21

Kukonlaulun aikaan Tomiju, Gweldon ja minä palasimme levänneinä komentokamariin. Meillä kaikilla oli nyt yllämme rengaspaidat ja Alainian asetakit ja epäiln vahvasti niiden tulevan tarpeeseen. Kuningattaresta ei ollut kuulunut mitään, mikä oli luultavasti hyvä merkki; hänen pitäisi olla tähän mennessä turvallisesti Feynin vanhempien tilalla. Etelässä laivat olivat juuri rantautumassa ja ratsuväkemme kohtaamassa niistä nousevat miehet. Auringonnousu paljasti meille itäisellä kentällä järjestäytymässä olevat vihollisen joukot: niitä näytti olevan joitakin satoja meidän kahta sataamme vastaan.

Vihollisen joukosta erkani yksinäinen ratsumies joka laukkasi muuria kohti. Gweldon ja minä lähdimme ulkopuolelle kuulemaan, josko hän aikoisi ladella joitakin mahtipontisia antautumisvaatimuksia joihin voisimme vastata asianmukaisen halveksuvasti. Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan miehen aikomus. Muurin edustalle päästyään hän loi yhden kylmän silmäyksen kaupunkiin ja kohotti aseensa - mustan koristeellisen sauvan, me nyt erotimme - ja kovaan ääneen huutaen iski sen maahan portin edustalle. Mies näytti gheodialaiselta velholta, mutta sauvan merkitystä emme tienneet. Joka tapauksessa sillä hetkellä kun se iskettiin maahan, lähti vihollisen armeija nelistämään muureja kohti.

Sauvan tuonut velho kääntyi takaisin ja jousimiehemme ampuivat häntä kohti, mutteivät osuneet: jokin lumous varmaan suojeli häntä. Gweldonin katse kiinnittyi sauvaan, ja yhtäkkiä hän huusi itselleen köyttä. Käsitin heti mitä hän aikoi, ja vaikka ajatus oli uskalias, oli Gweldon ainoa meistä joka siihen kykenisi. Ojensimme hänelle köyden toisen pään, jonka varassa hän laskeutui ripeästi jäistä muuria alas ja juoksi sauvan luokse. Jos se todellakin oli gheodialainen taikaesine, ei se voinut tietää meille hyvää, mutta sen tuhoaminen olisi vaarallista kenelle tahansa paitsi Gweldonille, jolla edelleen oli häntä kaikelta taikuudelta suojaava amuletti.

Gweldon saavutti sauvan ja veti miekkansa esiin. Yhdellä voimakkaalla iskulla hän löi mustan puun poikki. Sauvankappaleet hän poimi mukaansa, ja sitten hän rynnisti takaisin muurille, vihollisen nuolien alkaessa sataa uhkaavan lähelle. Parin hallitsijansa urheudesta hämmästyneen sotilaan kanssa nostin kreivin takaisin ylös ja siirryimme sisätiloihin selvittämään, mitä olimme juuri noutaneet. Tomiju oli paras meistä tutkimaan sauvan luonteen, mutta moinen saattaisi olla vaarallista. Itsensä kanssa hetken kamppailtuaan Gweldon ojensi hänelle taikuudelta suojaavan amulettinsa tutkimuksen ajaksi; sen kanssa rakkaani vetäytyi kellariin selvittämään löytömme saloja.

Gheodialaisista palkkasotureista ja itäisten heimojen miehistä koostuva joukko saavutti muurin vain vähän nuoltemme harventamana. Samaan aikaan muurien sisäpuolella puhkesi pieni kahakka, kun ilmeisesti kaupungissa jo aiemmin olleet soluttautujat pyrkivät porteille avatakseen ne, mutta heidät pysäytettiin. Porttimme pysyivät viholliselle kiinni eivätkä muurinsärkijätkään niihin pystyneet, joten vihulaiset joutuivat kipuamaan muurien ylitse ja kohtaamaan sotilaamme niiltä laskeutuessaan. Muurin päälle levitetty jääpeite suisti joitakin tunkeutujia kuolemaansa, mutta hyökkääjiä oli valtavasti ja he olivat ketteriä kuin oravat. Aivan liian monia pääsi Cestyllin kaupunkiin kohtaamaan sotilaamme.

