailla kulkenut käärmeihiminen. Jos kaupungissa olevat pylväät esittivät samanlaisia otuksia, saattaisi meille hyvinkin olla etua siitä, että moinen olento olisi mukanamme. Käärmeihminen saattaisi myös osata kertoa meille jotain maanalaisesta kaupungista. Oliko se kenties hänen kansansa rakentama, ja mitä hänen kansansa oikeastaan oli?

Aiemmin kielierot olivat estäneet meitä puhumasta käärmemiehen kanssa, emmekä olleet niitä yrittäneet voittaa koska meillä ei ollut mitään nimenomaista asiaa, jota olisimme häneltä tahtoneet kysyä, mutta nyt asiat olivat toisin. Kielimuurien läpi murtautumisesta sekä minulla että Tomijulla oli kokemusta - ja kenties Feynin opettelema vieras kieli olisi käärmeihmiselle tuttua. Asiassa oli kuitenkin yksi ratkaiseva mutka: meillä ei ollut aavistustakaan siitä, missä käärmeihminen tai Gwener olivat tällä hetkellä. Päätimme pitää silmämme auki ja kysellä heistä.

Illallisella tapasimme viimein romendorilaisen vieraamme, jonka Gweldon oli kutsunut seuraamme ylimysten pöytään. Casius osoittautui hyvin miellyttäväksi seuramieheksi, taitavaksi niin puhujana kuin laulajanakin, ja piristipä hän illallistamme esittämällä itse säveltämänsä ja sanoittamansa upean balladin koko salille. Kävi ilmi, että Casius oli Alainiassa hänen majesteettinsa kuninkaan pyynnöstä: tämä kaipasi jotakuta säveltämään musiikkia suureen tapahtumaan syksyn tai kevään aikana. Miestä kuunnellessani tulin varsin vakuuttuneeksi siitä, että moisia muusikoita kaivattaisiin enemmänkin alainialaisiin hoveihin, ja mietin, olisiko Dernthainin suvulla mitenkään varaa palkata tuollaista hovitaiteilijaa.

Ruokailumme aikana luoksemme saapui varsin yllättäen vieras tummanpuhuvissa vaatteissa. Hän astui saliin ilmoittamatta ja jäi sen kaukaiseen nurkkaan ikään kuin seuraamaan tapahtumia, ja herätti oitis minussa huomattavan levottomuuden. En käsittänyt, miksei kukaan palvelija ollut tullut ilmoittamaan meille hänen saapumisestaan, joten osoitin miehen Gweldonille. Hän lähetti vartijan kysymään tulokkaan asiaa, ja kävi ilmi, että tämä tahtoi vaihtaa kreivin kanssa sanasen. Gweldon poistui pöydästä hetkeksi puhumaan miekkosen kanssa, mikä huolestutti minua hieman, mutta palatessaan hän vakuutti minulle kaiken olevan kunnossa. Vieras poistui pian tämän jälkeen. Illallisen aikana en voinut kysyä serkultani, mistä oikein oli kysymys, mutta tämän käyttäytymisestä päätellen asia ei vaikuttanut kiireiseltä. Niin illastimme loppuun saakka rauhassa ja kohotimme useita maljoja minun sekä Casiuksen yrittäessä voittaa toisemme maljapuheiden kaunopuheisuudessa.

Seuraava aamu alkoi minun, Gweldonin, Feynin ja Tomijun osalta heti miekkailuharjoittelulla, jonka olimme päättäneet ottaa osaksi jokaista arkipäivää. Otellessamme Gweldon kertoi meille eilisiltaisesta vieraastaan. Tämä oli todellakin saapunut linnaan jollain mystisellä tavalla palvelijoiden häntä edes huomaamatta, ja vaikka moinen oli mitä huolestuttavinta sekä epäkohteliainta, oli miehen sanoma ollut ainoastaan välittää Gweldonille sana herraltaan, paroni Rhisiart Maenorgilta. Tämä oli toinen Dernricin kahdesta paronista, Karhun kylän eteläpuolella sijaitsevalla saarella asuva ikiaikainen aatelinen, joka oli ollut paronina jo varmaan isoisäni kreivi Snadurin ajoista saakka, yli viisikymmentä vuotta.

