19

Muutamat seuraavat päivät vietimme enimmäkseen silmäillen sotilasvaruskuntia ja leirejä sekä kaupungin alueella, että sen ulkopuolella. Rajan takaa tulevat tiedot kertoivat edelleen vihollisen valmistautumisesta, mutta hyökkäyksen selvää ajankohtaa ei vieläkään osattu sanoa. Cestyllin linnoitus ja sitä ympäröivä kaupunki alkoivat tuntua varsin tutuilta ja puolustuskelpoisilta: asemamme olivat hyvät ja joukkomme valmiita.

Huolimatta uhkaavasta taistelusta kaupungissa vallitsi varsin innokas mieliala, sillä uusivuosi olisi muutaman päivän kuluttua eikä mikään maallinen asia varmaan saisi ihmisiä olemaan riemuitsematta sen johdosta. Tämä olisi vieläpä ensimmäinen uudenvuodenjuhla pitkään aikaan, jota vietettäisiin vanhoin menoin: tiarnalaiset papit olivat kieltäneet uhrihirven metsästyksen epäjumalaisena ja pahana rituaalina. Nyt se voitaisiin jälleen kerran järjestää ja epäilemättä kaupungissa sekä lähiseudulla riitti urheita nuorukaisia jotka tahtoivat osoittaa mieskuntonsa metsästyksessä - sekä tietenkin päästä viettämään yön uuden vuoden neitsyen kanssa.

Oli perin vaikea olla tulematta temmatuksi mukaan juhlatunnelmaan, niin innostuneita paikalliset olivat. Myös Gweldon tuntui kiinnostuvan uhrihirven metsästyksestä. Vakuutin hänelle, että maallisilla arvonimillä ei ollut merkitystä jumalaisessa rituaalissa (niin kauan kun ei pelotellut muita kilpailijoita pois kertomalla etukäteen, että maakunnan kreivi olisi mukana jahdissa) ja hän päätti siten osallistua kisaan. Ajatus oli mielestäni loistava: Gweldon oli viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa juosten riistaeläinten perässä, ja hänellä oli erinomainen mahdollisuus voittaa. Sen lisäksi, että reilusti kisan voittanut kreivi olisi hämmästyttävän hyvä enne koko seudulle arvioin myös yön neitsyen seurassa tekevän serkulleni hyvää. Tosin Gweldonin huomattavan ujouden huomioon ottaen sopi toivoa, että uuden vuoden neidolla olisi intoa kuin Lonienilla itsellään.

Pari päivää ennen juhlaa Gweldon ilmoitti lähtevänsä hetkeksi tiehensä. En kiinnittänyt sillä hetkellä huomautukseen sen enempää huomiota (olin korviani myöten hautautunut tiedusteluraportteihin ja yrityksiini palauttaa muutamassa päivässä mieleeni kaiken mitä olin koskaan oppinut maastrategiasta), mutta kun häntä ei vielä seuraavana aamunakaan kuulunut takaisin, aloin huolestua. Iltapäivään mennessä aloin jo olla siinä määrin hermostunut, että pyysin Feyniä ratsastamaan ympäriinsä tienoilla katsomassa, näkyisikö Gweldonia. Feyn lähtikin ilmeisen mielellään hetkeksi pois linnasta (hän oli viimeiset päivät viettänyt enimmäkseen kuningattaren seurassa; jostain käsittämättömästä syystä hänen majesteettinsa ei ollut vielä antanut hirttää ja polttaa häntä), mutta palasi muutamaa tuntia myöhemmin tuloksetta. Illalla, kun mielialani oli lähestymässä tilaa jota voisi luonnehtia epätoivoksi Gweldon sitten ilmestyi takaisin pirteänä kuin peipponen, tahtomatta kertoa missä oli ollut tai mitä oli tehnyt. Huojennukseni oli niin suuri, etten edes muistanut saarnata hänelle kreivin aseman ja sotapäällikköyden mukanaan tuomistaan velvollisuuksista, vaan tyydyin työntämään käsittelemättä olevat tiedusteluasiakirjat hänen syliinsä ja vetäytymään yöpuulle.

Uudenvuodenaatto koitti viimein kuulaana ja kauniina. Niin linnan väki kuin kaupunkilaisetkin käyttivät valtaosan päivää valmistautuakseen juhliin: minä kävin läpi tiedusteluraportteja illansuuhun asti ja vakuututtuani siitä, ettei mikään kaikkea pyhää kunnioittamaton maailmanlopun airut aikonut vyöryä muurin ylitse tänä yönä soin itselleni luvan lähteä ulos nauttimaan vuoden viimeisestä illasta. Tomiju ja Gweldon lähtivät mukanani ulos. Feyn ilmaisi pettymyksensä siitä, ettei häntä päästetty mukaan uhrihirven metsästykseen (joku oli todella pahasti laiminlyönyt tyttöparan kasvatuksen) ja jäi linnalle pitämään seuraa hänen majesteetilleen.

