26

Kevyt sade herätti meidät puolenpäivän aikoihin. Se ei onneksi ollut riittävän rankkaa läpäisemään Tomijun amulettia tai muuttamaan maastoa mutavelliksi, joten pystyimme jatkamaan matkaamme vuoria kohti. Osuimme vuolaalle purolle, joka kenties oli eräs rajajoen alkulähteistä, ja seurasimme sitä ulos metsästä.

Edessämme kohosi nyt majesteettisena lähes paljaspintainen vuori, yksi osa suurta vuoristoa joka levisi itään ja länteen päin. Maasto kohosi tästä kohtaa vielä varsin loivasti, mutta edessäpäin rinne jyrkkeni melkoisesti ja kohosi jylhäksi seinäksi, jota pitkin kiipeäminen olisi hyvin vaikeaa. Hieman ennen tätä jyrkempää kohtaa rinteeseen oli rakennettu kaksi kivistä vartiotornia, pari kerrosta korkeudeltaan. Ilman Thrasirin opastusta meillä ei ollut kovin selvää kuvaa määränpäästämme, mutta tornit näyttivät ainoalta asutuksen merkiltä täällä päin, joten suuntasimme niitä kohti.

Tornit näyttivät olleen hylättyinä vainka kuinka kauan ja olivat hyvin rapistuneita. Niiden välistä kulki tie, joka johti suoraan vuoren sisään, suureen mustaan tunneliin. Gweldon lähetti toisen metsäkansalaisen vilkaisemaan paikkoja, ja tämä palasi kertomaan että tornit olivat täysin autioita ja niiden luona oli seipään nenään pistettyjä ihmisten päitä, ehkä viikon vanhoja. Joku oli ainakin käynyt täällä vähän aikaa sitten.

Hiivimme koko joukko lähemmäs torneja koko lailla varovaisempana kuin aiemmin. Todellakin ennen tunnelin suuta maahan oli isketty pystyyn keihäitä joiden huippuja koristivat irtileikatut päät: näky oli varsin karmiva. Eräs päistä näytti etäisesti tutulta, ja kuvittelin nähneeni sen jossakin: muistiani pinnistäen tulin siihen tulokseen, että se kuului eräälle miehelle, jonka olin nähnyt Alanon linnan pihalla Gaswallonin seurueessa aiemmin. Päät toivat mieleeni paitsi varoituksen myös jonkinlaisen demonisen suojaloitsun, ja pyysin Tomijua tarkastamaan, oliko keihäissä tai päissä taikuutta.

Rakkaani luki taikansa - ja kaatui sitten kivusta huutaen maahan. Sydämeni oli pysähtyä, mutta onneksi Tomiju ei ollut vahingoittunut ja nousi saman tien takaisin jaloilleen. Hän sanoi jonkin tässä paikassa säteilevän vahvaa taikuutta, ja jokin sen taikuuden luonteessa oli ollut vihamielinen hänen loitsulleen. Gweldon yritti tehdä omalla magiallaan jotakin, mutta mitään vastaavaa ei tapahtunut: hän ja Tomiju puhelivat tapahtuneen vaikutuksesta, mutta itse en käsittänyt heidän ajatuksistaan paljoakaan.

Siirsimme tarvikkeemme torneista hieman ehjempään ja Feyn tahtoi jäädä sinne pitämään sadetta. Ajatus oli kelvollinen, mutta en tahtonut vain istua aloillani odottamassa. Sen sijaan päätin lähteä tutkimaan tunnelia edeltäkäsin, ehkä paikantaakseni mahdolliset ansat siitä. Vuoren sisään johtava onkalo oli korkea ja leveä: siitä olisi voinut ajaa vaunuilla täysin ongelmitta. Tunneli oli myös koko matkaltaan suora: heti astuttuani sisään erotin toisesta päästä auringonvaloa. Liikuin eteenpäin hyvin varovaisesti ja aistit valppaina, mutta tunnelissa ei tuntunut olevan mitään valmisteltuja ikäviä yllätyksiä. Se tuntui vain hyvin vanhalta ja kauan sitten hylätyltä. Taivalsin sitä kenties puoleenväliin ja sitten palasin takaisin.

