Etusivu
Päähenkilö
Henkilöt
Sisällysluettelo
<-- Edellinen
Seuraava -->
22
Tarkat menetyksemme selvisivät seuraavien päivien aikana. Olimme menettäneet viidestäsadasta sotilaastamme runsaat kaksisataa, ja toiset kaksisataa olivat haavoittuneita mutta tulisivat jäämään henkiin. Myös kaupunkilaisista moni oli saanut surmansa taistelussa. Koska uutta hyökkäystä ei kuitenkaan ollut tulossa, näytti siltä, että Alainian itäraja oli sittenkin kestänyt.
Gweldon oli vuoteenomana useita päiviä, joten johtotehtävät jäivät yksin minun harteilleni. Sain juosta ympäri kaupunkia sellaisella kiireellä, että tuskin ehdin edes syödä tai nukkua; onneksi sentään seudulla ei enää taisteltu ja paenneet viholliset oli ajettu rajan itäpuolelle. Jonkin verran he yrittivät sieltä käsin yhä ryöstöretkiä tehdä, mutta vailla menestystä tai edes suurempia mahdollisuuksia. Myös Alanon ja Aldricin rajalla sota oli uuden vuoden jälkeen puhjennut uuteen liekkiin.
Kun asiat Cestyllissä alkoivat palata lähestulkoon normaaliksi, Gweldon lähetti hänen majesteetilleen kuninkaalle tiedustelun siitä, olisiko hänen seurueineen vielä jäätävä sinne vai lähtisimmekö me jälleen kuningattaren suojaksi. Kuten olimme epäilleetkin, hänen majesteettinsa jätti miellusti Cestyllin kenraaliensa vastuulle ja määräsi meidät jatkamaan puolisonsa vartiointia. Niinpä heti Gweldonin palatessa jalkeilleen hän, minä ja Tomiju lähdimme Cestyllistä sotilaiden asussa kohti Feynin vanhempien ratsutilaa.
Gheodialaisten portin eteen lyömän taikasauvan Gweldon otti mukaansa. Hän pohti, oliko sen vastataikuus ollut syynä siihen, että hänen oma taikuudelta suojaava amulettinsa oli tuhoutunut. Mietimme myös, voisiko sauvasta kenties valmistaa vastaavanlaisia suojakaluja, ja Gweldon päätti kysyä asiaa Ramond-velholta jahka tämä tulisi kesällä käymään Trinessä tutustumassa Dernthainin suvun kirjastoon.
Sää oli uuden vuoden jälkeen tasaisesti lämmennyt ja kevät valtaamassa Alainian eteläosia vaivihkaiseen mutta vikkelään tapaansa. Feynin vanhempien ratsutilalle matkustimme yhden ainoan pitkän päivän aikana, ja saavuimme perille yön tunteina. Feynin isä Gerand nousi myöhäisestä ajankohdasta huolimatta vastaanottamaan meitä: hän kertoi tyttärensä vieraineen olevan yhä paikalla (ja myös tiesi vieraansa henkilöllisyyden, mikä osaltaan selitti hänen ahkeruutensa) sekä kaiken tilalla sujuneen moitteettomasti.
Seuraavana aamuna tapasimme Feynin sekä hänen majesteettinsa, joka palvelusväelle esiintyi tytön opettajana. Feyn oli pukeutunut kuin nuori poika, ja kun ihmettelin mitä hänen äitinsä moisesta ajatteli, Feyn väitti tämän vain olevan hyvillään muutoksesta. Huolimatta siitä, että kuvittelisin minkä tahansa muutoksen sukulaiseni enimmäkseen sietämättömässä luonteessa olevan parannus aiempaan myös vanhempien mielestä, en silti täysin uskonut Jicaelin olevan aivan niin innostunut tyttärensä uudesta elämänasenteesta kuin minulle väitettiin. Hänen majesteettinsa oli halukas lähtemään liikkeelle tilalta, ja niinpä vahvistuksinamme pari joutilasta palvelijaa sekä kuninkaan kaartista valittu kaksikko suuntasimme pohjoiseen, lähelle Rowmarkin rajaa, jossa sijaitsi eräs kuningashuoneen piilopirteistä.
