Druidipeli

31

Istuin erilläni jonkun tovin, pohtien Tarinankerääjän sanoja opetuksesta ja mietin, mitä hän niillä oli tarkoittanut. Kun palasin muiden joukkoon, näin kaikkien olevan kerääntymässä kallion laelle. Ilmeisesti Vanhimpien neuvosto oli aikeissa pitää viivästyneen kokouksensa saman tien ja päätin lähteä muiden mukaan kuuntelemaan sitä. Muun väen joukossa havaitsin Feynin, pieni miekka kupeellaan, puhelemassa jonkun papittaren kanssa.

Yhtäkkiä jokin liikahti mielessäni, ja hetken ajan näin Feynin kuten paikallaolevat druidit hänet näkivät: terää kantavana seikkailijana, joka on kulkenut Alainian sivu ja kohdannut mitä erilaisimpia vaikeuksia, selvinnyt niistä, ja on valmis kohtaamaan uusia. Hämmästyin tajutessani, miten kulunut vuosi oli tuonut terästä hänen katseeseensa ja hiljaista varmuutta hänen toimintaansa - minulle hän oli yhä ollut rasittava ja epämiellyttävä tyhjäpää, vaikka todellisuudessa hän taisi nyt olla jo paljon enemmän. Minulle valkeni, että itse asiassa olin varsin hyvilläni hänenkin paikallaolostaan ja siitä, että hän kulki mukanamme, ja tahdoin jollain tavoin osoittaa sen hänelle.

Vanhimpien neuvoston (johon myös Thrasir oli kelpuutettu ainakin tätä kokousta varten) en paljoa nähnyt, sillä puhelin Carraigin ja Peredurin kanssa. Meidät kuitenkin keskeytettiin, kun Neuvosto kutsui Carraigin eteensä. Kyseltyään tältä joitakin asioita Neuvosto ilmaisi kaikelle väelle nähneensä tarpeen ottaa mukaan uusi jäsen, jolla oli kokemusta täysin erilaisista asioista kuin muulla neuvostolla, ja tiarnalaisia vastaan avoimesti käynyt Carraig oli heistä mitä sopivin.

Ilmoitus löi minut sekä monet muut läsnäolijat täysin ällikällä: Carraig ei ollut iältään vielä neljääkymmentäkään ja vaikka hän olikin druidina ansioitunut, en olisi koskaan uskonut hänen moista kunniaa osakseen saavan. Jos kyseessä olisi ollut maallinen seremonia, olisi tässä kohdassa huudettu eläköötä, kohotettu maljoja ja taputettu, mutta druidit eivät tahtoneet moisia kiemuroita omiin toimiinsa, joten asia oli yhdellä ilmoituksella selvä. Loppukokouksen Carraig istuikin muun neuvoston joukossa, ja kun neuvosto oli asiansa päättänyt, oli ilta jo alkanut hämärtää.

Onnittelin Carraigia lämpimästi: ystäväni näytti hämmästyksestä ja tyytyväisyydestä huumaantuneelta, ja sanoi harteilleen pudonneen raskaan vastuun taakan. Totesin hänen olevan siinä harvinaisen oikeassa, mutta vakuutin hänelle uskovani hänen olevan täysin oikea ihminen sitä kantamaan.

Kalliolle kerääntyneet druidit alkoivat laskeutua alas nuotiopaikalle syömään illallista, laulamaan ja tarinoimaan, ja havaitsin aiemmin näkemäni sokean miehen taas kaipaavan apua kiipeämisessään. Riensin hänen luokseen pyytääkseni häneltä anteeksi mieleni aiemman myllerrykseni aiheuttamaa hienotunteisuuden puutettani, ja autoin häntä kulkemaan alas sammaleisilla kivillä. Talutin hänet kädestä kiinni pitäen nuotiopaikalle, mutta kun olimme perillä, hän ei päästänytkään irti minusta vaan käänsi kasvonsa minua kohti. Vaikka hänen silmänsä olivatkin kuvioidun kankaan peittämät ja sokeat, pystyin tuntemaan, kuinka jokin niissä katsoi minua ja näki - ja sitten mies alkoi puhua hiljaisella äänellä.

