Druidipeli

30

Puhelimme nuotion ääressä varsin pitkään ja monista asioista: kertoilimme tarinoita, juttelimme sodasta ja rauhasta, kaipasimme kaukana olevia ystäviämme. Iltapäivän tuntien kuluessa mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä tunne siitä, ettei kaikki ollut kohdallaan: Levoton metsä tuntui nimensä veroiselta. Ei tosin seudussa itsessään mitään vikaa ollut, mutta jotkut druideista käyttäytyivät perin merkillisesti.

Vanhimpien neuvoston Scealain oli kunnioitettavan iäkäs mies, totta, mutta silti minun oli vaikea uskoa, että druidien kunnoitetuimmassa piirissä olisi jäsenenä joku niin pahoin mieleltään rappeutunut - mies ei edes tiennyt, missä päivässä eli. Hän oli kuitenkin ongelmista vähäisin. Rituaalissa, jossa kuolleen haltiakuninkaan hengelle puhuttaisiin, ei saanut olla läsnä ketään jonka sydämessä oli vihaa, mutta tästä huolimatta Bremir oli kehottanut Gwainia tulemaan paikalle rituaaliin - ja Gwain vihasi tiarnalaisia palolla, joka tuntui kuumemmalta kuin edes rakkaansa noitaroviolla menettäneen Dafyddin raivo. Kun olin aikani tätä menoa seurannut, päätin pitää neuvoston väkeä visusti silmällä, ja niin pääsinkin todistamaan kun metsikössä hieman tapaamisaukiosta syrjässä Carraig nukutti Bremirin tämän ryhdyttyä käyttäytymään uhkaavasti. Bremir puhui unissaan hyvin sekavia: kuulosti siltä, kuin hän olisi murhannut jonkun, kenties vaimonsa, ja potisi siitä hirvittävä syyllisyyttä.

Unisia houreita emme voineet ottaa vakavasti, joten kannoimme Bremirin tapaamisaukiolle. Kerroimme Laslakille hänen neuvostoveljensä oudoista houreista, ja hänkin tahtoi kuulla mitä mies sanoisi jahka heräisi. Niin odotimme kolmistamme hänen virkoamistaan, joka lopulta koittikin. Bremir puisteli päätään ja yritti käsittää, missä oli. Laslak kysyi lempeään sävyyn miltä tästä tuntui ja mitä hän muisti, sitten hän alkoi kysellä Bremiriltä tämän puheista.Bremir vastaili välttelevän epämääräisesti ja näytti olevan todella hermostunut. Laslak ei hellittänyt kyselyään, ja yhtäkkiä Bremir huusi, että kenties hän olikin murhannut vaimonsa mutta se ei kenellekään muulle kuulunut. Samalla hän tempaisi pukunsa kätköistä esiin pienen kirveen ja iski sillä Laslakia kurkkuun.

Sydämenlyöntiä myöhemmin olin iskenyt kirveen miehen kädestä ja laskenut säiläni kärjen hiuksen paksuuden päähän hänen kurkustaan. Veri pulppusi Laslakin haavasta ja Carraig kumartui tyrehdyttämään vuotoa huutaen samalla paikalle parantajaa. Kaikki tapaamisaukion väki lähti meitä kohti, joku riensi auttamaan maahan lyötyä Vanhinta samalla kun minä keskityin pitämään Bremirin aloillaan. En tahtonut vahingoittaa häntä, mutta näin hulluuden hänen silmissään ja olin varautunut siihen, että hän saattaisi tehdä aivan mitä tahansa. Sen sijaan en ollut odottanut, että paikalle saapunut Scealain poimisi maahan pudonneen kirveen itselleen, ja löisi sillä Bremiriä. Isku osui onneksi vain käteen ja sitten Carraig sai vanhuksen taltutettua. Istutimme molemmat tappelupukarit maahan ja varmuuden vuoksi kielsin ketään enää koskemasta kirveeseen (ties vaikka siinä olisi piillyt millainen inha lumous joka ajoi siihen koskettavat hulluiksi).

