39

Gweldon ei ollut jäänyt odottamaan meidän heräämistämme, vaan oli poistunut Trineen jo aamusta, ja jättänyt meille vain sanan tästä. Hän katsoi kotonaan asioiden kaipaavan hänen henkilökohtaista huolehtimistaan, ja luultavasti oli oikeassakin. Minulla, Tomijulla ja Feynillä ei sitävastoin ollut mitään kiirettä lähteä takaisin; Alanosta saattaisimme löytää vastauksia moniin mieltämme askarruttaviin kysymyksiin lohikäärmeistä, Thanin seuraajista ja useista muista asioista. Feyn kertoi meille jo toissailtana käyneensä Korkeimman opetuksen koulussa tekemässä hieman tutkimuksia, ja ryhtyneensä toimiin Gwenerin sekä käärmemiehen paikantamiseen. Hän sanoi kuitenkin omien rahojensa olevan lopussa, ja kysyi, löytyisikö minulta kahtasataa hopearahaa joilla hän voisi maksaa sananviejille.

Mukanani ei moisia rahasummia ollut, jolloin Feyn ehdotti rahan lainaamista tai omaisuuden myymistä. Kumpainenkin näistä vaihtoehdoista oli minusta täysin järjetön: en todellakaan aikonut myydä mitään minkä olin raahannut Trinestä tänne vain saadakseni käyttörahaa, ja lainaamiseen ei kunniani taipunut. En edes ollut alkuunkaan varma, tahdoinko käyttää niin paljon moiseen pieneen tehtävään. Loppujen lopuksi kumpikin kaksikosta oli mitä luultavimmin Alainiassa, ja Gwenerin tavat olivat paljastaneet hänet kaupunkilaiseksi: se tarkoitti, että heidät löydettäisiin ennemmin tai myöhemmin jostain maan suuremmista kaupungeista.

Feynin lähtiessä harmistuneena omille teilleen Tomiju ja minä suuntasimme Serenin temppeliin kyselläksemme siellä Thanin seuraajista. Temppelistä vastuussa oleva pappi ehtikin puhua jonkin aikaa kanssamme, ja hän osasi kertoa meille hieman Thania palvelevista druideista. Kovin paljoa nämä liikkuvat ja aktiiviset sielut eivät muistuttaneet yataralaisen Tulen kultin jäyhää väkeä; he eivät liioin olleet yliherkkiä vedelle. Temppelin hoitaja kertoili meille myös lyhyitä versioita joistain vanhoista jumaltaruista, enimmäkseen tarinoita Thanin ja Serenin sukulaisuudesta, ja tuli niiden ohessa maininneeksi, että kaupungissa oli joitakin kuukausia sitten majaillut etelästä tullut mies, joka piti lohikäärmeitä jumalinaan.

Kiinnostuimme tästä kovin ja pyysimme kirjastonhoitajaa kertomaan lisää, mutta paljoa hän ei osannut tästä sanoa. Hän ei tiennyt, mitä mies tarkalleen ottaen oli Alainiassa ollut tekemässä, mutta muisti tämän olleen sodan aikana hänen majesteettinsa palveluksessa - ehkäpä linnassa tiedettäisiin paremmin?

Kiitimme miestä ja lähdimme etsimään Feynin käsiimme. Hän löytyi Korkeimman opetuksen koulun tiloista, ja kuten arvelimmekin, innostui tiedosta valtavasti. Vaikka hänen majesteettinsa olikin epäilemättä kiireinen, päätimme yrittää saada häneltä lyhyen audienssin vielä saman päivän ajaksi; eihän asiamme veisi kauaa. Palasimme linnaan, jossa Feyn ryhtyi järjestämään omia muistiinpanojaan, ja huomasin Tomijunkin kirjoittavan löytöjämme lohikäärmeistä muistiin pieneen nahkakantiseen kirjaan jota hän kantoi mukanaan. Hieman aikaa pohdin, mahtoiko Feynin lohikäärmehulluus olla tarttuvaa lajia.

Hänen majesteettinsa otti meidät vastaan varsin pian ja pitkästä aikaa päädyimme linnan korkeimpaan vastaanottosaliin. Majesteetti näytti olevan hyväntuulinen, joskin kiireinen: voitetun sodan jälkeen hän oli kaikesta päätellen uppoutunut jälleenrakennustyöhön koko sydämeltään. Esitimme hänelle kysymyksen lohikäärmeitä palvovasta etelänmiehestä. Kuningas sanoi moisen miehen olleen kuin olleenkin linnassa, asesepän virassa. Mies oli pitkä ja tummanpuhuva, nimeltään Sean des Daelg Rhyfelgad - Sean Lohikäärmeritari, samanlainen nimi kuin vanhassa matkakertomuksessa.

Sitten Feyn tajusi, että me olimme nähneet tämän miehen, ei missään muualla kuin Levottomassa metsässä druidikokouksen aikaan. Tuolloin hänellä vain ei ollut yllään mitään lohikäärmekuvioitua ja hän oli viihtynyt niin täysin omissa oloissaan, ettemme olleet saaneet oikein tilaisuutta puhua hänen kanssaan.

Hänen majesteettinsa sanoi Seanin tehneen valtaisan laadukkaita aseita ennen kuin lähti omista syistään matkaan pohjoista kohti juuri sodan loppuvaiheessa. Joidenkin aseiden hän kertoi yhä olevan linnan asehuoneessa; jos haluaisimme, voisimme käydä omin silmin toteamassa miehen taitavuuden niistä. Kiitimme hänen majesteettiaan ja lähdimme pois haaskaamasta enempää hänen kallisarvoista aikaansa.

