23

Olin vakavasti harkitsemassa siirtymistä itse metsästämääni ja valmistamaani ruokaan, kun Feyn tuli hieromaan rauhaa. Sotilas Gwilym ei hänen mukaansa ollut hänelle paras mahdollinen taisteluopettaja: tämä oli tottunut työskentelemään muiden sotilaiden kanssa, eikä juuri osannut sopeuttaa tekniikkaansa toimimaan päätä lyhyemmän ja puolet kevyemmän tytön käsissä. Feyn pyysi minua jatkamaan miekkailuopetustaan, ja minä sanoin suostuvani mikäli minun ei tarvitsisi enää yrittää syödä palaneita käpyjä. Niin palasimme jonkinlaiseen sopuun kapteeni Searlin ottaessa Gweldonin opetuksen harteilleen.

Kapteeni oli paitsi kokenut taktikko myös hyvin pätevä miekkailija, ja muutenkin hänellä oli jakaa useita mielenkiintoisia kokemuksia tyhjinä hetkinä. Hän oli niinikään käynyt Gheodiassa toimiessaan vuosia sitten kuninkaan tiedustelijana, aina pääkaupungissa Gwaidorissa sekä siellä sijaitsevassa keisarin linnassa asti, ja kertoi karmivia tarinoita linnan alla olevista vanhoista vankityrmistä, joiden jopa hyvin vakaa ja rauhallinen kapteeni uskoi olevan täynnä kadotettuja sieluja. En varsinaisesti pitänyt tätä vaikeana uskoa.

Gweldon puolestaan kertoi Trinestä noutamiensa uusien kirjojen sisältävän tietoa juuri niistä taioista, joita hän oli etsinytkin: keinoista vastustaa muuta magiaa. En ymmärtänyt hänen selityksestään juuri muuta kuin sen, että kirjan mukaan vastataikuutta säteilevän sauvan lyöminen maahan oli gheodialainen sodanjulistus, ja sen, että hän uskoi pian osaavansa itse tehdä loitsun jolla voisi kumota toisen loitsijan magiaa. Noin viikkoa myöhemmin hän ilmoitti minulle myös onnistuneensa tässä: nyt hän osasi taian, jolla voisi kumota muiden langettamia loitsuja.

Kevään ollessa jo lopuillaan viestinviejä toi meille sanan Trinestä. Sinne oli kuulemma saapunut vanha ja korkea-arvoinen druidi, joka haeskeli minua tai Gweldonia - syytä ei tiedetty. Gweldon, jota toimettomuus alkoi jo hieman kaivella, lähti Feyn mukanaan (tällä kertaa luvan kanssa ja etukäteen aikeistaan ilmoittaneena) Trineen tapaamaan miestä. Runsaan viikon kuluttua Gweldon palasi, mukanaan hämmentäviä uutisia.

Druidi - nimeltään Thrasir - oli hakenut meitä jo jonkin aikaa, koska hänellä oli gheodialaisten aikeista tietoa, jota juuri kukaan muu ei suostunut kuuntelemaan saati uskomaan. Hänen mukaansa se, mitä gheodialaiset olivat Widmarkista hakeneet, ei ollutkaan haudattuna Alainiassa sijaitseville vuorille, vaan kauemmas pohjoiseen, rajavirran alkulähteiden seudulle. Gheodialaiset olivat viimein itsekin oivaltaneet tämän ja siirtäneet nyt voimavaransa sinne.

Rhonwenin metsän druidit eivät olleet enää asiasta kiinnostuneita koska mitään ei varsinaisesti enää tapahtunut heidän naapurissaan. Thrasirin mukaan gheodialaisten hakema olento - jonkinlainen demoniruhtinas, kuinkas muuten - oli kuitenkin äärimmäisen vaarallinen oli se missä päin maailmaa hyvänsä, ja hän oli kertonut jumalten lähetäneen hänelle unissa käskyn pysäyttää gheodialaiset. Hän oli päätynyt hakemaan minua ja Gweldonia, koska uskoi ainakin meidän kuuntelevan häntä ja kenties pystyvän tekemäänkin asialle jotain.

