Heinäkuu 2010: Rakkaimmat puuhani
Torstai, 1.7. 2010
Päivän liikennemerkki vai levynnimi: No Hard Shoulder
Taina ilmestyy aamulla pakkaamaan tavaransa. Otamme taksin, poimimme Janosin ja Suden, singahdamme lentokentälle. Taas noustaan taivaalle. Sää on puolipilvinen, välillä voi koettaa päätellä sijaintiamme. Laskeudumme Lontooseen, etenemme rutiinilla Avisin vuokraamoon. Kokemukseemme on tulla mutka kun GPS-laitteita ei olekaan varattuna, mutta sitten sellainen ilmestyy palautettavasta autosta. Lähdemme kohti Walesia.
Kulkuvälineemme on neljälle luolaharrastajalle varusteineen täsmälleen oikean kokoinen. Vasemmanpuoleinen ajaminenkaan ei hämmennä kuin ensimmäisen varttitunnin. Liikenne sen sijaan on tietyön ja ruuhkailun hidastamaa, ja matkaan kuluu yhteensä yli neljä tuntia. SWCC:llä meidät ottaa vastaan Ian. Fiilis on hämmentävän kotoisa. Yleensä omat sosiaaliset kodinulkopuoliset kuulumiskokemukset liittyvät lähinnä ropeskeneen, mutta näköjään luolaharrastus on saavuttanut vastaavanlaisen aseman.
Roudaamme Tescosta vuoren ruokaa, valtaamme majapaikasta vuoteet. Törmäämme Nigeliin joka on lupautunut OFD I -oppaaksemme lauantaille. Laadimme hänen kanssaan seuraavan päivän suunnitelmaa.
Lentäminen ja ajaminen on väsyttänyt, uni vie. Huomenna alkaa toiminta.
Perjantai, 2.7. 2010
Päivän dialogi: "Does this crack make my ass look fat?" - "Darling, your ass makes the mountain look small."
Alkuperäinen suunnitelmani tälle päivälle on ollut viedä joukkue itsenäiselle retkelle OFD II:een. Tämä melkein toteutuukin, paitsi että retkelle tulee mukaan tarkkailijaksi Nigel sekä toinen brittiläinen luolaharrastaja nimeltä Nick. Yhtäkkiä olenkin vastuussa kuuden hengen paimentamisesta, ja luolanavigointiani valvoo kokeneempi taiteenharrastaja. Vaikka tämä onkin lisääntyneen turvallisuuden ja reittimahdollisuuksien kannalta hyvä, en voi täysin väistää suorituspaineita. Onneksi luotan itseeni.
Pidän Janosille ja Sudelle luolankäynnin alkeiden teoriaoppituntia syödessämme aamiaista. Sen jälkeen pukeudumme, pakkaamme reppumme ja suuntaamme OFD:n yläsisäänkäynnille.
Jatkan luennointilinjalla luolaan laskeutuessamme. En puhu juurikaan geologiasta koska siitä en mitään tiedä, keskityn sen sijaan olennaisempiin asioihin. Miten luolassa kuljetaan, mihin ei saa koskea, miten reitti löytyy. Vaihteeksi paikannan ongelmitta Gnome Passagen ja sieltä laskeutumisen Corkscrewille. Sisällä on jopa hieman kuuma.
Samalla kun opetan ihmiset kulkemaan liukkailla kivillä tulen kiinnittäneeksi tarkemmin huomiota myös omaan tapaani liikkua luolassa. Corkscrew on ensimmäinen fyysinen ja psykologinenkin haaste meille: laskeutuminen liukkaiden kivien yli näkymättömille jalkaotteille aivan suuren kuilun vieressä. Laskeudun itse ensimmäisenä. Unohdan tietoisesti kaiken mitä kiipeilijä vastaavassa tilanteessa tekisi, ja ajattelen kuin luolaharrastaja: jokainen liike on varmalta otteelta toiselle, enimmäkseen istutaan tai ollaan kiilauduttu kivien väliin, missään vaiheessa ei oikeasti pidä tehdä mitään vaarallista, käsien varassa roikkuminen on houkuttelevaa mutta täysin tarpeetonta.
Saan seurueen kuljetettua turvallisesti ja jopa opettavaisesti alas Salubrious Streamiin, jossa on miellyttävän viileää. Nigel toimii takapiruna ja keskittyy esittelemään luolaa täällä aiemmin käymättömälle Nickille sekä selittämään Tainalle luolavalokuvauksen niksejä. Syvällä Cross Riftin seudulla poikkeamme minulle tutulta reitiltä. Onneksi Nigel on antanut minulle laminoidun luolakartan jota konsultoin. Se ei silti täysin riitä kumoamaan luontaista taipumustani eksyä maan alla ja jossakin Maypole Inletin tuntumassa kulkevissa konttauskäytävissä päädyn pariksi minuutiksi täysin väärään suuntaan.
Valtaosin silti yllätän itseni suunnistuksen onnistumisella. Muu seurue puolestaan yllättää minut kulkunsa vaivattomuudella. Ylitämme Maypole Inletin kuilun aivan heittämällä, ja Shatter Pillarin ja Selenite Tunnelin jälkeen tulevat poikkikulutkaan tuskin edes hidastavat kulkuamme. Aiemmin kuilukammoakin ilmaisseet ryhmäläiset vilistävät näistä kuin tyhjää vaan. Olen hurjan ylpeä pätevyydestämme.
Viiden tunnin retken jälkeen nousemme luukusta takaisin päivänvaloon. Kaikkien varustus on ollut erinomaista, kylmä, kolhinta tai laiterikko ei ole iskenyt keneenkään. Jalat ovat väsyneet mutta odotamme silti innolla huomista. Päämajalla puramme valokuvia ja huvitumme otoksista.
Janos ja Susi kokkaavat ravintoa. Olen pääasiallisena kuskina vapautettu ruuanlaittovelvoitteesta, mikä sopii minulle hyvin. Koen osaavani jopa autoilua paremmin kuin kokkaamista.
Lauantai, 3.7. 2010
Päivän säätö: Liian monta johtajaa luolaretkellä johtaa kaaokseen.
Läheisestä pikkukylästä löytyy luolatarvikekauppa Phoenix Caving Gear. Minun ja Tainan mukaan tarttuu luolavyö, toinen varustereppu ja muuta pientä hyödyllistä. Sen jälkeen heitämme luolakamat niskaan ja lähdemme OFD I:ä kohti.
Liikkeellelähtömme on ollut hidas ja päivä on kuuma. Jo laskeutuminen sisäänkäynnille käy liikunnasta. Nigel on pannut minut taas johtamaan retkikuntaa, vaikka ainoana OFD I Leaderina ryhmässä hän on oikeasti vastuussa meistä ja ottaa komennon heti jos alan tehdä jotain tyhmää. Eilinen retki oli ehkä hieman stressaava, mutta tämä matka on alusta alkaen vielä raskaampi. En koe osaavani OFD I:ä alkuunkaan riittävän hyvin tähän tehtävään.
Alkumatka pimeydessä sujuu hyvin, joskin jo Stepin lähestyessä yritän eksyä reitiltä. Mieluummin soisin että joku oikeasti pätevä kuljettaisi ryhmää koska pelkään että oma selostukseni on vajavainen ja että ekakertalaisille jää nyt kertomatta jotain eloonjäämisen kannalta kriittisen tärkeää. Koetan muistaa mihin kaikkeen täällä oikein pitää kiinnittää huomiota. Miri onnistui edellisellä OFD I -keikallaan saamaan leaderin pätevyyden, mutta hän onkin minua paljon parempi suunnistaja. Joka tapauksessa Nigel ei yhtä aikaa ehtisi arvioida pätevyyttäni ja katsoa etten johda muuta ryhmää märkään ja pimeään tuhoon.
Ei niin että pätevyydessäni muutenkaan olisi kehumista. Olen onnistunut antamaan sekavaa ohjeistusta retken tarkoituksesta ja pitkäksi venyvät valokuvaussessiot Streamwayssa kiristävät aikataulujamme. Virran päässä Boulder Chamberissa Nigel toteaa että nykyisellä vauhdillamme meillä on akuutti vaara myöhästyä paluuajasta ja saada peräämme luolapelastuspartio. En halua juuri tällä tavoin jättää merkkiäni seuran aikakirjoihin.
