Kesä 1504

32

Selvästikin velhojen näky oli ollut luotettava, sillä paria päivää myöhemmin Alanoon saapuessamme löysimme voitonjuhlista juuri toipuvan kaupungin jossa parhaillaan koottiin voimia seuraavaan suureen ponnistukseen: Widmarkin takaisinvaltaukseen. Linnassa yhytin Tomijun, joka oli jo täysin parantunut sairaudestaan, sekä joukon tuttaviani, jotka kaikki olivat juhlineet useita päiviä sydämensä kyllyydestä ja nyt olivat perin väsyneitä. Vaikka olimmekin jääneet paitsi mitä riemukkaimmasta juhlasta, sodan loppumisen tieto riitti lämmittämään sydäntäni niin etten paljoa harmitellut.

Kerroin Tomijulle sokean tietäjän minulle lukeman ennenäyn, ja hän kiinnostui siitä yhtä paljon kuin minäkin. Tulimme siihen tulokseen, että "peto, joka kohoaa siivilleen" voisi hyvinkin tarkoittaa lohikäärmettä, ja vietimme muutaman päivämme Alanossa hakemalla käsiimme kaikkia lohikäärmeistä koottuja kirjoituksia, joita suinkin löysimme. Tomijua hämmensi edelleen alainialainen käsitys lohikäärmeiden luonteesta ja hän luki innokkaasti tarinoita noista hurjista petoliskoista.

Minullekin lohikäärmeen kanssa taisteleminen oli lapsesta asti ollut suuri haave, mutta pitkään olin ollut hyvin varma siitä, että tämä oli unelma joka ei koskaan tulisi käymään toteen. Nyt tähän kuitenkin oli pieni mahdollisuus, ja tahdoin sitä ennen selvittää käärmeistä kaiken, minkä suinkin voisin.

Näiden kirjoituksien joukosta löytyi viittaus Dernricin kreivi Lugaidiin, joka oli noin sata vuotta sitten lähettänyt tutkimusretkikunnan kauas itäisillä mailla sijaitseville vuorille: tämän tutkimusretkikunnan sanottiin löytäneen muinaisen lohikäärmeiden kaupungin tai jotakin yhtä hämmästyttävää. Olin kuullut tämänkin tarinan lapsuudessani, mutta kun siinä ei varsinaisesti esiintynyt yhtään lohikäärmettä, en ollut sitä muistanut. Retkikunnan matkakertomusta emme Alanosta löytäneet, joten luultavasti se oli yhä Trinessä, Dernthain linnan kirjastossa.

Eräänä iltana Alanossa päädyin selittämään rakkaalleni Alainian tapoja sekä politiikkaa, ja päädyimme samalla yhdessä pohtimaan tämänhetkistä poliittista tilannetta. Aldricin kreivi Margam oli surmattu sodan aikana ja kreivikuntaa hallitsi nyt uusi kreivisuku. Kreiviksi kuningas oli nimittänyt sodassa kunnostautuneen alanolaisen aatelisen nimeltään Mark Dewston, joka oli hänen majesteettinsa kaukaista sukua. Vaikka Aldricin asiat olivatkin näin saatu järjestykseen, ei hänen majesteetillaan ollut itsellään vieläkään perillistä. Ei ollut olemassa mitään selvyyttä siitä, minne Alainian kruunu siirtyisi jahka aika Algarmir III:sta jättäisi.

Vaikka kuningas itse olikin uroteoillaan sodassa kirjoittanut nimensä maamme historiaan yhtenä sen suurista ja kunniakkaista hallitsijoista, oli hän niiden johdosta myös vailla perijää ja hänen lähimmät sukulaisensa olivat serkkuja Tarniassa. Eteläisen Tarnian ja pohjoisen Alainian kuningashuoneilla oli pitkä yhteinen historia, ja kuningattaremme Llyn oli myöskin Tarniasta kotoisin. Kuitenkin ajatus siitä, että valtaistuimelle saattaisi joutua nousemaan lähes kylmiltään kansalle tuntematon nuori tarnialainen prinssi tuntui pelottavalta: kaikki kuninkaan ja kreivien hovien juonittelijat tekisivät parhaansa saadakseen tämän nuoren tulokkaan tukemaan omaa valta-asemaansa. Rahvaskaan ei välttämättä enää uusia tarnialaisia hallitsijoita kaivannut.

