35

Kahden päivän ratsastuksemme Alanoon oli rauhallinen ja häiriötön. Kauniissa loppukesän lämmössä olisi ollut helppo unohtaa kaikki huolensa, mutta emme tahtoneet vajota valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ja pysyttelimme hyvin valppaina. Silti Yashaysta tai hänen väestään ei näkynyt karvaakaan, eikä Tomiju osannut sanoa millä tavoin tai milloin he pyrkisivät meitä häiritsemään.

Alanossa ryhdyimme saman tien toimiin ja vietimme päivän penkoen Korkeimman opetuksen koulun kirjastoa, etsien tietoa Thanin seuraajista. Emme löytäneet järin paljon, eikä oikeastaan ihme - hyvin harvat druidit kokivat Thanin itselleen läheisimmäksi jumalaksi, eivätkä he olleet paljoa kirjoittaneet. Kenties pidemmällä ajalla olisimme saattaneet löytää enemmänkin, mutta tahdoimme lähteä Rhonwenia kohti niin pian kuin suinkin mahdollista ja niin ollen jätimme kirjaston tutkimukset yhteen päivään. Serenin temppelillä emme ehtineet käydä lainkaan ja jouduimme jättämään sen tutkimisen seuraavaan kertaan.

Illalla yritimme arvailla, millä keinoin Yashay meitä oikein yrittäisi jäljittää, ja tulimme siihen tulokseen, että mitä luultavimmin kenraalilla olisi jokin noitakeino jolla hän voisi seurata meitä. Ajatus inhotti minua, ja Tomiju sanoi, että kenties tilien tasaamiseksi meillä kannattaisi olla jotain, jolla voisi hämätä etsintäloitsuja. Hän ehdotti, että ostaisimme joltakulta Alanossa majailevalta maagilta hieman taikoja matkaamme turvaamaan, ja sai lopulta minut taivuteltua kannalleen.

Löysimmekin kaupungista taikajuomia keittelevän alkemistin, joka myi meille perin kalliilla hinnalla joitakin maagisia apuvälineitä. Ensimmäinen oli pullollinen juomaa, jonka pitäisi tehdä nauttijansa mahdottomaksi paikantaa loitsuvoimin, ja toinen oli voide, joka ihoon siveltynä suojeli tulelta. Olin varsin epäluuloinen moisten rohtojen tehon suhteen, mutta Tomiju vakuutti ostoksiemme todella olevan maagisia, ja totesi, että jos vastustajammekin käytti taikakeinoja, olisi varmaan hyvä että voisimme vastata niihin omillamme.

En kaikesta huolimatta tahtonut uskoa kohtaloamme pelkästään taikajuomien ja tulelta suojaavien voiteiden varaan, joten hankin itselleni vyöllä kannettavan leilin ja täytin sen keittämättömällä vedellä. Kehotin rakastani tekemään samoin. Jos joutuisimme tiukkaan paikkaan tulenkulttilaisten kanssa, voisimme kenties singota leilin sisällön heidän päälleen ja pelästyttää tai satuttaa heitä sillä.

Yövyimme vieraina Alanon linnassa, mutta emme käyneet edes tervehtimässä tuttaviamme siellä. Jo auringonnousun aikaan satuloimme hevosemme ja lähdimme koilliseen, kohti Rowmarkia ja lopulta Rhonwenin metsää. Matkaan kuluisi ehkä kolmisen päivää jos sää suosisi meitä emmekä kohtaisi vastoinkäymisiä. Jälleen kerran päivä valkeni kauniina ja lämpimänä, ja seudut joiden halki ratsastimme olivat eloisia ja sodan päättymisestä riemuitsevia. Sodan taakasta selvinneiden ihmisten kasvojen loistaessa kilvan auringon kanssa oli aika ajoin vaikea uskoa, että perässämme saattoi hyvinkin kulkea hengenvaarallinen vainolainen.