Komentokammiossamme minä ja Gweldon käyttelimme aina ehtiessämme jousta nuoliaukkojen lävitse ja harvensimme hyökkääjien rivejä. Kuten olimme arvelleetkin, oli tunkeutujien ensimmäisiä tavoitteita avata portit, ja pian joukko heitä pääsikin lähelle torneja, josta käsin niitä käytettiin. Mutta koneisto oli purettu eikä portteja voinut avata sisältäkään käsin. Sotilaamme telkesivät vartiotorneihin tunkeutujat sisään ja jättivät heidät sinne, mutta he murtautuivat pian takaisin ulos kaduille kylvämään tuhoa.

Gweldon janosi lähteä itse kaupunkiin osallistumaan taisteluun, ja vaikka itseänikin inhotti olla turvassa kivimuurien sisällä kun sotilaat taistelivat elämästään, en sallinut hänen enkä itseni lähteä. Meidän tehtävämme oli antaa käskyjä ja johtaa joukkojamme, emmekä voisi tehdä sitä kaupungin kaaoksessa tai haavoittuneina. Tomiju palasi luoksemme kertomaan, että gheodialainen sauva piti sisällään vahvaa vastataikuutta samalla tavoin kuin Gweldonin amuletti, jonka rakkaani palautti omistajalleen. Sauvan tarkoitusta emme osanneet arvata, joten annoimme sulkea sen kirstuun lukitussa kellarihuoneessa: mikäli sen kautta yrittäisi jokin demoni ryömiä linnaan, se saisi kaivautua teräksen ja kiven läpi.

Kaduilla sotilaamme olivat saamassa hyökkääjän nujerrettua, kun vihollisen toinen aalto lähti vyörymään idästä kaupunkia kohti. Siinä oli lähes yhtä paljon miehiä kuin ensimmäisessäkin, ja jollain pirunkeinolla toinen Cestylliin johtavista porteistakin oli saatu auki. Meidän väkemme oli kärsinyt raskaita tappioita, eikä varmasti kestäisi toista samanlaista vyöryä ilman vahvistuksia.
Lähetin pikaviestinviejän ilmoittamaan rannikolla olevan ratsuväkirykmentin komentajalle, että kaupungissa taistelijat tarvitsivat kipeästi vahvistuksia. Sitten taivaanrantaa tarkkaillut Gweldon huomautti, että vihollisen leirit näyttivät täysin tyhjiltä. Kolmatta aaltoa ei enää tulisi, ja itse asiassa vaikutti siltä, että paikalla komentoleirissä olivat enää vihollisen korkeimmat päälliköt suojanaan tuskin edes kourallista miehiä.

Jos saisimme jollakin keinolla iskettyä sinne, voisimme vangita tai tuhota hyökkääjien päällikön, mutta matkaa oli pari virstaa emmekä koskaan saisi riittävästi joukkoja ulos kaupungista tai nopeasti paikalle. Gweldon virkkoi, että me kahdestaan voisimme kenties hävittää komentopaikan, ja minä olin nielaista kieleni järkytyksestä. Monet tapaamani ihmiset ovat pitäneet minua rämäpäisenä, mutta serkkuni ajatus tuntui ensialkuun hullummalta kuin mikään edes minun koskaan selvänä keksimäni. Leiriin pääseminen avoimen maaston ylitse olisi vaikeaa: kiertämiseen ei ollut aikaa ja jos me juoksisimme koko parin virstan matkan täyttä karkua onnistuaksemme ehkä jonkinlaisessa yllätyksessä, olisimme liian väsyneitä nostaaksemme miekkaa. Hevosiakaan emme muurin toiselle puolelle saisi - portilla käytiin edelleen ankaraa taistelua ja tie sen läpi oli täysin tukossa.

Sitten minä sain vuorostani nerokkaan ajatuksen: me voisimme käyttää ratsuinamme ihmisiä. Kookas mies, joka ei ollut vielä taistelun uuvuttama, jaksaisi hyvinkin juosta toinen selässään pari virstaa, varsinkin jos hänellä olisi koko sen ajan terä kurkulla tuomassa lisämotivaatiota. Meidän ei tarvitsisi kuin napata vangiksi pari suurikokoista ja hyväkuntoista vihollista ehjinä: heidät me saisimme muurin yli ilman ongelmia, ja voisimme ratsastaa heidät uuvuksiin pysyen itse virkeinä.

