Kesäkuu 2010: Järjestäytymistä
Flunssakausi, 1. - 3.6. 2010
Ajankohdan tila: Sairas
Kesäkuu alkoi keskellä yötä mojovaan kurkkukipuun heräämisellä. Ensin ajattelin että voisin silti mennä töihin, sitten ajattelin että ehkä voisin tehdä päivän töitä kotoa, sen jälkeen suostuin hyväksymään että ehkä yhden päivän sairasloman voisi pitää...
Kolmantena päivänä kuumetta, täydellistä epäkoherenssia, unettomuutta ja kipeää kurkkua raahasin itseni lääkäriin asti. Lääkäri kielsi minulta töiin menemisen, rehkimisen, ajattelemisen ja melkein kaiken muunkin pariksi päiväksi. Tyylikkäästi olin kerännyt jostain taas hienon kurkkutulehduksen. Ei se ihan angiina ollut, kai.
Tavallisestikin kuume tekee minusta vähän aikaansaamattoman mutta tämä oli varmaan jonkinlainen ennätys. Pystyin juuri ja juuri kertomaan töihin etten pääsisi paikalle, en saanut kirjoitettua muuta kuin pari epäkoherenttia irkkiriviä. Laskujen maksaminen, asioiden hoitaminen, työnteko tai edes puhuminen tuntui ylivoimaiselta ellen ollut doupannut itseäni isolla määrällä ibuprofeenia etukäteen. Olin käytännössä aivan koomassa.
Keskittymiskyky riitti juuri ja juuri audiovisuaalisen viihteen seuraamiseen. Katsoin Dollhousen loppuun saakka (lopullinen tuomio: pidin valtavasti mutta oli siinä monia vikoja, kuitenkin ehkä juonivoittoisinta Whedonia ikinä) ja silmäilin Sormusten herran leffaversioita. Pienenä luin Sormusten herraa aina kun sairastin, nyt tätä varten löytyy jopa elokuva. Ei ihme että minun on aina helppoa kuvitella Frodon kärsimykset hänen saatuaan Morgulin veitsestä tai nuutuessaan Sormuksen painon alla, niin monta kertaa olen myötäelänyt niissä ollessani itse kuumeessa.
Perjantai, 4.6. 2010
Päivän profetia: "There is no way this isn't leading to sex" sanoi Ripa ja oli aivan oikeassa.
Missään työkunnossa en ollut vieläkään, mutta lääkityksen voimin pystyin sentään illalla pelauttamaan lisää Sic Semperiä. Uuden esityskauden myötä ongelmat olivat täysin muuttuneet jä nyt käsittelimmekin kyläyhteisön hallitsemisen ongelmia. Mainioita esimerkkejä vallan turmelevuudesta ja hallinnan vaikeudesta tuli vastaan kun pelaajahahmot vastasivat haasteisiin, ongelmiin ja kiusauksiin. Peli ei varsinaisesti ollut räiskyvä toimintamyllerrys tai intensiivinen jännäri mutta kaltaiselleni byrokraatille ja pilkunnuolijalle se oli aivan hurmaavaa settiä.
Pelin jälkeen olo oli hutera. Onneksi tulossa on viikonloppu jonka voin viettää maaten. Pääsen tekemään rästitöitä ja päivittämään pelimuistiinpanojani massiivisten uudistusten jälkeen.
Lauantai, 5.6. 2010
Päivän ilmeinen havainto: Ilman puhekykyä puhelinsoitot ovat erittäin hyödyttömiä.
Heräsin äänettömyyteen - tahtoo sanoa, eilinen peli oli vienyt kykyni puhua. Oloni ei vieläkään ollut mitenkään juhlava. Alunperin tälle viikonlopulle oli kaavailtu kiipeilymatka Tampereelle mutta olin järkevästi jättänyt sen pois tavoitelistastani. Pystyin kyllä liikkumaan ja käymään kaupassa mutta liikunta olisi ollut maailman huonoin idea. Taisin edelleen olla kuumeessakin.
Vietin päivän eilisen pelin jälkiseurauksia kirjoitellen ja Sormusten herra -filmatisointia katsellen. Yritykset olla illalla sosiaalinen enimmäkseen epäonnistuivat koska puhuminen oli lähes mahdotonta.
