Druidipeli

29

Uutisia seurannut päivä kului, kuten voisi arvata, juhlinnan ja riemuitsemisen merkeissä. Vaikkeivät velhot normaalisti maailman asioista paljoa piitanneetkaan, tarttui meidän ilomme heihinkin ja Tienvarren majatalossa juotiin, syötiin ja musisoitiin ahkerasti.

Iltaan mennessä nelikkomme sekä Thrasir kokoontui yhteen miettimään, mitä seuraavaksi tekisimme. Gweldon sanoi tahtovansa mitä pikimiten palata Trineen: hän arvioi lääninsä kaipaavan kreiviä auttamaan sitä takaisin jaloilleen sodan jäljiltä. Olisin ollut valmis lähtemään hänen mukaansa, mutta Thrasir sanoi, että sodan loppu oli uutinen, joka olisi mitä pikimiten saatettava druidien Vanhimpien neuvoston tietoon. Vanha druidi kertoi neuvoston olevan pian kokoontumassa tekemään joitain tärkeitä päätöksiä, ja heidän olisi syytä ottaa sodan päättyminen huomioon. Hän aikoi itse suunnata majatalolta itään, kohti Rowmarkia ja Levottomaksi metsäksi kutsuttua paikkaa, jossa druidien oli määrä pitää kokouksensa muutaman päivän kuluttua.

Thrasir sanoi, että vanhemmat druidit eivät välttämättä antaneet hänen sanoilleen paljoa painoa, ja hän toivoisi jonkun tai joidenkin meistä lähtevän hänen mukaansa. Meitä druidit kenties kuuntelisivat: ainakin Gweldon ja minä olimme varsin tunnettuja tiarnalaisuuden vastustajia sekä kuninkaan miehiä.

Gweldon sanoi, ettei mielellään tekisi ylimääräisiä kierroksia; minä puolestani olin täysin valmis käymään druidikokouksessa, samoin kuin Feyn ja Tomiju. Thrasirille tämä riitti vallan hyvin. Kun meidän seuraavana aamuna piti lähteä matkaan, Tomiju oli kuitenkin onnettomasti sairastunut - ei vakavasti, mutta riittävän pahasti estämään hänen matkantekonsa. Thrasirilla oli kiire lähteä, joten Tomiju jäi velhojen majataloon lepäämään meidän muiden lähtiessä. Minusta oli perin kurjaa joutua lähtemään ja jättää rakkaani yksin sairastamaan, mutta ymmärsin druiditapaamisen tärkeäksi, eikä Tomijun olisi kannattanut sairaana lähteä tien päälle. Hän aikoi matkata tervehdittyään Alanoon, jossa tapaisimme viikon sisällä.

Levottomaan metsään oli majatalolta parin päivän matka. Kuljimme Widmarkin halki gheodialaisten miehittämän alueen etelärajaa pitkin. Monia ihmisiä emme matkalla nähneet, mutta kaikille jotka kohtasimme kerroimme ilouutisen kuninkaan voitosta. Ylitimme Rowmarkin rajan ongelmitta, ja viimein edessämme kohosi Levoton metsä: niittyjen ympäröimällä mäellä kasvava suuri jylhä kuusikko. Jätimme hevosemme metsän laitaan ja astuimme puiden varjoon. Thrasir kulki ensimmäisenä näyttäen tietä, minä ja Feyn hänen perässään. Tulin kysyneeksi druidilta, mistä nimi Levoton metsä oli peräisin, ja hän kertoi tarinan Aerynin voittamasta jättiläisestä, jonka vatsan päällä metsä tarun mukaan lepää. Juuri kun kertomus päättyi, astui erään puun takaa esiin matkavaatteisiin pukeutunut ja miekkaa kantava pienikokoinen peikko.

Peikko toi minun mieleeni Dernricin metsissä elävät sukulaisensa enemmän kuin Sisämeren eteläpuolen maiden kauppiaat. Feyn säpsähti nähdessään hänet, mutta minä tiesin alainialaisen peikkokansan olevan enimmäkseen kunnon väkeä ja tervehdin olentoa ystävällisesti. Kerrottuamme hänelle olevamme matkalla druidien kokoukseen hän tarjoutui näyttämään meille polun kokouspaikalle. Polkua kulkiessamme kohtasimme tummaan asuun pukeutuneen miehen, joka näytti tuntevan tai ainakin tunnistavan minut: hän ei sanonut nimeään, eikä liioin näyttänyt druidilta, mutta oli ilmeisesti myös paikalla osallistumassa kokoukseen.

Muutaman tovin kuluttua saavuimme kallioiselle aukiolle, jossa istui tai kuljeskeli metsäisiin sävyihin verhoutuneita miehiä ja naisia - selvästi druideja, yhteensä ehkä viitisentoista. Pari heistä huomasi saapumisemme ja lähti astelemaan meitä kohti kai kysyäkseen, mitä tahdoimme heistä. Yhdellä meitä lähestyvistä druideista oli yllään rengaspaita sekä vyöllä kirves - epätavallisen sotaisa varustus druidiksi. Sitten tunnistin hänet Carraigiksi.

Sydämeni hypähti ilosta ja tervehdin ystävääni lämpimästi. Hänen tunnistaessaan minut hymy levisi hänen kasvoilleen ja hän saapui paiskaamaan kättä kanssani. Olin valtavan hyvilläni hänen näkemisestään: tiesin Carraigin osallistuneen aktiivisesti tiarnalaisia vastaan käytyihin taisteluihin, ja olin pelännyt urhean druidin saaneen surmansa sodan melskeissä. Muut druidit tunnistivat Thrasirin, ja Carraig sanoi minun sekä Feynin olevan hänen vanhoja tuttujaan: niinpä meidät toivotettiin tervetulleiksi kokoukseen. Paikalla oli ilmeisesti koko druidien Vanhimpien neuvosto, ja eräs heistä silmäili meitä epäileväisenä, mutta hyväksyi silti läsnäolomme.

