33

Nostin hämmentyneenä pussin käteeni ja näytin sitä Tomijulle, jonka silmät laajenivat. Hän sanoi tunnistavansa kankaan, ja pussin olevan osoitettu hänelle. Rakkaani avasi pussin katsellessani hänen olkansa yli: sisällä oli hienoa hiekkaa ja kirje, jota hän alkoi lukea. Minun ei tarvinnut nähdä sen koukeroisia kirjoitusmerkkejä tietääkseni mistä yllätyslahjamme oli peräisin. Niin keltaista ja hienojakoista hiekkaa, joka oli pussinkin läpi tuntunut lämpimältä löytyi vain yhdestä kolkasta tunnettua maailmaa: Yatarasta. Tulen kultti oli jälleen löytänyt Tomijun.

Rakkaani luki kirjelapun läpi, ja kertoi minulle sen sisällön. Se oli käsky hänelle, Yashay-nimisen tulenkulttilaiskenraalin antama, ja sen mukaan Tomijun olisi kymmenen päivän sisään saavuttava Peikkokukkulana tunnetulle mäelle, joka sijaitsi muutaman virstan päässä Trinestä itään, tapaamaan Yashayta ja kuulemaan tämän määräykset.

Tomiju sanoi, että pappina hänellä ei olisi oikeastaan edes velvollisuutta totella moista käskyä (kenraali olisi hierarkiassa häntä alempana), mutta Tulen kultin silmissä hän ei välttämättä enää edes olisi pappi. Kysyin häneltä, mitä määräyksiä Yashay sitten tahtoisi hänelle antaa, ja Tomiju muistutti minua asiasta, jonka oli kertonut minulle ensimmäisen kerran yli kaksi vuotta sitten kun olimme tunteneet toisemme vasta pari kuukautta ja hän oli palaamassa kotimaahansa Alainiasta: kultista ei ole lähtemistä. Kukaan Tulen salaisuuksiin vihitty pappi ei ole vapaa lähtemään Yatarasta muuten kuin ylempiensä luvalla, eivätkä nämäkään anna koskaan kenellekään lupaa enempää kuin käydä vierailla mailla.

Kun olin puolitoista vuotta sitten juuri kreivin asemasta pelastuneena taivaltanut halki aron ja aavikon päästäkseni rakkaani Tomijun luokse, ei minulla ollut aikomuksena saada häntä lähtemään mukaani Alainiaan. Rakkaus, joka oli vallannut sydämeni olisi riittänyt suomaan minulle onnellisen elämän missä maailman kolkassa tahansa niin kauan kuin voisin olla Tomijun seurassa, ja vaikken tiennyt Yatarasta yhtään mitään olin täysin valmis jäämään sinne asumaan. Mutta valtakunta osoittautui paitsi kiehtovaksi ja vieraaksi, myös hyvin epäystävälliseksi vieraille eikä minulle olisi sieltä löytynyt paikkaa, toisin kuin Tomijulle voisi löytyä Alainiasta.

Niin Tomiju teki elämänsä vaikeimman ja ihailtavimman valinnan. Hän jätti kotimaansa ja Tulen kultin taakseen ja lähti mukaani Alainiaan, tai minne hyvänsä sitten päätyisimmekin, kunhan se olisi maailmankolkka jossa voisimme olla yhdessä. Myös kertomukseni Edaija-miekasta oli hämmästyttänyt häntä. Taikamiekka oli hänen kansansa pyhistä esineistä pyhin, mutta se oli ollut kultilta kateissa vuosia. Se, että en ainoastaan tiennyt millä seudulla se oli vaan olin jopa pitänyt sitä kädessäni ja voittanut sen vartijademonilta oikeuden kantaa vaikkakaan en käyttää sitä, saivat Tomijun uskomaan, että miekka olisi löydettävissä ja palautettavissa Yataraan. Hänen kansansa ja kulttinsa antaisivat hänelle varmasti kaiken anteeksi, jos hän voisi palauttaa Edaijan heille.