Määrään tiimin ulos virrasta, köyttä pitkin ylös Lowe's Passagea ja luolan kuiviin osiin. Vaikka OFD I onkin kakkosta merkittävästi selkeämpi onnistun täysin kadottamaan reittini Roundabout Chamberissa enkä löydä ulos ilman apua. Pi Chamberissa sentään saan harvinaisen onnistumiskokemuksen kun löydän Elephant's Posteriorin saman tien, ja saan ryhmän ohjattua turvallisesti sitä alas. Sen sijaan Bolt Traversella käy ilmi että eräiden haalareiden lehmänhännän solmu on auennut. Kun se solmitaan uudelleen, lehmänhäntä on liian lyhyt poikkarin alussa olevan kivenjärkäleen sivuuttamiseen.
Syöksyn luolan loppuosan läpi nenääni seuraten. Olemme ulkona hieman viiden jälkeen, callout-aika on kuudelta. Sentään meitä ei tarvinnut pelastaa ja muilla retkeilijöillä taisi olla varsin hauskaa. Oma olo on kuin henkisen silppurin läpi menneellä. Tämä oli monella tavoin opettavainen kokemus ja lopulta varmaan onnistuminenkin: tavoitteeni oli perehtyä paremmin OFD I:een ja tarjota muille miellyttävä luolaretki sinne. Sittenkin uupumus illalla on huomattava ja valokuvia katsellessa on ilmeistä että minulla ei todellakaan ole ollut luolassa hauskaa.
Teemme kaupparetken Tescoon ja käymme Neathissa koettamassa saada Janosin ja Suden paluumatkan junalippuja lunastettua. Ei yllättäen rautatieasema on kiinni ja mitään aukioloaikoja ei ole löydettävissä. GPS arpoo meille paluureitiksi kyläkujahelvetin joka pelottaa minua enemmän kuin mikään luolakulku.
Sunnuntai, 4.7. 2010
Päivän fiilis: Onnistunut ja aikaansaanut
Kahden päivän rankan ravaamisen jälkeen Janosin ja Suden viimeinen luolapäivä on päätetty käyttää tutkimusretkeilyyn. Kokeneempia harrastajia ei enää lähde mukaan joten pääsemme tyhmäilemään aivan keskenämme. Valitsemme minullekin vieraita OFD II:n osia kohteiksemme.
Otan tietoisesti tämän retken hyvin rennosti. Enimmäkseen annan muiden johtaa ja suunnistaa kamerassa olevan luolakartan avulla. Vain jos jokin kiipeily tai laskeutuminen näyttää poikkeuksellisen hankalalta menen sen ennen muita.
Arete Chamberin alapuolelta löydämme jännittäviä käytävän pätkiä ja metkoja luolamuotoja. Kun alemman tason nuohoaminen saa riittää, ryhdymme etsimään tietä Mini Columnien luo. Olen siellä aiemminkin käynyt, mutten muista reitistä juuri mitään. Annan taas muiden suunnistaa sekä mennä edellä kaikista ikävän näköisistä ahtautumisista. Lopulta, miltei jo luovutettuamme löydämmekin pikkupylväiden luo ja otamme kasan valokuvia.
Mutaisina ryömimme ylös maan alta lämpimään sateeseen. Päämajalla puramme retkemme ja istumme ruuan ääreen tuumimaan niitä näitä. Ei yllättäen Ogof Ffynnon Ddu on ollut kaikkien mielestä tosi hieno ja jatkosuunnitelmia pohditaan. Nigel on kutsuu meitä seuraavaksi omalle kotiseudulleen Pohjois-Englannin vertikaalisiin luoliin. Hän koettaa myös pelottaa minua ja Tainaa Mendip Hillsin mudalla ja ahtaudella, mutta emme moisesta säikähdä.
Maanantai, 5.7. 2010
Päivän häiriö: Outo deja vu
"Kolme päivää toimintaa, yksi päivä lepoa" on tähän saakka ollut hyvä seikkailumatkailun sääntö. Aamusta Suomeen palaavat Janos ja Susi jätetään Neathin asemalle. Sen jälkeen minä ja Taina jäämme kahdestaan SWCC:lle.
Vaihteeksi haltuuni ei ole annettu kaikkia valtakunnan avaimia vaan ainoastaan ne mökki- ja luola-avaimet joihin minulla sääntöjenkin mukaan olisi oikeus. Näitä ei paljon ole. Olen vasta SWCC:n kokelasjäsen, eikä sellaisena minulle oikein uskottaisi minkäänlaista vastuuta. Juuri perustamamme Suomen luolaseura on kuitenkin oikea ja virallinen luolajärjestö, ja sen täysjäsenenä minulla on lupa pitää hallussani OFD 2:n ja Cwm Dwrin avaimia. Muuta en juuri tarvitsekaan.
Kerrankin vapaapäivä tulee käytettyä oikeasti rentoutuen. Kävelemme hieman nummilla geokätköjen perässä, mutta enimmäkseen käytän päiväni lukemalla ja kirjoittamalla. Tyhjä luolamökki on jännittävä ympäristö. Jokin herkässä nuoruudessani näkemä zombie-postcollapse -henkinen scifileffa tai -sarja sijoittuu brittiläiseen maalaistaloon keskellä 60- ja 70-luvun teknologiaa. Kahdestaan SWCC:llä hengatessani huomaan koko ajan odottavani että nurkan takaa hyökkää mörköjä. En kuolemaksenikaan keksi mistä paikka minua muistuttaa; kenties Day of the Triffids -tv-sarjasta 80-luvun alusta. Kuten usein tosielämän kauhuleffakokemusten kanssa, tämäkin on enemmän hauska kuin oikeasti epämiellyttävä.
Saan myös luettua matkakirjaksi hankkimani Mira Grantin Feedin. 500 sivun kirja olisi tosiaan kaivannut rankkaa saksimista mutta ei se kokonaan huono ollut. Makeeta aihetta onnistuttiin käsittelemään varsin epäkiinnostavasti, hahmot olivat aika ärsyttäviä ja korostettu ajankohtaisuus häiritsi, mutta toisaalta tarinan tiedettä oli selvästi edes vähän mietitty.
Tiistai, 6.7. 2010
Päivän eka kerta: Merkintäteipin käyttäminen luolassa
Pant Mawr Potin sisäänkäynti on saniaisten reunustama aukko maassa. Turpeesta puskevaan vanhaan rautatankoon voi kiinnittää köyden laskeutumista varten. Olemme kävelleet vajaat neljä kilometriä nummella päästäksemme tämän luolan luokse. Taina ja minä olemme liikkeellä kahdestaan, ilman paikallisia oppaita.
Laskeudumme parikymmentä metriä korkeaan ja kauniiseen kammioon. Vaikka ulkona oli puolipilvistä ja kuivaa, sisällä on kuin jatkuvassa sateessa. Vettä siivilöityy maakerrosten läpi ja muodostaa luolan pohjalle virran. Lähdemme seuraamaan sitä.
Toisin kuin sokkeloinen Ogof Ffynnon Ddu, Pant Mawr Pot on muodostunut vain yhden ainoan maanalaisen uoman ympärille. Luola ei kuitenkaan ole mikään ihmisen suunnittelema viemäriputki. Syvemmälle maan alle kaivautuessaan se mutkittelee ja kulkee erilaisten kiviainesten läpi. Perusajatustamme "seuraa vettä" on helppo noudattaa uurtuneissa kalkkikivitunneleissa, mutta välillä virta katoaa täysin pienien kivien alle ja sen äänikin häipyy kokonaan. Joudumme etsimään toisen kulkureitin löytääksemme veden uudelleen. Useimmiten tämä tarkoittaa hankalien lohkaretukosten läpi kiemurtelemista ja välillä yllättävänkin työlästä reitinhakua.
Ilmeisellä tietokonpelilogiikalla luola antaa aina vaikean pätkän jälkeen hienon palkinnon upeina luolamuotoina tai kauniina korkeina kammioina. Taina valokuvaa, minä etsin paikkoja joissa kiivetä tai laskeutua. Kolmessa tunnissa tunkeudumme kartoitetun luolan puoliväliin saakka. Sen jälkeen lähdemme takaisin.
