16

Tempaisin säiläni esiin ja ponnahdin jaloilleni valmiina lävistämään minkä tahansa vihulaisen joka yöuntamme uhkasi. Ketään asiaankuulumatonta ei kuitenkaan huoneessa näkynyt. Kirkujaksi paljastui Feyn, joka vain näki pahaa painajaista. Hän rauhoittui sentään kiitettävän nopeasti ja ennen uneen palaamista onnistuin saamaan itsellenikin pari huopaa niinikään heränneeltä Gweldonilta. Nukkuminen onnistui niiden kanssa paremmin.

Seuraavana aamuna Feyn voi harvinaisen huonosti, ilmeisesti liian juomisen jälkiseurauksena. Gweldon selitti hänen ja Feynin kulkeneen jonkin aikaa kaupungilla esittäen humaltuneita rakastavaisia, ja esityksen aikana Feyn oli nauttinut enemmän viiniä kuin oli hyväksi. Tyttöparan toipuessa kärsimyksistään kerroin Gweldonille kaiken, mitä olin viime yönä saanut selville. Gheodialaisten paikallaolo oli kiintoisa yksityiskohta, ja arvelimme näiden olevan joko Williamin vieraana linnassa tai tiarnalaisten luona temppelissä.

Puidessamme tilannetta ja nauttiessamme majatalon kehnonmakuista aamiaista päädyimme hämmästelemään kruununprinssi Williamin näennäistä yhteistyötä gheodialaisten kanssa. Mikäli hän tahtoi hallita Alainiaa, oli yhteistyö Tiarnan kirkon kanssa juuri ja juuri käsitettävissä, mutta gheodialaisten kanssa veljeily ei tuntunut moiseen tavoitteeseen sopivan. Oli vaikea uskoa, että prinssi William oli tietoinen gheodialaisten synkeistä aikeista pohjoisessa: hän tuskin antaisi näiden murhata omia sotilaitaan, tai kaivella vuorilla esiin jotakin muinaista pahuutta. Mitä enemmän asiaa pohdimme, sitä vähemmän järkeä siinä tuntui olevan. Koska tiedon hankinta kaupungissa tuntui olevan varsin vaikeaa - sotilasosastojen liikkeitä oli pienen ryhmän vaikea seurata - sain ajatuksen ryhtyä hieman toisenlaisiin toimenpiteisiin ja käydä puhelemassa prinssi Williamin kanssa.

Ajatus vaikutti ensiksi täysin järjettömältä, mutta oli hyvin varmaa, että prinssi ottaisi minut vastaan: olinhan korkea-arvoinen vihollisen edustaja, ja jos liikkuisin yksin sekä aseetta hän tuskin pitäisi minua uhkanakaan. Mitä varmimmin hän tosin asiani kuultuaan yrittäisi vangita minut, mutta hallussani olevan näkymättömäksi tekevän taikajuoman ja taitojeni avulla pystyisin luultavasti välttämään kiinni jäämisen. Vakuutin Gweldonille, että pakeneminen Aldricin linnasta olisi helppoa; totta puhuen pakeneminen oli mielessäni vain toissijaisena tavoitteena. Jos vain pääsisin puhumaan kruununprinssin kanssa ja voisin saada hänet näkemään mitä oikein oli tekeillä, olisi vangiksi jääminen siitä pieni hinta.

Punnittuamme vaihtoehtojamme tulimme lopulta siihen tulokseen, että kaupungissa emme luultavasti enää enempää saisi selville ja prinssin kanssa puhuminen olisi viisain toimintatapamme. Sen jälkeen ei kaupungissa kuitenkaan olisi enää turvallista liikkua. Sovimme, että Gweldon ja Feyn poistuisivat muurien ulkopuolelle jo ennen kuin tapaisin prinssin, ja odottaisivat minua siellä. Jos en illan tullen saapuisi paikalle, he olettaisivat minun jääneen kiinni ja lähtisivät kahdestaan takaisin kohti Alanoa.