Emme oppisi yhtään enempää pelkästään istumalla paikallamme, joten lähdimme jonossa kulkemaan tunnelin läpi. Sen pituus oli kenties tuhannen jalkaa ja sen toisella puolella meitä odotti varsin hämmästyttävä näky. Vuorten lomassa sijaitsi vehreä laakso, kaikilta suunnilta jyrkkien rinteiden ympäröimä, johon ainoa sisäänkäynti näytti olevan juuri käyttämämme tunneli. Laakso oli ehkä kolmisen virstaa halkaisijaltaan ja enimmäkseen harvan metsän peittämä. Sen keskustassa, ehkä puoli virstaa edessämme ja joitakin satoja jalkoja alapuolellamme kohosi aution näköinen kaupunki, ja kaupungin keskellä suuri, musta linna.

Kukaan meistä ei ollut koskaan kuullutkaan tämän kaltaisesta paikasta, eikä meillä ollut aavistustakaan siitä, oliko tämä juuri se Aflinin temppeli, jonne Thrasir oli ollut meitä johdattamassa. Toisaalta tuskin kadonneita kaupunkeja näillä vuorilla aivan tuhkatiheässä oli. Jätimme tunnelin suulle vartioon toisen metsäkansalaisemme, ja lähdimme laskeutumaan hiekkatietä pitkin alas kaupunkia kohti.

Kaupunkia ympäröi vaaleasta kivestä rakennettu muuri, mutta tien kohdalla siinä oli aukko. Aukon kummallakin puolella seisoi jykevällä jalustalla kymmenen jalkaa korkea kivipatsas. Toinen näistä oli tunnistamattomaksi asti vahingoittunut ja rapistunut, mutta toinen näytti olevan pukeutunut jonkinlaisiin seremoniakaapuihin ja toi mieleeni papin. Astuimme portista sisään hiljaiseen autiokaupunkiin, jossa kivetyt kadut kiemurtelivat valkeasta kivestä tehtyjen matalien talojen välissä. Taloista vain kiviset osat olivat enää pystyssä: kaikki puu oli lahoamassa, ja talojen pihalla olleet puutarhat olivat villintyneet. Paikka ei todellakaan näyttänyt enää ainakaan sataan vuoteen olleen asuttu, eikä siellä liioin tuntunut olevan juuri mitään ehjänä. Talojen rakennustapa oli minulle täysin vieras, mutta Tomiju sanoi nähneensä hieman vastaavan kaltaista työtä kaukana idässä, tuttavansa Tuanin kotimaassa.

Katuja peittävät vaaleat kivet antoivat minulle ajatuksen. Heti kun näin puutarhan, joka oli täysin avoin taivaalle, keräsin kasan kiviä ja järjestin niistä Gweldonin kanssa Dernthain suvun vaakunan nurmikolle. Jos Thrasir sattuisi lentämään ylitse lintumuodossa, hän näkisi luultavasti valkoisen vaakunan vihreällä pohjalla ja tajuaisi meidän olevan täällä: toisaalta muutoin kuin ilmasta vaakunaa oli käytännössä mahdoton havaita saati tunnistaa.

Saatuamme merkin valmiiksi menimme kaupungin keskustaan katsomaan siellä sijaitsevaa linnaa. Se oli tyyliltään aivan erilainen kuin muut rakennukset: autiona ja raunioituneenakin vuorten kätkössä oleva kaupunki näytti varsin ystävälliseltä, mutta linna oli musta ja uhkaava, eivätkä sen muurit olleet lohkeilleet tai portit ruostuneet. Läheltä katsoen kävi ilmeiseksi, että linnan oli rakentanut eri mestari kuin muun kaupungin. Muiden talojen tasaisten ja pehmeiden muotojen vastapainona linna oli kulmikas, sen tornit ohuet ja terävät ja sen ympärillä leijaili pahanteinen tunnelma. Linnaa ympäröi syvä vallihauta jonka yli kulki nostosilta: nostosillan kohdalla muurissa oli avoin portti, ja sen takana olimme näkevinämme varjoissa seisovan ihmishahmon, joka ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän meihin lainkaan huomiota.