Lopulta olimmekin jälleen löytäneet Edaijan, mutta se oli lähtenyt kohti Yataraa Tulen kultin lähettämän etsintäpartion mukana, eivätkä nämä olleet lopulta varmaan edes kuulleet minun ja Tomijun osuudesta tapahtumiin, jotka olivat mahdollistaneet miekan palaamisen. Nyt Edaija oli luultavimmin jälleen Yatarassa, ja sen katoamisen myötä pienenneet sadot palanneet entiselleen - mutta se tarkoitti, että kultti ehti jälleen keskittyä muihinkin asioihin, kuten pahantekijöiden rankaisemiseen.

Pohdin Tomijun kanssa, miten käskyyn pitäisi suhtautua ja mikä meitä Peikkokukkulalla odottaisi - pyövelikö? En kyennyt uskomaan, että Tulen kultti olisi voinut kuljettaa Alainiaan kovin suurta joukkoa. Tomiju piti luultavimpana, että tällä Yashaylla oli mukanaan korkeintaan kymmenen sotilasta, kymmenryhmä kun on tavallisin yataralainen taisteluyksikkö. Tomiju sanoi myös, että hän tahtoi ainakin kuulla, mitä Yashay tahtoi ja esittää oman asiansa tälle. Hän ei takaisin Yataraan aikonut lähteä, mutta kenties hän saisi kenraalin uskomaan, ettei hän ollut pettänyt kulttia eikä myynyt sen salaisuuksia ulkopuolisille. Minusta ajatus lähteä mihinkään tapaamiseen vihamielisen tahon kanssa ilman ennakkotiedustelua oli hulluutta, ja lähdimmekin aamiaisen jälkeen ratsain käymään metsäkansan luona pyytääksemme Aurelia lähettämään tiedustelijoita silmäilemään Peikkokukkulan seutua.

Palasimme linnalle alkuillasta ja päädyimme miettimään, miten pussi oli huoneeseen toimitettu. Luultavasti tunkeilija oli saapunut sisään ikkunan kautta. Kerroin linnan vartijoille tapahtuneesta, kehotin heitä lisäämään valppauttaan ja etsimään merkkejä yöllisestä vieraastamme. Tällä hetkellä emme sitten enempää voisikaan Tulen kultin ongelmalle tehdä, joten päätimme alkaa jälleen selvittää asioita lohikäärmeistä.

Tomiju, minä ja Feyn laskeuduimme linnan kellariin, jossa Dernthainin suvun kronikoita säilytettiin. Meidät päästi alas kaupungin sereniläinen pappi, joka toimi myös kirjastonhoitajana. Hän ei tuntunut liiemmin luottavan meidän kykyymme käsitellä vanhoja ja hauraita asiakirjoja, vaan etsi itse meille tahtomamme teokset ja hätisti meidät sitten pois kellarista. Mutta löysimme mitä etsimmekin: matkapäiväkirjan, jota kreivi Lugaidin itäisille maille lähettämä seurue oli pitänyt, sekä siihen liittyvät kartat ja muut paperit. Feynin kammioon istuuduimme sitten tutkimaan kirjoituksia, mutta emme päässeet luvussamme kuin alkuun sen illan aikana.

Linnan vartioväki kävi välillä kertomassa meille löytäneensä tunkeilijan jäljet linnan ulkopuolelta, sekä köyden, jota tämän uskottiin käyttäneen. Vielä ei ollut mitään selkoa siitä, oliko murtautuja ollut paikallinen vaiko kulttilainen, mutta Tomiju huomasi taikuudellaan pussin sisältämän hiekan olleen heikosti maagista ja näin säilyttäneen yataralaisen kuumuuden kaukana kotimaastaan. Seuraavan yön nukuimme luukut visusti säpissä.

