17

Kerrottuamme matkamme vaiheista hänen majesteetilleen kuninkaalle saimme hieman selvitystä tapahtuneeseen. Vaikka näkemämme valot jäivätkin mysteeriksi, oli prinssi Williamin mainitsema parin päivän päästä odotettava voitto ilmeisesti viitannut hänen jonkin aikaa aiemmin suunnittelemaansa hyökkäykseen, jonka sään huononeminen oli kuitenkin tehnyt mahdottomaksi. Tällä hetkellä kumpikin puoli tyytyi vain odottamaan ilmojen lauhtumista, eikä ollut tehtävissä juuri muuta kuin istua ja odottaa talven päätymistä. Pitkän seikkailemisen jälkeen oli vihdoin aikaa levähtää ja rauhoittua.

Pari päivää Alanon linnassa kuluikin rauhallisissa merkeissä. En kuitenkaan uskonut sodan tai seikkailujemme olevan vielä ohi ja aloin vähitellen hyväksyä väistämättömäksi tosiasiaksi sen seikan, että minne hyvänsä minä, Tomiju ja Gweldon lähtisimmekin, myös Feyn seuraisi meitä. Vaikken enää vastuussa hänen turvallisuudestaan ollutkaan, tulin silti ankaran punnitsemisen jälkeen siihen tulokseen, etten soisi hänen joutuvan minkä tahansa turman uhriksi. Niinpä hain hänet käsiini ja kerroin hänelle, että jos hän mieli vielä lähteä päin vaaroja ja vaikeuksia, hänen olisi syytä oppia vähintäänkin puolustamaan itseään.

Yllätyksekseni hän kertoikin alkaneensa opetella miekkailua joidenkin linnan sotilaiden avustamana jo sodan alusta lähtien.Pyysin saada nähdä hänen taitojaan, ja kuten hennolta pieneltä tytöltä voi odottaakin, ei tulos ollut kovin vakuuttava. Nopealiikkeinen Feyn kuitenkin oli, ja hänen silmistään näin hänen suhtautuvan harjoitteluunsa vakavasti. Vastahakoisesti totesin, että minun olisi varmaankin parasta alkaa itse kouluttaa häntä, joten valitsimme hänelle ensin sopivan kokoisen pikkumiekan ja sitten laadin hänelle harjoitusohjelman. Se oli luultavasti raskainta työtä, johon Feyn oli koskaan törmännyt, mutta silti hän hyväksyi sen mukisematta; en olisi koskaan odottanut hänestä moista. Selvästikin hän oli oppinut itsekuria ja sinnikkyyttä minulta ja Gweldonilta matkoillamme.

Oma aikani kului muutenkin opintojen parissa. Tomiju yritti jatkuvasti kohentaa alanonkielentaitoaan ja samalla minä perehdytin häntä hovitapoihin. Lähes järjestään hän piti niitä huvittavina tai typerinä, enkä oikeastaan voinut hänen kanssaan olla eri mieltä; silti niiden osaaminen oli elintärkeää monissa tilanteissa. Minä puolestani yritin rakkaani opastuksella oppia keinoja puolustautumaan taikuutta ja velhonkeinoja vastaan, koska näytti siltä, että gheodialainen noituus tulisi vainoamaan minua vielä pitkän aikaa tulevaisuudessa.

Minun ja Gweldonin mieltä painoi myös huoli gheodialaisten puuhista Widmarkissa. Ilmeisesti druidit olivat ryhtyneet toimiin demoninpalvelijoiden pysäyttämiseksi, ja kuninkaan neuvonantajakin oli lähtenyt pohjoiseen. Kun hän joidenkin päivien kuluttua palasi linnaan, hakeuduimme minä, Gweldon, Tomiju ja Feyn hänen puheilleen kuulemaan uutisia.

Neuvonantaja ei tahtonut kertoa paljoa siitä, mitä gheodialaiset varsinaisesti vuoristosta etsivät. Hän sanoi sen olevan salaisuus, jota ei ulkopuolisille pitänyt kertoa, ja vakuutti meille, että druidit työskentelivät ahkerasti estääkseen gheodialaisten synkät juonet eivätkä he tällä hetkellä kaivanneet ulkopuolista apua. Rhonwenin metsästä kuului myös, että arkkidruidi oli joitakin päiviä sitten menehtynyt sairauden uhrina. Mahdollista asiaan liittyvää vehkeilyä tutkittiin, mutta toistaiseksi ei ollut mitään erityistä syytä epäillä kyseessä olevan mitään muuta kuin luonnollinen kuolema. Myös Gaswallon seurueineen kuului olevan pohjoisilla vuorilla: hänestä ei vieläkään paljoa tietoa herunut, eikä edes druidi tuntunut tietävän, mikä hän oli miehiään tai voisiko häneen luottaa.