Sunnuntai, 6.6. 2010
Päivän elokuva-arvostelu: Nostalgia Chick reviews The Labyrinth
Ei vieläkään ääntä, vieläkin hieman lämpää. Huolimatta näistä vastoinkäymisistä ryhdyin tekemään töitä, tai yritin ainakin. Museolla pari palvelua oli nurin mutta elvytettyäni ne kävi ilmi että yliopistonkin tietotekniikka oli monesta kohdasta jumissa, esimerkiksi juuri ne järjestelmät joiden parissa minulla oli rästitöitä. Ei sitten väkisin.
Päivä oli kaiken kaikkiaan kuin sitkeä paha uni. Olo kiipesi lopulta ihan siedettäväksi mutta työasiat karkailivat sormieni läpi. Muualla ihmiset olivat availemassa kesäsukelluskautta mutta tähänkään en voinut osallistua. Erehdyin katsomaan Lexxiä joka ei suinkaan vähentänyt päiväni painajaismaisuutta. Vasta Nostalgia Critic ja Nostalgia Chick toivat kaipaamaani hilpeyttä synkeyteeni.
Huomenna on pakko päästä töihin tai lähtee järki.
Maanantai, 7.6. 2010
Päivän levyn nimiehdotus: "Rise to Your Knees"
Jatkuvasta mute-moodista huolimatta hankkiuduin töihin. Onneksi ylläpitäjä voi kommunikoida pelkillä nyökkäyksillä tai päänpuisteluilla (ja oikeastaan edes nyökkäyksiä ei välttämättä tarvita). Oli jo aikakin saapua paikalle, tuntui että melkoinen liuta palvelimia oli nousemassa kapinaan jäätyään vaille huomiota.
Työpäivästä selvittyäni päädyin leffaan. Kinopalatsissa järjestettiin kaksi näytöstä juuri valmistuneesta Rush: Beyond the Lighted Stage -elokuvasta jota päädyin katsomaan tuttavapiirin muiden Rush-fanien kanssa. Elokuva oli hassu kokemus. Älykkörokkaribändistä ei saa kauheaa exposéa - kun bändin alkuaikoina muut kiertueen muusikot hajottivat hotellihuoneita ja bailasivat bändäreiden kanssa, Rushin nörtit istuivat huoneissaan lukemassa ja laatimassa lisää musiikkia. Yllättäen tämä omistautuminen vetosi ja sitä oli jopa hauska seurata. Kuitenkin tiesin myös että Neil Peart on ollut tarkka yksityisyydestään ja tuntui jotenkin häiritsevältä kun elokuvan loppua kohden päädyttiin häntä kohdanneisiin tragedioihin. "Halusimme antaa hänen surra rauhassa" sanovat bändikaverit, ja niin minäkin halusin. Elokuva ei kuitenkaan mennyt mauttomuuksiin saakka ja Neil itse näytti suhtautuvan siihen yllättävänkin hyväntahtoisesti. Limelightin rivi "I can't pretend a stranger is a long-awaited friend" oli kuitenkin jatkuvasti mielessä. Neil on kertonut totuuden suhtautmisestaan faneihin jo vuosia sitten, ja luulisin että useimmat olisivat jo sen tajunneet.
Joka tapauksessa elokuva oli hilpeä ja energisoiva kokemus. Sen jälkeen oli ilmeistä etten ollut vielä aivan kunnossa ja käytin loppuillan koomaamalla. Pääsisiköhän tästä taudista joskus eroonkin?
Tiistai, 8.6. 2010
Päivän kiroilun aihe: Vasta neljännellä yrityksellä asentuvat turvapäivitykset.
Työpäivä alkoi aamuyhdeksältä ja päättyi 17 tuntia myöhemmin. Väliin mahtui kyllä muutakin kuin raatamista mutta vaihteeksi Microsoftin julkistamat päivityspalikat eivät tahtoneet mennä oikein kohdalleen. Jouduinkin valvomaan niiden parissa aamukahteen.
Yleensä yöhön venyvät työoperaatiot ovat minusta ihan okei mutta tämä alkoi jo käydä niin pitkäksi ja tuskalliseksi etten meinannut hereillä pysyä. Progress barien täytyymisen ohella katselin lisää Nostalgia Chickin videoita jotta taju ei vallan pakenisi.
