34

Feyn onnistui seuraavan päivän aikana löytämään kellarin aarrekammiosta kaiken, mitä tutkimusretkikunta oli lohikäärmeiden kaupungista mukanaan tuonut, muunmuassa kaksi outojen merkkien peittämää kivitaulua. Tomiju ja minä emme niihin kuitenkaan ehtineet paljoa syventyä, vaan keskityimme suunnittelemaan tapaamistamme Tulen kultin kanssa.

Kävimme pikaisesti metsäkansan luona kysymässä tiedustelijoiden uutisia Peikkokukkulalta, ja saimme kuulla sinne majoittuneen ainakin viisihenkisen joukon tulenkulttilaisiksi tunnistettavissa olevia muukalaisia. Linnalle palatuamme neuvottelimme edelleen tarkemmasta toimintasuunnitelmastamme, ja päädyimme lopulta siihen, että mennessämme tapaamaan kulttia ottaisimme mukaan lähelle pienen sotilasvartion jonka voisimme kutsua avuksi jos asiat kääntyisivät huonoiksi.

Paria päivää myöhemmin Tomiju ja minä matkustimme kymmenen sotilaan kanssa Peikkokukkulan seudulle. Saavuimme paikalle myöhään illalla Nosin paistaessa kirkkaana ja pyöreänä muuten pimeällä taivaalla. Jätimme sotilaat metsään kukkulan juurelle huutoetäisyyden päähän, ja kiipesimme ruohoista mäkeä ylös. Me olimme molemmat aseistautuneita, mutta taisteluun ei meillä ollut aikeita joutua: Tomiju oli vakuuttanut minulle, että tämä tapaaminen sujuisi mitä luultavimmin rauhanomaisesti. Toivoin rakkaani olevan oikeassa arviossaan.

Nyppylän päällä tulenliekki loimusi kuparisissa astioissa kookkaan paviljongin ympärillä. Sen sisäänkäynnin molemmin puolin seisoi Tulen kultin sotilas: punamustaan asuun pukeutunut iholtaan tummansävyinen mies käyrä miekka vyöllään. Heidän ilmeensä ei muuttunut lainkaan meidän astuessamme heidän näköpiiriinsä: he ainoastaan kohottivat teltan oviverhoa lähestyessämme, niin että voisimme astua sisään. Koko hanke alkoi tässä vaiheessa tuntua hyvin vaaralliselta, ja aloin ihmetellä, miksen ollut lähettänyt tälle Yashaylle pyyntöä tulla esittämään asiansa Dernthain linnaan. Siellä ainakin olisimme olleet turvassa, kun taas täällä omat sotilaamme eivät pystyisi kuin kenties kostamaan puolestamme jos jokin menisi vikaan.

Teltan sisällä viisi yataralaista miekkamiestä Tulen kultin asetakeissa istui pienillä tyynyillä keskusvalkean ympärillä. Yksi heistä oli pukeutunut koko lailla hienommin kuin muut, ja hän oli ainoa joka nousi tervehtimään meitä astuessamme sisään. Tämä mies oli suurikokoinen mutta liikkui silti sulavasti, hänellä oli ohut siisti parta ja hänen silmissään paloi tulen kajo. Epäilemättä hän oli kenraali Yashay, ja vaikka hänen kasvonsa eivät paljastaneet häivähdystäkään tunteesta hänen katsoessaan Tomijua, en silti olisi suonut rakkaani tulevan virstaa lähemmäs häntä.

Minua kenraali ei huomioinut mitenkään. Samanlaista kohtelua olin saanut hänen kansansa taholtaan aiemminkin eikä se ollut koskaan lakannut häiritsemästä minua. Juuri nyt en kuitenkaan katsonut viisaaksi ryhtyä opettamaan tälle vierasmaalaiselle öykkärille, kuinka alainialaiseen lordiin tulee suhtautua tämän kotimaassa. Jos hän tahtoi ylenkatsoa minua, sen pahempi hänelle.

