25

Kääpiöiden vankityrmä oli varsin pieni ja meitä lukuunottamatta tyhjä. Sen ainoa uloskäynti oli rautainen ovi, jonka sisäpuolella ei näkynyt mitään merkkiä lukosta. Valoa tyrmään toi yksinäinen soihtu, jonka yläpuolella oli kapea hormi ilman kulkemista varten; edes hormin läpi ei ollut mahdollista nähdä avointa taivasta. Luolan lattia oli kiveä ja soraa.

Ensimmäisen tiimani tyrmässä käytin mietien kaikkia mahdollisia keinoja ulospääsyyn, mutta turhaan. Ovi oli liian jykevä hakattavaksi auki, kukaan meistä ei mahtuisi hormista ulos ja kääpiövartijat tuskin menisivät halpaan jonkun meistä sairastumisesta. Ja vaikka pääsisimmekin ulos vankiluolasta, entä sitten? Olisimme yhä kääpiöiden maanalaisessa valtakunnassa vailla aseita ja ympärillämme ties kuinka monta pahansisuista pientä soturia.

Gweldon suhtautui tilanteeseen järkevästi, ja kävi nukkumaan nähdessään, ettei mitään voinut tehdä; Feyn ryömi hänen syliinsä. Useimmat muut kävivät niinikään makuulle, ja lopulta noudatin itsekin esimerkkiä. Nukahtaminen oli vaikeaa - olin erinomaisen hermostunut ja kirosin moneen kertaan viivytystä, johon meillä ei todellakaan olisi ollut varaa - mutta lopulta se onnistui.

Uneni oli levotonta ja kesti vain joitakin tunteja. Kun heräsin, Thrasir oli ylhäällä ja silmäili savuhormia. Sitten hän sanoi kenties pääsevänsä ulos sitä kautta: hän osasi näet muuttua linnuksi. Hämmästyttävän taikuutensa avulla hän voisi ahtautua lintuna hormiin ja kiivetä sitä pitkin ulos: ulkona hän saattaisi yrittää löytää meille apua, tai tietoa kilven ryöstäjistä.

Vaikka suunnitelmamme oli melko outo, oli se jokseenkin ainoa seikka johon pystyimme tällä hetkellä. Niinpä Feyn alkoi purkaa erään sotilaamme liiviä saadakseen narun jonka voisi kiinnittää linnun jalkaan: narun avulla voisimme vetää Thrasirin takaisin jos hän jäisi jumiin ja sen avulla hän myös löytäisi takaisin selliimme palatessaan.

Kun naru oli valmis Thrasir mutisi joitakin sanoja matalalla äänellä, ja alkoi muuttua. Hänen kasvonpiirteensä terävöityivät ja korvat katosivat päähän, hän pieneni silmissä ja hänen varusteensa sulautuivat hänen muuhun olemukseensa. Muutamaa kymmentä sydämenlyöntiä myöhemmin hän oli täysin muuttunut pieneksi kirjavaksi linnuksi, joka istui sellimme lattialla. Otimme soihdun pois seinältä ja sidoimme narun Thrasirin jalkaan: sitten lähetimme hänet ylös hormiin, jonne hän katosi.

Narun juokseminen hormeihin oli juuri päättymässä kun ovessa kääntyi avain. Kiireellä sysäsin narun loppuosan hormiin ja asetin soihdun paikalleen, juuri ennen kuin ovi aukesi ja sisään astui kaksi kääpiötä, jotka jättivät tyrmäämme suuren höyryävän padan. Se oli täynnä melko mautonta puuroa: selvästikään meitä ei aiottu näännyttää nälkään, mutta kääpiöiden keittotaito toi minulle mieleen lähinnä Feynin karrelle polttamat leivät.

Puuroa syödessämme yritimme muistella kaikkia tarinoita, joita koskaan olimme kääpiöistä kuulleet. Feynin mukaan pienet partaniekat olivat ennenkaikkea turhamaisia ja kultaa rakastavia, ja heidän imartelunsa voisi olla avain ystävälliseen kohteluun. Minä muistin Bronwenin joskus kertoneen kääpiöiden olevan itsepäisiä seppiä jotka ymmärsivät väkivaltaan perustuvaa neuvottelua, ja tähän saakka näkemäni perusteella hän oli ollut varsin oikeassa. Lisäksi vaatisi melko paljon ennenkuin alkaisin imarrella ketään, joka oli aiheuttanut seurueeni jäsenen kuoleman. Jos kääpiöt todella tahtoisivat meiltä tietoa, en liioin uskonut heidän kovin kauaa vain antavan meidän istua ja syödä heidän velliään; jossain vaiheessa heidän typerä hallitsijansa varmaan kimpaantuisi ja yrittäisi kiduttaa tai muuten väkivalloin saada tietomme ulos. Ennen sitä tilanteeseen oli jotenkin saatava muutos.