Suunnitelman yksityiskohtia hiottiin vielä jonkin aikaa, ja iltapäivällä sitten marssin yksin ja aseetta kaupungin korkeimman mäen päällä sijaitsevan kruununprinssin linnan porteille anomaan audienssia hänen korkeutensa kanssa. Sotilaat olivat varsin hämmentyneitä minut nähdessään, mutta kuten olin arvellutkin, päästivät minut sisään.Porttien sulkeutuessa takanani tunsin kihelmöintiä vatsassani ja tajusin olevani nyt todella kouriintuntuvasti suden suussa: ainoa valttikorttini tässä vihollisen pesässä oli pukuni laskoksiin kätketty taikajuomapullo. Tiesin aivan liiankin hyvin, ettei minulla ollut juoman tehosta mitään muita takeita kuin velhojen sana, ja jos se ei toimisi, olisi mikä tahansa pakoyritykseni vähintäänkin epätoivoinen.

Sisällä sotilaat eivät päästäneet minua silmistään hetkeksikään, ja yritin parhaani mukaan näyttää huolettomalta ja itsevarmalta. Onneksi en joutunut odottamaan kauaa, ennenkuin prinssi William kutsui minut saliinsa. Hänen sotilaansa aikoivat ensin raahata minut hänen korkeutensa luokse kuin minkäkin pahantekijän, mutta jäätävällä katseella ja äänellä muistutin heitä siitä, että he olivat tekemisissä dernriciläisen lordin kanssa ja heidän tulisi käyttäytyä asianmukaisella kunnioituksella. Vakuuttavuuteni oli tallella, ja sotilaat antoivat minun marssia saliin itse, ilman kahleita tai köysiä, taikajuomapullo yhä mukanani.

Prinssi Williamin vastaanottosali sijaitsi linnan korkeimman tornin huipussa. Se oli pitkänomainen halli, jonka toisella päätyseinällä oli sisään johtava ovi ja toisella valtaisa lasimaalattu ikkina. Kruununprinssi itse seisoi koristeellisen tuolin vierellä lähellä ikkunanpuoleista päätyä, ympärillään puolen tusinaa vartijaa ja kasvoillaan tulkitsematon ilme. Asianmukaisesti kuljin salin poikki prinssiä kohti, laskeuduin polvelleni hyväksyttävän matkan päähän hänestä, ja aloin puhua.

Koko tarinani aikana hänen korkeutensa ei kertaakaan kehottanut minua nousemaan ylös, vaan antoi minun ennemmin puhua polveltani katse alasluotuna. Niin sitten kerroin hänelle, että gheodialaiset ovat pettäneet hänet ja murhanneet hänen omaa väkeään ja että Widmarkin pohjoisilla vuorilla he kaivoivat esiin jotain kauan sitten sinne haudattua pahuutta. Kruununprinssille tämä kaikki tuntui tulevan täysin yllätyksenä: hän ei edes ollut tietoinen siitä, että Widmark oli käytännössä gheodialaisten hallussa. Vaikutti siltä, että prinssi Williamilla oli täysin valheellinen kuva maan tilanteesta, ja että Tiarnan papisto vehkeili säilyttääkseen asian sellaisena. Kruununprinssi oli vakuuttunut siitä, että koko Alainia olisi muutaman päivän kuluttua hänen vallassaan; hän ei liioin tuntunut uskovan puheestani sanaakaan, ja väitti minun valehtelevan kun sanoin, että sekä gheodialaiset että tiarnalaiset vain petkuttivat häntä.Vähitellen me kimpaannuimme toisiimme, ja lopulta minä syytin häntä typeräksi lapseksi joka elää harhakuvitelmassa. Hän määräsi minut sotilaansa vangitsemaan minut, jolloin tartuin taikajuomapullooni ja join sen yhdellä kulauksella.

Sotilaiden ja kruununprinssin hämmästyneistä ilmeistä päätellen taikajuoma todella toimi, eikä kukaan nähnyt minusta enää vilaustakaan. Prinssin huutojen hälyyttämänä paikalle ilmestyi saman tien kymmenkunta sotilasta lisää, ja havaitsin jotakuinkin ainoan tien ulos salista olevan tukossa. Hänen korkeutensa kutsui paikalle lisää väkeä, ja hetkeä myöhemmin ovesta astui sisään tiarnalainen ylipappi. Tunnistin hänet Colmiksi, samaksi petolliseksi epeliksi joka oli Trinessä yrittänyt suostutella Gweldonin kapinaan kuningastaan vastaan ja myöhemmin paennut tyrmästä kuin ihmeen voimin. Paloin halusta lävistää hänet jollakin, mutta minulla ei ollut asetta: kun kukaan ei katsonut suuntaani tartuin painavaan koristeelliseen maljaan vain saadakseni jotain kättä pidempää.