Yashay tervehti Tomijua yatarankielellä, ja Tomiju vastasi tähän. Me kumpikin istuuduimme meitä varten varatuille tyynyille ja Yashay asettui istumaan meitä vastapäätä. Sitten hän ja Tomiju alkoivat puhella toisilleen. Heidän keskusteluaan oli lähes mahdoton seurata, sillä en osannut yatarankieltä kuin muutaman sanan, ja äänenpainoistakaan oli lähes mahdotonta päätellä yhtään mitään. Kumpikaan heistä ei tuntunut missään määrin kiihtyneeltä, mutta silti tiesin, että yksi ainoa pehmeällä äänellä lausuttu sana riittäisi saamaan teltassa istuvat hiljaiset sotilaat käymään kimppuumme murhaavalla vimmalla. En uskonut, että olisin voinut Tomijun kanssa voittaa heitä kaikkia näin ahtaissa tiloissa, mutta en antanut hermostuneisuuteni näkyä pinnalle vaan tyydyin istumaan paikallani yhtä vaiteliaana ja ilmeettömänä kuin Tulen kultin sotilaatkin.

Puolisen tiimaa Tomiju ja Yashay puhuivat toisilleen. Lopulta keskustelu päättyi ja molemmat nousivat ylös; minä tein samoin. Kumartamatta tai edes nyökkäämättä Tomiju kääntyi ympäri ja poistui teltasta, ja seurasin hänen esimerkkiään. Kävelimme kukkulaa alas hiljaisuudessa, jonka rakkaani viimein rikkoi sanomalla, että elämä oli tästä eteenpäin käyvä hyvin vaaralliseksi. Yashay ei ollut tahtonut kuulla hänen selityksiään, hän kertoi, vaan oli kuulemma tullut ainoastaan esittämään ehdottoman vaatimuksen Tomijulle palata Yataraan. Yashay ei tosin uskonut Tomijun aikovan noudattaa käskyä, ja oli antanut hänelle tämän mahdollisuuden ainoastaan koska hänen kuului niin tehdä: tämän jälkeen hänellä oli määräykset surmata Tomiju.

Sillä hetkellä olin vähällä kutsua sotilaamme ja johtaa heidät rynnäkköön kulttilaisten leiriin, mutta en voinut tehdä sitä. Me olimme olleet rauhanomaisessa neuvottelussa, eikä kukaan kunniallinen päällikkö riko neuvottelujen aikaista pyhää aselepoa välittömästi neuvottelujen jälkeenkään. Yataralaiset olivat antaneet meidän lähteä rauhassa, ja meidän olisi suotava heille sama mahdollisuus, mutta seuraavan kerran kun tapaisimme, puhuisimme toisillemme vain miekkojemme kautta.

Nousimme ratsaille ja lähdimme takaisin kohti Trineä. Matkan aikana Tomiju sanoi minulle olevansa vastedes hyvin vaarallinen seuralainen kenellekään ja sanoi, ettei tahtonut saattaa ystäviään vaaraan: vaikka Tulen kulti tahtoikin vain hänet, ei se piittaisi rahtuakaan kenestäkään joka tulisi sen ja Tomijun väliin. Minä en luonnollisestikaan vaarasta piitannut, mutta en liioin pitänyt hyvänä ajatuksena houkutella kulttilaisia Dernthainin linnaan: oli selvää, että he jo tunsivat sen rakenteen ja pystyivät halutessaan pääsemään sisään sinne. Jos joutuisimme kulttilaisia vastaan taistelemaan, tahdoin tehdä sen itse valitsemassani maastossa ja olosuhteissa, paon mahdollisuudet avoimina, eikä Dernthainin suljettu linna ollut todellakaan paras ympäristö tällaiseen.

Palattuamme aamuyön tunteina linnalle varoitin Khorusta ja hänen väkeään Tulen kultin uhasta. Gweldon ei vieläkään ollut paikalla, joten käytin hänen valtuuksiaan itse ja annoin laatia julistuksen, jossa Dernricissä kaikki Tulen kultin väki julistettiin lainsuojattomiksi ja kruunun vihollisiksi, ja heistä jokaisen päästä luvattiin palkkio. En uskonut, että tämä kulttilaisten toimia paljon haittaisi, mutta ainakin se estäisi heitä kulkemasta avoimesti kreivikunnan mailla ja varoitaisi ihmisiä heidän katalista aikeistaan.

Heräämisemme seuraavana aamuna koitti hyvin myöhään, huolimatta Feynin yrityksistä häiritä meitä. Nukuimme kauan ja vielä herättyämmekin Tomiju ja minä vietimme vuoteessa joitakin tiimoja nauttien toisistamme. Huolimatta siitä, ettei yhtään asetta ollut edellisenä iltana vedetty esiin, oli kuolema silti kulkenut hyvin läheltä vierestämme, ja elämä tuntui hyvin kallisarvoiselta lahjalta josta jokainen hetki oli käytetettävä hyvin.

