37

Joitakin päiviä myöhemmin saavuimme takaisin Trineen, jonne Gweldonkin oli palannut. Yllätykseksemme hänellä oli vieraanaan velho Ramond, joka majaili syrjäisessä kammiossa. Serkkuni kertoi kutsuneensa Ramondin linnaan tutustumaan joihinkin tätä kiinnostaviin vanhoihin kirjoituksiin, vastineeksi tämä opettaisi hänelle hieman lisää magiaa. Ramond oli perin merkillinen vieras: hänellä ei ollut huoneessaan vuodetta eikä hän tiettävästi koskaan syönyt tai juuri muutenkaan näyttäytynyt linnassa. Koko sinä varsin pitkänä aikana, jonka hän vieraanamme oleili, näin häntä varmaan yhteensä kolme kertaa.

Vaihdoimme kuulumisia Gweldonin kanssa syödessämme maittavaa illallista. Gweldon kertoi gheodialaisten tulleen ajetuksi pois Widmarkista, ja sanoi sotaretken olleen mitä merkillisin. Kun kuninkaan joukot olivat saavuttaneet Isenhelmin, oli kreivin linnan ympärille kohonnut noituuden voimin synkeä musta muuri, jonka läpi mikään ei ollut kulkenut viikkoon. Kuninkaan joukot olivat piirittäneet linnaa tämän ajan, ja sitten, yhtä arvaamatta kuin oli ilmestynytkin, muuri oli kadonnut. Sen takaa ei kuitenkaan löytynyt ensimmäistäkään gheodialaista. Jotenkin valtaajat olivat onnistuneet katoamaan linnasta, jättäen jälkeensä vain palvelusväen ruumiit. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä oikein oli tapahtunut, mutta sentään Widmark oli jälleen vapaa.

Minä ja Tomiju kerroimme puolestamme Gweldonille omista kokemuksistamme, samoin kuin Feynin tutkimuksista lohikäärmeisiin. Viimeksimainitusta Gweldon sanoi jo tietävänsä, ja kertoi Feynin olleen hautautuneena kirjojen sekä kaukaa tuotujen kivitaulujen pariin koko sen ajan kun hän oli linnassa ollut. Tällä hetkellä hän sanoi tytön ilmeisesti olevan Alanossa, tai ainakaan häntä ei linnassa ollut näkynyt. Serkkuni ilmaisi huolestuneisuutensa nuoren sukulaisemme suhteen: hän sanoi tämän vaikuttaneen kovin ahdistuneelta jonkin kirjoista löytämänsä tähden. En oikein käsittänyt, mitä moinen voisi olla, mutta päätin puhella asiasta Feynin kanssa heti tilaisuuden saadessani.

Päivällispöytäkeskustelumme luisuivat ennen pitkää Alainian ja Dernricin poliittisen tilanteen pohtimiseen. Gweldon kertoi kreivi Hendricin olevan kovin väsynyt velvollisuuksiinsa: perheen menetys oli koskenut iäkkääseen mieheen kovasti, eikä hän tuntunut halukkaalta enää palaamaan maakunnan hallitsijaksi. Tämä uutinen kuulosti minusta perin karmivalta, sillä tietääkseni Feyn oli tällä hetkellä Hendricin perillinen, ja jos vanha kreivi vetäytyisi syrjään, päätyisi viidennes koko valtakunnasta tuon vastuuttoman villikon käsiin. Gweldon kuitenkin hälvensi pelkojani sanomalla, että Feyniä ennen perimysjärjestyksessä oli itse asiassa eräs ihminen, nimittäin tämän vanhempi veli Seymond, joka oli joidenkin tarinoiden mukaan kunnostautunut sodassa tiarnalaisia vastaan. Mutkana matkassa oli ainoastaan se, ettei juuri kukaan tuntunut tietävän, missä tämä Seymond parhaillaan oli.

Serkkuni oli myös alkanut tutustua tarkemmin velvollisuuksiinsa Dernricin hallitsijana, mikä minusta oli erinomainen asia. Hän oli kuitenkin havainnut monet asiat hallitsijan tehtävissä perin hankaliksi ymmärtää, ja pyysi minua selittämään niitä hänelle. Tein parhaani vastatakseni hänen kysymyksiinsä, joista monet koskivat maan aatelin velvollisuuksia ja oikeuksia kansaansa nähden - hän sanoi periaatteessa tietävänsä näistä paljonkin, mutta huomasi käytännön poikkeavan melkoisesti siitä, mitä hänelle oli opetettu.