Paluumatkalla Pant Mawr järjestääkin meille yllätyksen. Veden seuraaminen ylävirtaan ei ole aivan niin mutkatonta kuin alaspäin, ja omien jälkiensä seuraaminen on välillä yllättävän eksyttävää puuhaa. Lohkaretukokset ovat hämmästyttävän sokkeloisia. Viisaasti olimme ennakoineet jotain tällaista jättämällä pariin kohtaan merkintäteippiä niiden läpi kulkiessamme. Vaikka teipit jättäessämme ajattelin itse "ei näillä mitään tee", ainakin yhdessä kohdassa juuri teippimme näyttää meille oikean kolon johon ryömiä paikassa jossa mikään onkalo ei näytä vähimmässäkään määrin tutulta.
Sisäänkäyntikammioon päästessämme alkaa köysikiipeäminen ylös. Olemme köysitekniikkaa harjoittaneet aiemminkin mutta 15 metrin nousu märillä varusteilla osoittautuu hyvin työlääksi. Kiipeämisen aloittaessamme meillä on runsaasti aikaa, mutta kestää yli tunnin verran itkua, kiroilua ja vaihtelevaa epätoivoa ennenkuin selviämme takaisin pinnalle. Lopulta olemme käyttäneet jokseenkin jokaisen minuutin varaamastamme ajasta.
Takaisin käveleminen on raskasta. Monet tämän luolan aiheuttamista pelastusoperaatioista johtuvat ihmisten eksymisestä nummelle. Maasto-GPS pitää meidät oikeassa suunnassa ja sumukin nousee vasta kun olemme päässeet takaisin SWCC:lle.
Keskiviikko, 7.7. 2010
Päivän kolo: Letterbox
Iain-niminen luolakerholainen on luvannut viedä meidät OFD I:een tänään. Alkuperäiset aikomukset metsästää ultimaalista luolavalokuvaa Crystal Pool Chamberista jätetään syrjään kun meille tarjotaan mahdollisuus läpimatkaan OFD I - Cwm Dwr. Tartumme tähän innolla.
OFD I:n alku sujuu rutiinilla. Vesi on alhaalla ja matka sisäänkäynniltä Boulder Chamberiin on suoraviivainen. Sen jälkeen ahtaudumme kivien väliin OFD I:n lohkaretukokseen ja pääsemme alueelle jossa en ole koskaan aiemmin käynyt.
Olen mieltänyt OFD I:n selkeäksi ja tilavaksi luolaksi jossa on hyvä kulkea. Nyt näkemämme osat ovat kaikkea muuta. Lohkaretukokset, ryöminnät ja sekavat ahtaat käytäväsolmut seuraavat toistaan. Suuria kammioita ei juurikaan ole. Eteneminen on hidasta ja sahaavaa, ja välillä oppaammekin päätyy hukkaamaan reittimme. Aikataulussa on paljon ilmaa mutta se puristuu vähitellen pois.
Pääsemme kiipeämään, ahtautumaan, laskeutumaan ja suunnistamaan. Lopulta osumme korkeaan, omituisen näköiseen kammioon jonka kaltevassa seinässä on vaakasuora rako, täysin erilainen kuin mikään luolassa koskaan näkemämme aukko. Tämä on Letterbox, reitti jota kautta OFD I:stä kuljetaan muuhun luolaan. Siihen kiipeäminen on hankalahkoa ja sisään ahtautuminenkin kai voisi olla vaikeaa, mutta kiipeilijän käsivoimat auttavat. Postiluukku on maineeltaan kamala mutta oikeasti sen läpi tunkeutuminen on yllättävänkin helppoa, ainakin näin päin.
Letterboxin jälkeen päädymme sarjaan ahtaita putkia joita pitkin pitäisi löytää keino päästä Diver's Pitch -nimiseen köysilaskeutumiseen. Putkien yläosan ikkunasta näemme köyden kahdeksan metriä alapuolellamme, mutta itse köyden luokse pääseminen ei vaan onnistu. Käytävät kiertävät spiraalia ja haarautuvat, olo on kuin chtorrilaisessa pesässä. Tunnelit tuntuvat jatkuvan alaspäin loputtomasti.
Iain jättää meidät kahdestaan ja lähtee etsimään reittiä eteenpäin, tuloksetta. Yritän itsekin soololuolailla kompassin ja arvausten perusteella oikeaan kohtaan, mutta yllättäen en pärjää opastamme paremmin.
Aikamme alkaa loppua. Iain on kulkenut tämän reitin sata kertaa ja hänen puheensa alkaa jo koostua pelkistä kirosanoista. Me näemme köyden jolle meidän pitäisi päästä, mutta olemme korkealla sen yläpuolella ja sen luo laskeutuminen ilman omaa köyttä ei ole millään tavoin turvallista. Omaa köyttä meillä ei tietenkään ole mukana, koska sitä ei normaalisti tällä matkalla tarvitse. Lopulta toteamme ettemme voi kuin palata takaisin. Olemme tulleet 2/3 matkasta Cwm Dwriin, oikeastaan suurimman osan matkan raskaista osuuksista. Nyt joudumme käymään ne kaikki läpi uudelleen takaperin.
Paluusuuntaan Letterbox ei olekaan enää aivan helppo. Jalat edellä korkean seinän keskeltä ulos kiipeäminen on vähintäänkin hankalaa ja siihen menisi ikuisuus ilman slingiä ja kokenutta opasta. Onnistumme paluumatkallakin tekemään pari eksymistä ja kiertämään ympyrää eräässä ahtaista käytävistä. Raajat ovat todella väsyneet mutta ryöminnät ja lohkaretukokset vaan jatkuvat virtaan saakka.
Lopulta kiipeämme ulos alasisäänkäynnistä 15 minuuttia ilmoitetun ajan jälkeen. Läpimatka on epäonnistunut ja meidän on kiivettävä takaisin mökille ulkokautta. Fiilis on vähän pläh, mutta täysin turhautuneen raivon vallassa en silti osaa olla. Letterboxin meneminen edestakaisin oli joka tapauksessa erittäin tarpeellinen oppitunti, ja luulen että alueen käytävien nuohoaminenkin jätti minulle melko selkeän kuvan siitä mihin kaikkialle alhaalla voi oikein eksyä.
Olemme aivan uuvuksissa. Jaksamme juuri ja juuri pestä vaatteemme ja venytellä. Eilisen rääkin jälkeen tämä päivä on ollut melkein liikaa hennoille konttorirotan lihaksilleni.
Torstai, 8.7. 2010
Päivän taantumus: Aiemmin olin päässyt Greasy Tuben ylös ilman varusteita. Tällä kertaa se ei onnistunut.
Runsas vuosi sitten Ian vei pahaa-aavistamattomat suomalaiset vasta-alkajat OFD II:een ja melkein ensimmäiseksi hiton pelottavaan poikkikulkuun nimeltä Edward's Shortcut. Jokseenkin ainoa asia joka siitä jäi mieleen oli varmistamaton tasapainottelu 30 metriä syvän kuilun yläpuolella. Luolakartassa reitti Edward'siin näyttää yksinkertaiselta, mutta tällä reissulla olen oppinut, että luolakartta ei todellakaan vastaa maastoa.
Uskoisin että liikuntataitojen puolesta Edward'sin poikkikulut sujuisivat nykyään suhteellisen vähällä itkemisellä. Sen sijaan reitin löytäminen osoittautuu lähes mahdottomaksi. Löydämme kyllä rasvatuubin jota mentiin alas ja muutamia poikkikulkuja, mutta ne näyttävät järkyttävän leveiltä ja hengenvaarallisilta.
Kahden edellisen päivän rankat retket tuntuvat jäsenissä. Jalat eivät oikein nouse ja tasapaino on vähän hukassa. Päätämme hylätä yritykset löytää Edward'sin tällä kertaa, taistelemme takaisin ylös rasvatuubia ja siirrymme ottamaan taidevalokuvia luolan märistä osista. Poistumme luolasta melko varhain.
Pistäydymme luolatarvikekaupassa ja syömme paikallisessa pubissa. Palatessamme SWCC:lle tapaamme muitakin ihmisiä. Tulevana viikonloppuna on kerhon hallituksen kokous ja mökki on vähitellen täyttymässä luolajääristä. He kertovat meille kauhutarinoita Mendip Hillsin luolista ja sivistymättömistä luolakerholaisista toisissa osissa valtakuntaa.