Feyn oli lähtenyt Alanoon hakemaan hänen majesteettinsa kuninkaan suostumusta matkalle, ja Gweldon aikoi myös lähteä pääkaupunkiin Trinen kautta. Huolimatta epäilyksistäni (mistä voisimme olla varmoja, että Thrasir oli rehellinen, tai edes järjissään?) minun oli myönnettävä, että tavallisesti pelkkä moisen tapahtuman mahdollisuus olisi riittänyt saamaan minut liikkeelle. Kuitenkin tällä hetkellä vastuullamme oli yhä hänen majesteettinsa kuningattaren turvallisuus, ja minä en piilopirtistä lähtisi minnekään ennenkuin kuningas itse lähettäisi tänne muuta väkeä sekä minulle vapautuksen nykyisestä tehtävästäni. Juuri tätä Gweldon sanoi Feynin olevan parhaillaan Alanossa selvittämässä.

Gweldon vietti tuskin edes päivää mökissä ennenkuin lähti jälleen liikkeelle - ensin Trineen noutamaan Thrasirin mukaansa, ja sitten Alanoon. Sinne minä ja Tomiju saapuisimme kohtaamaan heidät mikäli kuningas vapauttaisi meidät tehtävistämme.

Jälleen kerran ajatus matkalle lähtemisestä täytti minut innostuksella, ja kärsimättömänä odotin seuraavat päivät sanantuojaa saadakseni luvan poistua. Jonkin ajan kuluttua sellainen saapuikin, ja jotakuinkin siltä istumalta hyvästelin hänen majesteettinsa sekä Searlin, ja läksin Tomijun kanssa matkaan.

Alanon kaupunki näytti sinne saapuessamme koko lailla erilaiselta kuin sen viimeksi nähdessämme. Kesän alun mukanaan tuoman vihreyden lisäksi ilmapiiri oli voitonriemuinen: kuulimme hänen majesteettinsa kuninkaan juuri palanneen voitokkaana suuresta etelärajalla käydystä taistelusta. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa tavata meitä, ja olimme jo saaneet luvan lähteä pohjoiseen; niinikään mukaamme oli lähdössä neljä sotilasta avuksi taisteluissa, sekä kaksi metsäkansalaista jousiampujiksi ja parantajiksi. En varsinaisesti käsittänyt, minkä vuoksi meidän pitäisi raahata mukanamme ketään ylimääräistä: taisteluista selviää varsin hyvin ilman apuakin, vaikka parannustaidoista saattaisi hyötyä ollakin.

Myös Thrasir oli lähdössä mukaamme. Hän oli ehkä nelissäkymmenissä oleva mies, varsin hyväkuntoisen, vireän oloinen ja arvokkaasti käyttäytyvä, ja pukeutui tyylikkääseen valkoiseen sulista tehtyyn viittaan; hänen sauvansa nupissa oli tyylitelty kotkan pää. Hän kertoi meidän määränpäämme olevan muinainen temppeli Aflin-nimisessä paikassa hyvin kaukana pohjoisessa; matka olisi paras suorittaa rajajokea pitkin. Feyn kertoi myös Gaswallonin olevan suuntaamassa samaan paikkaan, aikeenaan kuninkaan neuvonantajien arvioiden mukaan hankkia itselleen suunnattomat voimat jollakin hyvin hämärällä rituaalilla. Feynin mukaan kuninkaan luottamus Gaswalloniin oli käytännössä mennyttä, ja jos törmäisimme häneen, pitäisimme häntä vihollisenamme.

Vaikka sainkin jonkin verran tyydytystä tiedosta, että ensiarvioni Gaswallonista oli ollut paikkaansapitävä, ajatus veneellä tehtävästä matkasta huolestutti minua; Tomijua kaksin verroin. Kuitenkin me kulkisimme ainoastaan jokea pitkin ja voisimme ajaa veneen rantaan joka ilta. Veneessämme oli lisäksi katettu tila johon Tomiju voisi suojautua mikäli ulkona olisi liian kosteaa. Rakkaallani oli silti epäilyksiä matkan suhteen ja sanoin hänelle ymmärtäväni, mikäli hän ei tahtoisi mukaan: kuitenkin ilmaisin myös toiveeni, että hän matkustaisi kanssamme. Parin viime kuukauden aikana olin vähitellen alkanut tottua siihen, että Tomiju oli seurassani ja ajatus jälleen yhdestä pitkästä erosta oli särkeä sydämeni. Asia oli samoin myös Tomijun kannalta ja lopulta hän päätti tulla mukaamme.