"Katson tulevaisuuteesi... Kaukaisella maalla syvässä luolassa ikivanha peto herää ja kohoaa siivilleen. Se lähtee kohti laaksoa, jossa varomattomana odotat. Tuli peittää kaiken. Sen takaa paljastuu mitä upeimmin katettu pitopöytä."

Mies irrotti otteensa kädestäni, ja vetäisi syvään henkeä: minä tein samoin. Hän nojasi matkasauvaansa ja näytti kaatuvan, sitten hän selitti käheällä äänellä tämän olevan jo kolmas kerta tämän päivän aikana kun moista tapahtuu. Hän sanoi nähneensä näyn, ja näky oli minun tulevaisuudestani. Yritin kysyä häneltä tarkennusta siihen, mitä hän oli nähnyt, mutta hän puisteli päätään voimattomana: hän kertoi kaiken sen mitä hän näki katoavan päästään heti näkemisen jälkeen kuin uni, ja kaikki mitä siitä jäi jäljelle olivat sanat, jotka hän näyn aikana onnistui lausumaaan. Hän myös sanoi, ettei tällaista ollut juurikaan tapahtunut hänelle aiemmin, ja tuntui varsin voipuneelta näkemisensä tähden. Paloin halusta kysellä mieheltä paljon lisää hänen näkemästään, mutta hän tuntui itse valtavan vaivautuneelta näyistään ja vetäytyi mieluummin omaan rauhaansa.

Ennustus oli yksi hämmästyttävä asia lisää päivälle, joka oli muutenkin tuonut mukanaan yllätyksiä yllätysten perään, ja vetäydyin jälleen hetkeksi omaan rauhaani pohtimaan sokean näkijän sanoja. Ikivanha peto syvässä luolassa - oliko kohtaloni tavata joku muinaisten aikain jättiläinen, tai kenties jopa lohikäärme? Tulisiko se yllättämään minut, käymään päälleni valppauteni ollessa herpaantunut - ja tarkoittiko pitopöytä voitonjuhlia, vaiko jumalten saleja tuonpuoleisessa?

Tietämättä pitäisikö minun huolestua, innostua, surra vaiko riemuita, kuljin levottomana Levottomassa metsässä, ajatukset päässäni kieppuen. Turhaan etsin tyyneyttä liian monen äkillisen käänteen ravistelemasta mielestäni, kunnes katseeni pysähtyi pieneen valoa hohkavaan nyppyyn maassa. Ensin kuvittelin sen olevan soihdusta pudonnut piskuinen pala hiiltynyttä puuta joka yhä hehkui, mutta valo oli hieman eri sävyistä kuin tulen kajo, ja kumartuessani lähemmäs tajusin hehkuvan pisteen olevan kiiltomato. Valtaisan harvinainen otus Rowmarkissa tai missään Alainiassa, en ollut sellaista koskaan aiemmin nähnyt ja ihmetys valtasi mieleni katsoessani tuota Derwenin pientä ihmettä, joka loi pehmeää loistettaan tummuvaan yöhön.

Kiiltomadon näkeminen ei voinut olla huono enne, päätin, ja poimin eläimen käteeni. Kenties tulevaisuuteni oli yhä epävarma, mutta jonkinlaisen merkin jumalat olivat tielleni jättäneet. Hehkua katsellessani sydämeni myllerrys vähitellen tyyntyi ja luottavaisuuteni palasi, ja minäkin palasin muiden paikallaolijoiden joukkoon. Ensimmäiseksi kohtasin Peredurin, jolle näytin löytämääni pientä kimaltajaa, ja hän näki sen myös enteenä jumalilta, vielä enemmän kuin minä. Hän esitteli kaikille paikallaolijoille Metsän valtiattaren pientä tuikkua, ja nämä hämmästelivät sitä kilvan.

Suuri osa ihmisistä istui nuotion äärellä syömässä ja kertomassa tarinoita, ja minä liityin tähän seuraan. Istuin Feynin viereen, kuuntelin pari lyhyttä kertomusta druidien suusta - ja sitten oivalsin, millä keinolla voisin kertoa Feynille, että loppujen lopuksi arvostin häntä. Ryhdyin itse kertomaan tarinaa siitä, kuinka seikkailijoiden mukana kulkenut turhana painolastina pidetty pieni tyttö ryhtyi naurun uhallakin opettelemaan miekkailua ja pelasti kuningattaren salamurhaajalta.