Komentokammion muu väki ei tuntunut uskovan meidän olevan tosissamme, kunnes ilmoitimme linnan vartiokaartille, että liittyisimme itse taisteluun ja odottaisimme heidän tekevän samoin. Kaupungissa tilanne näytti varsin huonolta, ja jokaista pystyvää miestä tarvittiin nyt enemmän miekka kädessä kuin johtotoimessa. Sana lisäjoukoille oli lähetetty: tuli sieltä apua tai ei, tilanne oli poissa meidän käsistämme. Niinpä usean kuninkaan eliittisotilaan kanssa minä ja Gweldon poistuimme linnasta kaduilla raivoavaan mittelöön, tavoitteenamme paitsi lyödä vihollista myös yrittää vangita kaksi suurta körilästä toimimaan ratsuinamme.

Ulkopuolella vallitsi melkoinen kaaos. Aseistetut kaupunkilaisetkin olivat jo monessa paikassa joutuneet mukaan taisteluun sotilaiden kaaduttua, ja vihollisia tuntui olevan kaikkialla. Gweldon käytti kahta miekkaansa, minä säilääni, ja yhdessä leikkasimme tunkeutujien miesvahvuuteen tuntuvia rakoja samoin kuin mursimme heidän hyökkäystään monesta kohtaa. Silti pelkkä lukumääräinen ylivoima olisi jyrännyt meidät ylitseen, ellei tilanne olisi viimein muuttunut. Etelästä päin alkoi kuulua sotatorvien soittoa: rannikolla taistellut ratsuväki oli palaamassa, vieläpä varsin suurella joukolla. Yhtäkkiä ylivoima olikin meidän puolellamme ja vihollinen joutui taistelemaan henkensä edestä.

Uuden innon vallatessa sotilaamme Gweldon käski minut mukaansa ja raivasi tiensä lisäjoukkojen luo. Hän komensi kuusi miestä mukaamme, ja lähti muureille. Tajusin hänen tahtovan lähteä iskemään vihollisen komentopaikkaan; nyt meidän ei enää tarvitsisi toimia niin tulenpalavalla kiireelläkään, sillä taistelu kaupungissa kulki omalla painollaan eikä meitä enää siellä varsinaisesti tarvittu. Köysien avulla kiipesimme muurin toiselle puolelle ja lähdimme ripeästi kulkemaan mäkien suojassa kohti vihollisen komentoleiriä: ajatus ratsujen käyttämisestä jäi toteuttamatta. Ehdimme sentään hetkeksi yhyttää Tomijun, joka luki yllemme matalatehoisen suojaloitsun.

En ollut täysin vakuuttunut siitä, että tällainen hyökkäys olisi hyvä ajatus. Typerämpikin kenraali jättää leiriinsä jonkin verran vartijoita ja puolustuksia, mutta Gweldonia ei saanut pysähtymään, ennenkuin olimme jo aivan vihollisleirin tuntumassa. Silloin oli jo myöhäistä kääntyä takaisin, joten tyydyin kiipeämään mäelle saadakseni silmäyksen vihollisleiriin ennen kuin ryntäisimme sen keskelle. Onneksi se näytti melko autiolta: enin osa paikallaolijoista oli tuskin lainkaan aseistettua huoltoväkeä, ja varsinaisia sotilaita läsnä oli vain kourallinen. Vastassamme oli siis tuskin edes kolminkertaista ylivoimaa. Huonommissakin tilanteissa olen taistellut, mutta harvoin mielelläni.

Hyökkäsimme leiriin taktiikalla, jota mikä tahansa lumivyöry olisi kadehtinut. Syöksyimme näkyviin mäen takaa, minä ja Gweldon pysähdyimme hetkeksi ampumaan nuolia parin vartijan sydämiin, ja sitten juoksimme päätä pahkaa jäljelläolevien sotilaiden kimppuun. Raivatessamme tietä heidän lävitseen kohti komentotelttaa Gweldonin rengaspaita lyötiin rikki mutta suojaloitsu pelasti hänen henkensä.