En ollut vieläkään aivan kunnossa. Energia ja keskittymiskyky riittää työntekoon muttei sitten mihinkään muuhun. Pelijuttuja ja muita harrastuspuolen operaatioita pitäisi käsitellä ennen viikonloppua, enkä uskalla edes arvailla millainen kiipeilykuntoni on jahka seuraavan kerran pääsen lähelle jotain seinää.
Keskiviikko, 9.6. 2010
Päivän muistiinpalautus: Jos palvelin lakkaa äkkiä toimimasta järkevästi, neljä kertaa viidestä syynä on täyttynyt levy.
Olin ajatellut mennä töihin aikaisintaan puolenpäivän aikoihin, vaan eikös jo aamuyhdeksältä jokin hajonnut ja vaatinut huomiotani. Niin sitten raahauduin museolle selvittämään mitä kaikkea oli eilisten päivitysten vuoksi / jälkeen mennyt rikki.
Päivä oli lopulta huomattavan tuottava. Yhden hajonneen järjestelmän korjaamisen lisäksi sain kiinni toisessa jo edeltäjäni aikaan havaitun bugin ja keksin keinon tehdä virtuaalipalvelimen levyillä asioita joiden olin kuvitellut olevan mahdottomia. Kotona sain viimein aloiteltua sisällöntuotannon seuraavaan pelisessioon ja jopa hieman siivottua. Omassa huoneessani vallitsevaa hävityksen kauhistusta en ole vielä uskaltanut yrittää organisoida.
Katsoimme loppuun myös Wiren kolmannen kauden. Päätös oli juuri niin kaunis kuin muistinkin. Vieläkin hieman pelottaa jatkaa tästä eteenpäin koska en kertakaikkiaan tajua miten sarja voisi jatkua yhtä korkeatasoisena.
Torstai, 10.6. 2010
Päivän tuttu itku: En osaa piirtää, waah waah waah.
Vihdoin viimein töissä sain potkaistua erään ison projektin pois byrokraattisesta limbosta ja toteutusvaiheeseen. Tietenkään koko byrokraattista limboa ei olisi ollut ellen olisi itse päättänyt sellaista luoda... mutta katson kyllä menetelleeni tässä aivan oikein. Ei voi vaan huitaista asioita pystyyn ilman paperisotaa ja sopimuksia.
Selvittyäni kotiin tartuin piirtämiseen. Vaikka Empire oli paljon visuaalisempi peli kuin Sic Semper on tähänkin tarpeen piirtää paljon kaikenlaista. Empiressä minun oli helppoa pakottaa itseni ulos omalta mukavuusalueeltani piirtämään kaikkea erikoista; pelkistetty ja ei-järin-realistinen tyyli takasi että saatoin kokeilla piirtää mitä tahansa ja käyttää sitä pelissä.
Sic Semperissä koetan pitää piirrokset maanläheisinä ja todentuntuisina. Yllättäen tämän vuoksi kaiken mahdollisen piirtämisestä on tullut todella vaikeaa. En voi enää käyttää superherooisia ääriasentoja enkä tehdä varjostusta ja täydennystyötä tietokoneella. Hahmoja ei myöskään enää tunnista puvuista tai selkeän liioitelluista kasvonpiirteistä joten konsistenssin ylläpitäminen kuvasta toiseen on työläämpää. Ei ihme että sweatshop-sarjispiirtämisessä supersankarit ovat niin yleinen teema, niitä voi tuottaa melkein kuka tahansa toistaitoinen kuvittaja.
Käväisin myös Neonhämärän hahmotapaamisessa. Pelaajien lisäksi paikalla oli suuri pitkäkarvainen kissa ja pieni arka koiranpentu. Onneksi ne olivat enimmäkseen piilossa tai yliannostus pörröeläinten söpöyttä olisi tuhonnut kaikki yritykset pohtia maagisen realismin arvoituksia.
Perjantai, 11.6. 2010
Päivän AV-viihde: Wiren neloskausi pelottaa minua sieluttomine lapsineen ja ahdistavine koulukuvauksineen.
Töissä oli melko rauhallista muttei siltikään tylsää. Kesäloma katkaisee hyvän työvireen melko tarpeettomasti. Voisin oikeastaan jatkossa olla lomailematta kesäisin ja sen sijaan paeta maasta aina marraskuussa kun on kylmää ja kamalaa. Vanhalla lomasäännöstöllä se ei olisi onnistunut, mitenkähän nykyisellä?
