36

Kunnollinen parantaja löytyi itse asiassa vasta Rodhelmista, jonne pääsimme valkenevan päivän iltana. Hän tutki haavani, syötti minulle yrttejä ja vaihtoi siteen hauteeseen, ja sanoi sitten että minun oliisi parasta levätä pari päivää. Koska olimme saaneet kulttilaiset pois niskastamme, ei meillä ollut enää niin palavaa kiirettä eteenpäin joten saatoimme hyvin käyttää vaaditut päivät toipumiseen ja rentoutumiseen.

Rodhelm ei suuren suuri kaupunki ollut, pikemminkin vain kookas kylä, mutta sen majatalo oli miellyttävä ja vietin käytännössä pari päivää täysin vuoteenomana. Yrtit, joita parantaja oli minulle syöttänyt tekivät minut uneliaaksi, enkä paljoa muista ajastani kaupungissa; ainoastaan sen, että kun haude viimein irrotettiin oli haava sen alla lähes ummessa.

Parin päivän aikana Tomiju ei ollut juurikaan poistunut viereltäni, mutta oli sentään ehtinyt hankkia jotain tietoa lähiseudun teistä ja parhaasta tavasta päästä Rhonwenin metsään. Metsällä ei todellakaan ollut täällä erityisen vieraanvarainen maine ja sinne sanottiin olevan mahdotonta päästä sisään. Minä kuitenkin arvioin, että meidät druidien pyhin lehto tahtoisi ottaa vastaan, olihan druidien neuvoston Laslak itse sanonut, että saisin käydä metsässä jos moista joskus tarvitsisin.

Rowmarkin pääkaupungista oli vielä vajaan päivän ratsastus metsän rajalle, jonne saavuimme seuraavan päivän ollessa puolessaan. Metsä edessämme näytti suunnattoman tiheältä ja elävältä, monta kertaa vanhemmalta kuin Levoton metsä, ja paljon, paljon suuremmalta. Nousimme ratsailta ja lähdimme taluttamaan hevosia jättimäisten puiden varjoon, joiden lomassa ei juuri polkuja kulkenut.

Pyrimme suunnistamaan ensin aurinkoon turvautuen, mutta suunnattomien tammien lehdet peittivät melko pian sen valon niin täydellisesti, että oli lähes mahdotonta sanoa, mistä suunnasta se paistoi. Metsä ympärillämme oli hiljainen mutta silti mitä ilmeisimmin elämää kuhiseva: näimme monia lintuja sekä pieniä jyrsijöitä ja kerran jopa valtavan mäyrän joka ei kiinnittänyt meihin minkäänlaista huomiota. Tomiju ei ollut moisia suuria maaeläimiä aiemmin Alainiassa nähnyt, ja hän piti mäyrää valtavan kiinnostavana ja pyysi minua kertomaan sen tavoista. Kerrottuani hänelle pari tarua mäyristä havaitsimme, että jalkojemme ympärillä alkoi näkyä yhä tihenevässä määrin sumua.

Tomiju näytti silmiinnähden huolestuneelta usvan vuoksi - loppujen lopuksi se oli hyvin märkää ja sellaisena hänelle vaarallista. Takaisin kääntyminen ei kuitenkaan tuntunut järkevältä, joten puskimme eteenpäin: sidoimme köyden välillemme niin ettemme pääsisi eksymään. Sumu kohosi pian peittämään kaiken näkyvyyden, ja samalla se imi nekin vähät äänet, joita aiemmin vielä oli kuulunut. Kymmenisen tovia vesihuurussa taivallettuamme aloin miettiä, oliko tämä sittenkään niin viisas hanke, kun sumu yllättäen hälveni ja paljasti edessämme synkeän näköisen suon. Sen maasto näytti märältä, petolliselta ja upottavalta, eikä meillä ollut mitään keinoa ylittää sitä kuivin jaloin.