Esittelin Tomijulle riemuitsevaa kaupunkia ja kerroin hänelle maamme uudenvuodenviettotavoista. Päädyimme kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle pyhätölle katsomaan, kun uhrihirven metsästykseen osallistuvat lähtivät matkaan. Pyhättö oli metsän laidan lähelle korotetuista korkeista kivipaasista muodostuva kehä jonka keskelle papit keräsivät rituaaliin osallistujat ja siunasivat heidät. Niin hirveen kuin metsästäjiinkin piirrettiin riimuja joita en tunnistanut, ja kivikehänkin merkitys oli minulle vieras, mutta muilta osin riitti oli totutun lainen. Gweldon oli mukana metsästäjien joukossa, ja torven soidessa hän kirmasi jäniksen lailla lumiseen metsään hirveä seuraten.
Urhojen lähdettyä metsään monet ihmiset läksivät tapahtumapaikalta takaisin kaupunkiin, ja ainakin yhtä monet jäivät kivikehän lähistölle kuuntelemaan druidien laulua, soittoa ja tarinoita. Tomiju ja minä poistuimme kaupungille syömään riekkopaistia ja puhumaan tulevaisuudesta - uudenvuodenyö on aina hyvä aika tehdä suunnitelmia vastaisuuden varalle. Pohdimme, mitä tekisimme sodan loputtua ja rauhan palattua Alainiaan, ja tulimme yhteisesti siihen tulokseen, ettemme todellakaan tahtoneet jäädä paikallemme jonnekin kartanoon hankkimaan perhettä. Paljon mielenkiintoisemmalta kuulosti ajatus lähteä vaeltamaan kauas vieraille maille, niille seuduille joita emme olleet vielä koskaan nähneet. Tomiju tahtoi käydä Tarniassa, minua puolestani kiehtoi hänen tuttavansa Tuanin kotimaa. Teimme vakaan päätöksen, että levättyämme tarpeeksi häidemme jälkeen lähtisimme matkaan jonnekin kauas ja palaisimme jahka siltä alkaisi tuntua.

Sydänyön hetken ja sen myötä metsästyksen päätöshetken lähestyessä palasin rakkaani kanssa pyhätölle odottamaan voittajan saapumista. Pian metsästä astelikin kivikehän luokse joukko nuorukaisia hirvenruho matkassaan, mutta kukaan heistä ei ollut Gweldon. Olin hivenen pettynyt - olinko sittenkin odottanut liikaa serkustani? Sitten näin tutun näköisen hahmon astelevan niinikään meitä kohti: Gweldon, joka kantoi harteillaan jotain ilmeisen raskasta. Se oli haarniskoidun soturin ruumis.

Lopen uupunut Gweldon selitti meille hirvijahtinsa katkenneen kun hän osui metsässä kahteen lumen peittämään ruumiiseen. Toisen hän oli kantanut tänne, toinen oli yhä siellä mistä hän sen löysi. Ruumiilla oli yllään panssarit, muttei asetakkeja, ja heidän kasvonsa oli runneltu tunnistamattomaksi. Tässä oli selvästi mysteeri, ja lähdin Tomijun kanssa Gweldonin mukaan metsään noutamaan toista ruumista. Kehälle tuodun ruumiin lähetin muutaman paikallaolevan sotilaan mukana linnaan.

Paikka, jonne Gweldon meidät johti, oli vajaan tiiman kävelymatkan päässä kehältä. Olisimme kulkeneet sen nopeamminkin, mutta Gweldon oli metsästyksen ja paluunsa uuvuttama ja joutui usein pysähtymään lepäämään. Viimein pääsimme pienelle aukiolle, jonka keskellä lumessa makasi panssaroitu soturi, vailla muita vaatteita tai tunnistettavia piirteitä. Aukiolla itsellään ei ollut taistelun jälkiä ja Gweldon arveli ruumiiden tulleen kannetuiksi tänne jo päivä sitten; mitä hyvänsä jälkiä murhaaja olikin sitten jättänyt lumi ja uhrihirven jahti olivat varmasti jo hävittäneet.

Nostin ruumiin selkääni ja hämmästelin sen panssarin painoa. Yritin miettiä, mikä taho varustaa soturinsa tuolla tavoin - ei ainakaan Alainian armeija. Jossakin olin kuitenkin vastaavia asuja nähnyt - ja sitten muistin missä. Hänen majesteettiaan kuningatar Llyniä vartioiva kuninkaallinen eliittikaarti käytti niitä.