Linnaa lukuunottamatta kaupunki tuntui hylätyltä ja rauhalliselta, joten polkumme tulisi epäilemättä seuraavaksi viemään noiden synkeiden muurien sisään. Emme kuitenkaan tahtoneet lähteä iltaa vasten tutkimaan sen saloja, joten leiriydyimme erääseen autioon taloon korttelin päässä odottelemaan aamua. Jos meidän jäljessämme kulki yhä seurue, jolla oli sama määränpää kuin meillä, he olisivat varmaan seuraavana päivänä kaupungissa ja näkisimme, keitä he oikein olivat.

Yö autiossa talossa ei ollut erityisen rauhallinen. Mustaan linnaan syttyi yöksi useita valoja, ja olimme näkevinämme varjojen liikkuvan sen sisällä; silloin tällöin kuulimme vaimeaa kirkunaa sen uumenista. Uni pysyi ainakin minun silmistäni kaukana ja vietin paljon aikaa istuen pimeässä ja kuulostellen.

Aamun valjetessa valot linnasta sammuivat ja äänet katosivat niin tyystiin, että olisi ollut helppoa uskoa niiden olleen vain öisiä pelkoja ja harhakuvitelmia. Mutta meistä kaikki olivat kuulleet ja nähneet asioita, ja päivän valossakin linna näytti minusta varsin pahaenteiseltä.
Toinen metsäkansalaisista kertoi, että kaupunkiin oli saapunut tunnelista haarniskoitu sotilasjoukko joka lähestyi linnaa ja meitä. Kätkeydyimme leiriksemme valitsemamme talon soppiin ja jäimme pitämään silmällä linnan porttia.

Pian paikalle ratsasti kuin ratsastikin kaksikymmentä sotilasta mustissa haarniskoissa: gheodialaisia. Heidän johtajansa oli paljain rinnoin ratsastava suurikokoinen, paljaaksi ajeltu ja tatuoitu mies - Tamis, Widmarkin miehittäjä. Hänen näkemisensä ei minua varsinaisesti yllättänyt, mutta asiat synkistyivät silti entisestään: Tamis oli mahtava velho ja kaikesta päätellen varteenotettava taistelijakin, enkä mielelläni kävisi häntä vastaan alivoiman kanssa. Meitä oli enää seitsemän, ja varusteemmekin olivat paljon kevyemmät kuin vastustajiemme, joten suora hyökkäys jäi pois laskuista saman tien.

Gheodialaiset olivat myös menossa linnaan, mutta sen ulkonäkö huolestutti heitäkin. Kuulimme lymypaikoistamme heidän miettivän mitä tehdä seuraavaksi. Lopulta Tamis päätti, että illalla heidän tulisi tehdä suojaava rituaali ja sen jälkeen marssia sisään porteista. Iltaan asti joukkue lepäisi kaupungissa.

Sotilaiden alkaessa rakentaa leiriä linnan tuntumaan me hiivimme tiehemme kiusallisen lähellä sijainneesta talosta ja piiloudimme uuteen raunioon jonkin matkaa kauempana, kuitenkin edelleen pitäen gheodialaiset näköpiirissämme. Heillä ei ilmeisesti ollut suunnitelmissa tutkia kaupunkia sen tarkemmin; Tamis näytti olevan vakuuttunut sen tyhjyydestä.

Istuuduin Gweldonin, Tomijun ja Feynin kanssa pohtimaan tilannetta. Nyt kaipasimme Thrasiria enemmän kuin koskaan: mitä gheodialaiset aikoivatkin tehdä, oli meidän estettävä se, mutta sillä tietomäärällä mikä meillä nyt oli emme voineet suorittaa juuri mitään ennakkovalmisteluja. Linnaan emme enää gheodialaisten huomaamatta pääsisi, mutta ei liioin meidän tulisi päästää heitä sinne ilman valvontaa. Ainoaksi ratkaisuksi jäi hiipiä linnaan sotilaiden mukana.