Lähdimme matkaan kesän ensimmäisinä päivinä. Veneemme purjehti rajajokea ylöspäin suotuisten tuulten saattelemana; luultavasti Thrasirin taikuudella oli osansa asiassa. Olimme kaikki varsin kiitollisia myötätuulesta, sillä muutoin olisimme joutuneet soutamaan vastavirtaan valtavan matkan. Päivisin taitoimme matkaa, yöt olimme ankkuroituna; muut nukkuivat veneessä, Tomiju ja minä rannassa. Lämmin ja vehreä alainialainen kesä ympärilläni, seikkailu edessäni ja rakkaani sylissäni kaikki jäljet kuluneen puolen vuoden mustuudesta ja synkkyydestä pyyhkiytyivät pois. Sota tuntui voitetulta, tiellämme olevat vaarat ja vaikeudet vain kiinnostavilta haasteilta. Tomijuni oli lumoavampi kuin koskaan, enkä enää milloinkaan tahtonut pois hänen luotaan: hänen silmiensä ja mielensä peilaamina kaikki maailman ihmeet tuntuivat vielä entistä monin verroin ihmeellsemmiltä.

Pohjoiseen meitä kuljettavat tuulet toivat veneemme ennen pitkää Widmarkin sille kaistaleelle, jonka halki gheodialaiset joukot kulkivat. Siellä sijaitsi myös Tienvarren majatalo, ja lähetimme erään sotilaistamme vilkaisemaan, joko velhopiiri oli muuttanut. Alunperin olimme harkinneet yöpymistä majatalossa, mutta vaikka velhoista ainakin Ramond oli yhä paikalla, oli tavernassa myös gheodialaisia sotilaita, joten katsoimme viisaammaksi pysyä poissa sen luota ja purjehdimme yön aikana sen ohitse.

Lopulta Widmark, ja sen myötä Alainia jäi taaksemme. Olimme nyt kesyttömillä pohjoisen mailla, joita kukaan kuningas ei hallinnut. Rajajoen kummankin puolen kohosi tiheä havumetsä, jonka lomassa näkyi aina välillä hirsitaloista koostuva kyläpahanen. Joissakin näissä pysähdyimme täydentääksemme varastoja ja kyselläksemme seuduista. Kylien väki suhtautui meihin varoen - ei ihme, olimmehan aseistettuja muukalaisia - mutta osoittauduttuamme rauhantahtoisiksi tulimme heidän kanssaan hyvin toimeen.

Eräässä kylässä kuulimme uutisia rosvojoukosta, joka saattoi olla Gaswallon joukkueineen. Varmuutta tähän emme kuitenkaan saaneet. Toisessa kylässä meitä kehotettiin olemaan jatkamatta pohjoiseen, ja kun kysyimme miksi, meille kerrottiin, että siellä asui lohikäärme. Tämä väite sai sydämeni sykkimään kiivaammin: niin kauan kuin jaksoin muistaa, olin toivonut joskus omin silmin näkeväni oikean lentävän petoliskon ja kenties jopa taistelevani sen kanssa kuin itse kuningas Alain. Yritin kysyä kyläläisiltä lisää, mutta he eivät osanneet paljoa kertoa, ainoastaan sen, että käärme oli herännyt viime talvena pitkästä unestaan.

Tomiju hämmästeli ihmisten suhtautumisesta lohikäärmeeseen, Yatarassa kun niiden kerrottiin olevan verenhimoisten ja äärimmäisen vaarallisten petojen sijasta viisaita ja ylhäisiä olentoja, jotka olivat opettaneet ihmisille monia tärkeitä asioita menneisyydessä. Tulin itse siihen tulokseen, että olivat lohikäärmeet sitten kumman laisia hyvänsä, paloin halusta kohdata sellaisen.

Saavuimme paikkaan, jossa rajajoki syntyi kahden pienemmän virran yhtyessä, ja Thrasir ohjasi meidät jatkamaan itäisempää pitkin. Kauaa emme enää voisi jatkaa matkaa veneellämme; virtaus oli jo käymässä melko kiivaaksi ja joki kivikkoiseksi. Kymmenen päivää kuljettuamme päätimme viimein jättää veneemme ja jatkaa jalkaisin. Hinasimme purtemme rantaan ja peitimme sen satunnaisilta katseilta. Sitten aloitimme pitkän taivalluksen kohti pohjoisia vuoria.

---

<----

Sisällys

---->