Perjantai, 9.7. 2010
Päivän luolavalokuva: Porth yr Ogofin sisäänkäynti
Suunnittelemamme täyden vapaapäivän sijaan lähdemmekin ajamaan naapurilaaksoon Porth yr Ogofiin. Vuosi sitten kävimme lähistöllä sijaitsevassa Bridge Cavessa, joten reitti liian jyrkkine mäkineen ja älyttömän kapeine teineen on tavallaan tuttu.
Porth yr Ogof on luolana täysin avoin, vain pysäköinti maksaa. Itse luola on valtavan tilava ja täynnä suuria vesialueita. Vaikkei sitä olekaan rakennettu täyteen kaiteita tai sähkövaloja, se soveltuu enemmän turisteille kuin harrastajille (kunhan tajuaa pysytellä poissa vedestä jossa on hengenvaarallisia pinnanalaisia virtauksia). Meidänkin varusteemme ovat hyvin kevyitä - vain kypärä, valo ja kumisaappaat. Haahuilemme tilavissa mutta matalissa kammioissa ja otamme tunnelmallisia luolavalokuvia.
Sitten keräämme loput romumme SWCC:ltä ja lähdemme ajamaan kohti Englantia. Yllättävänä vastoinkämisenä GPS:n laturijohto on päättänyt lakata toimimasta ja laite on pimeänä. Kaivelen varustekasastani laitteeseen käyvän johdon, jonka kaapeli on noin kymmenen sentin pituinen. Navigointi muuttuu kiinnostavaksi, etenkin kun Bristolin lähellä brittiläinen liikenne alkaa jälleen muistuttaa spagettia lihapullilla.
Vältämme täpärästi muutaman onnettomuuden expert levelin liikenneympyröissä ja psykoottisen ahtailla maalaisteillä. Onnistumme löytämään Wessex Caving Clubin mökin Priddyn pikkukylässä, mutta siellä ei ole paikalla ketään. Puhelimitse saamme ohjeet läheiseen pubiin.
Kylässä on käynnissä kansanmusiikkifestari ja yössä kulkee asiaankuuluvan hassusti käyttäytyvää festarikansaa. Juhla-alueen viereinen Queen Victoria -pubi on aivan täynnä. Onnistumme löytämään sieltä kontaktimme: Chesterfield Caving Clubin senioripolven, joka on täällä meidän laillamme kenttäekskulla. Porukka on kuin B-luokan amerikkalaisesta leffasta repäistyä cowboyhattuineen ja älyttömän huonoine juttuineen. Vain brittiaksentit pitävät täydellisen redneck-kokemuksen loitolla. Yksi porukasta tuo ällistyttävän elävästi mieleen Bill Paxtonin näyttelemät rasittavat koheltajahahmot, toinen kaivaa esiin taskumatin jossa on Glenfiddichiä kun väistän paikalliset siiderit sanomalla että pidän enemmän viskistä.
Otamme kohtaamisen gonzomatkailun kannalta. Tavallaan olisi kiusaus jäädä valvomaan ja nauttimaan singlemaltia uusien tuttaviemme kanssa, mutta huomenna olisi tarkoitus selvitä luolaan ja alkoholitoleranssini on edelleen lähinnä vitsi. Menemme nukkumaan ihmisten aikoihin.
Lauantai, 10.7. 2010
Päivän toinen näkökulma: Vornasblogi luolaretkestä
Wessex Caving Clubin mökki on pienempi ja laitosmaisempi kuin SWCC:n vastaava. Majoitustila on leirikeskusmainen yksi suuri huone joten yksi tehokas kuorsaaja pystyy tuhoamaan kaikkien yöunet. Onneksi olemme olleet hillittömän väsyneitä. Aamulla ulkona on kaunis sää, langaton verkkoyhteys tarjoaa kosketuksen ulkomaailmaan ja pihalle on pysäköinyt luolatarvikekaupan auto joka diilaa roinaa tarvitseville. Onnistun hillitsemään haluni tuhlata.
Wessexiläisiä ehdimme nähdä tuskin lainkaan. Sen sijaan chesterfieldiläiset nappaavat meidät mukaansa retkelle GB-nimiseen luolaan. Autolla suoritettavan alkulähestymisen jälkeen peltojen keskeltä löytyy pieni maakuoppa, jossa sijaitsee ovi luolaan.
Etelä-Walesissa luolat ovat olleet mustaa, enimmäkseen sileää kalkkikiveä. OFD:n yläosat ovat kaikki mudan ja saven peitossa, mistä johtuen siellä on valtavan liukasta liikkua. Täällä kivi on toisenlaista. En tiedä läheskään riittävästi geologiasta osatakseni selittää eroa - kivihiilikauden kalkkikiveä molemmat ovat - mutta GB:ssä kalkkikivi on rosoista ja täynnä juonteita. Tuloksena sen kitka on ilmiömäistä. Luola itsessään on pieni mutta hauska yhdistelmä tiukkoja ahtautumisia ja valtavia korkeita kammioita. Erityisesti huomaan pitäväni rosoisen kiven tuntumasta sormiin ja kenkiin. OFD:ssä kiipeily on aina ollut vähän pelottava kokemus, täällä pystyn kapuamaan korkeankin kuilun vieressä vailla suurempaa huolta.
Luolaretkellämme on mukana koko Chesterfieldin joukkue, 12 henkeä. Tämä on aivan liian suuri ryhmä järkevään toimintaan. Lopulta päädyn Tainan kanssa erkanemaan pääjoukosta ylös hankalaa vaijeritikapuuta ja kolmen muun nuoremman luolaharrastajan kanssa heittäydyn kapeaan ryömintään. Kokemuksen laatu paranee heti kun valtava lauma jää taakse. Liian suuressa ryhmässä luolan mystiikka ja jännittävyys vesittyy ja siitä tulee vain turistikokemus.
Parin jännittävän ahtautumisen ja kauniin kammion jälkeen palaamme takaisin. Muu ryhmä on jo mennyt matkoihinsa joten nousemme ylös GB:stä keskenämme. Luolana paikka ei mikään järisyttävä kokemus ollut mutta pidän alueen kivestä valtavasti. Retki on ollut myös melko kevyt, mikä on Walesin rääkin jälkeen aivan tervetullutta.
Illalla käymme kansanmusiikkifestarilla syömässä ja saamme SRT-koulutusta Bill Paxtonin kaksoisolennolta. Tähän mennessä kaikki tapaamamme vakavammat luolaharrastajat ovat olleet kauhuissaan kuullessaan että meille SRT on tarkoittanut prusik-solmuilla nousemista. Kieltämättä nousukahvojen ja rintavaljaiden avulla korkeuksiin kohoaminen onnistuu vaikeammissakin olosuhteissa. Epäilen silti että minulta ei olisi viisasta käyttää kahta sataa euroa roinaan, jota olisi jotain toivoa päästä käyttämään korkeintaan kahdesti vuodessa.
Sunnuntai, 11.7. 2010
Päivän seikkailijaryhmä: Fighter, scout, two photographers and the chick. I get to be the chick.
Mendip Hillsin ylivoimaisesti kuuluisin luola on Swildon's Hole. Sama kolmikko jonka kanssa eilen seikkailimme GB:n yläosissa on lähdössä tänään sitä valloittamaan, ja minä sekä Taina lähdemme heidän mukanaan. Kukaan meistä ei ole käynyt täällä aiemmin.
Sisäänkäynti on kävelymatkan päässä mökiltä. Puro solisee lohkaretukoksen lävitse kun lähdemme laskeutumaan. Nopeasti kivenmöhkäleet vaihtuat kapeaksi rotkoksi joka kiemurtaa tasaisesti alaspäin. Reitti ei juurikaan haaraudu ja suurta eksymisen vaaraa ei ole. Sen sijaan kulku ei ole aivan kevyttä; laskeudumme vesiputouksia ja ylitämme lammikoita poikkikuluilla. Veden määrä kasvaa. Viritettyämme vesiputoukseen vaijeritikkaat ja laskeuduttuamme niitä alas olemme läpimärkiä mutta luolan päävirrassa.
Virtausrotko pysyy kapeana ja liikunnallisena. Välillä se laajenee allaskammioiksi jotka ohitetaan reunaa pitkin poikkaroimalla. Kiven kitka on yhtä loistavaa kuin eilen GB:ssä ja siitä saa erinomaisesti pidettyä kiinni. Ilma on lämmintä mutta vesi pitää miellyttävän viileänä.