Selitin, että koska aateliset ovat syntyneet valtaan, ovat he sen myötä myös syntyneet vastuuseen jonka tämä valta tuo mukanaan, ja että ylimyksen tärkein velvollisuus oli aina velvollisuus kansaa kohtaan. Kuitenkin huomautin, että tämä velvollisuus on monesti aivan liian helppo unohtaa ja että valitettavan useat aateliset muistavat ainoastaan valtansa eivätkä lainkaan vastuutaan. Linnassaan asuva ylimys, jolla on ympärillään kaikki hovinsa ja omaisuutensa saattaa helposti unohtaa alamaistensa hyvinvoinnin mikäli ei siihen säännöllisesti huomiota kiinnitä, ja alkaa katsoa ainoastaan kansan omistavan velvollisuuksia häntä kohtaan eikä lainkaan toisinpäin. Kreivinä Gweldon oli vastuussa koko Dernricin kansasta: hänen tehtävänsä oli muun ohella pitää huolen siitä, että hänen vasallinsa kohtelivat välittömiä alamaisiaan oikeudenmukaisesti ja hyvin.

Muun ohella pohdimme myös omia lähitulevaisuudensuunnitelmiamme. Tomijun ja minun häät ponnahtivat jälleen esiin, mutta totesimme ajankohdan olevan huono: kesää oli jäljellä enää vajaa kuukausi, ja sodasta toipuvassa maassa oli paljon tehtävää joka pitäisi kaikki kutsuvieraiksi tahtomamme kiireisinä pitkälle syksyyn. Lisäksi, vaikken tätä Gweldonille selittänytkään, tiesin Tomijua kaivelevan Yashayn väite siitä, että tämä oli jättänyt myös jumalansa taakseen lähtiessään kultista. Rakkaani tahtoi selvittää, mikä hänen suhteensa E’iin oli ennen astumistaan avioon, eikä minulla ollut aikomuksia hoputtaa häntä tämän suhteen.

Mieleeni muistui myös Feynin kirjoituksista löytämä kuvaus maanalaisesta kaupungista ja pohdin, pitäisiköhän sinne järjestää uusi tutkimusretkikunta. Jos Feyn oli löytänyt kivitauluista jotain kiinnostavaa, hän saattaisi kenties tahtoa nähdä loputkin kaupungissa olevat kirjoitukset. Minun mieltäni kutkutti yhä matkapäiväkirjoista löytynyt kuvaus kaupungista, ja mitä enemmän sitä pohdin, sitä enemmän tahdoin nähdä moisen paikan omin silmin. Lisäksi mieleeni juolahti ajatus, että hylätyssä kaupungissa saattaisi olla jäljellä joitakin muinaisia kalleuksia. Tiarnalaiset olivat rokottaneet niin kreivikunnan kuin koko maankin aarrekammioita varsin ankaralla kädellä, ja rahakirstumme saattaisivat kaivata hieman lisää kultaa - jos vuoren alla lojui hylättynä lainkaan muinaisia aarteita, ne voisivat hyvinkin auttaa linnan kassaa toipumaan sodasta.

Mitä enemmän tätä matkaa pohdin, sitä innostavammalta se vaikutti. Päätin välittömästi käydä katsomassa kreivi Lugaidin lähettämän retkikunnan matkakertomusta ja vilkaista niistä, mitä vaatisi uuden tutkimusretken varustaminen. Matkakertomukset olivat Feynin huoneessa, joten suuntasin sinne - ja suureksi yllätyksekseni löysin tytön itsekin sieltä, nenä kiinni paksussa nahkakantisessa opuksessa, hieman kalpean ja uupuneen näköisenä. Hän vilkaisi minuun sisään astuessani, eikä näyttänyt ensiksi edes tajuavan kuka olin.

Ilmaisin Feynille ihmetykseni hänen täälläolonsa johdosta: Gweldonkin oli kuvitellut hänen olevan Alanossa, kun vilaustakaan hänestä ei ollut pariin päivään näkynyt. Feyn sanoi olleensa varsin uppoutunut tutkimukseensa, eikä ollut juuri muistanut mitään muuta; hän oli syönyt enimmäkseen kuivattua leipää ja vihanneksia.

Unohdin hetkeksi aikaa aikeeni matkakertomuksen lukemisesta, ja ehdotin Feynille ulkona käymistä. Tyttöparan iho näytti siltä, ettei se ollut saanut aurinkoa varmaan päiviin, eikä moinen ole koskaan hyväksi ihmiselle. Feyn mietti asiaa hetken, ja minä tarjouduin pitämään hänelle miekkailuoppitunnin. Tähän hän suostuikin, ja niin lähdimme ulos ottelemaan harjoitusmiekoilla. Tomiju ja Gweldon liittyivät seuraamme.