Ruumis putosi hervottomilta harteiltani lumihankeen samalla kun pääni läpi soivat kaikki typerystä, aasia ja jauhopäätä tarkoittavat nimet joita olin koskaan kuullut. Jos nämä miehet olivat kuuluneet kuninkaan eliittikaartiin ja heidät oli murhattu, eikä ketään kaartista ollut ilmoitettu kadonneeksi, joku oli tullut heidän tilalleen. Ja nämä tilalle tulleet henkilöt olivat nyt linnassa, vartioimassa kuningatarta.

Tahdoin lyödä päätäni puuhun, mutta minulla ei ollut aikaa siihen. Pyysin Gweldonia ja Tomijua kantamaan ruumiin linnaan ja sanoin meneväni itse edeltä. Sitten pinkaisin juoksuun, ja kiisin halki öisen metsän niin kuin en koskaan aiemmin ollut kiitänyt. En ainoastaan juossut, pikemminkin lensin, ja silti sydämessäni tunsin kuolettavan varmasti tehneeni jo ratkaisevan virheen ja kuningattaren kenties joutuneen maksamaan siitä hengellään. Kirotessani itseäni kaikkiin tuntemiini kivuliaisiin rangaistuksiin pakotin jaloistani irti joka ainoan voiman rippeen liikkuakseni vielä hitusen nopeammin, selvitäkseni linnalle ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Mielipuolen vauhdilla kiitäen syöksyin ulos metsästä, ohi kivikehän ja kaupunkiin, näkemättä yhä juhlivia ihmisiä, tuntematta väsymystä tai kipua. Pyyhälsin linnan portista sisään kuin myrskytuuli ja pysähdyin hetkeksi kysymään vartiopäälliköltä oliko linnaan tuotu ruumis ja ketkä olivat kuulleet siitä. Tulipalokiireeni säikäyttämänä päällikkö totesi ruumiin saapuneen runsas tunti sitten ja sanan siitä kiirineen laajalle; enempää en tahtonutkaan kuulla vaan lähdin viilettämään kuningattaren tornia kohden, rukoillen Sereniltä etten olisi liian myöhässä.

Hieman ennen kun saavutin tornin huipun sen yläkamarista kuului kimeä kirkaisu. En ollut kuvitellut minkään enää voivan lisätä vauhtiani, mutta havaitsin olleeni väärässä: viimeisen kerroksen sinkosin eteenpäin kuin jousesta ammuttu nuoli. Kirkumiseen liittyi toinen ääni, ja ylimmällä porrastasanteella eteeni aukeni hyytävä näky. Kuningattaren kamarin ovi oli auki ja toinen sen ovella seisseistä vartijoista makasi lattialla verilammikossa. Toinen vartijoista oli sisällä huoneessa paljastettu miekka kädessään; lattialla hänen vierellään lojui Feyn omaa pikkumiekkaansa puristaen ja kirkuen, niin ikään vuotaen verta. Kuningatar oli perääntynyt kamarin kauimmaista seinää vasten ja sisällä oleva vartija oli juuri kohottamassa miekkansa iskuun, joka halkaisisi hänen majesteettinsa pään.

En ehtinyt tai edes sanottavammin yrittänyt hidastaa vauhtiani, vaan syöksyin kamariin ja rynnistin suoraan päin vartijaa, taklaten hänet seinää vasten. Törmäys haarniskoituun mieheen ja tiilimuuriin sai minut näkemään tähtiä, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä miettimään kolhujani. Ponkaisin itseni irti teeskentelijävartijasta ja iskin häntä säilälläni, mutta täräyksen johdosta näin yhä kaiken kahtena ja murhaaja torjui iskuni helposti. Torjuntaansa jatkaen hän iski omalla lyömämiekallaan minua vasenpaan käteeni, josta katosi kaikki tunto.

Peräännyin pari askelta, ja näin syrjäsilmällä kuningattaren pakenevan huoneen ovea kohti; sentään hän oli poissa välittömästä vaarasta. Väsyneenä ja haavoittuneena minusta ei kuitenkaan olisi vastusta haarniskoidulle ja virkeälle murhaajalle, joten panin kaiken toivoni yhteen epätoivoiseen liikkeeseen. Käännyin hieman saadakseni murhaajan jäämään itseni ja kamarin ikkunan väliin: sitten suuntasin vertahyytävän karjaisun myötä yläkautta lähteneen lyönnin kohti viholliseni päätä. Hän torjui iskuni helposti, mutta huutoni ja hurja hyökkäykseni saivat hänet perääntymään pari askelta, suoraan ikkunaa vasten. Ennen kuin hän ehti saada tasapainonsa takaisin potkaisin häntä keskivartaloon ja sain hänet horjahtamaan ikkunaa vasten; sen lasi ei kestänyt hänen haarniskoidun kehonsa painoa vaan murtui räsähtäen. Murhaaja kaatui ikkunan läpi ja katosi näkyvistä; joitakin sydämenlyöntejä myöhemmin kuulin hänen mätkähtävän lumen peittämille kiville.

---

<----

Sisällys

---->