28

Meiltä kului yli puoli tiimaa päästä liikkeelle salista, ja itse asiassa olisimme saattaneet jäädä lattialle vuotamaan kuiviin, ellei Tomiju olisi tullut katsomaan, mitä oikein oli tapahtunut. Hän oli nähnyt gheodialaisten sotilaiden kuolevan varjojen käsissä linnan pihalla eikä ollut tahtonut jakaa heidän kohtaloaan. Kuitenkin varjot olivat ilmeisesti kadonneet demonin kuollessa, ja tämän jälkeen hän sekä muu seurue olivat lähteneet etsimään meitä linnasta. Ensin he olivat pelänneet meidän olleen kuolleiden sotilaiden joukossa, mutta Feyn oli kuullut heidän äänensä pihalta ja kutsunut heitä.

Kun rakkaani näki kieltämättä varsin pahat haavani hän oli säikähtää hengiltä. Onneksi metsäkansalaisilla oli runsaasti vahvoja parantavia yrttejä ja sidetarpeita, joiden avulla meidät saatiin lääkittyä edes kävelykuntoisiksi. Tukeutuen tovereihimme me raahauduimme ulos linnasta takaisin majapaikkaamme, ja kävimme lepäämään. Feyn oli meistä parhaassa kunnossa ja selitti kumppaneillemme mitä oli tapahtunut; Gweldon ei jaksanut edes puhua, eikä Tomiju antanut minun sanoa mitään. Varmaankin hän menetteli aivan viisaasti siinä.

Seuraavana päivänä yrtit olivat tehneet tehtävänsä ja olimme riittävän hyvässä kunnossa liikkumaan. Palasimme linnaan käydäksemme sen huolellisemmin läpi lattiasta kattoon. Valitettavasti demonin ruumis oli muuttunut tomuksi surmaamisen jälkeen, joten emme voineet ottaa sen valtaisaa sarvea voitonmerkiksi. Muutenkin linna oli varsin autio kalleuksista tai tarvikkeista: ainoat mielenkiintoiset löytömme teimme kellarin vankityrmistä. Siellä sijaitsi valtaisa kidutuskammio, josta löysimme seinään kahlehdittuina Gaswallonin ruumiin (hän oli ilmeisesti menehtynyt ainakin viikko sitten) sekä elävän Gwenerin ja omituisen miehen, jonka iho oli suomuinen ja ruumiinrakenne muutenkin hieman käärmemäinen.

Vapautimme heidät kahleistaan, ja Gwener kertoi meille demonin olleen linnassa jo Gaswallonin saapuessa. Se oli pitänyt hänenkin vaatimuksiaan kohtuuttomina ja oli surmannut suurimman osan hänen seurueestaan; loput olivat päätyneet kidutuskammioihin demonin leikkikaluiksi. Ilmeisesti Gaswallon oli saanut ansionsa mukaan. Vaikka Gwener ja käärmemies olivat olleet mukana hänen suunnitelmassaan ja siten ainakin juonitelleet valtakunnan päänmenoksi, me katsoimme heidän kärsineen jo aivan riittävästi rangaistusta demonin kidutusten myötä, ja sanoimme heidän olevan vapaat lähtemään. Ainoat eloonjääneet gheodialaiset olivat ne kaksi, jotka minä ja Gweldon olimme vanginneet aiemmin: heidätkin päästimme menemään mielensä mukaan.

Kun olimme hautaamassa linnan pihalle teurastettuja gheodialaisia, paikalle saapui täysin yllättäen hupulliseen viittaan pukeutunut mies, jonka olalla istui säyseänä arvokkaan näköinen petolintu. Feyn tuntui tunnistavan miehen hän sanoi tämän nimeksi Liam, ja sanoi nähneensä tämän aiemmin unissaan. Liam oli mitä ilmeisimmin jonkinlainen henkiolento; hänen olallaan matkustanut lintu ei ollut kukaan muu kuin Thrasir, joka viimein oli löytänyt meidät. Jätettyään vanhan druidin luoksemme ja vaihdettuaan pari sanaa Feynin kanssa Liam lähti tiehensä yhtä hiljaa kuin oli saapunutkin: vähän myöhemmin koko hänen kohtaamisensa tuntui hyvin unenomaiselta, enkä muistanut miltä hän oikeastaan näytti tai mitä sanoi. Ainoastaan ystävieni kanssa puhumalla vakuutuin siitä, että hän oli todella käynyt paikalla.