Melko erakkona elävän Maenorgin sanottiin olevan velho, ja viestinviejä oli vahvistanut tämän. Rhisiart Maenorg johti todellakin omaa velhopiiriään, toista Alainian kahdesta, saareltaan käsin - toinenhan toimi Tienvarren majatalossa ja sitä johti aiemmin mestari Fyrsil Cadno, nyttemmin Elysa Dewin.

Tämä salaperäinen velhoparoni oli lähettänyt kreivilleen kutsun. Hän oli pitämässä velhopiirilleen kokouksen 18. kuolokuuta - kahden ja puolen kuukauden kuluttua - ja toivoi myös, että hänen herransa kunnioittaisi tätä tapahtumaa läsnäolollaan. Kyse ei olisi pelkästä kohteliaisuuskäynnistä, vaan ilmeisesti myös jostain perin olennaisesta; tarkempaa selitystä ei kuitenkaan ollut.

En yrittänyt alkaa tätä sen tarkemmin pohtia, sillä Maenorg oli velho ja maineeltaan mitä salamyhkäisin. Siitä asti kun isoisäni nimitti erakkoluonteisen alhaisaatelisen vasallikseen oli hän pysytellyt enimmäkseen omalla saarellaan syrjässä maakunnan politiikasta. En tiennyt, mitkä olivat Maenorgin paronikunnan viimeaikaiset suhteet Dernricin kreivin istuimeen, eikä tästä totta puhuen Gweldonkaan ollut täysin selvillä. Hän sanoi Beleg Belgorin kirjanpidon olleen parhaimmillaankin puutteellista, eikä ollut itse vielä ehtinyt läheskään kaikkia maakunnan asioita henkilökohtaisesti varmistaa.

Miekkailtuamme minä ja Tomiju jätimme Gweldonin pohtimaan kutsua ja palasimme vuoteeseen. Yöunemme oli ollut moitteetonta, mutta liikunta oli herättänyt meissä aivan muita kiinnostuksia, ja siirryimme huoneeseemme toteuttamaan niitä. Tuskin ehdimme edes päästä alkuun, kun meitä tultiin jälleen häiritsemään. Alanosta oli saapunut linnaan varsin tärkeä viesti, koskien Aldricin ja Widmarkin kreivejä. Aldriciin uusi hallitsija, entinen paroni Mark Dewston, kruunattaisiin kreiviksi piakkoin - mutta minulle tärkeämpi uutisista oli kreivi Hendricin vetäytyminen syrjään Widmarkin hallinnosta.

Kauhun vallassa nousin vuoteesta ja riensin tutustumaan viestin tarkempaan sisältöön. Rukoilin Sereniltä, etteivät pahimmat pelkoni olisi toteutuneet, ja onneksi joku ylhäällä tuntui kuulleen pyyntöni. Widmarkin uusi hallitsija ei ollut hulluuden rajamailla kulkeva Feyn, vaan hänen veljensä Seymond Barath, joka oli vihdoin löydetty jostakin elävänä ja ehjänä. Seymond kruunattaisiin Widmarkin hallitsijaksi parin kuukauden kuluttua, Mark Dewston taas aivan lähipäivinä, ja kreivi Gweldonin läsnäoloa toivottiin kummassakin tilaisuudessa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että meidän olisi oitis lähdettävä kohti Alanoa jos mielimme ehtiä tilaisuuteen.

Teimme lähtövalmistelut ennätysvauhdilla. Olin itse luonnollisesti lähdössä Gweldonin mukaan - tahdoin tavata uuden kreivin - samoin kuin Tomiju. Myös Feyn päätti lähteä Alanoon, ja minusta hänelle olisi varmaankin hyväksi päästä hetkeksi pois tunkkaisesta huoneestaan ja oudoista kirjoituksista. Iltapäivästä lähdimme matkaan kohti pääkaupunkia. Casius oli lähtenyt Alanoon jo aamulla, mikä sinänsä oli sääli: epäilemättä parin päivän matka olisi ollut miellyttävämpi jos meillä olisi ollut mukana kyvykäs bardi.