Totesin Tomijulle, että olimme mitä ilmeisimmin väärällä reitillä, ja käännyimme takaisin tulosuuntaamme. Sukelsimme jälleen sumuun ja kuljimme siinä joitakin toveja, kunnes se taas harveni - vain paljastaakseen uudelleen näkymän samanlaiselle suolle. En käsittänyt, miten olimme saattaneet olla osumatta takaisin lähtöpaikkaani - en pidä itseäni täysin taitamattomana suunnistajana vaikken näkisikään aurinkoa tai jälkiäni. Mitä ilmeisimmin Rhonwenin metsä ei sittenkään tahtonut päästää meitä sisäänsä, mutta juuri nyt näytti siltä, ettei sillä liioin olisi aikeita päästää meitä ulos.

Kylmä tunne asettui vatsaani. Vaikka minulla ei suolla hätää olisikaan, ei Tomiju ollut yhtä onnellisessa asemassa. Tällä hetkellä vain hänen suoja-amulettinsa esti valtavan kosteaa ilmaa polttamasta hänen ihoaan pahasti rikki, ja jos emme pian pääsisi pois täältä, hän saattaisi kastua niin pahasti, ettei amuletin voima enää riittäisi pitämään kaikkea vettä hänen iholtaan. Jo nyt olin näkevinäni hänen kipristelevän sormiaan kutinasta tai kivusta, ja pelkästään tämän ajatteleminen oli saattaa minut murskaavan pakokauhun valtaan. Ajatus siitä, että olisin ajattelemattomuuttani saattanut rakkaani tällaiseen vaaraan oli riittävä saamaan minut toivomaan, että olisin syntynyt kuolleena - mutta tällä hetkellä hermoileminen tai itsesyytökset eivät meitä auttaisi. Meidän oli löydettävä tie ulos suolta ja nopeasti.

Kysyin Tomijulta hänen vointiaan, ja hän vakuutti olevansa kunnossa. Kehotin häntä nousemaan ratsunsa selkään - sillä tavalla ainakaan hänen jalkansa eivät kastuisi - ja lähdin itse taluttamaan sekä omaa että hänen hevostaan takaisin usvaan. Suon laitaa pitkin kulkeminen olisi täysin hyödytöntä ja oma suuntavaistoni saattoi johtaa minua harhaan, joten luotin hevostemme vainuun ja uskoin niiden löytävän tien kuivemmalle paikalle.

Ehkä puolisen tiimaa kuljimme sumussa, joka ei suinkaan tuntunut hälvenevän. Sitten, täysin äkkiarvaamatta eteemme putkahti usvahuntujen lomasta nahkaan ja turkiksiin pukeutunut nainen - mitä ilmeisimmin Rhonwenin metsän papitar. Hän pysähtyi parin askeleen päähän meistä, ja kysyi, mitä teimme Rhonwenin metsässä.

Vaikka hänen sävynsä ei ollutkaan perin ystävällinen olisin silti voinut suudella häntä, niin onnellinen olin toisen ihmisen näkemisestä. Sanoin meidän pyrkineen metsän syvempiin osiin mutta eksyneen suolle, ja papitar totesi, ettei Rhonwenin metsä päästä aivan ketä tahansa luokseen. Kerroin hänelle, että Vanhimpien neuvoston Laslak oli sanonut minun olevan halutessani tervetullut metsään, ja tämän kuullessaan papittaren ankara katse pehmeni selvästi. Hän viittilöi pari kertaa kädellään, ja sumu ympärillämme hälveni kuin taikaiskusta paljastaen kapean polun, jota pitkin hevosemme olivat kulkeneet.

Papitar kehotti meitä seuraamaan, ja kulki polulla edellämme: pian sumu kaikkialla ympärillämme hälveni, ja olimme jälleen suuria tammia kasvavassa metsässä. Heti kuivalle maalle saavuttuamme Tomiju nousi hevosen selästä ja istuutui puun juurelle hoivaamaan jalkojaan, jotka kosteus oli syönyt haavoille asti.

Papitar kysyi, tahtoisimmeko seurata häntä syvemmälle metsään, mutta minä sanoin, ettei se oikeastaan ollut tarpeetonta ja että me olimme tulleet tänne vain löytääksemme Thania seuraavan druidin. Tällä hetkellä en kuitenkaan olisi suonut rakkaani kulkevan enää askeltakaan, ja nainen näytti ymmärtävän tämän. Hän sanoi, että jos haluaisimme, voisimme odottaa täällä metsän ulkolaidalla sillä aikaa kun hän kävisi syvemmissä lehdoissa kysymässä, olisiko metsän druidien joukossa ensimmäistäkään Thanin seuraajaa. Tämä sopi meille vallan hyvin, ja niin jäimme paikallemme papittaren häipyessä metsän siimekseen.