Kun lemmenleikkimme lopulta olivat uuvuttaneet voimamme loppuun jäimme vielä toistemme syliin puhumaan ja aprikoimaan, miten tästä eteenpäin menettelisimme. Tomiju sanoi, että yataralaisten tarinoiden mukaan kukaan ei ollut koskaan kultista lähtenyt ja selvinnyt siitä elossa: papiston sanottiin lähettäneen heidän peräänsä murhamiehiä niin kauan, kunnes joku onnistui surmaamaan karkulaisen. Minusta tämä kuulosti sellaiselta möröillä uhkailulta mitä jokainen pelolla hallitseva taho maan päällä käytti. Gwaidorin vankilasta Gheodiastakaan kukaan ei gheodialaisten mukaan ole koskaan paennut ja silti ainakin kapteeni Searl oli siihenkin pystynyt. En jaksanut uskoa, että Tulen kultti olisi sen vakavampi uhka - ja vaikka olisikin niin, ettei aiemmin kukaan olisi siitä onnistunut lähtemään, tällä kertaa niin kävisi. Viidennen tai kymmenennen tai kahdennenkymmenennen partion epäonnistumisen jälkeen luulisi jääräpäisimmänkin ylipapin tulevan siihen tulokseen, että olisi parempi unohtaa yksi kadonnut pappi kuin menettää kaikki taistelevat sotilaansa.

Matka Yatarasta Alainiaan kesti joka tapauksessa kuukausia, ja tällä hetkellä maassa oli mitä luultavimmin ainoastaan Yashay seurueineen. Jos saisimme heidät taltutettua, olisimme turvassa luultavasti talveen saakka - ja talvella kulttilaiset olisivat lumen heikentämiä, pelokkaita ja lähes toimintakyvyttömiä. Olennaisimmalta pulmalta minusta vaikutti Yashayn toimittaminen mullan alle tai rautoihin, mutta Tomiju näki muitakin ongelmia. Hän sanoi pyrkineensä jättämään nimenomaan kultin taakseen, muttei sen palvelemaa jumalaa, ja Yashay oli sanonut tämän olevan mahdotonta: kultti ja Tuli olivat kenraalin mukaan yhtä. Tomiju ei nähnyt asiaa näin, mutta selvästi Yashayn sanat kaivelivat häntä ja hän tahtoi tietää, oliko hän jotenkin vahingossa kääntänyt selkänsä myöskin uskolleen lähtiessään kotimaastaan.

Minä olin aina kuvitellut Tulen kultin palvelevan Thania, mutta Tomijun mukaan asia ei välttämättä ollut niin yksinkertainen. Rakkaani ei tiennyt, mikä Than oikein oli, eikä minun vähäinen jumaluusopin tuntemukseni asiaa hänelle sen selvemmäksi tehnyt. Kenties joku Thania seuraava druidi osaisi selittää asian rakkaalleni paremmin. Tähän ajatukseen Tomiju tarttui innolla, ja hän tahtoi heti tavata alainialaisia tulen pappeja. En oikein tiennyt, mistä saattaisin moisia löytää, mutta sitten mieleeni muistui druidivanhin Laslakin esittämä kutsu saapua halutessani Rhonwenin metsään etsimään rauhaa ja tyyneyttä. Vaikken tarkalleen ottaen niitä juuri nyt kaivannutkaan, löytyisi Rhonwenin metsästä suurimmalla varmuudella Thania seuraava druidi, tai vähintäänkin keino tavoittaa sellainen.

Tomiju kaipasi joka tapauksessa lisää tietoa Thanista, ja Rhonwenin metsän ulkopuolella ainoa paikka, josta sellaista voisi löytää olisi kirjasto Alanon Korkeimman opetuksen koulussa. Koska jokainen paikallamme viettämämme hetki antoi Yashaylle lisää aikaa punoa konnankoukkujaan päämme menoksi, päätimme vielä samana päivänä lähteä matkaan: ensin kohti Alanoa, ja sieltä luultavasti kohti Rhonwenin metsää.

---

<----

Sisällys

---->