Nimiä en tarinan henkilöille antanut; arvelin niiden joita asia kiinnosti kyllä tunnistavan kertomuksen sankarit, ja tärkeintä minulle oli, että Feyn itse kuulisi tarinan kerrottavan. Kerroin tarinan tarinana rohkeudesta ja uljaudesta, uskalluksesta tehdä asioita pilkasta huolimatta ja tapojen vastauksesti. Lopetettuani Feyn istui paikallaan täysin hiljaa: hän oli mitä ilmeisimmin ymmärtänyt, mitä olin tarinallani tahtonut sanoa, eikä oikein tiennyt miten suhtautua siihen.

Muitakin tarinoita nuotiolla kerrottiin. Eniten äänessä olivat Peredur ja minä: Peredur kertoi druidien opettavaisia kertomuksia (kuten tarinan miehestä, joka halusi kasata vuoren, puhuvista kaloista ja miehestä joka tahtoi palvella kaikista suurinta herraa), minä puolestani kertoilin oman versioni suurinta herraa palvelevasta miehestä (joka oli enemmän tarkoitettu opetukseksi itsekkäille aatelisille kuin tavalliselle rahvaalle) sekä varsin erikoisen version kuningas Alainin ja lohikäärmeen kohtaamisesta. Feyn kertoi tarinan pojan ja kummituksen rakkaudesta, Carraig puolestaan jakoi kanssamme ilmeisesti erään oman synkeän tekonsa sodassa Tiarnaa vastaan ja eräs Rhonwenin metsän papittarista kertoi muillekin, kuinka rituaali haltiakuninkaan kanssa oli sujunut.

Tarinoita kertomaan yritettiin saada myös eräs ulkomaalaisen näköinen paikallaolija (joka oli kumma kyllä esittäytynyt kuninkaan asesepäksi; en muistanut häntä koskaan Alanon linnassa nähneeni, mutta en ollutkaan viettänyt aikaani pajojen puolella), mutta hän ei suvainnut saapua nuotiolle kanssamme.

Istuimme nuotiolla kunnes aamu alkoi valjeta. Puhuin muutaman läsnäolijan kanssa: Vanhimpien neuvoston Laslak kiitti minua avustani loitsun purkamisessa, ja sanoi, että jos levoton ja vihan täyttämä mieleni kaipaisi joskus lepoa ja hiljaisuutta, voisi Rhonwenin metsä korvaukseksi tarjota sitä minulle. Sanoin painavani tarjouksen mieleeni, mutta en tiennyt, koska ehtisin siihen tarttua. Niinikään Laslak antoi minulle viestin vietäväksi kuninkaalle: hän sanoi, ettei Tiarnan uhka vielä ole ohitse, ja kehotti hänen majesteettiaan pysymään valppaana vielä vuoden tai pari, sillä hän oli nähnyt näyn jossa talven tullen kolmio peittää auringon.

Carraig ja Peredur tarjosivat minulle hieman lintupaististaan ja puhelin heidän kanssaan tulevaisuudensuunnitelmista. Meistä kellään ei ollut enää paljoa epäilyksiä sodan loppumisen suhteen ja nyt oli aika ajatella jälleenrakentamista: oma aikani varmaankin kuluisi Gweldonin neuvonantajana, mutta sen jälkeen kenties ehtisin rakkaan Tomijuni kanssa lähteä matkaamaan kaukaisille maille kuten olimme vuodenvaihteessa haaveilleet. Peredur aikoi palata vuorille mietiskelemään; sodan kauheudet olivat vielä tuoreina hänen mielessään eikä hän osannut paljoa iloita mistään. Carraig taas arvioi velvollisuutensa druidien Vanhimpien neuvostossa pitävän itsensä kiireisenä. Emme tienneet koska seuraavan kerran kohtaisimme, joten velvotimme kukin toisemme pitämään itsestään hyvää huolta.

Auringon noustua taivaalle herätin Feynin, joka oli nukahtanut nuotion ääreen. Meidän työmme täällä oli tehty, ja oli aika lähteä kohti Alanoa. Feyn ei nurissut lainkaan vastaan, vaan keräsi tavaransa saman tien. Hyvästelimme ystävämme ja toivotimme heille kaikkea hyvää maan päällä, sen jälkeen nousimme ratsujemme selkään ja lähdimme kohti länttä.

---

<----

Sisällys

---->