Carraigin lisäksi myös Peredur ja Earran olivat paikalla, ja paloin halusta vaihtaa kuulumisia heidän kanssaan. Kuitenkin ensin meidän tulisi välittää viestimme neuvostolle, joten pyysimme saada puhua Vanhimpien kanssa. Neuvostoon kuului neljä druidia: hyvin vanha ja poissaolevan tuntuinen Scealain, tarkkaavainen parrakas Laslak, hiljainen Gwain ja hermostuneen oloinen kookas Bremir. Kun minä ja Thrasir kerroimme heille sekä kaikille muille lähistöllä oleville uutisemme sodan päättymisestä, kohtasimme hyvin epäuskoisia katseita. Laslak sanoi epäilevänsä sodan päättymistä: vasta samana aamuna Levottomaan metsään oli saapunut pieni partio Valkean miekan ritareita, jotka olivat yrittäneet käydä druidien kimppuun. Heidät oli surmattu, mutta he olivat puhuneet suuresta armeijasta tiarnalaisia sotilaita joka majaili lähistöllä.

Uutinen hämmensi minua suuresti, mutta emme olleet matkallamme tänne nähneet mitään merkkejä tiarnalaisista ja epäilin metsässäkin käyneiden sotilaiden olleiden vain vähäisiä jäänteitä suuremmasta joukosta. Kun vielä kerroimme tietomme olevan peräisin Elysa Dewinin velhopiiriltä, druidit tuntuivat vakuuttuvan niiden virheellisyydestä ja kertoi jonkun yrittävän huijata meitä. Vaikka olen takuulla viimeinen velhoihin luottamuksensa paneva ihminen maan piirissä, eivät nämä varmasti rakastaneet gheodialaisia, enkä kekskinyt mitään syytä miksi he olisivat johtaneet meitä harhaan, varsinkaan kun eivät voineet tietää meidän matkaavan druidien luokse tiedon saatuamme. Kohtaaminen tiarnalaisten kanssa oli kaikesta huolimatta saanut druidit varuilleen, enkä voinut heitä tästä juuri syyttää: niinpä kehotimme heitä vain ottamaan huomioon senkin mahdollisuuden, että sota oli saatettu voitokkaaseen loppuun päätöksiä tehdessään.

Tässä vaiheessa aloin myös ihmetellä, mitä druidit oikein olivat täällä pohtimassa, ja kysyinkin tätä neuvostolta. Laslak selitti minulle, että tiarnalaisten uhan tähden druidit pohtivat mahdollisuutta siirtää Rhonwenin metsä kokonaan pois maanpiiristä jonnekin aivan muualle, henkien tai jumalten maailmaan, missä se olisi turvassa hyökkäyksiltä. Ajatus kuulosti huimaavalta, mutta myös enemmän kuin vähän pelottavalta: mitä kummaa maailmalle tapahtuisi, jos Rhonwenin metsä katoaisi sieltä?

Ymmärsin nyt varsin hyvin, miksi Thrasir oli tahtonut meidän saapuvan tänne nopeasti: tuollaista päätöstä ei todellakaan saanut tehdä hätiköiden tai ilman kaikkea tietoa. Tällä hetkellä moiseen toimintaan ryhtyminen tuntui minusta valtaisan epäviisaalta, koska sota saattoi hyvinkin olla jo ohi. Vähintäänkin olisi parasta odottaa varmistusta suuntaan tai toiseen ennen mihinkään ryhtymistä.Ilmeisesti druidit ja muutama paikallaoleva Rhonwenin metsän papitar olivatkin aikeissa vielä kysyä neuvoa jonkin muinoin kuolleen haltiakuninkaan hengeltä ennen toimeen ryhtymistä.

Viestimme oli välitetty ja druidit eivät tuntuneet toimiensa suhteen liian hätiköiviltä, joten istuuduin pienen nuotion ääreen Carraigin, Peredurin ja Earranin seuraan vaihtamaan kuulumisia ja tarinoita. Peredur kertoi minulle, että myös Dafyddiä oli odotettu paikalle, mutta jostakin syystä hän ei ollut ilmaantunut. Kukaan ei tiennyt, missä tuo kiivasluontoinen druidi oli: Tienvarren majatalolta hän oli lähtenyt merkillisen Xia-nimisen peikkohaltia-luonnonoikun matkaan, eivätkä muut druidit juurikaan olleet luottaneet tähän. Peredur ja Carraig pelkäsivät Dafyddin puolesta, ja minä jaoin heidän huolensa. En ehkä laskenut Dafyddia ystäväkseni samalla tavoin kuin Carraigia, mutta kunnioitin hänenkin rohkeuttaan ja uljauttaan.

Peredur oli viettänyt talven jälkeen aikansa enimmäkseen yksinään vuoristossa ajatustensa parissa, Carraig oli puolestaan työskennellyt sodan uhrien parissa ja pyrkinyt vähentämään tuhoa, jota uskonsota oli kylvänyt. He kysyivät minun toimistani, joten kerroin heille ja muutamalle muullekin tarinan pohjoisten vuorten demonista ja taistelustamme sitä vastaan. Jotkut kuulijoistani näyttivät hivenen epäuskovilta ja epäilivät kenties, että kertomuksessani oli hitunen liioittelua mukana.

---

<----

Sisällys

---->