Käväisin pitkästä aikaa Team Fortressissa nyt kun se ompulle oli viimein julkistettu. Foorumeilla oli valitettu että Applen käyttäjät saavat kenkää palvelimilta mutta oman kokemuksen mukaan tämä oli pelkkää typerää foorumiväninää. Ääliöitä internetissä, ei mitään uutta. Pelaaminen sentään oli varsin hauskaa vaikken sitä enää juuri osannutkaan.
Viikonloppu, 12. - 13.6. 2010
Ajankohdan täh: Sensuroiko koneeni kuvia joiden nimessä esiintyy sana "Mohammed" tai jokin sen varianteista? Pelisivuillani ei näy kuvia hahmoista joiden nimissä esiintyy profeetankin käyttämä yleinen erisnimi ja Googlen kuvahaku sanalla näyttää monen kuvan kohdalla tyhjää.
Vuosia sitten suoritin erilaisia tehtäviä Oulun ja Turun scifi-seurojen, Suomen live-roolipelaajat ry:n sekä Varsinais-Suomen Attacin hallituksissa. Näiden tehtävien kautta oivalsin että yhdistystoiminta ja hallitustyöskentely eivät ole minua varten ja ymmärsin jättäytyä pois moisista kuvioista.
Sittenkin päädyin sunnuntaina perustamaan yhdistystä. Koska näytti siltä että luolaharrastajien yhdistystä ei maahan saataisi ellei sellaista itse perustaisi ei vaihtoehtoja oikein ollut. Kokoonnuimme sopivassa baarissa ja kävimme läpi oikeaoppisen byrokraattisen perustamisrumban. Sen jälkeen meillä oli hieno kiiltävä yhdistys. Valitettavasti päädyin itse sen hallitukseenkin, tehtävänä pääasiallisesti hoitaa kulissien takaista tekniikkaa, rahaliikennettä ja byrokratiaa.
Nyt kun vielä olisi luolia.
Maanantai, 14.6. 2010
Päivän kuva: Sic Semperin pelaajahahmot pelin toisella esityskaudella
Lyhyen ja keskittymiskyvyttömän työpäivän jälkeen pelautin hieman lisää Sic Semperiä. Pelissä horisontit laajenivat monellakin tavoin kun pelaajahahmojen yhteisö sai käsiinsä merikelpoisen laivan ja toisaalta he viimein löysivät enemmän dataa tahosta joka heidät oli trooppiseen melkein-paratiisiin hylännyt.
Tulin taas pelin alussa käyttäneeksi kieroa kerronnallista kikkaa ja pistin kolme neljästä pelaajasta pelaamaan neljännen painajaisunessa esiintyviä versioita itsestään. Aina kun rikon perinteisen pelitilanteen rakennetta tulee kauhea himo tehdä sitä enemmän ja enemmän mutta onneksi olen kyllin kokenut tietääkseni mistä pidän. Jotta ovelat kurvit miellyttäisivät minua täytyy olla jokin luottamuksen pohjataso jolta lähteä ja tämä pohjataso menee rikki jos teen jatkuvia hahmonvaihdoksia tai muita omituisuuksia. Empireä pelauttaessani lupasin itselleni että joka kymmenes peli saa olla jotain täysin omituista mutta siinä friikimmät pelinjohtokikat olivat esiintyessään enemmän koko pelikerran idea. Sic Semperissä ne ovat yleensä vain pieni osa koko pelisession kokonaisuutta.
Pelaamisen lomassa Ripa kokkasi meille ruokaa jollaista hahmotkin voisivat syödä, täysin diegesiksen mukaisista aineksista tosin nykyaikaisemmilla välineillä. Hyvin tervetullut lisä tämäkin. Vielä kun saisi jostain sään loihdittua miellyttävän trooppiseksi.
Tiistai, 15.6. 2010
Päivän hahmo: Vittorio Ravela, Italian Tom Selleck
Pitkästä aikaa palattiin Insomnian pariin pelin taustoihin sijoittuvan sivuraiteen muodossa. Tajusin että pelaajanakin pidin ajatuksesta aina tuon tuostakin ravistella pölyjä kampanjasta pelaamalla jotain siihen kiinteästi liittyvää mutta aivan tavallisesta poikkeavaa. Enimmäkseen peli tuntui itsenäiseltä kokonaisuudelta mutta välillä pelaajat vaikkakaan eivät hahmot näkivät vilauksia kampanjassa aiemmin käsitellyistä asioista.