Pääkaupunki näytti saapumisiltanamme koko lailla erilaiselta kuin edellisellä kerralla siellä käydessämme. Kuningas oli pannut toimeen melkoisia uudistuksia hävittääkseen tiarnalaisuuden jäljen; näkyvin näistä oli Tiarnan kirkosta kaadettu pylväs, jonka poistuttua koko kirkko ei enää muistuttanut tiarnalaisten pyhää kolmiota. Kirkko itse tulisi ilmeisesti jäämään pystyyn, mutta mihin tarkoitukseen hänen majesteettinsa sitä aikoi käyttää, en osannut sanoa.

Feyn kirmasi tiehensä käytännössä heti saapuessamme linnaan, suunnaten kohti Korkeimman opetuksen koulua. Kruunaus tapahtuisi vasta seuraavana päivänä, mutta sen oli määrä alkaa varhain aamulla, joten sulkeuduin itse saman tien kammiooni nukkumaan. Kiireellä taivallettu matka oli ollut hyvin uuvuttava, enkä käsittänyt, mistä Feyn löysi voimavaroja säntäillä ympäriinsä. Toivoin, että hän olisi vain aamulla riittävän hereillä osallistuakseen kruunajaisiin.

Mark Dewstonin astuminen Aldricin kreivin virkaan tapahtui perinteisten seremonioiden mukaan. Tilaisuus alkoi aamulla ja kesti iltapäivään saakka; Feyn oli paikalla, vaikka melko uupuneen näköisenä. Kruunajaisten jälkeen vastakruunattu kreivi joutui neuvonantajiensa ja hovin väen piirittämäksi, ja vaikka itse tahdoinkin vaihtaa miehen kanssa muutaman sanan, arvelin saavani tähän paremmin tilaisuuden illemmalla. Lähdin Tomijun kanssa muutamaksi tiimaksi torille katselemaan markkinoita, joilta rakkaani osti itselleen lisää puisia koruja. Hän oli kovin mieltynyt niihin, enkä oikeastaan ihmettele: kultaa Yatarassa on enemmän kuin Alainiassa, mutta puita siellä ei taida olla lainkaan.

Kruunajaisten kunniaksi järjestetyn juhlavan illallisen jälkeen sain vihdoin mahdollisuuden puhella Mark Dewstonin kanssa. Mies vaikutti melko uupuneelta ja vähäpuheiselta, enkä oikein muutaman tovin keskustelussamme saanut hänestä selvää kuvaa; ehdin kuitenkin esittää onnitteluni hänen uuden asemansa johdosta. Hänen tapaamisensa jälkeen törmäsin myös kreivi Hendric Seadoniin, jonka olin ohimennen nähnyt illallisella mutta joka tuntui enimmäkseen pysyttelevän erossa hovin tapahtumista. Hän vaikutti todella vanhentuneen useita vuosia Widmarkin tapahtumien jälkeen, eikä tahtonut liioin paljoa puhua. En suuremmin ihmetellyt, että hän kaipasi lepoa velvollisuuksistaan. Toivoin kuitenkin tuon jalon miehen vielä toipuvan synkkyydestään, vaikka en tiennytkään, voisiko moinen ihme tapahtua ilman jumalten apua.

Kreivien vetäydyttyä omiin kammioihinsa minä ja Tomiju jäimme viettämään iltaa hovissa olevien monien tuttavieni kanssa. Aluksi Gweldon ja Feyn olivat myös seurassamme, mutta he väsyivät ennen meitä ja vetäytyivät yöpuulle. Rakkaani kanssa minä puolestani nautin viinistä, soitosta ja tanssista lähes aamunkoittoon, ja vetäydyimme nukkumaan vasta hieman ennen kukonlaulua.

---

<----

Sisällys

---->