Tiimimme on mainio. Rob on meistä isokokoisin ja taitavin köysien käsittelyssä; hän kantaa raskaat tavarat ja virittää solmut sekä tikapuut. Uusiseelantilainen Mark on laiha kuin tikku, nopein liikkumaan sekä paras kiipeilijä, ja hän toimii etuscouttina. Taina ja Neil ovat valokuvaajia ja koettavat luovalla valojen asettelulla sekä kuvauspaikkojen valinnoilla saada kelvollisia kuvia luolasta. Minun tehtäväni on lähinnä näyttää edustavalta ja poseerata kuvissa.
Valokuvaaminen osoittautuu lopulta vesihöyryn vuoksi hyvin hankalaksi, mutta liikunnalliselta puoleltaan luola on aivan mahtava. Lopulta etenemisemme päättyy kun kohtaamme ensimmäisen luolan kuuluisista vesilukoista. Sump One on ahdas ryömintä, lähes kokonaan veden täyttämä. Pituutta sillä ei ole kuin ehkä puolitoista metriä eikä sen läpi sukeltaminen olisi homma eikä mikään ellei se olisi niin turkasen ahdas. En ole koskaan aiemmin vapaasukeltanut luolassa ja vaikka Sump One on maineeltaan helppo ja aloittelijaystävällinen, se näyttää minusta aivan kauhealta. Olen ennestään märkä vyötäröön asti mutta silti kun tuntumaa testatakseni painan kasvoni veteen tunnelin edessä, kylmä vesi on saada minut kiljumaan.
Takaamme paikalle saapuu pari kokeneempaa paikallista jotka vilahtavat vesilukon läpi kuin tyhjää vaan. Me arvomme monta minuuttia mitä tehdä, mutta lopulta kukaan meistä ei ole täynnä intoa puskea tästä läpi. Olemme kaikki hieman helpottuneita siitä että tunnuimme olevan näinkin yksimielisiä toiveissamme. Luulen että Sump One olisi ollut taitojeni rajoissa, mutta mieluummin harjoittelisin jollain hitusen avarammalla.
Sukeltamisen sijaan etsimme luolasta haaran ja lähdemme tutkimaan sitä. Päädymme hetken kiipeilyn jälkeen pitkään ja märkään ryömintään. Tunnistame sen luolakartastamme Mud Sump -nimiseksi tavallisesti mudan täyttämäksi rööriksi. Seudun kesä on ollut ennätysmäisen kuiva ja vesi on alhaalla, ja niinpä tunnelin läpi pääsee pistämätttä päätä veden alle. Löydämme paikallisten kaivuuprojektin, pari korkeaa kammiota ja lopulta Greasy Chimney -nimisen kiipeilyn pinnan suuntaan. Sen kohdalla käännymme takaisin.
Paluumatka on pelkkää ylämäkeä ja sellaisena vielä liikunnallisempi. Energiatasomme pysyy kuitenkin hyvin yllä ja suunnistustaitomme toimivat. Viiden tunnin retki päättyy suunnilleen tarkalleen kun voimataso laskee vaarallisen alas.
Vaikkemme päässeetkään vesiesteen läpi olen aivan riemuissani. Retki on ollut täysin mahtava, seura on ollut hienoa ja Swildon's Hole on ehdottomasti lisävierailun arvoinen. Pihalla toipuessamme luolasta kapuaa ulos luolaperhe joka on ollut ulkoiluttamassa kolmivuotiasta penskaansa. Puoliksi odotamme ipanan selittävän meille kuinka hän sukelsi läpi sumpit yhdestä viitoseen.
Maanantai, 12.7. 2010
Päivän huomio: Yllättäen British Airwaysilla lentää mukavammin kuin halpislentoyhtiöillä.
Swildon's on jättänyt jälkensä kehoon ja mieleen. Fyysisesti en enää jaksaisi ainoatakaan luolaa ja vaikka osa minusta haluaisikin takaisin maan alle huomaan kaipaavani roolipelejä ja sivistyneen maailman mukavuuksia. Aamupäivällä siivoamme kamamme luolamökistä ja kuittaamme itsemme ulos. Olemme henganneet täällä melkein yksinomaan chesterfieldiläisessä seurassa ja jutelleet vain vähän paikallisten kanssa. Paikallisinfon vajausta paikatakseen Taina ostaa kirjan Swildon's Holesta.
Ajamalla Mendipeiltä poistuminen on kamalaa. Joko Bristol on mahdoton kiertää tai GPS-laitteemme vihaa meitä, koska joudumme ajamaan suoraan sen keskustan läpi päästäksemme M4:lle. Teen muutamia sakotettavan luovia ohjausliikkeitä pitääkseni meidät minkäänlaisessa järkevässä aikataulussa. Vihdoin autoilureflekseissäni on tapahtunut kaipaamani peilautuminen ja vasemmanpuoleinen liikenne ei tarjoa enää lisää vaikeusasteita ajamisheittoihin.
Taina on jatkamassa Cornwalliin ja erkanee junan suuntaan. Minä palautan auton ja hyppään Heathrow'n sokkeloihin. Kenttä prosessoi minut ja sulloo koneeseen. Helsingin sijasta päädyn ilmeisesti tropiikkiin, koska perillä saan heti naamalleni 30 asteen kostean helteen. Otan taksin kotiin periaatteella "ei tunnu enää tässä konkurssissa missään" ja juttelen kuljettajan kanssa koko matkan luolista.
Tiistai, 13.7. 2010
Päivän captain obvious: Maan alla oli viileämpää
Helle oli saavuttanut suorastaan lamauttavat mittasuhteet. 30 asteessa kaikki toiminta oli sairaan hidasta; sain juuri ja juuri purettua rinkkani ja vähän siivottua käytyäni pikaisesti meressä ottamassa vauhtia. Epäilen että Katajanokan vieressä vesi on toksista eikä siinä kannattaisi uida mutta tämä oli melkeinpä pakkotilanne.
Illaksi selvisin sentään Kaisalle pelaamaan Demossin Cthulhu-kampanjan ekassa sessiossa. Pelinjohto oli ensin suunnitellut tuovansa minut mukaan vasta toiseen peliin tiukkojen aikataulujen vuoksi mutta olin nopea tekemään hahmon ja pääsinkin mukaan heti alusta. Kaisalla ei onneksi ollut ihan niin kuuma kuin kotona tai ulkona ja peliin keskittyminen onnistui. Koska kyseessä oli kampanjan eka peli, kukaan hahmoista ei edes kuollut tai menettänyt järkeään, vaikka hetkittäin näytti aika pahalta.
Keskiviikko, 14.7. 2010
Päivän pohdinta: Luolan ravintoketjun pohja
Hirveän helteen halki taivalsin luolaseuran hallituksen kokoukseen. Käsiteltäviä asioita oli jokseenkin paljon ja kokous kesti kaksi tuntia. Onneksi kokouspaikka ei ollut ihan yhtä kuuma kuin vaikkapa kotini.
Yhdistyksen pyörittäminen on aika iso homma ja vaikka toistaiseksi luolaseuran kanssa toiminta onkin ollut hauskaa näkyy horisontissa selvästi melkoisia urakoita jotka on jotenkin saatava suoritettua. Eräs lähimmistä on Ropeconia varten suunnittelemani luolapeli, jonka jokseenkin ristiriitaiset design-tavoitteet tekevät sen kirjoittamisesta hiton työlästä touhua. Pyrkimys naittaaa klassinen luolastonkomppaus ja realistisesti käsitelty luola törmää vaatii toteutuakseen aika monen ongelman ratkaisemista.
Saadakseni ajatukseni maan alta terveempiin aiheisiin katsoin illalla indonesialaisen kauhuleffan The Forbidden Door. Se oli aivan kelvollisen pelottava ja yllättävä. Sittenkin enemmän pelotti etten saisi helteeltä nukuttua hetkeäkään.
Torstai, 15.7. 2010
Päivän kateus: Haluan myös yksityisen huvijahdin jossa on helikopteri ja sukellusvene
Käytin valtaosan päivästä kirjoittamalla conipeliä. Lopulta uskaltauduin ulos katsomaan Paul Allenin huvijahtia joka oli ankkurissa Katajanokalla. Ensin kuvittelin että kyseessä oli ruotsinlaiva, siinä määrin naurettavan kokoisesta venhossta oli kyse.