Feyn ei kauaa jaksanut kanssani harjoitella, eikä ihme jos hän oli vain päiväkaudet lojunut huoneessaan. Hän jäi ensin katsomaan meidän muiden harjoittelua, mutta sanoi sitten olevansa väsynyt ja lähti sisään nukkumaan. Gweldon sanoi huolestuneena, ettei Feyn tuntunut aivan terveeltä ja hyväkuntoiselta, enkä voinut kuin olla samaa mieltä hänen kanssaan. Ilta alkoi jo hämärtää ja tänään olisi varsin myöhäistä alkaa kysyä nuorelta sukulaiseltamme, mikä häntä oikein kalvoi, joten päätimme jättää sen huomiseen ja vetäydyimme itsekin levolle.

Seuraavana aamuna heräsin Tomijun kanssa varsin aikaisin, ja lähdimme heti pukeuduttuamme käymään Feynin luona. Järkytyksemme oli melkoinen, kun huomasimme, ettei tyttö ollutkaan huoneessaan. Tomiju lähetti heti palvelijan hakemaan Gweldonia ja minä yritin etsiä merkkejä siitä minne hän olisi voinut mennä. Kaukaa minun ei lopulta tarvinnut hakea: huoneen eräästä nurkasta kuului kevyttä hengitystä, ja sitä seuraamalla löysin Feyninkin. Hän oli ahtautunut vuoteen ja seinän väliseen pikkuruiseen tilaan, ja nukkui siellä varsin surkean näköisenä miekka vierellään. Järkytyin melkoisesti hänet nähdessäni, ja nostin hänet vuoteelleen; unissaan hän tarttui miekkaansa minun nostaessaan hänet ylös, muttei herännyt. Peittelin hänet huolellisesti ja annoin palvelijoiden toimittaa huoneeseen aamiaista: tahdoin puhua tytön kanssa pitkään hänen herätessään.

Sitten Gweldon ilmestyi ovelle. Hän sanoi tahtovansa puhua minun kanssani mahdollisimman pian, ja ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan ulos miekkailemaan ja juttelemaan. En olisi välttämättä tahtonut jättää Feyniä yksin, mutta Tomiju sanoi jäävänsä tämän luokse, ja Gweldon tuntui varsin huolestuneelta jostakin.
Niin sitten laskeuduimme linnanpihalle ottelemaan harjoitusmiekoin, ja sivallusten välissä Gweldon kertoi minulle uutisia. Eräästä Dernricin syrjäisestä kylästä oli tullut viesti, jossa kerrottiin kyläpäällikön kadonneen jäljettömiin. Kylän väki oli kovin huolestunut tästä, ja Khorus oli juuri palannut heidän paristaan. Serkkuni kaipasi neuvoa oikean menettelytavan suhteen, ja yritin parhaan tietoni mukaan sellaista hänelle tarjota. Päädyimme lopulta siihen, että tienoot olisi parasta tutkia huolellisesti ja selvittää, oliko päällikön katoamiseen liittynyt jotain kieroilua.

Miekkailuharjoittelun päätyttyä palasin Feynin ja Tomijun luokse. Feyn nukkui yhä, ja sillä aikaa Tomiju oli lukenut hänen tutkimuksiaan. Ne tuntuivat tehneen häneen todella suuren vaikutuksen: Feyn oli lähes täysin saanut tulkittua maanalaisesta kaupungeista löytyneiden kivitaulujen kielen, ja oli sen avulla koonnut matkakertomukseen jäljennetyistä merkeistä kokonaisen tarinan. En oikein tiennyt, uskoisinko tätä.

Feyn heräsi melko pian minun saapumiseni jälkeen, eikä näyttänyt täysin tietävän missä oli. Tiedustelin miksi hän oli ryöminyt pehmeästä ja lämpimästä vuoteestaan vuoteen taakse piiloon, eikä hän osannut vastata: hän ei tuntunut täysin edes muistavan tehneensä moista. Huomautin hänelle, että jos pelkäsi yöllisiä hiippailijoita, ei ollut tehokas varotoimenpide vain piiloutua johonkin nurkkaan josta kuka tahansa löytäisi hänet parin tovin etsiskelyn jälkeen, vaikka sitten pitäisikin miekkaa vierellään. Pyysin häntä myös kertomaan meille, mitä hän oikein oli tehnyt viimeisen parin viikon ajan, ja syötyään kevyen aamiaisen hän alkoi selittää tutkimuksiaan. Hän kertoi löytäneensä lähtöpisteen kivitauluihin kirjoitettujen outojen merkkien tulkintaan varsin kauan sitten kuolleen velhon tutkimuksista - velhon, joka kuulemma oli käyttänyt taulujen tutkimiseen koko elämänsä ja joka lopulta oli menettänyt järkensä.