Koko päivän vietimme ratsailla, pysähtyen vain pari kertaa syömään kevyesti, ja illan tullen saavuimme kylään melkoisen lähellä Rowmarkin rajaa. Sekä hevoset että ratsastajat olivat jo varsin uupuneita, joten hakeuduimme majataloon. Nautimme tuhdin illallisen ja vetäydyimme paikan parhaaseen huoneeseen yöpuulle. Emme kuitenkaan rohjenneet käydä molemmat nukkumaan yhtä aikaa, koska täällä ympärillämme ei ollut Alanon linnan valpasta vartiokaartia. Minä otin ensimmäisen vartiovuoron, ja rakkaani käydessä nukkumaan asetuin itse pöydän ääreen kirjoittamaan muistiinpanoja ja saattamaan matkapäiväkirjaani ajan tasalle.

Ulkopuolella kylä oli hiljainen: vain pöllöjen huhuilu rikkoi silloin tällöin kesäyön rauhan. Öljylampun heikossa valossa en jaksanut kovin kauaa kirjoittaa, joten panin välineeni pois ja siirryin kuuntelemaan öisiä ääniä, kerraten samalla mielessäni oppeja tämän maankolkan eläimistä ja niiden metsästämisestä. Sitten tajusin erottavani lintujen huutojen seasta toisenkin äänen, varsin heikon mutta tunnistettavan. Joku oli saapumassa kylään ratsain.

Öiset matkalaiset eivät olleet mitenkään erityisen harvinaisia tässä osassa maata, mutta silti valpastuin. Kuuntelin kavioiden kopsetta sen lähestyessä: ei ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö ratsastajat olisi saapumassa juuri tähän kylään. Heitä oli ehkä puolisen tusinaa: melko suuuri joukkue yön yllättämiksi matkalaisiksi. Kylän rajoilla hevoset hidastivat käyntivauhtiin, mutta erotin silti helposti kavioiden äänen, vaikken varmasti olisikaan siihen havahtunut jos olisin ollut unessa.

Hevoset lähestyivät, ja lopulta pysähtyivät aivan lähelle majataloa. Niiden ratsastajat eivät puhuneet toisilleen, ja kuulin ulko-oven avautuvan. Levottomuuteni oli nyt kasvanut suureksi uhan ja vaaran tunteeksi, joten himmensin lampun valoa ja herätin Tomijun. Sanoin hänelle majataloon juuri saapuneen väkeä yöstä, ja hän nousi jaloilleen oitis. Pahinta peläten keräsimme nopeasti tavaramme ja istuuduimme ääneti odottamaan ja kuulostelemaan. Käytävästä huoneemme ulkopuolelta kuului askelia, joiden seasta erotin rengaspaidan kilahduksen. Se sinetöi epäilykseni, ja yhdessä Tomijun kanssa asetuimme huoneen oven suuhun miekat vedettyinä, valmiina mihin tahansa.

Ilman suurempaa ennakkovaroitusta huoneemme ovi potkaistiin auki, sitä lukossa pitänyt säppi murtui räsähtäen. Oviaukosta näkyi punamustiin asuihin pukeutuneita ja käyriä miekkoja kantavia hahmoja, joista ensimmäinen astui oitis sisään. En jäänyt laskemaan vihollisia tai miettimään sen tarkemmin, vaan pistin tunkeutujaa säilälläni kurkkuun. Hän tuupertui lattialle, mutta hänen takanaan ollut ei edes pysähtynyt vaan syöksyi meitä kohti. Tomiju heitti vesileilinsä sisällön tämän kasvoille, ja tämä päästi tuskanhuudon joka varmasti herätti koko majatalon.

Kulttilainen pudotti miekkansa ja kompuroi taaksepäin kädet kasvoillaan: hänen takanaan käytävässä seissyt mies kohotti kätensä rituaalinomaiseen eleeseen ja alkoi lausua jotakin joka mitä ilmeisimmin oli loitsu. En tahtonut tulla noituuden kärventämäksi, joten hyppäsin puoliksi ulos huoneesta ja upotin miekkani taikojan vatsaan. Hänen lyhistyessään yritin perääntyä saman tien takaisin huoneemme suojaan, mutta yksi käytävällä seisseistä kulttilaisista toimi valtaisan nopeasti ja sivalsi minua miekkakäteen sapelillaan. Paitani värjäytyi punaiseksi ja pystyin vain vaivoin pitämään kiinni aseestani.