Kun saavutimme viimein komentoteltan, sieltä astui esiin kolme hahmoa: yksi tummiin pukeutuva mustahiuksinen mies, joka ilmeisesti oli gheodialainen velho, ja hänen kummallakin sivustallaan mustaan levypanssariin ja koko kasvot peittävään kypärään sonnustautunut henkivartija lyömämiekan kanssa. Yritin kaataa toisen heistä hankeen, mutta tuloksetta, ja sain väistää henkeni edestä hänen yrittäessään silpoa minut miekallaan. Gweldon lähti miekat ojossa syöksymään velhoa kohti, joka tyynesti kohotti kätensä ja sanoi matalalla äänellä pari sanaa. Valtava tulenlieska leimahti hänen käsistään ja Gweldon juoksi suoraan sen läpi.

En ehtinyt jäädä katsomaan miten ystäväni kävi, sillä oma vastustajani vaati minulta liiaksi huomiota. Hänen panssarinsa näytti liian jykevältä säiläni läpäistäväksi, joten iskin salamannopeasti silmikon läpi piston takana olevaan silmään. En pistänyt kovin syvään, sillä pelkäsin katkaisevani miekkani, mutta vastustajani kaatui tuskasta ulvoen maahan ja tieni velhoa kohti oli avoin. Viilsin häntä raivokkaasti vatsaan, mutta teräni pysähtyi kuin liisteriin. Velholla oli käytössään hyvin vahva suojaloitsu, ja ennenkuin ehdin keksiä keinoa päästä siitä läpi, hänen toinen henkivartijansa ryntäsi kimppuuni.

Epäilin hänen oppineen toverinsa kohtalosta varomaan silmiään, ja muuta heikkoa kohtaa ei panssarissa juuri ollut, joten sivalsin vieressäni olevan komentoteltan kankaaseen repeämän ja hyppäsin siitä sisään saadakseni hetken miettimisaikaa (sekä suojan velhon tulipalloilta). Haarniskoitu henkivartija juoksi perässäni telttaan, mikä oli häneltä varsin typerästi tehty: täydessä levypanssarissa on kömpelö liikkua ja niinpä hän ei pystynytkään pakenemaan teltasta kun potkaisin sen keskussalon nurin ja leikkasin itselleni pakotien kankaan läpi. Teltta romahti vastustajani niskaan ja hän yritti turhaan rämpiä siitä ulos.

Lyhyen poissaoloni aikana taistelutanner oli melkoisesti tyhjentynyt: vihollisen sotilaat olivat järjestään joko pitkällään maassa tai juoksemassa pakoon, mutta oma väkemme ei näyttänyt olevan paljoakaan paremmassa kunnossa. Gweldon istui savuavana ja kärähtäneenä lumihangessa, ravistellen päätään ja varsin tyrmätyn oloisena mutta sentään elossa. Myös tummanpuhuva velho oli ottanut jalat alleen ja kiipesi parhaillaan hevosen selkään parinkymmenen askeleen päässä. En tahtonut päästää miestä pakenemaan, joten ryntäsin toisen hevosen luo ja loikkasin sen selkään; syrjäsilmällä näin Gweldonin pakottavan itsensä ylös lumihangesta ja niinikään ratsaille. Lähdin laukkaamaan noidan perään, mutta pian havaitsin sen turhaksi: hänellä oli liikaa etumatkaa ja pirteä hevonen, siinä missä minun ratsukseni oli päätynyt ilmeisen kuoleman kielissä oleva kaakki jolla ei olisi saanut kiinni edes rampaa nautaa.

Käännyin takaisin taistelukentälle päin katsoakseni, mitä väkemme hyväksi oli vielä tehtävissä. Teltan alle jäänyt gheodialainen pyristeli epätoivoisesti ulos, mutta hiljeni kun löin häntä muutaman kerran päähän miekkani kahvalla. Gweldon näytti kertakaikkisen kammottavalta. Velhon loitsu oli käristänyt hänen vaatteensa ja ainoastaan hänen panssarinsa näytti pysyneen edes jotenkin koossa. Sitäkin hän riisui vimmaisesti koska se oli kuumentunut lähes sulaksi. Mukanaan tuomastamme kuudesta sotilaasta kolmen sielut olivat jo lähteneet Gelynin saleihin, mutta loppujen haavat onnistuin sitomaan. Minussa oli koko joukko pieniä ruhjeita ja naarmuja, muttei mitään missään määrin vakavaa.