Feyniä kuunnellessani ja hänen silmiensä sairaalloista loistetta katsellessani en pitänyt tätä alkuunkaan vaikeana uskoa. Joka tapauksessa hän tuntui vakuuttuneen siitä, että kivitaulut kertoivat äärimmäisen olennaisista ja suurista asioista - maailman synnystä ja tuhosta - ja hän uskoi, että olisi elintärkeää saada selvitettyä niiden merkitys viimeistä piirtoa myöten.

Yritin kysyä, miten Feyn oli päässyt niin paljon pidemmälle kuin tuo ammoin järjettömänä kuollut velho, joka ei ilmeisesti ollut saanut tulkittua kuin murto-osan siitä mitä sukulaiseni nyt, mutta hänen vastauksessaan ei ollut paljoa mieltä. Aloin vakavasti pohtia mahdollisuutta, että Feyn olisi toden teolla itsekin kadottamassa mielensä terveyden, enkä enää tiennyt, voisinko antaa hänen jatkaa näitä selvästi hengelle tuhoisia tutkimuksia. Ilmaisin hänelle epäilykseni, mutta hän ei tuntunut edes kuulevan niitä. Sen sijaan hän intoutui selittämään kivitauluista lukemaansa tarinaa, joka kieltämättä oli varsin kiintoisa. Tarinan seuraamista kuitenkin minun osaltani varjosti jatkuvasti huoli sen kertojan villistä katseesta ja kuumeisen kiihkeästä äänensävystä, ja jatkuvasti mietin, olisiko velvollisuuteni lähettää hänet parantajan puheille.

Feynin kertoma tarina alkoi mustuudessa lentävästä lohikäärmeestä, joka muni munan, ja tästä munasta tuli maailma (tai Torgai, kuten sitä tarinassa kutsuttiin). Tämän luokse saapui kolme uutta lohikäärmettä, jotka alkoivat riidellä ensimmäisen käärmeen ja toistensakin kanssa. Riita kesti tuhat vuotta ja päätyi lopulta taisteluun, jossa yksi lohikäärmeistä sai surmansa ja kolme muuta muuttuivat tulipalloiksi. Kuolleen lohikäärmeen verestä tuli maailmaan meri kolmen muun päätyessä kiertämään maailmaa. Meressä syntyi maailman elämä.

Tämä oli kaikki menneisyyttä, mutta tarinaan kuului myös ennustus tulevasta. Sen mukaan yksi kolmesta tulipalloksi muuttuneesta käärmeestä lopulta imee kaikki muut sisäänsä, jolloin elämä munan päällä kuolee. Tämän jälkeen munasta kuoriutuu uusi lohikäärme, joka syö jäljelläolevan tulipallon.

Tarinan loputtua Feynin kasvot hehkuivat kuin hän olisi juuri löytänyt maailmankaikkeuden suurimman salaisuuden. Minä kysyin häneltä, mitä hän nyt aikoi tehdä, ja hän sanoi tarua olevan vielä paljon lisää: hän tahtoi tietenkin selvittää sen kaiken. Hän myös muisti maanalaisessa kaupungissa olevan enemmän kivitauluja, ja toivoi ennemmin tai myöhemmin pääsemään tutustumaan niihinkin.

Jatkoin kysymysten esittämistä. Tein parhaani selvittääkseni, oliko nuori sukulaiseni yhä järjissään vai oliko mieletön kiihko täydellisesti sumentanut hänen mielensä, mutta lopullista arviota oli vaikea sanoa. Ei Feyn täysin hulluksi ollut tullut, mutta jotain merkillistä hänen puheissaan kyllä oli: hän tuntui olevan niin uppoutunut tutkimuksiinsa, että koki kaiken muun muistamisen hieman vaikeaksi. Hän ei itse kuitenkaan kokenut minkään olevan pahasti vialla, ja sanoi olevansa vain valtavan kiinnostunut ja tiedonhaluinen. Lopulta sain tarpeekseni hänen sekavista jutuistaan, ja päätin, että minun puolestani hän saisi tehdä mitä ikinä mieli. Käytännössähän hän oli juuri niin toiminut jo kohta vuoden verran, ja kun hän ei kerran itseään viisaampien määrättävänä tahtonut olla, hän saisi itse kärsiä seuraukset.

---

<----

Sisällys

---->