Matkattuamme syrjäisiä pikkupolkuja joitakin päiviä saavuimme melkoisen tilavalle mökille, jonne hänen majesteettinsa oli asettumassa kevään ajaksi. Varsinaista vartiointia emme paikalle vähäisellä miesvahvuudellamme saisi, joten meidän oli tyytyminen siihen, etteivät kaikki paikallaolijat olisi koskaan yhtä aikaa unessa. Onneksi mökki oli hyvin syrjässä kaikesta, ja sen löytäminen edes määrätietoisen etsinnän tuloksena olisi varsin vaikeaa. Lähin kaupunginomainen paikka oli Trine, jonne ratsastamiseen kuluisi kolmisen päivää. Olimme ilmoittaneet kuninkaalle, että mikäli hän tahtoisi meidän ottavan häneen yhteyttä hän lähettäisi Dernthain linnaan määräyksen vetää salkoon Diarmaidin vanhan viirin; siitä saisimme tiedon kenties viikon kuluttua mökin ja muun maailman välillä kulkevien luotettujen viestinviejien kautta.
Jälleen kerran olimme rauhassa myrskyn silmässä, emmekä voineet juuri muuta tehdä kuin odottaa. Tällä kertaa en kuitenkaan antaisi toimettomuuden ajaa minua melankoliaan, vaan ryhdyin innokkaasti tekemään joitakin asioita jotka olivat kaivanneet hoitamista jo kauan. Ensimmäiseksi ryhdyin opettamaan Gweldonille miekkailua. Vaikkei serkkuni suinkaan huono aseenkäsittelijä ollutkaan, oli hänen tyylinsä hyvin puolustuspainotteista ja siitä puuttui yllätyksellisyys. Koska hän osasi jo terän käytöstä riittävästi perusteita, saatoin alkaa opettaa hänelle vaikeampia ja vaativampia asioita. Tein parhaani kouluttaakseni hänet ajattelemaan miekkaa itsensä jatkeena eikä ainoastaan metallinkappaleena jolla yritettiin halkaista vastustajan kallo, ja yritin opettaa häntä murtautumaan ulos jäykän miekkailuopetuksen kaavoista.
Samalla Feyn jatkoi omia opintojaan soturin tiellä, opettajanaan kaartin sotilas Gwilym. Kapteeni Searl katsoi Feynin miekkailuyrityksiä epäluuloisena, ja mutisi, ettei miekkailu sopinut tytölle. Olisin ollut hänen kanssaan samaa mieltä, mutta muistin yhä että ainoastaan Feynin vähäinen koulutus miekan kanssa oli syy siihen, että hänen majesteettinsa kuningatar Llyn oli selvinnyt elossa murhayrityksestä.
Miekkailuharjoitusten ohella Gweldon käytti aikaansa lukemalla paria myllynkiven kokoista nahkakantista teosta taikuudesta. Suoja-amuletin menettäminen oli saanut hänetkin kaipaamaan jotain uutta keinoa suojautua vihamielisiltä loitsuilta, ja hän toivoi löytävänsä kirjoista jonkin keinon tähän. Taikuudelta, erityisesti lumouksilta, suojautumisen opetteleminen oli minullakin mielessä, ja yritin Gweldonin sekä Tomijun avulla pohtia Ramond-velhon Tienvarren majatalossa antamia hämäriä vihjeitä, niitä kuitenkaan paljoa ymmärtämättä. Eräässä vaiheessa mieleeni kuitenkin syntyi ajatus taikuuden vertaamisesta miekkailuun: oppiakseen suojautumaan miekalta on osattava itsekin käyttää miekkaa, ja kenties voidakseen suojautua loitsuilta on itsekin osattava loitsia.
Tämä tarkoitti sitä, että mikäli mielin jotenkin harjaannuttaa mieleni selviämään lumouksista tai muista velhojen metkuista, olisi minun yritettävä itse opetella hieman taikuutta - vastenmielinen ajatus, mutta epäilyttävän todentuntuinen. En kuitenkaan ainakaan vielä tahtonut sännätä suinpäin moiseen, mutta päätin, että seuraavan kerran kohdatessani velhon kysyisin tältä näkemystä asiasta, enkä antaisi hänen selvitä pelkästään sanomalla jotain hienolta ja mystiseltä kuulostavaa.