Olimme jo kaikki neljä vähintään puoliksi odottaneet, että joutuisimme seuraavaksi lähtemään takaisin pohjoiseen Widmarkiin pysäyttämään gheodialaisia siellä, ja kun näin ei näyttänyt käyvän, aloimme pohtia mahdollisuutta heittää asevoimin Widmarkin pääkaupungissa majailevat gheodialaiset tiehensä- eihän heitä ollut kuin satakunta. Lopulta päädyimme tiedustelemaan itse kuninkaaltakin, oliko hän pohtinut tätä mahdollisuuta. Hän kertoi harkinneensa ajatusta ja hylänneensä sen toistaiseksi. Ensimmäiseksi hänen mukaansa olisi viisaampaa huolehtia Aldricin tiarnalaisista ja vasta sen jälkeen käydä toimeen Widmarkissa. Niinikään kysyimme häneltä Gaswallonin luotettavuudesta, ja saimme kuulla, että vaikkei kuningas kenties varauksetta tähän luottanutkaan, oli hänellä vahvat syyt uskoa tämän olevan Alainian puolella. Mutta meidän ei tästä ollut syytä huolehtia, majesteetti sanoi, sillä hänellä oli meille toinen tehtävä.

Alainian itärajan toisella puolella tiedustelijat olivat jo jonkin aikaa sitten havainneet paikallisten heimojen liikehtivän levottomasti, ja eilen illalla kuninkaan tietoon oli tullut, että heimojen joukossa oli gheodialaisia palkkasotureita sekä kauppiaita, jotka olivat ostamassa näitä puolelleen. Myös gheodialaisia kuljetuslaivoja oli nähty rannikolla lähellä Alainian itärajaa. Näytti siltä, että Gheodia suunnitteli toden teolla hyökkäystä maahamme kahdelta taholta, ja Dernricin itärajalla sijaitseva Cestyllin linnoituskaupunki olisi heidän ensimmäinen kohteensa. Itäisten vuorten ja eteläisen meren välisessä aukossa sijaitseva Cestyll oli myös Alainian itärajan tärkein linnoitus, ja kuningas oli tullut siihen tulokseen, että Dernricin kreivi olisi paras mies huolehtimaan linnoituksen puolustuksesta. Lisäksi linnassa asui tällä hetkellä tärkeä henkilö, jota meidän tulisi suojella; majesteetti ei vielä kertonut meille, kuka oli kyseessä vaan sanoi asian selviävän perillä.

Komennus kuulosti minusta varsin mieluisalta. Jos sota oli kerran jatkumassa, kävisin sitä itse mieluiten hyvästä ja varmasta komentopaikasta sukuni mailla, ja Cestyllin linna sekä siihen liittyvä Alainian itärajaa merkitsevä pitkä muuri olivat yhdessä yksi maan vahvimpia varustuksia. Gweldon oli niin ikään hyvillään tilaisuudesta palata Dernriciin, ja meitä kaikkia kiinnosti kovasti, kuka oli tämä tärkeä henkilö jonka suojelemisesta meidät asetettaisiin vastuuseen. Niin valmistauduimme muutamassa tunnissa lähtöön ja suuntasimme kohti Dernriciä. Emme ottaneet mukaamme sen suurempaa saattuetta: seutujen pitäisi olla varsin turvallisia ja joka tapauksessa pystyisin yksinkin selviytymään satunnaisesta pahantekijäjoukosta tai vihollisen kaukopartiosta.

Vaikka taitoimmekin matkaa jouten, teimme yhden pidemmän pysähdyksen Karhun kylän lähellä. Gweldon tahtoi käydä tervehtimässä ystäviään metsäkansan parissa ja viettää illan heidän luonaan, eikä minulla ollut sydäntä vastustaa ajatusta. Olin itsekin kiinnostunut näkemään kuinka nuo yksinkertaiset mutta jalosydämiset ihmiset elivät, sillä koskaan aiemmin en ollut heidän kyläänsä päässyt tutustumaan. Moni asia siellä järkyttikin minua perin pohjin: metsäkansa oli vielä sivistymättömämpää kuin edes muistin, hyvä kun keittivät lihansa ja käyttivät vaatteita. Silti heidän sydämensä olivat oikealla paikalla, ruokansa sekä juomansa maukasta ja ilonpitonsa räiskyvää.

Iltamme metsän väen parissa kului laulun, tanssin ja tarinankerronnan merkeissä. Metsäkansan musiikki oli hyvin rytmikästä ja nopeaa, vaikka heidän tanssinsa toivatkin ensi silmäykseltä mieleen joukon ihmisiä yrittämässä talloa ruohopaloa sammuksiin. Parin tovin (ja muutaman viiniruukullisen) jälkeen aloin kuitenkin oppia arvostamaan heidän musisointinsa hurjaa sulokkuutta ja innostuin itsekin loikkimaan Tomijun kanssa lumisella aukiolla valtavan kokon ympärillä rumpumusiikin kumistessa metsän puista.

Myös Aurel oli paikalla ja hänen sekä Gweldonin kanssa äidyimme muistelemaan ensimmäistä tapaamistamme Karhun kylässä puolitoista vuotta aiemmin. Kerroimme metsän väelle tarinoita Edaija-miekan löytymisestä, haamuvelhosta ja hänen epäkuolleesta ritarikumppanistaan, sekä kohotimme maljoja tuona kohtalokkaana päivänä surmansa saaneille. Nukahdin vasta hyvin myöhään Tomijun syliin ja seuraavana aamuna kenelläkään meistä ei riittänyt tarmoa nousta ylös ennen puoltapäivää.

---

<----

Sisällys

---->