Kävelyllä ollessani helteen katkaisi poikkeuksellisen aggressiivinen sadekuuro. Koska päälläni oli vain vähän vaatetta ja mukana ei ollut oikeastaan mitään vedelle altista pystyin nauttimaan kastumisesta ja tauosta helteellä. En muista Suomessa aivan toviin vastaavaa vesiryöpytystä kokeneeni. Jos saippua olisi tullut mukaan, olisi sadetta voinut hyvin käyttää suihkun korvikkeena. Pitää muistaa ensi kerralla kokeilla.
Kun D&D-fantsun kirjoittaminen tyrehtyi kävin vilkaisemassa Predators-leffan. Olihan se paras predator-leffa 20 vuoteen. Tämä on kieltämättä vähän vaisu kehu, joten reilummin: oli leffalla joitain ansioitakin ja parissa kohdassa se jopa yllätti. Aseiden täydellinen tehottomuus ja hahmojen kohtaloiden ennalta-arvattavuus vaan kismitti. Toisaalta tämä oli leffa jonka hahmokatras oli käytännössä suoraan Team Fortress 2:sta. Parhaiten kohdalleen osui Heavy Weapons Guy, mutta Sniper, Medic, Spy, Scout ja Demoman olivat myös suht hyviä.
Perjantai, 16.7. 2010
Päivän lahja: Hillittömän tulinen chiliuute. Saattaa olla ettei tätä uskalla edes käyttää.
Luolaryömintä käy kyllä liikunnasta, mutta sormivoimia se ei treenaa oikeastaan millään tavalla. Niinpä tänään palasin kiipeilyn pariin käytännössä lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Perusvoima ja -kestävyys olivat kyllä tallella ja rohkeuskaan ei kadonnut minnekään, mutta mistään valtavaa kahvaa pienemmästä kiinni pitäminen ei juuri luonnistunut.
Päädyin Mirin kanssa käymään uimassa. Pitäisi varmaan hankkia uimarannalle vietäväksi muutamia laudanpätkiä tai muita kiinteitä objekteja ja sitten käyttää niitä vesitaskusukellusharjoitteluun. Tietysti varsinainen sukeltaminen ahtaaseen paikkaan on vain osa ongelmaa, pitäisi simuloida myös veden kylmyyttä, näkymättömyyttä ja hankalia varusteita. Mutta jos edes jotain saisi kuivaharjoiteltua voisi ensi kerta vesilukon kohdalla olla vähän vähemmän karmiva.
Pistäydyimme moikkaamassa Sofiaakin. Kuntoutussairaalassa on oma kiipeilyseinä, jopa ihan korkea ja liidipulteilla varustettu. En tiedä kuinka moni pyörätuolipotilas lopulta liidaa edes sporttia mutta arvostan ajatusta. Jos olisin itse toipumassa, seinän katseleminen kyllä motivoisi suoriutumaan fysioterapiasta.
Viikonloppu, 17. - 18.7. 2010
Ajankohdan mainos: Ropecon-peli tulee
Coniskenaarion kirjoittaminen vei valtaosan ajasta. Ohimennen ehdin nähdä maahan palannutta Tainaa ja paikata yleissivistyksessä olevaa aukkoa katsomalla Yksi lensi yli käenpesän. Kuitenkin jopa lauantai-illan baarissa istuminen liittyi ropecon-ohjelmaan.
Makuuhuoneessa oli viimein niin kuuma, että pakenin yöksi parvekkeelle. Siellä oli kyllä viileämpää, mutta paikalliset lokit aloittivat möykkäämisen aamuneljältä kaikkien käytöstapojen vastaisesti. Helteen pakeneminen tuntui ylivoimaiselta.
Sunnuntaina skenuoperaatiosta alkoi kuitenkin syntyä tulosta. Sain valmiiksi tyrmäävän makeeta kuvitusta sekä suunnilleen valmista pelimekaniikkaa. Tajusin myös pelini lukuisat logistiset ongelmat - pelaajia on helvetisti ja kuvitusta tulee niin paljon että projektorin käyttö alkaa jo viehättää. Eikä coni saa takuulla annettua minulle kaipaamaani rauhallista omaa tilaa peliä varten. Sittenkään en malta päästä pelauttamaan.
Maanantai, 19.7. 2010
Päivän kuva: Luolaan aikova seikkailijaporukka - spottaa ryhmän ainoa jäsen, jolla on kokemusta maanalaisesta toiminnasta.
Aamusta piirtelin ja kirjoittelin hyvällä vireellä. Keikalle lähteminen oli yllättävä häiriö. Ulkona vallitsva helle ei oikeastaan olisi houkutellut rokkaamaan, oli bändi Muse tai ei. Omituisen kohtalon oikun kautta päädyimme 20000 ihmisen keikalla toiseen riviin, mutta tästä saimme maksaa neljän tunnin odottelulla. Yli 25 asteen lämmössä ja vähäisellä vedellä tämä ei ollut herkkua. Ensimmäinen lämppäri Manna pelasi lähinnä ulkomusiikillisilla ansioilla eli laulajan takamuksella, toinen oli yllättäen White Lies joka kuulosti aika hyvältä. Olo olisi silti ollut lämmin ilman lämmittelyäkin.
Olin hieman uumoillutkin Musen olevan älykkörokkina enemmän istualtaan kuunneltavaa ja ihmeteltävää kuin permannolta riehuen seurattavaa. Bändin ulosannissa koetan jatkuvasti keskittyä niin moneen asiaan etten ole yhtään hyvä fani. Hypnoottinen transsi ei ole oikein rokkaamisen kanssa yhteensopiva tila. Lopulta Musea katseli ja kuunteli kyllä mielellään, vaikka kanssafanini valittivatkin äänentoiston laadusta. Itse en puukorvana moista edes havainnut.
Kotonakin oli kuuma. Palasin piirustusurakan pariin. Sain aikaan pari keskinkertaista kuvatusta ja sitten, aamuyön omituisina tunteina, kuvan joka oli yksinkertaisesti hieno sekä varmasti kauneinta mitä olen koskaan piirtänyt. Tavallisesti jokaisessa kuvassani on jotain mikä minua harmittaa, mutta tässä kaikki oli yksinkertaisesti kohdallaan. En linkitä taideteostani tänne vielä, julkaisu on vasta Ropeconissa. Ylläoleva ryhmäportretti toimikoon tiiserinä siihen saakka.
Tiistai, 20.7. 2010
Päivän järkytys: Väritulosteet maksavat miten paljon per sivu?
Lisää hellettä, lisää piirtämistä ja kirjoittamista. Sain käytyä kaupungilla avustamassa tietokonehankinnoissa mutta muuten istuin piilossa paahdetta kotona ja tein luovaa työtä.
Valitettavasti toteuttamani upea piirustus ei välittömästi tarkoittanut että kaikki muutkin piirtämäni kuvat nousisvat heti sille tasolle. Vaikeaa tämä oikean maailman taidoissa kehittyminen.
Keskiviikko, 21.7. 2010
Päivän pelottelu: Elokuvapiraatin nappaaminen esti räjähdyksen. Kukaan ei pelottele brittien lailla. Kyltin lauseessa ei mielestäni ole mitään järkeä kieliopilliselta tai tekniseltä kannalta.
Lisää Ropecon-valmisteluja. Kauhistuneena tajusin että ensi viikko on viimeinen lomaviikkoni. Lomapäiviä olisi kyllä vielä käyttämättä mutta pelkään tarvitsevani niitä syksyllä ja jo nyt kauhistuttaa ajatella millaisessa tilassa museon konet ovat kun en ole ollut pitämässä niistä huolta.
Torstai, 22.7. 2010
Päivän kappale: Edward Sharpe & The Magnetic Zeros - Home
Viimein sain pelini kirjoitettua valmiiksi, jopa 48 tuntia ennen kuin se pitäisi pelauttaa. Kaikki tulostettava materiaali oli tulostettu, kaikki hankittava oheishöttö hankittu. Ehdin piipahtaa museollakin, ja suoritin ennakkoratkaisua ongelmaan joka olisi voinut lomalta palatessani olla kasvanut aika ilkeäksi.