Ulkopuolisesta maailmasta meille saapui silloin tällöin viestinviejiä uutisia mukanaan. Alanon ja Aldricin välillä taistelut jatkuivat, eikä kumpikaan osapuoli ollut selvästi voitolla. Widmarkissa kansalaiset olivat alkaneet taistella gheodialaisia tunkeutujia vastaan, mutta toistaiseksi ilman suurempaa menestystä. Itäraja oli ilmeisesti edelleen turvattu, tai ainakaan sieltä ei korviimme kantautunut mitään hälyyttäviä uutisia. Niinikään gheodialaisten aikeet pohjoisessa olivat edelleen hämärän peitossa.
Kevät kului ja lumet sulivat. Vietettyämme pari viikkoa piilopirtissä Gweldon totesi kaipaavansa Trinestä joitain muita kirjoja luettavakseen, ja lähti käymään siellä. Hetken hänen lähtönsä jälkeen havaitsin myös Feynin lähteneen hänen mukaansa, ilmoittamatta kenellekään meistä ja kysymättä liioin Gweldonilta mitään. Kirosin tyhjäpäisen sukulaiseni karhun suuhun - ei hänen lähtönsä varsinaisesti mitään haitannut, mutta se, että hän ei ollut taaskaan ilmoittanut kenellekään aikeistaan sai minut raivoihini. Moisen vastuuttomuuden oli kertakaikkiaan loputtava, ja niinpä kun Gweldon ja Feyn viikkoa myöhemmin palasivat ja Gweldonin myönnettyä, että Feynin mukaan tulo oli hänellekin ollut täysi yllätys siihen asti kunnes tyttö taas kesken matkan ilmestyi jostakin, päätin opettaa Feynille mihin hänen käytöksensä johtaisi. Kutsuin hänet mökin pihamaalle, annoin hänelle hänen harjoitusmiekkansa ja sitten kävin hänen kimppuunsa omallani niin hurjan ja raivokkaan näköisesti kuin suinkin osasin.
Feyn ei puolustautunut alkuunkaan hyvin, joten annoin hänelle pari kivuliasta mustelmaa ja sitten puhuin hänelle suuni puhtaaksi kiivaaseen sävyyn. Kerroin hänelle, että jos hän todellakin mieli seikkailua, hän saisi alkaa käyttäytyä niin, että häneen voisi jossain määrin luottaa eikä kuten mikä tahansa typerä pikkulapsi joka säntäilee oikkujensa mukaan minne milloinkin. Jos hän mieli Gweldonin mukaan, hän olisi saanut ilmoittaa siitä sekä meille että Gweldonille, jolloin tämä olisi voinut etukäteen varautua siihen, että matkalla on mukana toinen ihminen, ja suunnitella menonsa sen mukaan. Mikäli hän tahtoi tulla joskus kohdelluksi jonakin muuna kuin hölmönä hempukkana hänen oli syytä osoittaa olevansa jotain muuta - sanoin myös, että tulevaisuudessa minä aikoisin suhtautua häneen kuin aikuiseen ihmiseen, ja pieksäväni hänet joka kerta kun hän tekisi jotain täysin mieletöntä. Kerroin myös, että mikäli hän ei pitäisi siitä, hänellä oli myös miekka ja täysi oikeus puolustautua; tietysti hän voisi myös palata vanhempiensa luo.
Kysyin Feyniltä myös, miksi hän oikein oli seurannut Gweldonia. Hän kertoi minulle, että hänen tehtävänsä oli pitää tästä huolta. Ottaen huomioon, että Feyn pystyi juuri ja juuri pitämään huolta itsestään mikäli tilanne ei olisi tavallisia kylätansseja hurjempi, en osannut suhtautua tähän kovin vakavasti: kysyin, mistä hän oli moisen tehtävän saanut, ja hän vastasi jotain täysin epämääräistä. Ilmeisesti hän oli keksinyt sen liian vilkkaasta mielikuvituksestaan. Hän ei myöskään ottanut jakamaani kurinpalautusta erityisen hyvin, ja seuraavat päivät sain poimia Feynin minulle laittamasta ruuasta kiviä ja oksia voidakseni syödä sitä.
| <---- | Sisällys | ----> |