Kohtasin myös itsessäni pelaajana ei ehkä varsinaisen heikkouden mutta ominaisuuden: jos muuta ei ole erikseen sanottu, tapaan tehdä hahmoistani arkisia kauhuleffaan sopivia päähenkilöitä, ts. melko passiivisia tyyppejä jotka elävät omaa pientä elämäänsä kunnes tapahtumat tempaisevat heidät mukaansa. Kuitenkin monet pelityylit tarvitsevat automaattisesti hahmoja jotka ovat aktiivisempia toimijoita. Jos minulle vihjataan että tällaista kaivataan osaan moisen hahmon tehdä, muutoin en tule tätä ajatelleeksi.
Keskiviikko, 16.6. 2010
Päivän tunnelma: Dare 2v itkee, potkii ja paiskoo lelujaan
Pahasti iskeneen demoefektin ja turhauttavan kamalan SharePoint-taistelun jälkeen leiskuin pyhää vihaa kaikkea tietotekniikkaa kohtaan. Raivoa hillitäkseni määräsin itselleni vähän liikuntaa. Viikon flunssa ja toisen viikon toipuminen olivat tehneet minusta täyden sohvaperunan ja tätä ei voinut hyväksyä.
Kiipeilyareenalla sain seiniltä turpaan kunnolla. Jaksoin vain kourallisen reittejä ja en päässyt ylös muutamaa joiden pitäisi olla täysin taitojeni ulottuvissa. Tämäkin vitutti. Olin juuri saanut aikaan jonkinlaisen kelvollisen kunnon ja rohkeuden joita sopisi käyttää vaikkapa Olhavalla juhannuksena ja nyt teräni oli tipotiessään. Ärsytys tietotekniikasta unohtui ja sen korvasi tympiintyminen heikkoon lihaani ja heikompaan sieluuni. Päätin että tästä päivästä juhannukseen joka toinen päivä sisältäisi kiipeilyä ja joka ainoa päivä pyöräilyä.
Pelinkirjoittelu ei sujunut ja piirustusvälineet olivat näköjään kadoksissa. Fuck you, world.
Torstai, 17.6. 2010
Päivän softa: Joomla! (huutomerkki kuuluu nimeen)
Vaikka kiipeily olikin ollut lähinnä turhauttavaa, heräsin pitkästä aikaa ilman flunssanjälkeistä takkuisuutta. Päivä koostui lähinnä testaamisesta, vianmetsästyksestä ja uusien asioiden opettelemisesta. Tajusin että vaikka olen nyt vuoden verran ylläpitänyt Exchangea tiedän siitä todella vähän ja ryhdyin korjailemaan asiaa. Alku ei ollut hirmuisen lupaava.
Illalla kävin semijärkeviä keskusteluja. Sain itse varsin hyvän oivalluksen suhtautumisestani inhimillisen viestinnän prioriteetteihin: tajusin että olen valmis kärsimään melkoisen määrän sosiaalista puukotusta ja myllytystä pitääkseni kommunikaation asiallisena. Moinen sankarillisuuden pilkahdus muuten varsin vittumaisessa luonteessani sai hyvälle tuulelle. Tietysti tämä oli vaan itse tehty arvio omasta toiminnasta, muu maailma saattaa olla täysin vastakkaista mieltä.
Perjantai, 18.6. 2010
Päivän turhautuma: Tahtoo kiivetä yhtä hyvin kuin ihan vähän aikaa sitten!
Töiden jälkeen oli vuorossa taas kadonneen kiipeilykunnon etsintää. Olin kolmessa viikossa mm. unohtanut miten klipataan ja kestävyydestä ei ollut tietoakaan; päivän viidentenä reittinä ollut 5C ei mennyt puhtaasti. Kaikkein tuskallisinta tason laskussa on kun muistaa että vielä pari viikkoa sitten kaikki nämä reitit menivät aivan heittämällä, pelosta tai heikkoudesta ei ollut tietoakaan.
Ei sankaritekoja tänään. Illalla tuli vielä sumplittua luolaseuran juttuja ja pohdittua ensi viikon tekemisiä. Vaikka ulkona koettaa olla kylmää ja vähän sateistakin näyttää aktiviteettiluettelo hyvin kesäiseltä.