Gheodialaisten raskaat ja koko vartalon peittävät panssarit antoivat minulle ajatuksen, ja kun iltaan mennessä Thrasiria ei ollut kuulunut eikä kukaan ollut keksinyt mitään parempaa suunnitelmaa, ryhdyimme toteuttamaan sitä. Auringon painuessa mailleen ja valojen jälleen syttyessä linnaan hiivimme takaisin alkuperäisen piilopaikkaamme juuri parahiksi näkemään gheodialaisten lähtevän kaupungin ulkopuolelle tekemään suojarituaaliaan. Kaksi heistä jäi leiriin vahtimaan hevosia, ja minä ja Gweldon hiivimme heidän kimppuunsa. Toinen heistä houkuteltiin taloon jossa hän kohtasi neljä paljastettua miekkaa ja antautui. Minä hiivin toisen taakse: hänellä ei ollut silmukkahuppua kypäränsä alla, joten painoin veitsen hänen kurkulleen ja sain hänet helposti yhteistyöhaluiseksi.

Riisuimme sotilaiden panssarit, sidoimme ja suukapuloimme heidät; sitten minä ja Gweldon pukeuduimme heidän varusteisiinsa. Ne haisivat pahalle viikkojen taivalluksen jälkeen, mutta tällä hetkellä ei ollut varaa välittää moisista. Feyn varasti vielä kaikkien hevosten satulahihnat, tehden minkäänlaisen ratsuin suoritettavan paon tai takaa-ajon hyvin vaikeaksi.

Tihutöitä tehdessämme huomasin taas linnan ovella varjoissa seisovan hahmon, mutta vieläkään hän ei millään tavoin ilmaissut näkevänsä meitä joten epäilin hahmon olevan vain patsas. En ehtinyt häntä sen tarkemmin katsoa, kun rituaalia tekemään lähtenyt loppujoukko jo palasi leiriin ja järjestäytyi Tamisin komennosta valmiiksi lähtemään sisään. Minä ja Gweldon asetuimme lähelle kärkipäätä: tahdoin olla lähellä Tamisia voidakseni tarvittaessa iskeä hänen velhon päänsä hajalle. Valepukuni oli tosin edellyttänyt minua jättämään säiläni, mutta osasin kyllä taistella gheodialaisella raskaalla miekallakin.

Tamis astui ensimmäisenä sisään portista ja sotilasosaston mukana seurasimme häntä. Portilla ollut hahmo liikkui nyt ensimmäisen kerran: se näytti olevan mustiin pukeutunut mies, mutta hänen kasvojaan ei hupun alta näkynyt. Hän ei liioin yrittänyt estää meitä astumasta linnaan, vaan näytti paremminkin viittaavan Tamisin seuraamaan itseään ja johdatti meidät sisäpihan halki suurelle avoimelle portille, joka johti sisään valaistuun päärakennukseen. Pahat aavistukset kylmäsivät sisikuntaani astuessani linnan katon alle.

Päädyimme pitkään ja korkeaan saliin, josta aukesi portti suoraan sisäpihalle. Paksut mustat pylväät kannattelivat kattoa ja seinillä palavat soihdut sekä katossa riippuvat kyntteliköt loivat runsaasti valoa saliin. Seiniä koristivat vanhat ja tummuneet maalaukset, mutta kaiken tuon havaitsin vain ohimennen ja olisin voinut samantien unohtaa, sillä huomioni kiinnittyi kokonaan hirvittävään olentoon, joka istui jättimäisellä valtaistuimella salin kaukaisemmassa päässä. Se oli talon korkuinen, punaihoinen, alaston ja sarvipäinen demoni, ja Tamis astui sen eteen ja kumarsi sille.

---

<----

Sisällys

---->