Autoin muut ratsujen selkään ja kävin sitten pikaisesti leirin läpi etsien merkkejä sotasuunnitelmista tai muusta tärkeästä, joskin löytämättä mitään. Sytytin kaiken käyttökelpoisen tuleen estääkseni taistelusta tähän suuntaan pakenevia vihollisia ottamasta niitä käyttöönsä, ja sitten kuljetin puolikuolleen joukkomme takaisin linnalle. Otin mukaan myös vankeina molemmat velhon henkivartijat, jotka käyttäytyivät varsin siististi ja säyseästi.

Taistelu kaupungissa oli päättynyt ja porteilla ei ollut ensimmäistäkään vihollista. Jätin Gweldonin ja sotilaat parantajien huostaan ja palasin komentokamariin. Siellä minulle kerrottiin, että rannikolla laivoista purkautuneet gheodialaiset oli lyöty suhteellisen vaivattomasti ja sotilaamme sieltä olivat palanneet kaupunkiin juuri ajoissa kääntääkseen taistelun täällä voitoksemme. Mutta katkera voitto se oli. Olimme kärsineet raskaita tappioita (tarkkoja määriä emme vielä tienneet) ja jos tältä suunnalta hyökättäisiin ennen kuin ehtisimme toipua ja saada edes osan haavoittuneista taistelukuntoon, ei meillä olisi suuria toiveita selvitä siitä. Tämä mielessäni kuulustelin kahta vankiamme, mutta kumpikin heistä kertoi, ettei enempää joukkoja ollut enää tulossa ja että tämän hyökkäyksen tavoite oli ollut valloittaa Cestyll tukikohdaksi itäiseen Alainiaan. Vaikka tieto ei ollutkaan täysin varmaa, se huojensi mieltäni melkoisesti.

Varmistettuani, että kaikki asiat kaupungissa ja linnoituksessa olivat järjestyksessä kävin vilkaisemassa Gweldonia. Henkiparantaja oli jo vieraillut hänen luonaan ja hän näytti voivan hieman paremmin, mutta ottaen huomioon että hän oli vielä hetki sitten näyttänyt liekitetyltä paistilihalta ei hänen tilansa vieläkään kovin kehuttava ollut. Mutta valitettavasti en voinut antaa hänen levätä. Kaupungin väki oli kokenut kovia ja heidän kuului saada kuulla, että heidän kreivinsä arvosti heidän kamppailuaan. Sitäpaitsi mikäli Gweldon aikoi alkaa säännöllisesti harrastaa vastaavan kaltaisia järjettömiä temppuja hänen oli parempi oppia suoriutumaan velvollisuuksistaan niiden jälkeenkin.

Niinpä minä ja Tomiju autoimme Gweldonin linnan parvekkeelle, josta käsin hän pystyi puhumaan kaupungin väelle. Puhe oli hyvin lyhyt, mutta osuva, ja sen vakuuttavuutta vain lisäsi Gweldonin selvästi haavoittunut ja kärsinyt ulkomuoto. Jälkeenpäin autoimme hänet takaisin vuoteeseen, jossa hänen olisi syytä levätä ainakin muutamia päiviä. Gweldon vaikutti todella surkealta ja kertoi minulle, että hänen taikuudelta suojaava amulettinsa oli mennyttä; velhon tulipallo oli sulattanut sen rautamöykyksi. Hän tuntui surevan sitä enemmän kuin menetettyjä ihmishenkiä, mutta otaksuin sen syyksi hänen kärsimänsä vammojen aiheuttaman sekavuuden. Jätin hänet nukkumaan kaikessa rauhassa, ja vetäydyin itse Tomijun seuraan loppupäiväksi. Olimme voittaneet, mutta sen juhliminen oli vaikeaa - hinta oli ollut liian korkea.

---

<----

Sisällys

---->