Lauantai, 19.6. 2010
Päivän averted trope: Tässä merkinnässä voisi olla söpöjä vauvakuvia. Niiden liittäminen olisi vaan ollut jonkinlainen uusi kiinnostavuuden aallonpohja ja päiväkirjani on jo ennestään aivan tarpeeksi tylsä.
Kaupungilla pyrähtämisen jälkeen vahdoin vaatetuksen hitusen tavallista vähemmän rähjäiseen ja seikkailin Oulunkylän korpimaille Taikan ja Jukan luokse katsomaan kuinka heidän maailmaan saapunut penskansa sai nimen.
Omituisena poikkeamana normaaliin suhteeseeni pieniin ihmisiin minut oli kutsuttu yhdeksi lapsen kummeista. Tähän asti minut on ehkä ymmärrettävästi pyritty pitämään mahdollisimman kaukana virallisista tehtävistä vaikutuksille alttiissa iässä olevien protoihmisten kanssa. Yleensä tämä on sopinut minulle vallan hyvin. Lapset ovat minusta kyllä jees mutta useimmat ihmiset jotka niitä hankkivat ovat täysin nou ja kummin virassa joutuu olemaan tekemisissä vanhempienkin kanssa. Vaan tällä kertaa vanhemmat olivat ihmisiä joita muutenkin näen ihan mielelläni.
Pitkään omaa soveltuvuuttani pohdittuani päädyin ottamaan kummittelutehtävän suuren vastuun harteilleni. Viisaasti Taika ja Jukka olivat päättäneet nimittää muksulle yhteensä neljä kummia, kullakin oma erikoisalansa. Minun erikoisalakseni oli langennut olemassaolon filosofiset peruskysymykset, oletettavasti kaikkien lasten suosimat "mitä tuolla on?" (ontologia), "mistä sinä sen tiedät?" (epistemologia) ja "miksi mun pitäisi?" (etiikka). Onneksi kukaan ei odota että minulla olisi näihin mitään erityisen rakentavia vastauksia.
Pentu sai nimekseen Joel. Puolentoista kuukauden ikäisenä hän ei vielä minua tiukkaan väittelyyn vetänyt vaan käytti aikansa enimmäkseen nukkumalla tai kuolaamalla. Minä kokoustin muun kummiston kanssa ja söin hyvää voileipäkakkua.
Sunnuntai, 20.6. 2010
Päivän mystinen numeroyhdistelmä: 3 - 4 - 7. (Kiilakoot joilla varmistetaan Muurahaishalkeaman alku. Jos nuo jotenkin muistaisi ulkoa ja osaisi asettaa paikalleen oikeassa järjestyksessä, voisi halkeama olla joskus ehkä kiivettävissäkin.)
Yritykseni tarttua kesää sarvista eivät alkaneet kovin lupaavasti. Poimin kyllä auton Porvoosta mutta eilinen sade oli kastellut täydellisesti ensisijaisen ulkokiipeilyyn kaavailemani paikan. Toissijainen oli täynnä viestijuoksijoita tai muita oikeita urheilijoita. Niinpä päädyin Kvarnbyn kalliolle. Ei sekään hullumpi paikka sinänsä ollut.
Kiivintäni oli kuitenkin aivan surkeaa. Olin pelokkaampi kuin aikoihin, uskalsin juuri ja juuri liidata yhden 5C:n sporttisläbin ja aiemmin ylös kituuttamani Muurahaishalkeama ei sujunut ollenkaan. Sormet eivät tarttuneet ja jalatkin olivat silkkaa velliä. Osaamattomuus muuttui pian ärtymykseksi, sitten kiukuksi. Aivan suoranaiseen raivoon asti en päässyt mutta se saattoi johtua enemmän väsymyksestä kuin mielenliikkeiden hallinnasta.
Huomenna pitäisi vielä sukeltaa. Jos olen siinä yhtä pätevä kuin kiipeilyssä en luultavasti ole 24 tunnin kuluttua enää hengissä. Mikäli näin käy, oli kiva tuntea, viimeinen lähtijä sammuttaa planeetan.
Maanantai, 21.6. 2010
Päivän fiilis: Pitäkää vittu kesänne.
