Vuosi 1503 (toinen Karhun vuosi), sydänsyksy

1

Karhun kylän tapahtumien jälkeen minä, kreivi Gweldon ja hänen kaartinkapteeninsa Dann adjutantteineen, pikkuserkkuni Feyn palvelijoineen, sekä rakkaani Tomiju lähdimme suuntaamaan länteen, kohti Trineä. Tavoitteemme oli saada lisä-tietoa kuninkaan paluusta maahan, lisätietoa, jota odotimme löytävämme Dernthain linnasta. Lähdimme liikkeelle jo seuraavana aamuna pitääksemme kiirettä; Gweldon sanoi, ettei meillä ole varaa hidastella.

Samoihin aikoihin kanssamme kylästä poistui useita muita niitä matkalaisia, joita sen kohtalo oli paikalle houkuttanut: he hajosivat kaikkiin tuuliin aamun koitettua. Ennen lähtöämme kävin henkilökohtaisesti hyvästelemässä Aurelin ja kehotin häntä pitämään hyvää huolta metsästä: ei silti, että voisin kuvitella hänen mitenkään toisin menettelevän. Peikkojen uskoimme lähteneen jo edellisenä iltana, mukanaan syrjäytetty petollinen varakreivi Beleg Belgor. Pienin epäilyksin jätin kieroilijan heidän mukaansa, mutta ketään laillisen esivallan edustajaa emme tehtävään saaneet. Drydiarin olisin voinut saattaa matkoihinsa muutaman happaman sanan myötä, mutta häntä ei löytynyt mistään - kelmi oli varmaan katsonut viisaimmaksi livistää vähin äänin heti kun ensihumu kirouksen poistumisesta oli laantunut.

Saatuamme puolimatkassa hevoset matkantekomme nopeutui jonkin verran ja saavuimmekin Trineen päivässä. Kaupunkiin oli poissa-ollessani korotettu Tiarnan kirkko, sen katolla oleva ruma kärjellään seisova kolmio tervehti saapumistamme. Linnassa kamariherran virkaa toimitti tuntematon keski-ikäinen herra, Bifur nimeltään, joka vaikutti varsin sopivalta tehtäväänsä. Gweldonilla ei ollut käytössään ketään pystyvää neuvojaa, joten tarjouduin hänen käyttöönsä tähän virkaan vähäksi aikaa. Tomiju sai hänen siunauksensa toimia apulaisenani.

Kylvettyämme ja aterioituamme (linnan palvelusväki ei sentään ollut menettänyt otettaan viimeisen neljän vuoden aikana) Gweldon piti vastaanoton linnan väelle ja kertoi yleisesti Belegin petturuudesta sekä kuninkaan paluusta valtakuntaansa. Vastaanoton jälkeen serkkuni kutsui luokseen yksi kerrallaan linnan henkilökunnan ja vannotti heillä uskollisuudenvalan. Kaikki vannoivatkin sen mukisematta. Tutustuimme kaartinpäällikkö Khorusiin, joka vaikutti hyvin urhealta mieheltä joskin hieman uppiniskaiselta, varainhoitaja Volpokiin ja varakreivi Belegin serkkuun Sarlak Belgoriin, jolle annettiin seuraavaan auringonlaskuun saakka aikaa kerätä tavaransa ja lähteä linnasta.

Khorus kertoi meille lähistöllä majailevasta rosvojoukkueesta, jota hän oli miehineen lähdössä sinä iltana taltuttamaan. Päätin lähteä hänen mukaansa tähän hankkeeseen, osittain vastalääkkeeksi linnan hallintotehtävien aiheuttamalle ikävystymiselle ja osittain selvittääkseni, kuinka pätevä Khorus todellisuudessa oli. Kamariherra Bifuria kehotettiin laatimaan seuraavaksi aamuksi kansalle annettava julistus, jossa kerrottaisiin kreivi Gweldonin palanneen ja myös hänen majesteettinsa kuningas Algarmir III:nnen saapuneen jälleen valtakuntaansa. Uutisia sodasta tiarnalaisia vastaan emme tahtoneet vielä julkistaa.