Ropeconin lähestyminen ei vielä näkynyt kaupunkikuvassa. Vietin vapaailtaa pyöräilemällä ja juttelemalla luolista. Huomenna pääsen uppoutumaan roolipeliskenen umpihassuun maailmaan.
Ropecon-perjantai, 23. - 25.7. 2010
Päivän musiikki: Bobby Womack - Across 110th Street
Sain perjantai-iltapäivänä autokyydin Dipoliin. Olin paikalla conissa heti alusta. Pelinjohtajan ilmaislipulla ohitin jonot.
Viime vuoden roolipelaamalla vietetty con oli sen verran mainio että päätin jäsentää tämänkin vuoden pelien ympärille. Tuttuja moikattuani ja avajaiset katsottuani metsästelin itselleni tyhjiä pelejä. Sitä ennen kuitenkin törmäsin tämän vuoden teeman oheisohjelmaan: vuoden 2020 Ropeconista saapuneisiin värvääjiin, jotka tahtoivat houkutella ihmiset mukaan erilaisiin ideologisiin faktioihin muokkaamaan tätä conia toivomakseen. Koska pidin conissa niin monista erilaisista asioista päädyin toimimaan tasapuolisesti kolmen faktion mukana: älykköjen, jotka tahtoivat laadukasta puheohjelmaa, tiedettä, taidetta sekä politiikkaa; gamistien, joita kiinnosti vain pelaaminen, sekä bilettäjien, jotka tahtoivat lähinnä pomppulinnan, hattaraa ja vesiliukumäkiä.
Perjantain peliksi osui mafiatarina Kuin madot omenassa. Aluksi peliin oli vaikea löytää pelaajia, mutta tämän esteen väistyttyä käynnistyi conipeliksi hämmästyttävän eheä ja yhtenäinen kokonaisuus. Alusta alkaen meistä kaikki pelasivat samalla tyylillä ja selvästi samaa peliä, hahmot tukivat ja täydensivät toisiaan ja 70-luvun New Yorkiin sijoittunut tyly kertomus tuntui elokuvamaisen aidolta. Kun peli vähän ennen puoltayötä päättyi olimme kaikki ällistyneitä siitä miten mutkatonta ja toimivaa pelaaminen oli ollut.Katajanokalle majoittuvien kanssa otin taksin kotiin. Nukkumaankin päästiin melkein ajoissa.
Ropecon-lauantai, 24.7. 2010
Päivän wandering monster: Ampiainen, joka hyökkäsi heti kimppuun. Ei pistänyt minua, ainoastaan kanssaseikkailijaa.
Lauantain pääohjelma oli Maanalaisia seikkailuja -luolaesitelmä Miriltä ja Velmalta. Molemmat olivat heti aamusta paikalla täydessä luolavarustuksessa ja etsivät conin pihalta kivenkoloja joiden läpi ahtautua.
Ennen esitelmää päivä oli pääasiassa häröilyä ja haahuilua. Kolmen aikaan Klondyke-sali sitten täyttyi luolista kiinnostuneista ihmisistä. Tekniikka ei pelannut täydellisesti (tykki ei huolinut DVI-signaalia ja Windows ei tahtonut näyttää kaikkia kuvia) mutta riittävän hyvä visuaalinen myllytys kyllä syntyi.
Esitelmä oli korkeatasoinen ja sali oli alusta loppuun täynnä. En itse olisi pitänyt esitelmää aivan tällä tavalla, mutta lopputulos oli luultavasti parempi kuin se olisi minun tekemänäni ollut. Ei varmaan pitäisi yllättyä että roolipelaajien joukosta löytyy maanalaisista asioista kiinnostuneita.
Välittömästi esitelmän päätyttyä alkoi oma osani luolaohjelmaa, eli ropesessio Ogofau a Dreigiau. Pelautin klassisen D&D-henkisen luolastotarinan Ogof Ffynnon Ddun karttaa ja ominaisuuksia käyttäen ja luolan luonteeseen paljon enemmän huomiota kiinnittäen. Ei oikeastaan ominaisin tapani pelauttaa - peli oli ongelmanratkontaa ja resurssienhallintaa, varsinainen hahmopelaus tai tunnelmaan keskittyminen oli korkeintaan sivuosassa - mutta kaltaisekseen tuotteeksi lopulta kelvollinen peli. Fantasiasankarit navigoivat lohkaretukoksissa, sukelsivat veden täyttämissä tunneleissa ja koettivat eksyä OFD II:n sokkeloisiin alaosiin. Loppumättössä kaksi pelaajahahmoa ja pääpahis pudotettiin alas Edward's Shortcutin syvimmästä kohdasta. Kovin sopivaa.
Ropecon-sunnuntai, 26.7. 2010
Päivän cheat code: Järjestyksenvalvojakortin avulla livetetriksessä palikoiden välistä pujahtelu
Paljon kiintoisaa ohjelmaa jouduin tämän vuoden conissa jättämään väliin. Jostain syystä lauantai-iltapäivään oli pinottu päällekkäin läjäpäin juuri niitä asioita joita olisin halunnut seurata, ja niinpä en kuullut Susannan esitelmää kaupunkikauhusta tai päässyt pelaamaan Bugsy-Mutkis -kaksikon viimeisimpään Silent Hill -teokseen. Luolaesitelmän odottelu ja pelisessioon valmistautuminen teki mahdottomaksi jakaa huomiota Byrokratia roolipeleissä -nimiselle ohjelmanumerolle. Vähäinen kiinnostus johti varastyöpajan peruuntumiseen. Oma peli vei niin paljon aikaa etten ehtinyt osallistua faktiosotiin läheskään niin suurella panoksella kuin vaikkapa edellisvuoden massiiviseen rituaalioperaatioon.
Sittenkin sunnuntaina olo oli aika riittävästi conittanut. Katsottuani aika vaisuksi jääneen esityksen tähtienvälisestä matkailusta pakenin con-koomaa livetetriksen pariin. Kuten aiemminkin kombinaatio simppeliä aivojumppaa, energistä musiikkia ja hilpeää pomppimista toimi täydellisenä viimeisenä numerona. Päättäjäisissä sitten Mike voitti Kultainen lohikäärme -palkinnon, ja olin tästä aivan typerän riemuissani. Tähän mennessä kyllä jokainen tunnustus roolipelien hyväksi tehdystä työstä tuntuu menneen oikeaan osoitteeseen.
Kotiin selvittyä ilta kului ruokaa laittaessa ja Tainan sekä Tonjan kanssa rupatellessa. Meillä kaikilla oli ollut hyvä con ja olimme sitä mieltä että tapahtuman muutokset olivat olleet parempaan päin. Ropecon on hyvä ja kaunis tapahtuma ja siellä on ilo käydä.
Maanantai, 26.7. 2010
Päivän viritys: Sump-simulaattori. Osina käytetty 3m köydenpätkää, tyhjää limupulloa, kahta avokantaräpylää ja uimarannan matalaa päätä.
Ropeconin aikana maailmassa oli tapahtunut kaikenlaista. Paniikki teknofestareilla Saksassa johti 20 ihmisen tallaantumiseen, ja vaikka luolia harrastankin, ajatus joukkopaniikista täpötäydessä 120 metriä pitkässä tunnelissa on ehkä pelottavimpia henkilökohtaisia kauhukuvia mitä pystyn kuvittelemaan. En tiedä lainkaan mitä tuollaisessa tilanteessa tekisin - en tiedä onko edes olemassa yksittäiselle ihmiselle hyviä toimintavaihtoehtoja kun väkijoukko ympärillä käy hengenvaaralliseksi.
Työpuhelinkin alkoi taas soida. Minulle sopii melko hyvin porrastettu lomalta paluu, vaikka hieman ärsyttikin että ongelmat olivat luonteeltaan sellaisia joiden olisi pitänyt ratketa ilman omaa väliintuloani. Pitää oikeasti selvittää puhelimen loma-asetukset ja säätää niin että soittajat saavat hyödyllisen "dare lomailee, etsi sijainen" -raportin koettaessaan tavoittaa minua, ja että minut tavoittavat oikeasti vain ne joiden oikeasti kuuluukin voida hätyyttää ylläpitäjää.