Aamulla palasimme matkakertomuksen tutkimisen pariin. Se oli todella kattava päiväkirja retkikunnan vaiheista, ja alkuosan jätimme käytännössä kokonaan väliin, koska se kuvasi pelkästään matkaa kohti kaukaisia maita. Viimein seurue kuitenkin löysi kaukaisilta vuorilta joukon syvälle johtavia luolia, ja alkoi tutkia niitä.

Puolenpäivän aikaan pidimme lukemisessa hetken tauon, lounastimme ja harjoittelimme hetken aikaa miekkailua ennenkuin istuuduimme jälleen kirjan ääreen. Retkikunta oli onneksi tehnyt huolellisia karttoja löydöistään, ja arvioimme pystyvämme niiden avulla tarvittaessa paikantamaan luolat, joista kirjoissa puhuttiin - ne vain sijaitsivat useita satoja virstoja Alainian itärajan takana. Tunneleissa matkatessaan seurue oli törmännyt toiseen matkalaiseen, lohikäärmeitä vaatteissaan kantavaan eteläisten maiden ihmiseen joka oli sanonut nimekseen Perigorin Daelg Rhyfelgan (tämä oli käännetty 'Perigorin Lohikäärmeritari'). Perigorin oli sanonut olevansa suorittamassa jotakin mystistä tehtävää, muttei ollut suostunut kertomaan siitä enempää, ja hän oli jäänyt retkikunnalle melkoiseksi arvoitukseksi.

Monien umpikujien ja harhareittien tutkimisen jälkeen retkue oli viimein löytänyt jotain hämmästyttävää. He olivat osuneet suunnattoman kokoiseen pimeään luolaan, jonka lattia oli tuhannen jalkaa sinne johtaneen onkalon alapuolella. Seurue laskeutui köysien avulla luolan pohjalle, ja löysi sieltä aution maanalaisen kaupungin täynnä tummia taloja. Kaupungin keskellä sijaitsi valtava temppeli, jonka sisällä oli suunnaton lohikäärmettä esittävä patsas. Kaupunkia koristivat useat muutkin patsaat, jotka esittivät enimmäkseen käärmeihmisiä - luultavasti samanlaisia, kuin Gaswallonin ja Gwenerin seurassa liikkunut otus.

Kaupungin suurin mysteeri oli kuitenkin eräässä luolan seinässä ollut pari valtavan kokoisia portteja, joita seurue ei ollut koskaan saanut auki. Porttien läheltä oli löytynyt kivisiä tauluja joihin oli hakattu outoja kirjoitusmerkkejä: kaksi tällaista taulua retkikunta oli ottanut mukaansa lähtiessään takaisin.

Kaupungin löytäminen oli viimeinen mielenkiintoinen asia matkakertomuksessa; sen jälkeen kirja oli vain paluumatkan kuvausta. Moisen maanalaisen kaupungin olemassaolo kuitenkin hämmästytti minua suunnattomasti, ja yhtäkkiä toivoin kovasti, että voisin itse jotenkin päästä käymään siellä. Muistelin myös ennustusta, joka minulle oli luettu, ja aprikoin, saattaisiko "luolassa uinuva peto" viitata juuri tuossa maailmankolkassa kenties majailevaan lohikäärmeeseen. Muistin vielä kertomukset runsasta kahta vuotta aiemmin tuolla seudulla tapahtuneista maanjäristyksistä ja väitteistä, joiden mukaan ne oli aiheuttanut unestaan heräävä lohikäärme.

Feynin jäädessä vielä tutkimaan kirjoja minä ja Tomiju poistuimme omaan kamariimme miettimään tulevia. Lohikäärmeet ja matkat kaukomaille jäivät mielestämme läheisempien ongelmien tähden. Piakkoin meidän olisi tavattava Tulen kultin väki ja kuultava, mitä heillä olisi sanottavanaan: jäimme pohtimaan viisainta tapaa mennä heidän luokseen.

---

<----

Sisällys

---->