Kun parantajat olivat hoitaneet haavoja ja tilanne oli jotenkin hallinnassa, vetäydyin Carraigin ja Feynin kanssa ihmettelemään tilannetta. Vanhempien neuvostossa jokin oli pahasti vialla: ilmeisesti kirves oli ollut vain viaton työkalu ja syy kaikkeen järjettömyyteen piili neuvoston jäsenissä itsessään. Olisiko joku voinut lumota koko neuvoston? Ja kenellä olisi tähän riitävästi voimaa?
Jos Tomiju olisi ollut mukanani, olisi asia ollut helposti tarkistettu, mutta nyt paikalla ei tuntunut olevan ketään joka pystyisi näkemään loitsut ja lumoukset.

Thrasir kuitenkin katsoi näytön olevan jo riittävä, ja hän kertoi kokouksen väelle koko vanhimpien neuvoston olevan taikuuden vallassa ja näiden olevan ryhtymässä hankkeeseen, joka nykyisessä tilanteessa olisi suurinta mahdollista vastuuttomuutta. Hänen mukaansa Scealain oli menettänyt muistinsa, Bremir kuvitteli olemattomia, Gwain vihasi tiarnalaisia mielipuolisesti, ja Laslakin mielen oli täysin vallannut ajatus Rhonwenin metsän siirtämisestä, eikä mikään saanut tätä edes harkitsemaan, ettei moista tarvinnutkaan tehdä.

Kuultuani tämän vakuutuin minäkin. Lumous meillä mitä ilmeisimmin oli käsissämme, ja nyt pitäisi löytää keino purkaa se. Neuvosto itse ei tuntunut uskovan lumoukseen, tai paremminkin kukaan sen jäsenistä ei tuntunut pitävän mahdollisena omaa lumottuna olemistaan, mutta epäili kyllä, että muut neuvoston jäsenet saattoivat olla taian vallassa. Bremir oli riisuttu aseista ja käyttäytyi taas varsin rauhallisesti - mutta kauanko se kestäisi? Minä, Feyn, Carraig, Thrasir ja Peredur emme pystyisi muiden paikallaolijoiden tuellakaan pitämään koko Vanhimpien neuvostoa aloillaan jos he eivät tahtoisi aloillaan pysyä. Epätoivoisesti yritin etsiä läsnäolijain joukosta ja lähistöllä sijaitsevasta haltialeiristä jotakuta, joka osaisi purkaa taikoja, mutta ketään en saanut käsiini. Aloin vajota jo epätoivoon, kun paljon aiemmin polulla tapaamani mustapukuinen mies saapui puheilleni.

Mies ei vieläkään esittäytynyt, mutta sanoi että häntä kutsuttiin Tarinankerääjäksi. Hän kertoi kenties voivansa purkaa loitsun, mutta voidakseen tehdä sen hänen olisi saatava häiritsemättä tehdä hieman pelottavalta vaikuttava rituaali: sen aikana lähistöllä ei hänen ja neuvoston lisäksi saisi olla kuin korkeintaan yksi muu ihminen. Tarinankerääjä kehotti minua keräämään koko neuvoston yhteen kalliolle, jossa hän taikansa tekisi, mutta epäröin pahasti. Mitä takeita minulla oli miehen luotettavuudesta? Kuka hän yleensä oli, mitä osasi, ja mikä takaisi sen, ettei hänen rituaalinsa vain muuttaisi asioita entistä pahemmiksi? Kaiken kukkuraksi tarinankerääjässä oli jotain epämiellyttävän tuttua, mutta en pystynyt kuolemaksenikaan sanomaan mitä; hän ainakin käyttäytyi kuin tuntisi minut.

Epätietoisuus repi mieltäni. Lumous neuvoston yltä oli purettava ja tämä hämäräperäinen olento oli ainoa, joka edes väitti osaavansa tehdä sille mitään. Mutta silti jokainen vaistoni kielsi minua luottamasta moiseen tarjoukseen - moista vaihtoehtoa ei vaan tainnut olla olemassa. Niinpä vailla valinnan mahdollisuutta sanoin tarinankerääjälle, että hän voisi lukea taikansa: minä itse olisin läsnä tarkkailemassa, ettei hän yrittäisi mitään metkuja. Hän suostui tähän kernaasti, ja sanoi, että jonkun olisi hyvä pitää muut läsnäolijat kaukana. Ainoa, joka moista tehtävää varten oli varustautunut oli Feyn, joten jätin hänet vartioon kallion reunalle samalla kun itse johdatin Vanhimpien neuvoston sen laelle. He tulivat mukaani rauhallisesti, monet heistä tuntuivat todellakin uskovan muiden neuvoston jäsenten käyttäytyvän oudosti.