Henkilökunnan jälkeen Gweldonin puheille tuli Tiarnan ylipapiksi itseään nimittävä kalju ja kalliisti pukeutuva Colm, joka avoimesti pyysi serkkuni apua sotaan kuningasta vastaan - röyhkeä kukkoilija rohkeni esittää maanpetosta suoraan kreiville! Moinen kertoo paljon tiarnalaisuuden nykyisestä mahdista, tai ainakin tiarnalaisten itsensä kuvasta siitä. Pian tämä tulisi muuttumaan. Gweldon ei liioin moista sulattanut, vaan määräsi Colmin seurueineen vangittavaksi saman tien.

Koska Dernthain suvun aarteita ja kalleuksia oli perinteisesti säilytetty Serenin temppelissä joka nyt oli muutettu tiarnalaiseksi pyhätöksi, päätti Gweldon noutaa ne parempaan turvaan linnaansa. Niin sitten otimme Khorusin viisitoistamiehisen kaartin mukaamme ja lähdimme sereniläiseen temppeliin noutamaan sukumme omaisuutta. Temppeli oli masentava näky: lähes täysin tiarnalaiseksi muutettu ennen niin iloinen pyhättö tuntui nyt kireältä ja elottomalta, ja ainoa sereniläinen joka temppelissä enää asui oli vanha kirjastonhoitaja. Hän pyysi meitä ottamaan aarteiden mukana suojaan linnaan joitakin kirjoja kirjastosta - hän pelkäsi tiarnalaisten tuhoavan ne. Tiarnalaiset olivat jo ajaneet kaupungista muut sereniläiset ja ainoastaan kirjastonhoitajan oli sallittu jäädä.

Ehdotin Gweldonille ja Khorusille, että me lähettäisimme tiarnalaiset kerralla pois kaupungista. Tulossa oli sentään sota, ja olisi typerää jättää vihollisen pesäke niin lähelle itseämme. Pappeja emme voisi vangita - tyrmä oli jo ennestään tupaten täynnä tiarnalaisia - mutta pois lähetettyinä he olisivat vaarattomia ja heidän karkoittamisensa tekisi kaikille selväksi, että Tiarnan aika oli nyt päättymässä. Päätimmekin seuraavana aamuna annettavassa julistuksessa antaa tiedoksi tämänkin seikan.

Heti kalleuksien pelastamisen jälkeen aikomuksemme oli lähteä huolehtimaan rosvoista. Vastoin neuvojani, vaikkakaan ei vastoin sydäntäni, Gweldon päätti lähteä mukaamme. Hän pukeutui kulkurimaisesti (ja tuoksui navetalta, tuoden Bronwenin elävästi mieleeni) ja aikoi lumota taikuudellaan rosvojoukon johtajan. Hänen rääsyinen asunsa todellakin oli omiaan roistojen sekaan soluttautumiseen; en ihmettelisi, vaikka joku hänen omista miehistään ampuisi nuolen hänen sydämensä läpi kun ei erottaisi hallitsijaansa hampuusista. Mutta kuninkaan käskyn mukaisesti meidän tulisi kerätä viidenkymmenen miehen armeija ja lähteä Alanoon. Olisi huomattava etu jos voisimme saada näistä rosvoista väkeä puolellemme. Hänen majesteettinsa varmaankin armahtaisi joka miehen, joka lähtisi hänen avukseen tulevassa mittelössä. Tätä silmällä pitäen Gweldonin aate oli hyvä, enkä saanut häntä siitä luopumaan hänen turvallisuuteensa vetoamalla. Hänen asemassaan olisin luultavasti itse menetellyt samoin.

Niin sitten tapahtui, että myöhään illalla pimeän jälkeen minä, Gweldon, Khorus, ja viisitoista rengaspanssarein varustautunutta sotilasta asetuimme väijyksiin hylätylle maatilalle parin virstan päähän Trinen pohjoispuolelle. Tyynen ja kuutamottoman yön suojissa suurin osa meistä piiloutui autioihin taloihin osan joukostamme jäädessä metsään valmiina tarvittaessa esiintymään kymmenkertaisena joukkona valoin ja kovin äänin. Itse kiipesin luhistumispisteessä olevan töllin katolle ja jäin odottamaan saapuvaksi oletettua roistopäällikköä. Khorus oli saanut kuulla roistojen johtajan olevan tarkoitus tänä yönä käydä tilalla neuvottelu jonkun toisen hämärämiehen kanssa ja toden totta, noin tiiman verran ennen puolenyön hetkeä tilan piiriin saapui metsän suojista puolen tusinaa miestä jalkaisin.