Menestyksestään innostunut kulttilainen yritti rynnätä huoneeseen, mutta sai kasvoilleen vettä leilistäni ja kadotti intonsa. Käytävässä oli silti yhä lisää väkeä - ilmeisesti Yashayn koko kymmenjoukkue - emmekä me ikinä selviäisi koko joukosta. Oli aika lähteä täältä. Tomiju perääntyi ikkunan luokse ja potkaisi sen luukut auki. Huoneemme oli toisessa kerroksessa ja ulkopuolella näkyi valmiiksi satuloituina kulttilaisten hevosia; voisimme lainata niitä.

Yksi kulttilaisista oli jätetty alas ilmeisesti juuri tämän varalta, mutta vesisade leileistämme ajoi hänet huutaen suojaan. Tomiju loikkasi ikkunasta ulos, laskeutui pehmeästi ja hyppäsi saman tien hevosen selkään: seurasin häntä alas ja ratsaille yrittäen unohtaa kivun joka säteili loukkaantuneesta kädestäni. Huusin kovaan ääneen - en tuskasta, vaan herättääkseni kylän väkeä ja pelästyttääkseni muut hevoset, joista monet säikähtivätkin äkillistä meteliä ja ponkaisivat tiehensä.

Heti kun olimme molemmat ratsailla karautimme tiehemme, tavoitteenamme saada itsemme ja kulttilaisten väliin mahdollisimman paljon matkaa. Taistelu ei ollut sujunut hyvin: vaikka leileistä singottu vesi olikin ollut tehokas pelottamaan ja satuttamaan vihollisiamme, ei se aiheuttanut pysyviä vammoja ja ainoastaan kaksi kulttilaista olin onnistunut joko tappamaan tai haavoittamaan pahasti. Loput lähtisivät varmasti peräämme heti saadessaan rivinsä taas kokoon ja hevoset alleen.

Huoli paistoi Tomijun kasvoilta hänen katsoessaan loukkaantunutta kättäni. Minun oli vaikea sitoa sitä kunnolla ja samalla ratsastaa, mutta en tahtonut pysähtyäkään: lopulta sain aikaan tyydyttävän siteen joka tyrehdytti verenvuodon. Haava oli silti ruma ja syvä: verenhukka ei minua uhannut, mutta kättäni en hetkeen voisi käyttää lainkaan. Tarvitsin jostakin pian pystyvää parantajaa, tai joutuisin taistelemaan pelkästään vasenta kättäni käyttäen jos tulen kultti saisi meidät taas kiinni.

Parin tiiman verran ratsastimme, kunnes saavuimme seuraavaan kylään. Emme olleet nähneet ketään tiellä jäljessämme, ja pysähdyimme hetkeksi hengähtämään. Korjasin siteeni kunnolliseksi, ja pureskelin hieman kipua lievittävää yrttiä: kättäni vihloi julmetusti eikä siinä ollut juuri lainkaan voimaa. Yataralainen sapeli oli purrut luuhun asti, muttei sentään ollut katkaissut sitä.

Auringonnousuun oli enää pari tiimaa aikaa, ja tämä kyläpahanen alkoi heräillä. Eräs sen asukeista pysähtyi kadulle katselemaan minua ja Tomijua hämmästyneenä, ja Tomiju kysyi, löytyisikö kylästä taitavaa parantajaa. Kyläläinen pudisti päätään, ja minä kysyin, mistä lähin löytyisi. “Puolisen päivämatkaa Rodhelmin suuntaan”, hän vastasi. Tomiju kääntyi katsomaan minua huolissaan, ja tiesin mitä hän ajatteli: emme koskaan selviäisi puolta päivämatkaa ilman että kulttilaiset saisivat meidät kiinni. Meidän olisi pakko kohdata heidät puolikuntoisina.

Synkemmistäkin tilanteista on selvitty, ajattelin, ja aloin miettiä, millaisessa paikassa tahtoisimme taistella kulttilaisia vastaan. Kuitenkin ajatukseni katkesi alkuunsa, kun kadun toisella puolella olevan halvan majatalon ovi aukesi ja ulos astui kookas ja arpinen miehenköriläs yllään pelkästään likaiset mustat housut. Hän käveli tien poikki meitä kohti, ja hetkeä ennen kuin haju saavutti sieraimeni tajusin kuka hän oli.

