24

Alkumatkasta maa oli kovin rämeinen ja etenemisemme hidasta. Mukanamme oli varsin paljon varusteita, ja Feyn väsyi parin päivän kulkemisen jälkeen omiensa painoon. Gweldon otti kantaakseen joitain tämän varusteita pelastaakseen korvamme helvetilliseltä voihkeelta ja valitukselta, joihin Feyn epäilemättä alkaisi pian turvautua.

Eräänä iltana osuimme vanhalle leiripaikalle, jossa suurehko joukko oli ollut ehkä kaksi päivää ennen meitä. He olivat olleet liikkeellä ratsuin ja raskain varustein - mitä luultavimmin Gaswallon joukkioineen. Heillä ei ollut meihin paljoa etumatkaa ja tässä maastossa ratsain liikkui lähes hitaammin kuin jalan. Me saattaisimme jopa saavuttaa heidät jos kulkisimme ripeästi, mutta heidän kohtaamisensa ei ollut lainkaan toivottavaa. Viisaampaa olisi yrittää seurata heidän liikkeitään tulematta havaituksi ja ehkä yrittää jotenkin selvittää, mitä he oikein aikoivat.

Lähetin toisen metsäkansalaisista ylös puunlatvaan katsomaan, näkyisikö missään silmänkantaman päässä nuotion savua, mutta tuloksetta. Nukuimme itse ilman tulta: näinkin kaukana pohjoisessa kesäyöt olivat riittävän lämpimiä siihen. Aamulla seurasimme aluksi Gaswallonin seurueen jälkiä, mutta ne näyttivät kiertävän hevosille suotuisamman maaston kautta. Niinpä jatkoimme suoraan Thrasirin osoittamaa reittiä.

Maa alkoi kohota ja muuttua mäkiseksi, mikä kieltämättä oli koko lailla parannus varsin rasittavan rämeen jälkeen. Thrasir ei osannut tarkalleen sanoa, kuinka pitkä matka meillä vielä oli edessämme, mutta olimme selvästi jo hyvin lähellä vuoriston juuria.

Kulkiessamme erään jyrkän kallion viertä silmäni näkivät liikettä muutaman metrin päässä yläpuolellamme, ja näin vilaukselta jyrkänteen laelta meitä ilmeisesti tarkkailleen hahmon, joka vetäytyi kivien taakse piiloon katseeltani. Nopeasti heitin köysivyyhtini päähän sidotun koukun kiinni kallion laella kasvavaan puuhun ja kapusin köyden avulla kiviseinää ylös, kertoen samalla tovereilleni mitä olin nähnyt. Kallion laella näin pienen hahmon katoavan metsän varjoon. Olisin ollut valmis jättämään asian silleen, mutta Gweldon oli lähettänyt metsäkansalaiset kiipeämään perääni ylös ja nousi itsekin parhaillaan kalliolle: hän sanoi tahtovansa tietää, mikä meitä oikein oli vakoillut. Niinpä lähdimme kaikki neljä seuraamaan salaperäistä olentoa puiden lomaan lopun joukostamme jäädessä alas odottamaan.

Jäljistä päätellen olento liikkui metsässä varsin kömpelösti ja häntä oli helppo seurata. Epäilykseni toimintaamme kohtaan kasvoivat hetki hetkeltä, ja yhtäkkiä kuin vahvistaakseen ne eteemme astui neljä lyhyttä, parrakasta ja huomattavan vantteraa olentoa nahkanutuissa. Käsissään heillä oli jalkajouset, jollaisia olin aiemmin nähnyt vain Bronwenilla. Muistin hänen tarinansa siitä, miten oli omansa hankkinut, ja tajusin olevani ensimmäistä kertaa eläessäni kasvokkain kääpiöiden kanssa.

Kääpiöt katselivat meitä hyvin epäluuloisesti ja Gweldon yritti selittää, ettemme me tahtoneet mitään pahaa. Ilmeisesti pienet parrakkaat olennot eivät kuitenkaan ymmärtäneet kieltämme, eivätkä sanoneet meille mitään, vaan puhuivat ainoastaan toisilleen hiljaisesti mutisten. Oli varsin ilmiselvää, että me olimme tunkeilijoita heidän alueellaan, joten kohteliaasti kumartaen palasimme takaisin muun joukkueemme luo.

Emme uskoneet kääpiöistä koituvan meille sen enempää vaikeuksia, koska kohtaamisemme oli kuitenkin sujunut hyvin rauhallisesti emmekä me olleet mielestämme käyttäytyneet uhkaavasti. Arviomme oli pahasti väärä.