Minulla on tyypillisesti vahva mielipide siitä että ihmiset tuottavat itse oman hyvän tai huonon onnensa. Tämä ei niinkään perustu maagiseen ajatteluun ja positiivisten mielikuvien voimaan kuin yksinkertaisesti siihen että motivoitunut ja harkitseva ihminen varautuu vastoinkäymisiin ja huolehtii siitä että hänellä on keinot selvitä niistä. Ja jos jokin ei vaan onnistu näennäisen huonon tuurin vuoksi, todellinen syyllinen löytyy helposti peiliin katsomalla.
Tänään siis oli tarkoituksena sukeltaa, mutta ei sitten sukellettukaan koskapa kätevä sukellustietokoneeni joka on myös paine- ja syvyysmittarini päätti mykistyä heti veteen päästessä. Kun operaation jatkaminen olisi ollut kuvaukseltaan suoraan onnettomuusraportista repäisty "kokematon sukeltaja ensimmäistä kertaa vedessä uusien varusteiden kanssa päätti jatkaa sukellusta huolimatta em. mittareiden toimimattomuudesta" päätin etten sitten sukeltaisi.
Tietokoneen toimimattomuus oli kuitenkin lopulta vaan se viimeinen vastoinkäyminen joka lopulta teki sukeltamisen mahdottomaksi. Olin päättänyt testata kuivapukua jonka olin omistanut jo useita kuukausia. Tänään useita kokeneempia harrastajia oli menossa veneellä merelle, mutta ajatus siitä että lähtisin itse sinne hidastamaan koko operaation etanatahtiseksi ei oikein innostanut. Valinta oli sikäli oikea että kuivapuvun osien saaminen päälleni vei minulta varmaan kolme varttia. Tuntui jatkuvasti siltä että olen tähän liian heikko, liian kömpelö, liian karhea, väärän muotoinen ja vaikka mitä. Tämä ei varsinaisesti ollut minulle sukellusvarustukseen liittyen uusi kokemus. Miten Cthulhun nimessä tuttavapiirissä voivat monet muut onnistuneesti sukeltaa harva se päivä ja vieläpä nauttia siitä? Minulle kun kokemus tuntuu olevan enimmäkseen kärsimystä ja varsinainen sukelluskin millään tavalla onnistuu korkeintaan joka toinen kerta.
Yleensä jos edes onnistun pääsemään veteen asti ihan nautin olostani, huolimatta siitä että olen vedessä about yhtä kätevä kuin polkupyöräilevä kirahvi. Tajuan hyvin miksi kavereideni mielestä sukeltaminen on hienoa ja inspiroivaa toimintaa. Kun vaan jotenkin onnistuisin itsekin löytämään sen hienouden enkä vaan jumiutuisi loputtomaan painajaismaiseen roudaus-änkemis-palelemis-yleiskatastrofisilmukkaan. Ei tämä tällä tavoin tehtynä ole yhtään hauskaa.
Tiistai, 22.6. 2010
Päivän eläin: Brydenvalas
Vaikka eilen vettä oli päässyt juuri ja juuri koskettamaan, tavaroiden roudaaminen ja massiivisen hyttysparven tungettelu olivat jättäneet jälkeensä täysin voipuneen olon. Sängystä nouseminen tuntui toivottomalta joten ensimmäiset kolme tuntia päivästä tein työni vuoteen pohjalta käsin. Kuvittelin ratkovani hankalia ongelmia mutta jälkeenpäin kävi ilmi että ratkaisuni eivät olleet toimineet. Menestysputki ei katkea.
Kun kerran vuoteesta nousin sain juosta koko päivän. Töiden lomassa hankin itselleni teltan ja palautin auton Porvooseen. Ehdin juuri ja juuri vetää vähän henkeä ennenkuin pääsin pelauttamaan Lissulle Sic Semper -soolon hahmon seikkailusta Etelä-Kiinan merellä. Pelasimme aamuyöhön saakka. Koskahan olen viimeksi nukkunut kunnolla?
Keskiviikko, 23.6. 2010
Päivän sivistäytyminen: Vieraan kulttuurin arvoihin tutustuminen sen populaarikulttuurituotteiden kautta. Saapa nähdä miten tämä toimii.
Yömyöhään pelauttaminen ennen työaamua ei ole koskaan ollut hyvä idea. Kun päivän pitäisi koostua visaisten ongelmien ratkomisesta se on vielä tavallistakin hölmömpi ajatus. Ei yllättäen en saanut ratkaistua ensimmäistäkään oikeista ongelmista. Olo oli vaan liian pilkkivä.