Kaikesta päätellen Thrasir oli sentään päässyt ulos: naru ei liikkunut enää ja kun nykäisin sitä kevyesti, en saanut vastausta. Nyt emme voineet kuin odottaa druidin paluuta. Ennen kuin kovin kauaa ehti edes kulua, tyrmän ovi aukesi jälleen ja muutama kääpiösotilas viittasi meidät mukaansa. He eivät tuntuneet huomaavan Thrasirin poissaoloa.

Meidät kuljetettiin jälleen saliin, jossa valtaistuimella istuva yrmy käppänä mulkoili meitä yhtä epäluuloisesti kuin ennenkin. Hänellä oli käsissään minun miekkani ja hän kysyi, mistä se oli peräisin. Kerroin totuudenmukaisesti sen olevan Diarmaidin vanhan asesepän Vernin takoma - tarinan mukaan kääpiöiltä opittuja taitoja käyttäen taottu - ja kääpiöruhtinas tuhahti sen olevan ala-arvoista työtä. Kenen tahansa muun sanomana olisin pitänyt moista kommenttia kateudesta syntyneenä, mutta se vähä mitä olin kääpiöiden itsensä metallisepän kyvyistä toistaiseksi nähnyt viittasi todella taitoihin joita muualta maailmasta ei löytynyt. Mikäli tilanne olisi ollut toisenlainen, olisin saattanut riemuita tilaisuudesta tavata moisia aseseppoja.

Kääpiöhallitsija kyseli meiltä edelleen samoja asioita kuin aiemminkin, ja Gweldon yritti mielistellä häntä sekä kehua hänen valtakuntaansa. Minä yritin olla voimatta pahoin. Kääpiöiden valtias ei vieläkään näyttänyt uskovan Gweldonin sanaa, vaan pelotteli meitä sitävastoin kaivoksilla ja nylkemisellä, onnistumatta kuitenkaan tekemään meihin suurtakaan vaikutusta. Niin meidät sitten palautettiin tyrmäämme, mutta rauhassa emme siellä saaneet kauaa olla: kääpiösotureita tuli noutamaan pois kaksi sotilasta joukostamme.

En aikonut antaa yhdenkään jäsenen seurueestamme joutua enää noiden parrakkaiden paholaisten armoille yksinään ja asetuin vastustamaan sotilaita, mutta pienestä koostaan huolimatta kääpiöt olivat huomattavan vantteria ja osoittivat valmiutta lyödä minut hengettömäksi kirveillään jos estäisin heitä tehtävänsä suorittamisessa. Sotilassaattajamme lähtivät ennemmin vapaaehtoisesti mukaan kun päästivät moista tapahtumaan: pää pystyssä nuo urheat miehet lähtivät sellistä (sikäli kun ahtaissa onkaloissa nyt pää pystyssä kukaan muu kuin kääpiö tai Feyn pystyi kulkemaan).

Joidenkin tuntien kuluttua (tosin ajan kulua oli maan alla perin vaikea arvioida) meille tuotiin jälleen padallinen puuroa, mutta tällä kertaa yksi sen tuojista, säkkikankaaseen pukeutuva palvelijan näköinen kääpiö, suostui puhumaan kanssamme. Hän kertoi meille heidän ruhtinaansa surmanneen sotilaamme, ja viha kuohahti minussa: valtaistuimella tässä luolassa istui kelvoton murhaaja, vain tavallisen ryövärin veroinen epatto, ja vannoin että hän tulisi vielä maksamaan teostaan.

Puuroa tuonut kääpiö tuntui myös pitävän hallitsijansa tekoa vääränä, ja kysyi meiltä, mitä tekisimme jos pääsisimme pois. Kerroimme hänelle jatkavamme mitä pikimiten matkaamme pohjoiseen estämään gheodialaisten suunnitteleman rituaalin, ja kääpiö sanoi, että kenties hän ja jotkin hänen tovereistaan voisivat auttaa meitä. Ilmeisesti ruhtinas ei ollut erityisen suosittu palvelusväen keskuudessa - huonon hallitsijan tunnusmerkki kaikkialla - ja tämä palvelusväki tuntui pitkänäköisemmältä kuin herransa.