Seuraavana yönä herästin unestani rapinaan ja Feynin pelästyneeseen ääneen. Kun avasin silmäni, näin vartiossa olleen sotilaan makaavan leirimme reunalla miekka kädessään usean jalkajousen vasaman lävistämänä ja ilmeisen hengettömänä. Loikkasin pystyyn ja laskin käteni oman miekkani kahvalle, mutta sitten näin usean jalkajousen kääntyvän suuntaani ja jätin aikeeni toteuttamatta. Leirimme oli joka suunnalta aseistettujen kääpiöiden ympäröimä ja oli ilmeistä, että mikä tahansa yritys taistella johtaisi nopeasti tuhoomme.

Vaikka sotilaamme surmaaminen oli kuohuttanut mieltäni, ei nyt ollut oikea hetki ryhtyä opettamaan kääpiöille tarpeettoman verenvuodatuksen rumia seurauksia. Annoimme itsemme tulla riisutuiksi aseista (joskin säilästäni luopuminen riipaisi) sekä kuljetetuksi pois leiristämme ensin metsään ja sitten läheisessä kallioseinämässä olevaan matalaan luolaan. Vaikka ulkoa päin olikin näyttänyt siltä, että luola oli ainoastaan kallion kyljessä oleva kolo muiden joukossa, se jatkui hyvin syvälle maan sisään karkeasti louhittuna ja varsin erilaisena kuin kääpiöistä kertovien tarinoiden uljaat holvit. Yritin vaihtaa pari sanaa Tomijun ja Gweldonin kanssa, mutta vangitsijoidemme murahdukset ilmaisivat, ettei puhumista katsottu hyvällä.

Joitakin satoja sylejä vuoren sisäpuolella tunneli aukesi suureen, soihduin valaistuun saliin. Sen katto oli holvimainen sekä hyvin korkea, ja aiemmin näkemiemme kaltaisten nahkanuttuihin pukeutuneiden kääpiöiden lisäksi täällä oli paikalla myös kiiltäviin ja kirkkaisiin metallipanssareihin pukeutuneita pieniä parrakkaita miehiä, joilla aseina oli jalkajousten asemasta sotanuijat ja kirveet. En ollut koskaan nähnyt moista kiiltoa ja sileyttä levypanssareissa, mutta niiden ihailemiseen ei nyt ollut aikaa tai halua.

Salin päässä oli korkea koroke, ja sillä melko yksinkertainen mutta jykevä valtaistuin, jonka eteen meidät kuljetettiin. Valtaistuimelta meitä tuijotti jäätävästi koristeltuun metallipanssariin sonnustautunut valkopartainen kääpiö, joka heti ensi töikseen kysyi meiltä yhteiskielellä, minne olimme piilottaneet varastamamme esineen.

Gweldon vastasi, ettei meillä ollut minkäänlaista tietoa mistään kääpiöiltä varastetusta esineestä ja yritti selittää matkamme tarkoitusta. Kääpiöiden hallitsija ei kuitenkaan tuntunut lainkaan halukkaalta kuuntelemaan häntä. Kävi ilmi, että vuorenalaisesta yhteisöstä oli aivan vastikään varastettu hyvin arvokas ja merkittävä kilpi, ilmeisesti ihmisten toimesta. Kääpiölordi oli vakuuttunut siitä, että me olimme joko varkaat tai yhteistyössä heidän kanssaan. Hän totesi meidän näyttävänkin rosvojoukolta. (Epäilemättä tämä johtui siitä, että olin matkaa huomioiden pukeutunut koko lailla tavallista vaatimattomammin, enimmäkseen yksinkertaisiin mustiin vaatteisiin; jos olisin vielä haissut pahalle ja omistanut villikarjun kasvot olisin muistuttanut pelottavan paljon Bronwenia.)

Gweldonin kaikki vakuuttelut kaikuivat kuuroille korville. Kääpiöhallitsijaa ei tuntunut kiinnostavan edes se, että aivan hänen maidensa lähellä gheodialaiset yrittivät manata esiin hornasta mahtavan demonilordin, eivätkä liioin mitkään meidän vetoomuksemme siitä, ettemme me edes tienneet täällä asuvan kääpiöitä tai todellakaan tarvitsisi heiltä mitään kilpeä saaneet vastakaikua. Partasuiden päällikkö kyllästyi lopulta kuuntelemaan meitä ja totesi, että kenties muutama päivä tyrmässä irrottaisi kielenkantojamme: sitten hän antoi sotilaidensa marssittaa meidät pois salista syvemmälle vuoren uumeniin. Meidät sysättiin sisään raskaasta rautaovesta karkeasti louhittuun luolaan, ja jätettiin lukkojen taakse.

---

<----

Sisällys

---->