Bronwen, ilmeisesti koko yön juomiseen ja pelaamiseen käyttäneenä, likaisena, ruokkoamattomana ja yhtä raivostuttavan hyväntuulisena kuin yleensä tervehti minua ja Tomijua meluisasti. Hän loi silmäyksen haavoittuneeseen käteeni leveästi virnuillen ja kysyi, mikä minua oli siipeen sattunut. Sanoin törmänneeni vierasmaalaiseen armeijaan ja kehotin häntä ryömimään takaisin oluttynnyriin ennenkuin se ratsastaisi tämän kylän lävitse ja nitistäisi hänet luteena.

Ennenkuin hän ehti keksiä mitään sukkelaa vastausta Tomiju astui väliimme, ja sanoi meidän taistelevan yataralaisia sotilaita vastaan ja näiden olevan yhä perässämme. Bronwen näytti huvittuvan tästä suunnattomasti, ja kysyi, tarvitsimmeko apua. Tähän rakkaani nyökkäsi, ja sanoi, että Bronwenin kaltaisen miekkamiehen apu olisi todellakin tervetullutta.

Ajatuksen järjettömyys vei hetkeksi puhekykyni. Mitä Serenin nimessä rakkaani oikein kuvitteli Bronwenista - pitikö hän tätä jonkinlaisena kunniallisena soturina? Vaikka minun täytyykin myöntää, että tuo Alainian viheliäisin konna on samalla taitavimpia tuntemiani miekankäsittelijöitä, ja vaikka edellisen kerran tavatessamme olimmekin yhdistäneet voimamme keijuja vastaan, en koskaan erehtyisi kuvittelemaan, että hänellä olisi ensimmäistäkään todellisen soturin hyvettä. Bronwen syö sanansa yhtä mieluusti kuin maukkaimman kakun, ja jos joutuisin taistelemaan hänen kanssaan samalla puolella, pitäisin selkäni visusti seinää vasten etten saisi siihen tikaria. Sitäpaitsi en nähnyt mitään syytä pyytää kenenkään apua: olimme vielä varsin hyvin tilanteen niskan päällä. Tomiju ei kuitenkaan tuntunut olevan samaa mieltä kanssani, ja vastalauseitani ei kuunneltu. Bronwen haki majatalosta varusteensa, ja päädyimme sitten kolmistamme rakentamaan väijytystä kulttilaisille Rodhelmiin johtavan tien varteen.

Minä ja Tomiju asetuimme tien viereen muka pysähtyneinä sitomaan haavaani Bronwenin jäädessä pensaikkoon parin sadan sylen päähän meistä. Hänen tavoitteensa oli luultavasti pudottaa kulttilaisia ratsujen selästä ja sitten hyökätä takaapäin heidän kimppuunsa heidän taistellessaan meitä vastaan. Minä olin melko varma siitä, ettemme näkisi hänestä vilaustakaan sen jälkeen kun hän oli näkyvistämme kadonnut, mutta emme sentään olleet maksaneet hänelle killinkiäkään.

Vajaan puolen tiiman kuluttua kolme kulttilaista saapui ratsuineen kohdallemme, ja suuntasi suoraan meitä kohti. Vetäydyimme oitis tienviereiseen tiheään metsikköön jonne hevosilla ei päässyt, ja kulttilaiset laskeutuivatkin ratsailta kohtaamaan meidät. Tomiju sanoi jotain yatarankielellä käskevään sävyyn, mutta kulttilaiset eivät vastanneet tähän mitään vaan lähtivät meitä kohti. Yhden kasvoilla näin ruman palojäljen, jonka vetemme oli ilmeisesti aiheuttanut; toinen näytti varovan vasenta puolta kehostaan, enkä voinut olla hymyilemättä tuimasti.