Colm alkoi lukea jotakin loitsua, ja tajusin, että hän selvittäisi sijaintini hetkessä, jos en tekisi jotain. Kaikin voimin sinkosin maljani suurta ikkunaa kohti, joka särkyi tuhansiksi pirstaleiksi. Jokaisen huoneessaolijan katseen kääntyessä ikkunan suuntaan ja kruununprinssin huutaessa minun hypänneen ulos pinkaisin avoimelle ovelle ja ulos portaikkoon.

Colm ei kuitenkaan ollut hämääntynyt tempustani pitkäksi aikaa ja onnistui näkemään minut. Yhtäkkiä taika ylläni murtui ja täysin näkyvänä juoksin henkeni edestä portaita alas linnan porttia kohti. Onneksi kaikkialla vallitsi vielä yleinen hämmennys tilanteen suhteen ja vain harvat prinssin väestä olivat riittävän tilanteen tasalla yrittääkseen edes pysäyttää minua; heidät onnistuin välttämään helposti ja pian juoksin kuin peura ulos linnan portista kadotakseni katujen vilinään.

Olisin tässä vaiheessa voinut vaihtaa vaatteitani ja poistua kaupungista, mutta tahdoin tehdä vielä yhden asian ennen lähtöäni. Hain majatalosta paksun viitan sekä säiläni ja hakeuduin torille juuri parahiksi kuulemaan, kuinka minusta luettiin etsintäkuulutus useista majesteettirikoksista. Moinen suosio lämmitti sydäntäni. Sentään William oli jonkin verran jaksanut kiinnostua läsnäolostani ja jos olin saanut hänen mieleensä kylvettyä minkäänlaista epäilyksen kipinää Tiarnan papistoa kohtaan, oli uhkayritykseni onnistunut varsin hyvin. Se ei kuitenkaan vielä riittänyt minulle.

Torille oli kokoontunut melkoisesti väkeä kuuntelemaan pian alkavaa Tiarnan papin pitämää iltasaarnaa, ja sotilaiden astuttua alas puhujankorokkeelta sinne kiipesi nuori apupappi. Kun hän oli sanonut muutaman sanan, loikkasin väkijoukosta korokkeelle ja potkaisin hänet syrjään. Annoin viittani valahtaa alas, jotta kaikki läsnäolijat tunnistaisivat minut juuri äskettäin etsintäkuulutetuksi lordi Alistair Dernthaiksi. Varmuuden vuoksi vielä esittäydyin ja sitten aloin kertoa heille, kuinka valtion ja heidän prinssinsä asiat todella olivat. Puheeni jäi valitettavan lyhyeksi, sillä torille jääneet sotilaat lähtivät heti minut nähdessään ottamaan minua kiinni. Jouduin poistumaan korokkeelta mitä pikimiten sekä pakenemaan paikalta kujien ja takapihojen kautta. Jäämättä koettelemaan onneani enempää matkasin kaupungin portille. Raskas viittani jälleen ympärilläni ja kumarassa kävellen astuin ulos Iselistä illan alkaessa hämärtää.

Kohtasin Gweldonin ja Feynin sovitulla tapaamispaikalla ja kerroin heille tapahtumista. Kumppanini olivat kohdanneet joitain vähäisiä vaikeuksia ulos pyrkiessään, mutta Gweldon oli huolehtinut niistä taikuudellaan. Vitkastelematta lähdimme takaisin kohti pohjoista ja rajaa, taas Tiarnan ritareiden asussa, Feyn aseenkantajaksemme pukeutuneena.

Matkamme takaisin Alanoon oli onneksi melko tapahtumaköyhä. Ratsastimme niin nopeasti kuin suinkin kykenimme, pelko prinssi Williamin mainitsemasta muutaman päivän kuluttua koittavasta voitosta siivittäen kulkuamme. Toisena matkayönä näimme pohjoisella taivaalla outoa valonkajoa, mutta emme tienneet lainkaan mitä se merkitsi. Mielemme pahojen aavistusten täyttämänä ylitimme rajan samalla tavoin kuin aiemminkin, mutta tällä kertaa kohtaamatta vartijoita. Pikamarssimme päättyi Alanoon, jossa kaikki sentään tuntui olevan kunnossa.

---

<----

Sisällys

---->