Thrasir kertoi kuulleensa jo Liamilta, mitä meille oli tapahtunut. Hän pahoitteli suuresti, ettei ollut pystynyt olemaan apunamme demonia vastaan, mutta kertoi meidän löytämisemme olleen hyvin vaikeaa ennen kuin Liam oli ilmestynyt hänen luokseen ja kertonut hänelle, mistä oli kysymys. Thrasirin mukaan tämä salaperäinen henkilö todellakin oli jonkinlainen henki, kenties jopa itse Breninin ilmentymä. Ajatus tästä täytti minut sekavin tuntein: en käsittänyt, miksi itse Tekijä ilmestyisi sekavalle pikkuserkulleni, mutta jumalten aivotuksia on kuolevaisten aina ollut mahdoton käsittää.

Pari päivää laaksossa levättyämme lähdimme paluumatkalle. Kuolleet gheodialaiset eivät enää hevosiaan tarvinneet, joten me otimme ne itsellemme ja lähdimme ratsain etelään venettämme kohti. Alkumatkan Gwener, käärmemies ja gheodialaiset kulkivat kanssamme, mutta hieman ennen kääpiövaltakuntia he lähtivät omille teilleen. Käärmemies oli sinänsä ollut hyvin kiehtova tuttavuus, mutta hän ei puhunut kieltämme juuri lainkaan eikä Gwener tiennyt kertoa hänestä juuri mitään; sain selville ainoastaan olennon nimen olevan Stratz Shogai. Ilmeisesti hän oli ollut se Gaswallonin kanssa yhdessä elänyt "käärmenainen" (typerä hovineito oli sotkenut sukupuolenkin) josta olimme kuulleet Alanossa paljon aiemmin.

Kääpiöiden linnakkeen kohdalla teimme pienen pysähdyksen. Luolien hallitsija oli surmannut tovereitamme, enkä voisi jättää alainialaisten sotilaiden kuolemaa vaille hyvitystä. En aikonut ryhtyä taistelemaan tai tekemään mitään typerää ja väkivaltaista, mutta etsiydyin kääpiöluolien oville ja vaadin saada tavata ruhtinaan. Hän ottikin minut vastaan varsin yllättyneenä näkemisestäni: ilmeisesti hän oletti minun edelleenkin olevan varas, joka kerran paettuaan ei enää koskaan palaisi. Ilmoitin hänelle, että hän oli alusta alkaen syyttänyt meitä väärin perustein ja ilman mitään syytä tai oikeutusta vanginnut meidät sekä surmannut sotilaitamme.

Vaadin kääpiöruhtinasta palauttamaan kaikki meiltä ottamansa tavarat sekä antamaan sotilaidemme ruumiit meille vietäväksi Alanoon haudattavaksi. Kerroin hänelle myös, että mikäli hän ei suostuisi vaatimuksiini, hän käytännössä julistaisi sodan Alainian valtakunnalle. En yrittänyt puristaa häntä kohtuuttomasti enkä vaatinut häneltä loppujen lopuksi mitään muuta kuin tunnustusta siitä, että hän oli menetellyt väärin; tahdoin hänen niinikään tulevaisuudessa harkitsevan tekemisiään koko lailla tarkemmin. Nuristen ja valittaen hän suostui vaatimuksiini, mistä olin erittäin hyvilläni en tahtonut saattaa Alainiaa uuteen selkkaukseen.

Selvisimme veneellemme saakka, ja myimme hevoset lähiseudun kyläläisille huokeaan hintaan. Sitten lähdimme jokea pitkin taivaltamaan kohti etelää kesäsateiden saattelemina. Vasta Alainian rajan alkaessa taas häämöttää voitonriemu alkoi hävitä sydämestäni, ja sen tilalle asettui jälleen huoli. Miten sota oli sujunut poissaollessamme, hallitsiko kuningas Algarmir vielä maata, mitä tiarnalaiset ja gheodialaiset suunnittelivat?

Nämä mietteet askarruttivat meistä jokaisen mieltä, ja saadaksemme vastauksia kysymyksiimme pysähdyimme paluumatkalla jälleen yöksi Tienvarren majataloon saadaksemme uutisia siellä yhä majailevilta velhoilta. He eivät varsinaisesti tienneet mitään maan asioista, mutta saapumisemme ja tarinamme demonista sai heidät kiinnostumaan. Ramond tuli siihen tulokseen, että velhopiiri voisi yrittää taikakeinoin selvittää tilannetta maassa; he saisivat seuraavaksi aamuksi tuloksia.

Kävimme yöpuulle varsin levottomina, ja nukahtamiseen kului pitkä aika. Sitä nopeampi oli heräämisemme, kun velho-oppilas Carnia saapui aamunkoitteessa huoneeseemme kertomaan, että sota Alainiassa oli päättynyt ja kuningas Algarmir oli voittanut.

---

<----

Sisällys

---->