Kulttilaiset lähestyivät meitä varoen, ilmeisesti uutta vesi-iskua peläten. Taistelu alkoi ilman suurempia rituaaleja: heti kun kulttilaiset olivat miekankantaman päässä minä ja Tomiju kävimme raivoisaan hyökkäykseen heitä vastaan ennenkuin he ehtisivät kiertää meidät. Yksi kulttilainen putosi heti syvä haava kaulassaan. Kaksi muuta yrittivät käydä yhtä aikaa Tomijun kimppuun ja jouduimme perääntymään pari askelta. Sitten ratsastava Bronwen ilmestyi näkyviin pensaikosta jonkin matkan päästä. Hän ravasi meitä kohti kantaen harteillaan ilmeisen tajutonta kulttilaista, jonka asu oli koko lailla koristeellisempi kuin muiden. Se oli Yashay, jolta näytti puuttuvan koko oikea käsivarsi: ilmeisesti hän ei ollut käyttänyt panssaria ja Bronwen oli iskenyt häntä suurmiekallaan kaikilla voimillaan, jotka kieltämättä olivat huomattavat.

Johtajansa nujerretun olemuksen näkeminen vei kahdelta jäljelläolevalta kulttilaiselta ensin innon, ja paria hetkeä sekä kahta rumaa haavaa myöhemmin kumpikin heistä antautui. Bronwen pysäytti ilmeisesti Yashayn ratsuna aiemmin toimineen hevosen luoksemme, laskeutui satulasta, ja totesi, ettei ollut aiemmin moisesen noituuteen törmännyt. Yashayn poikki lyöty käsivarsi ei suihkunnut verta kuten sen olisi ehdottomasti pitänyt, vaan näytti täysin umpeen palaneelta. Bronwen sanoi kenraalin haavojen sulkeutuneen itsestään heti kun hän oli sen lyönyt, ja että tämä oli rauhoittunut vasta kun hän oli iskenyt tältä kokonaisen raajan irti ja sitten kolauttanut tätä aseensa kahvalla päähän.

Ällistellessäni Yashayn suojaloitsun vaikutusta Tomiju kumartui polvilleen laskeutuneiden antautuneiden kulttilaisten puoleen, ja puhui heidän kanssaan hetken yatarankielellä. Sitten hän veti vyöltään veitsen, ja teki sillä kaksi nopeaa mutta tappavaa viiltoa. Verisen suihkun myötä molemmat yataralaiset romahtivat maahan ääntäkään päästämättä: he eivät liioin sätkineet tai näyttäneet mitenkään vastustelevan kuolemaa.

Bronwenin silmät laajenivat hämmästyksestä: hän ei selvästikään olisi uskonut Tomijun olevan kykenevä moiseen veritekoon, ja kieltämättä itsekin yllätyin sekä järkytyin teon äkillisyydestä. Kun Tomiju kääntyi takaisin meihin päin hänen silmiensä katse oli jääkylmä, ja katsoin parhaaksi olla kyselemättä häneltä, oliko antautuneiden surmaaminen ollut täysin välttämätöntä. Kenties se oli hänen kotimaansa tapa.

Bronwen virkkoi taistelun ilmeisesti olevan päättynyt, ja Tomiju nyökkäsi hänelle, sekä kiitti häntä avusta. Minä en suonut hänelle moista tyydytystä, koska kykenin jo arvaamaan millaisia valheita hän tulisi tästäkin tapahtumasta levittämään. Bronwen virnisti leveästi, ja sanoi, että kiitokseksi hänelle riittäisi jos hän voisi pitää vankinaan kulttilaisten päällikön: tämän parannustaikuus kiehtoi häntä, ja hän tahtoi näyttää tämän parille tuttavalleen.

Tomiju ei ollut tähän täysin tyytyväinen, enkä tottapuhuen minäkään, mutta toisaalta Bronwenin vangiksi joutuminen oli koko lailla pahin kuviteltavissa oleva kohtalo. Ilmeisesti rakkaani tuli pian samaan lopputulokseen, ja niin enemmän Yashayta rankaistaksemme kuin Bronwenia kiittääksemme annoimme vangin hänen mukaansa. Retku köytti Yashayn hevosensa selkään, sanoi nauttineensa meidän tapaamisestamme ja kehotti meitä tulevaisuudessa välttämään moisia raisuja tyyppejä. Minä toivotin hänelle Yashaysta yhtä paljon iloa kuin hänestä tälle, ja näiden ystävällisten sanojen myötä lähdimme tahoillemme.

---

<----

Sisällys

---->