Samaan aikaan vastakkaiselta suunnalta laukkasi meitä kohti ratsastaja valkealla hevosella - ilmeisesti henkilö, joka rosvopäällikön oli määrä tavata. Joukot kohtasivatkin pihan keskellä ja vaihtoivat sanoja: kykenin kuulemaan puhetta aseista ja kaupoista, mutta tarkempaa selkoa en saanut. Sitten joukot erkanivat: metsästä tulleet lähtivät kohti taloa, jonka nurkalla Gweldon oli piilossa ratsastajan alkaessa tehdä lähtöä. Minulla ei ollut aikomusta päästää moista epäilyttävää miekkosta tiehensä ilman, että vaihtaisin hänen kanssaan pari sanaa, joten loikkasin kissamaisen ketterästi alas katolta ja hiivin hiljaa kuin yötuuli häntä kohti. Hän ehti kuitenkin nousta orhinsa selkään ennen kuin saavutin hänet, joten pinkaisin juoksuun ja mestarillisella viillolla leikkasin hänen satulansa jalustimen hihnan poikki.

Mies menetti tasapainonsa ja putosi maahan ratsunsa selästä, mutta laskeutui huomattavan taitavasti ja oli jaloillaan melkein heti. Hän kiskaisi miekkansa tupestaan ja minä yritin sivaltaa sen hänen kädestään, mutta tuloksetta: hän ei miekkailijanakaan ollut taitamaton. Salamannopeasti hän pyöräytti omaa kalpaansa nopeudella joka yllätti minut ja ohitti ruosteessa olevan puolustukseni. Isku kylkeen riitti heittämään minut nurin ja hetkeksi täyttämään mieleni sokaisevalla kivulla. Niiden kahden sydämenlyönnin aikana, jotka minulta kesti hypätä takaisin jaloilleni, oli vastustajani jo kavunnut hevosensa selkään ja nelistänyt tiehensä täyttä karkua.

Pääjoukon luona Gweldonilla tuntui sujuvan paremmin. Hän oli vakuuttanut rosvoille, ettei aikonut mitään vahinkoa näille vaan tahtoi yksinomaan värvätä nämä kuninkaan asialle - korvaukseksi heidän rikoksistaan myönnettäisiin armahdus. Näytti siltä, että rosvot olivat jo ennestään mukana taistelussa Tiarnaa vastaan, eikä heidän johtajansa suostutteleminen mukaamme linnaan neuvottelemaan yhteistyöstä tuottanut suurempaa ongelmaa.

Pian jutustelun päätyttyä kylään ratsasti vielä yksi hahmo lyhty mukanaan - Feyn. Hän oli lähtenyt perässämme koska oli ilmeisesti huolissaan Gweldonista ja oli samalla nähnyt vilauksen miehestä valkealla ratsulla. Vertailimme huomioitamme tästä epatosta: sama mies selvästi, vierasmaalaisen näköinen, parrakas ja koukkunenäinen. Nähdessään naarmun kyljessäni Feyn kauhistui ja vaatimalla vaati minua ottamaan hevosen paluumatkan ajaksi - turhaa huolehtimista moisesta pienestä lihashaavasta, lempiessäkin olen vahingoittunut pahemmin. Mutta hänen päätään ei saanut käännettyä ja niin jouduin ratsastamaan takaisin.

Gweldonin ja Khorusin neuvotellessa rosvopäällikön kanssa kävin korjaamassa hipiääni tulleen kauneusvirheen kylän parantajalla. Kun palasin, neuvottelut olivat jo ohitse ja rosvopäällikkö oli luvannut toimittaa avuksemme 30 varustettua miestä vietäväksi kuninkaan joukkoihin. Päivän työ oli niin ollen suoritettu, joten saatoin viimein vetäytyä huoneeseeni. Liian kauan oli kulunut siitä kun viimeksi olin päässyt nauttimaan kunnon vuoteesta, silkkisistä lakanoista ja ennen kaikkea rakkaan Tomijuni sylistä. Lieneekin ymmärrettävää, että seuraavan kerran poistuin huoneestani vasta seuraavan päivän ollessa jo puolessaan. En varmaan olisi silloinkaan lähtenyt, mutta lepoani häiritsi ovelta kuuluva koputus.

---

<------

Sisällys

----->