Omassa elämässäni käytin päiväni uimarannalla. Olin roudannut mukaan pätkän köyttä, ja koetin Tainan kanssa harjoitella luolassa sukeltamista sen avulla. Pari oivallusta saattoi syntyä mutta oikeasti treenaus pitäisi suorittaa kun vesi on kylmempää ja yllä on täysi setti luolavarustusta.
Tiistai, 27.7. 2010
Päivän etsintä: Arkistokelpoinen muste ja paperi
Miken lapsen nimenantojuhlissa oli koolla joukko kavereita ja vanhempien sukulaisia, kombinaatio joka ei minulle oikein koskaan toimi. Penska sai asiaankuuluvan mahtipontisen nimen ja lahjaksi vieraiden täyttämän laukun joka avataan vasta 20 vuoden päästä. Minä jätin laukkuun Futurist-lehden artikkelin kootuista ennusteista seuraavan 20 vuoden aikana maailmassa tapahtuvista muutoksista. Ehkä niitä on hilpeää lueskella 20-vuotispäivänään.
Illalla kävin Aleksin ja Lissun kanssa katsomassa Inceptionin. Huonoa Chris Nolanin leffaa en ole vieläkään nähnyt. Vaikka Inceptionissa olikin ärsyttäviä vikoja, ne eivät lopulta häirinneet tyylikästä tarinaa tai makeita hahmoja. Sittenkin, jopa kaltaiseni ammuskeluleffoista pitävän henkisen kahdeksanvuotiaan mielestä tässä leffassa oli aivan liikaa räiskintää. Suttuinen ja epäkiinnostava ammuskelu harmitti ihan tavattomasti koska sen välissä tarina ja tapahtumat olivat kiintoisia ja intensiivisiä.
Keskiviikko, 28.7. 2010
Päivän tylytys: Kun Arkham Horrorin säännöissä on tulkinnanvaraa, valitaan aina pahempi vaihtoehto.
30 asteen helteessä merenrannalla sijaitseva kaupunki kehittää ominaisen tuoksun. Kun lähdin kotoa pyörälläni, tajusin että Helsinki tuoksui Honolululta. Kokemus oli outo muttei suinkaan epämiellyttävä. Kymmenen kilometrin pyöräily paahteessa sen sijaan oli ihan oma lajinsa. Varasin mukaan paljon nestettä ja poljin rauhallisesti, mutta silti perille päästessäni olin nuupahtamisen rajoilla.
Taikan ja Jukan luona pelattiin Arkham Horroria samalla kun Joel katseli vierestä. Penska näköjään osaa jo vastata hymyilyyn samalla mitalla ja näkee ainakin puolentoista metrin päähän. Pelissä taas kokeiltiin King in Yellow -lisäosaa, vastukseksi arpoutui asiaankuuluvasti Hastur. Edes tässä pelissä on harvoin ollut näin karu turpaansaamisen meininki. Hirveät katastrofit seurasivat toisiaan ja lopulta yliopiston mielenvikaiset tutkijat kutsuivat maan päälle valtavan possen dholeja, gugeja ja muita mytologian pahimpia ökkömönkiäisiä. Kun nämä olivat väsyttäneet meidät, Nimeämätön ajoi meidät hulluksi vasemmalla lonkerolla. Mitään toivoa selviämisestä ei tuntunut missään vaiheessa peliä olevan. Kokemus oli virheettömän lovecraftiaaninen.
Torstai, 29.7. 2010
Päivän puzzle-peli: Today I Die
Helteessä pyöräily jatkui. 25 astetta lämmintä ja 35 kilometriä pyöräilyä jätti jalat iltaa kohden aika väsyneiksi. Tulin myös noutaneeksi sukellustietokoneen huollosta ja uineeksi Pikkukoskella. Vesi oli joessakin lämmintä.
Ilta kului luola-asioiden parissa. Luolaseuran sivuille tuli lisättyä artikkeli ulkomaille suuntautuvan luolaretken tekemisestä. Samalla tuli annettua ensimmäiselle ulkomaille suuntaavalle luolaseuran liittyneelle vihjeitä ja pointtereita luolaretkeä varten. Vielä meidän harrastajakuntamme kasvaa suureksi ja leviää maailmalle.
Perjantai, 30.7. 2010
Päivän nettimeemi: 15 kirjaa
Pelinkirjoittaminen eteni hitaasti. Ensimmäistä kertaa Sic Semperissä tuli vastaan ongelma, joka johtui siitä että olin kirjoittanut aiemmin liian vähän taustamateriaalia. Nyt kun tarkensin itselleni detaljitasoa tajusin, että pari taustalla tapahtunutta juttua olivatkin itse asiassa aika epätodennäköisiä. Ja minä kun luulin kirjoittaneeni materiaalia aivan hillittömällä detaljitasolla. Toisaalta näin isossa peliprojektissa materiaalia ei varmaan vaan koskaan ole tarpeeksi.
Ulkona oli melkeinpä inhimillinen sää. Kick-Ass oli vastenmielinen elokuva. Ruuanlaitto oli vaikeaa.
Lauantai, 31.7. 2010
Päivän huvitus: Keravalainen liikenne. Sekava jo 70-luvulla.
Tarkalleen 25 vuotta sitten perheeni muutti pois Keravalta. Sen jälkeen olen käynyt siellä ainoastaan erittäin satunnaisesti. Tänään hyppään fillareineni junaan ja menen vilkaisemaan, miltä kaupunki näytti.
Ensimmäinen fiilis on, että kaupunki on kutistunut aivan naurettavan pieneksi. Matkat joihin lapsena tuntui menevän ikuisuus hurahtavat fillarilla parissa minuutissa. Koulu jossa vietin ala-asteeni lopun (Kerava sijoitti minut uuteen kouluun aina parin vuoden välein omista käsittämättömistä syistään) oli joskus näyttänyt massiiviselta kolossilta, mutta nyt se on lähes koomisen pieni. Hemmetin korkealta tuntuneet mäet ovat säälittäviä nyppylöitä.
Vaikka kaupungin ulkomuoto onkin muuttunut melkosesti, minulla on jatkuvasti selkeä kuva siitä missä olen ja mitä mistäkin kolkasta löydän. Monet asiat ovat täysin uudistuneita, mutta yllättävästi joidenkin lapsuusajan kaverieni postilaatikoissa näkyy edelleen tuttuja nimiä. Sadevesiviemärit joissa aloitin UE-harrastukseni ovat niinikään paikallaan.
Omituinen liikuttuneisuus pyyhkii ylitseni. Yleensä minulla on lapsuuteeni aika kolea suhtautuminen, mutta Keravaan ei lopulta liity paljonkaan pahoja muistoja. Jotenkin tämä nimenomainen Helsingin lähiö tuntuu kesäpäivänä tutulta ja sympaattiselta.
Pyöräilen kaikkialla missä pienenä vietin aikaani. En tunne kaupungista ketään, mikä on oikeastaan vain hyvä. Näen suunnilleen ikäisiäni ihmisiä monista yhteiskunnan lokeroista - joku juo kulahtaneena kaljaa puiston penkillä, toinen työntää lastenvaunuja - ja voin helposti kuvitella heidän olevan entisiä kavereitani ala-asteelta. Jos roikkuisin Facebookissa, varmaan tietäisin ketkä ala-asteaikaiset kaverini ja puolituttuni ovat päättäneet jäädä tai palata kotikulmilleen, mutta lopulta asia ei minua kovin paljon kiinnosta.
Useimmat tuttuni ovat luultavasti muuttuneet melkoisesti neljännesvuosisadassa. Olenko minä? Pohdin millaista olisi pudota takaisin 80-luvulle ja törmätä pienempään versioon itsessäni. Tajuan, että kaikki ne asiat mitä nykyään teen saisivat kymmenvuotiaalta itseltäni hyväksynnän ja makeiden juttujen leiman - ja vastaavasti tajuan, että kymmenvuotias minä teki vapaaehtoisesti vain asioita, joista edelleen jaksan innostua.
Useimmilla ihmisillä on sisäinen lapsi. Minä en ole ihan varma onko minulla sisäistä aikuista. Tänään ei ainakaan tunnu siltä. Pyöräilen Keravalta kotiinpäin rokki kuulokkeista pauhaten, kunnes Tikkurilan kohdalla kyllästyn ja hyppään junaan loppumatkaksi.