Joitakin tunteja myöhemmin meidät haettiin kaikki pois tyrmästä, mutta tällä kertaa meitä ei lähdetty viemään valtaistuinsalia kohti, vaan ensin alaspäin ja sitten joihinkin hämmästyttävän sokkeloisiin ja ahtaisiin käytäviin. Ilmeisesti tämä oli meidän vapautuksemme, mutta vartijakääpiöt eivät puhuneet kieltämme emmekä voineet kysellä heiltä asioita, saatoimme ainoastaan ihmetellä näkemäämme. Vähäisestä valosta huolimatta näimme kummallisia asioita: mieleenpainuvin niistä olivat eräässä ohittamassamme salissa olleet olennot, jotka muistuttivat välimuotoa kääpiöstä ja myyrästä pienine silmineen ja suunnattoman suurine kuonoineen. En ollut koskaan edes kuullut moisista, ja uteliaisuuteni heräsi, mutta sillä kertaa en päässyt sitä tyydyttämään.

Lopulta pysähdyimme piskuisessa ja matalassa huoneessa, johon oli tuotu paljon tarvikkeita: meidän varusteitamme, sekä joitakin kääpiötekoa olevia pikkumiekkoja korvaamaan niitä tavaroitamme, joita kääpiöpalvelijat eivät olleet saaneet takaisin. Gweldon sai isoisänsä miekan takaisin ja minä huojennuin melkoisesti voidessani taas pukea säiläni vyölleni: silti mieleni oli musta kääpiöiden käsissä täysin turhaan surmattujen sotilaidemme tähden.

Aseidemme lisäksi saimme takaisin reppumme, ja sitten yksi kääpiörenki (kenties sama, joka oli puhunut kanssamme aiemmin, tosin kääpiöitä oli vaikea erottaa toisistaan) johti meitä edelleen hyvin kapeiden käytävien halki. Tulin kyselleeksi häneltä joitakin asioita matkamme aikana, ja hän kertoi tämän linnakkeen olevan vain pieni kyläpahanen kuten me sanoisimme: varsinaiset kääpiöiden kaupungit olivat kaukana pohjoisessa. Meidän reittimme ilmeisesti johti myöskin pohjoista kohti, ja kun viimein pääsimme tunneleista ulos avoimen taivaan alle, löysimme itsemme harvasta öisestä metsästä. Olimme kenties kuuden virstan päässä temppeliltä - kääpiötunneleissa olimme taittaneet todella pitkän matkan.

Tyrmässä olimme nukkuneet kokonaisen viikon edestä, eikä ketään meistä väsyttänyt suuremmin. Päätimme jatkaa matkaamme vielä pimeyden turvin. Hyvästelimme oppaamme ja toivoimme hänelle onnea: onkaloiden kelvoton hallitsija saisi varmasti raivokohtauksen tajutessaan vankiensa paenneen ja urheat vapauttajamme saattaisivat joutua vaikeuksiin. Päätin, etteivät he tulisi jäämään unohduksiin: jos suinkin voisimme, palaisimme kääpiökaivannon kautta ja korjaisimme muutamia vääryyksiä.

Aamun sarastaessa olimme yhä metsässä, mutta se oli jo harvennut melkoisesti. Pieni kierros kertoi meille, että olimme aivan vuorten juurella. Lisäksi lounaassa päin näkyi savujuova ehkä päivämatkan päässä meistä, luultavasti leiritulen synnyttämä. Arvatenkin sen luona majaili joko joukko gheodialaisia tai Gaswallon seurueineen; me olimme kuitenkin niin kaukana, ettemme heistä huolta kantaneet. Etelässä päin taivas oli tummien pilvien peittämä ja sää lupaili sadetta. Kävely hankalassa maastossa oli väsyttänyt meitä ja kävimme nukkumaan pariksi tiimaksi. Silmäilin huvennutta seuruettamme huoli sydämessäni: meitä oli enää seitsemän alun kymmenestä, eikä Thrasirilla ollut enää mitään helppoa keinoa löytää meitä. Vaikka druidi varmasti pärjäisi hyvin yksinäänkin, me tulisimme mitä luultavimmin kaipaamaan hänen apuaan.

---

<----

Sisällys

---->