Kun kaikki neuvoston jäsenet olivat asettuneet istumaan luonnon muovaamalle kiviselle kohoumalle, alkoi Tarinankerääjä laulaa loitsuaan. Kuten aina, maagisen kielen sanojen kuuleminen nostaa ihoni kananlihalle ja saa käteni hapuilemaan miekan kahvaa. Velhous on mystistä, pelottavaa ja epämiellyttävää, ja se on lähes aina merkinnyt minulle äärimmäisen huonoja uutisia; ne velhot, joiden kanssa olen ollut missään määrin hyvissä väleissä voidaan laskea yhden käden sormilla kun taas surmaamistani halajavia löytyy kuin tähtiä taivaalla.

Tarinankerääjän äänessäkin oli jotain epämääräisen tuttua ja luotaantyöntävää, ja selkäpiitäni karmi kun hän rituaalia tehdessään veti suuresta pussistaan vihreän ja kuivuneen ranteesta irtileikatun käden. Hän kosketti sillä jokaista Vanhimpien neuvoston jäsentä otsaan, sitten sanoi vielä joitakin epäselviä sanoja, ja lopuksi kovaan ääneen huutaen heitti käden kauas metsään.

Neuvoston jäsenet räpyttelivät silmiään ja katselivat toisiaan hieman hämmentyneinä. Tarinankerääjä kysyi Laslakilta, mitä tämä ajatteli Rhonwenin metsän siirtämisestä toiseen maailmaan, ja Laslak vastasi kulmiaan rypistäen sen kenties olevan teoriassa mahdollista, mutta käytännössä typerää ja vastuutonta: olihan kuolleen haltiakuninkaan henkikin vastustanut sitä. Scealain muisti jälleen oman nimensä, asemansa ja muidenkin nimet, Gwain sanoi tiarnalaisten olevan harhaanjohdettuja raukkoja muttei voinut heitäkään kokonaan pahoina pitää, ja kun Bremiriltä kysyttiin hänen vaimostaan, hänen silmiinsä syttyi murhe ja hän kertoi tämän saaneen surmansa joitakin vuosia sitten onnettomuudessa. Tarinankerääjä kääntyi minuun päin tyytyväisesti hymyillen, ja minä en oikein tiennyt mitä ajattelisin. Neuvoston jäsenet katselivat toisiaan hieman hämmentyneinä, eivätkä näyttäneet aivan tietävän, missä olivat tai mitä oli tekeillä: viittasin Feynille kaiken olevan kunnossa, ja joitakin druideja, Carraig ja Thrasir etunenässä saapui selittämään neuvostolle asioiden tilaa.
Minä astuin Tarinankerääjän kanssa hieman kauemmaksi ja totesin ilmeisesti epäilleeni häntä suotta; myös kiitin häntä hänen taiastaan. Hän kumarsi minulle, ja sanoi tämän toivottavasti opettavan minulle joitakin asioita: sen enempää selittämättä hän lähti kulkemaan alas kalliota ja metsään. En vieläkään muistanut, missä olin hänet aiemmin nähnyt, mutta tällä hetkellä kivi oli pudonnut sydämeltäni neuvoston palattua mitä ilmeisimmin ennalleen.

Lähtiessäni itse pois kalliolta näin silmälappua käyttävän pienen naisen taluttavan alas erästä kaapuun ja huppuun pukeutunutta miestä, joka mitä ilmeisimmin oli täysin sokea, ja huojentuneena neuvoston paranemisesta en voinut olla toteamatta jotakin sanonnasta sokeain maasta ja yksisilmäisestä kuninkaasta. Eräs Rhonwenin metsän papittarista vilkaisi minuun hyvin paheksuvasti, ja hämmästeli tahdittomuuttani. Hän sai minutkin tajuamaan huomautukseni olleen varsin mauton, ja vetäydyin hetkeksi syrjään muista tyynnyttämään mieleni Tarinankerääjän loitsun sekä sitä edeltäneen epämiellyttävän tilanteen sinne tuomasta myllerryksestä.

---

<----

Sisällys

---->