Huoli Alainian kruununperillisestä johti minut pohtimaan pienempää, mutta itselleni koko lailla läheisempää ongelmaa, nimittäin Dernricin kreivin perimysjärjestystä. Vaikka Gweldon olikin kaksi vuotta sitten ilmestymisellään pelastanut minut kreivin asemalta (josta olen hänelle ikuisesti kiitollinen), ei hän osoittanut mitään merkkejä aikeista hankkia itselleen vaimoa. Niin kauan kuin rakkaalla serkullani ei ollut poikaa, olin minä edelleen seuraavana perimysjärjestyksessä, ja jos jotakin tapahtuisi Gweldonille, lankeaisivat kreivin velvollisuudet ylleni kuin metsästäjän verkko.

Moista kohtaloa en todellakaan halunnut kun olin jo kerran sen Serenin siunauksella välttänyt, enkä liioin tahtonut sen riippuvan uhkana päälläni langettamassa synkkää varjoaan vapauteni ylle. Mitä pikemmin Gweldon löytäisi jostakin itselleen sopivan morsion, sen parempi. Valitettavasti mikään ei tuntunut olevan kauempana ystäväni ja sukulaiseni mielestä kuin naiset: kuluneen vuoden aikana olin nähnyt hänen tuskin kertaakaan kiinnittävän huomiotaan viehkeään neitoon. Tosin mikäli Feyn vuoden takaisine hulluuksineen oli ensimmäinen ylhäisneito, johon hän oli tutustunut, oli moinen suhtautuminen tavallaan oikeutettua.

Feynin ajatteleminen taas sai minut muistamaan, ettei kreivi Hendricilläkään ollut enää jälkeläistä. Widmarkin vanha hallitsija oli niinikään vaikuttanut kovin hiljaiselta ja lannistuneelta aina tyttärensä katoamisesta lähtien, ja hovissa kulki huhu, että hän saattaisi jättää kreivin velvollisuudet seuraajalleen. Ja tällä hetkellä tuo seuraaja olisi perimysjärjestyksen mukaan Feyn. Ajatus Feynistä kreivittärenä sai ihoni kananlihalle miltei enemmän kuin mikään muu uhkakuva verenhimoiset lohikäärmeet mukaanlukien. Muistin hänellä joskus olleen vanhemman veljenkin, mutta tämän sijainnista tai toimista kenelläkään ei tuntunut olevan mitään tietoa.

Viivyimme Alanossa kolmisen päivää (joiden aikana ehdin myös välittää hänen majesteetilleen Laslakin viestin Tiarnan uhan jatkumisesta) ja lähdimme sitten Trineä kohti. Feyn oli myöskin tutkinut lohikäärmetarinoita ja innostunut niistä: hän tahtoi olla mukana Trinessä kun alkaisimme tutustua kertomuksiin tutkimusretkikunnan vaiheista. Matka keskikesän kukoistuksessa oli vailla välikohtauksia, ja saavuimme Trineen toisen matkapäivämme jälkeisenä yönä. Gweldon ei ollut linnassa, vaan ilmeisesti käymässä Aldricissa kreivin tehtäviensä tähden. Minä ja Tomiju kävimme oitis yöpuulle, makuukamarimme ikkunaluukut avoinna lämpimään kesäiseen yöhön. Kun aamulla aurinko herätti minut (ja kun jaksoin ylös pehmeästä vuoteesta sekä pehmeämmästä rakkaani syleilystä ylös nousta), oli lattialla vuoteen vieressä punaisella narulla suljettu pieni kangaspussi, joka ei ollut ollut siinä edellisenä iltana.

---

<----

Sisällys

---->