Feyn näytti siltä kuin olisi voinut potkia itseään annettuaan moisen tilaisuuden puhua lohikäärmeritarin kanssa mennä niin läheltä ohi. Kun näin lyömämiekat, joita Sean oli takonut, alkoi minusta tuntua samalta. Moisia teriä en ollut koskaan nähnyt, ne ohittivat laadussa jopa kreivi Diarmaidin vanhan asesepän Vernin mestariteokset. Ja nämä aseet Sean oli takonut nopeana joukkotuotantona, ei mistään erityistilauksesta. Monissa miekoissa oli upeasti koristeltuja lohikäärmekuvioita, ja päätin, että jos vielä joskus törmäisin tuohon seppään hukuttaisin hänet kultarahoihin jos saisin hänet takomaan itselleni pistomiekan.

Kenelläkään linnassa ei ollut tietoa asesepän määränpäästä tai liikkeistä, joten tyydyimme jättämään hänelle viestin saapua vierailemaan Dernricin kreivin linnassa mikäli tätä kautta vielä kulkisi. Jos Sean löytyisi jostain, olisi hänkin arvokas matkakumppani retkellä lohikäärmekaupunkiin, kenties yhtä arvokas kuin käärmemieskin.

Seuraavan päivän aamuna lähdimme paluumatkalle, joka sujui vaivattomasti. Dernthain linnassa meitä vastassa oli vakavakasvoinen Gweldon, jolle oli ilmennyt uusi ongelma. Heti kun olimme virkistäytyneet ja levänneet hän jakoi sen kanssamme. Etelädernriciläinen kyläpäällikkö, joka oli aikaisemmin ilmoitettu kadonneeksi, oli löytynyt, mutta hengettömänä. Joku oli ilmeisesti kaapannut hänet ja vaatinut lunnaina sataa hopearahaa; kun summaa ei oltu maksettu, miehen pää oli toimitettu kyläläisille. Pään mukana oli tullut suoraan kreiville osoitettu kirje, jossa teosta vastuussa oleva roisto ja murhaaja vaati kahtasataa hopearahaa tai ryhtyisi tekemään lisää hirmutöitä.

Moisen röyhkeän ja itsevarman konnan olemassaolo kuohutti mieltäni, samoin hänen julma tekonsa. Vaikka uhkauskirjeen taitava oikeinkirjoitus ja kaunis käsiala viittasivat sivistyneeseen mieheen, osoittivat kaikki muut seikat että kyseessä oli paatunut ja kunniaton rikollinen. Oli sanomattakin selvää, ettei kiristäjälle maksettaisi killinkiäkään, mutta jollain tavoin meidän tulisi saada hänet kiikkiin ja edesvastuuseen. Istuuduin Gweldonin kanssa pohtimaan tilannetta, ja tulimme siihen tulokseen, että paras vaihtoehtomme olisi asettaa tälle kelmille ansa. Mies oli käskenyt Gweldonin toimittaa kaksisataa hopearahaa piskuiselle aukiolle metsässä muutaman virstan päähän Trinestä, syrjäiselle paikalle jonka lähellä ei kulkenut teitä; sieltä hän aikoisi noutaa rahansa. Päätimme toimittaa paikan päälle kirstullisen kiliseviä metallirenkaita ja jäädä itse aukion viereiseen metsikköön väijymään: kun lunnaiden vaatija tai hänen kätyrinsä näyttäytyisi, me ottaisimme hänet kiinni.

Vielä samana iltana ryhdyimme toteuttamaan suunnitelmaamme. Rosvo ei ollut antanut meille minkäänlaista selvää aikarajaa, vaan oli ainoastaan vaatinut “pikaista toimitusta”; tämä tarkoitti, että hän luultavimmin piti jatkuvasti silmällä joko aukiota tai linnalta sinne johtavia teitä, ja pystyi niin ollen arvioimaan, milloin hopea oli viety paikalle. Gweldon etsi Trinestä urhean ja vahvan miehen toimittamaan arkun paikalle hämärän aikana; miehelle ei kerrottu arkun sisältöä, mutta hänelle sanottiin, ettei se ollut hänen henkensä arvoinen ja jos joku uhkaisi häntä hän voisi aivan hyvin jättää arkun ja paeta. Sitten, hyvissä ajoin ennen miehen matkaanlähtöä Gweldon, Feyn, Tomiju ja minä lähdimme linnasta sivuoven kautta ja ratsastimme kiertotietä rahojen jättöpaikalle. Ilta laskeutui yllemme puolimatkassa ja sen kätköissä taitoimme lopun taipaleen. Jätimme hevoset tielle noin virstan päähän aukiosta, ja hiivimme loppumatkan jalkaisin.

Aukio oli läpimitaltaan ehkä kymmenisen syltä, ja sitä ympäröi joka suunnalta hyvin tiheä ja vehmas metsä, joka kasvoi puiden lisäksi pitkää heinää ja pensaikkoa. Se tarjosi erinomaisia piilopaikkoja vaikka miten suurelle joukolle, mutta siellä oli myös vaikea liikkua ääneti tai jälkiä jättämättä. Minä ja Gweldon olimme molemmat kokeneita eränkävijöitä, ja pidimme huolen siitä, että kulkumme aukion laidalle oli niin hiljaista kuin vain on ihmiselle mahdollista. Tarkkailimme huolella aukion ympäristöä kaikki aistit valppaina, mutta mikään ei viitannut siihen, että paikalla oli öisiä eläimiä lukuunottamatta ketään muuta. Jos meillä oli seuraa, ei heitä voinut olla paljoa meitä suurempi joukko, ja pienenkin joukon piilottamiseen tarvittiin pystyviä metsämiehiä.

---

<----

Sisällys

---->