Istuin Tomijun kanssa sylikkäin valtavan tammen alla varmaan tiiman verran, vaikka ajan kulua olikin hiljaisessa ja hämyisessä metsässä hyvin vaikeaa arvioida. Vasta nyt kun olimme paikallamme aloin tajuta, kuinka täydellisen oudolta ympäristömme tuntui. Vaikka olimme vasta Rhonwenin uloimmissa lehdoissa, oli täälläkin läsnä kaikkialla salaperäinen valppaan elämän tunne, ei varsinaisesti vihamielinen tai uhkaava, mutta hyvin tarkkaan kaikkea tapahtuvaa seuraava. Näin jälkeenpäin on vaikea palauttaa mieleen tarkalleen sitä, miltä odotuksemme oikein tuntui: aivan kuten puun juurella istuessamme maailma Rhonwenin ulkopuolella tuntui epätodelliselta unelta, haipuivat tarkemmat muistikuvat Rhonwenin metsästä sieltä lähdettyämme ja yritän turhaan palauttaa niitä mieleeni.

Lopulta luoksemme saapui kaapuun pukeutunut keski-ikäinen druidi, joka väreistä päätellen oli metsän jumalatar Derwenin seuraaja. Tuskin edes huomasimme häntä ennen kuin hän laskeutui istumaan eteemme ja tervehti meitä. Druidi sanoi nimensä olevan Caradog, ja kertoi kuulleensa papittarelta meidän päämäärästämme. Hän pahoitteli, ettei ensimmäistäkään Thania seuraavaa druidia löytynyt juuri nyt Rhonwenin lehdoista ja kysyi, voisiko hän jotenkin muuten olla avuksi. Tomiju nyökkäsi tähän, ja pyysi Caradogia kertomaan meille Thanista.

Vaikka Caradog sanoi, ettei ollutkaan erityisen perehtynyt Thanin oppeihin, hän kertoisi meille mitä voisi, ja sekin oli melko paljon. Hän alkoi kertoa pitkää tarinaa alkuvoimien hengistä ja nimenomaan Thanin osasta maailmassa, mutta suurin osa hänen kertomuksestaan ohitti minun korvani. Tomiju kuitenkin kuunteli druidia innokkaasti ja painoi selvästi joka sanan tarkkaan mieleensä. Kun Caradog viimein lopetti Tomiju sanoi kaipaavansa kipeästi vielä lisää tietoa, ja Caradog ehdotti, että seuraavan kerran kun metsään tulisi Thanin palvelija, hän voisi lähettää tämän tapaamaan meitä. Ajatus oli hyvä, joten kerroimme druidille mistä meidät löytäisi.

Hyvästelimme Caradogin ja kiitimme häntä hänen avustaan. Hänen tarinansa aikana pimeys oli laskeutunut, emmekä tahtoneet lähteä sokeina yrittämään ulos metsästä (joka hänen mukaansa oli paljon helpompaa kuin sisään löytäminen: hän näytti meille suunnan johon lähteä ja sen perusteella uskoin pystyväni vaikeuksitta suunnistamaan ulos jahka aamu valkenisi). Niinpä jäimme yöpymään Rhonwenin metsässä, ja juuri milloinkaan en ole niin rauhallisesti nukkunut - en ulkosalla enkä sisätiloissa.

Ennen nukahtamistamme Tomiju ja minä keskustelimme vielä Thanista ja siitä, mitä hänestä oli selvinnyt. Tomiju sanoi Caradogin tarinan valaisseen jonkin verran Thanin asemaa maailmassa, muttei vieläkään kyennyt vastaamaan kysymykseen mitä yhteistä Thanilla ja Tulen kultin palvelemalla itse tulella (josta käytettiin yatarankielessä nimitystä “E”) oikein oli. Tämä askarrutti rakkaani mieltä nyt entistä ankarammin ja hän sanoi, että hänen olisi pakko saada asiaan selko. Kenties puhuimme vielä muutakin, mutta jossain vaiheessa uni valtasi pääni.

---

<----

Sisällys

---->