Luovutin ja siirryin kotiin tekemään vähemmän vaativia tehtäviä. Siivoaminen onnistui, hankkimani teltan kokoomistesti vaati avustuksen hakemista youtubesta. Olen varsnainen nykyajan sankari kun retkeilyvälineitäkään en osaa käyttää ilman video walkthroughia.
Illan päätteeksi katsoin indonesialaisen pentjak silat -elokuvan nimeltä Merantau. Ei siinä minkään maailman tekstitystä ollut enkä indonesialaisia kieliä osaa kuin ehkä yhden sanan, mutta akrobaattista lähitaisteluelokuvaa seuratakseen ei yleensäkään suurta ymmärrystä tarvitse. Elokuva oli vallan viihdyttävä: tappelu oli hilpeää, maisemat murskaavan kauniita ja jostain pahiksiksi kaivetut hirveällä korostuksella englantia puhuvat kalpeanaamat tahattoman hassuja. Indonesialaisesta kulttuurista tiedän todella vähän, joten yllätyin siitä miten hongkongilaiselta elokuva tyyliltään ja arvomaailmaltaan tuntui. Jos hahmot olisivat olleet hitusen eri näköisiä ja puhe olisi ollut kiinaa, olisin voinut aivan täysin uskoa katsovani obskuuria halpishonkkaria.
Torstai, 24.6. 2010
Päivän hämmennys: Luolaseuran Facebook-ryhmässä on melkein enemmän ruotsalaisia kuin suomalaisia. Hurraa kannustaville naapureille.
Kuten monesti ennen lomaa, tuhat pientä juttua vaati huomiota. En oikein luottanut siihen että kaikki kestäisi viiden viikon lomani yli. Työmotivaatiokin palasi ja fiilis oli että ensi viikon loma olisi aika turha juttu kun töitäkin voisi tehdä. Oikeasti loma alkaa vasta kun lähden kaukomaille.
Tuleva juhannuskin sisältäisi jonkinlaista retkeilyä, tarkemmat detaljit vaan olivat vielä auki. Luultavasti tavoitteena on toistaa lähes maaginen kyky saada Olhavan kiipeilykalliolla aikaan sade. Tätä silmälläpitäen syöksyin Mirin kanssa kauppaan ostamaan hirvittävän vuoren ruokaa. En tajua miten tuollainen määrä voi kulua vaan kolmessa päivässä.
Ei tuntunut lomalta. Toisaalta ei myöskään ollut työahdistusta. Kaipa tämä sujuu. Kun vielä olisi jonkinlaista kiipeilykuntoa ettei kaunis kallio mene aivan hukkaan.
Juhannusaatto, 25..6. 2010
Päivän juhannustaika: "Jos harrastaa juhannusyönä seksiä seitsemän ihmisen kanssa näkee unta lempikukastaan." En testannut toimivuutta.
Perjantaiaamuna siirsin roinavuoren autoon ja suuntasin Mirin ja Velman kanssa kohti kesää. Juhannuksemme alkoi Hartolasta, jossa oli luolaseuran kautta tapaamiemme Elinan ja Jaken mökki. Se oli osa hämmentävää suvun mökkikompleksia, pientä lomakylää joka kuitenkin oli riittävän itse tehdyn oloinen ja tilava ettei se vaikuttanut ahdistavalta
Juhannushenkisesti päivä koostui grillaamisesta ja sadekuuroista. Minut opetettiin tekemään tyrmäävän suolaisia grilliperunoita, hyödyllinen taito kai sekin. Lähiseudun kallioitakin vilkaistiin, mutta ne olivat vähän loivia ja sammaleisia kiipeilyyn. Iltaa myöten sauna lämpeni ja siirryttiin uimaan. Hyvin perinteistä mökkimenoa kaiken kaikkiaan, kunnes saunomisen jälkeen keksimme että mökissä oli paljon erilaisia penkkejä ja jakkaroita, ja ryhdyimme tekemään niissä walesilaisia luolaharjoituksia. Änkeydyimme käsittämättömän ahtaista koloista vaihtelevalla menestyksellä ja otimme suorastaan loukkaavan rivon näköisiä valokuvia pieniin väleihin itsensä tunkeneista luolaharrastajista.
Juhannuspäivä, 26.6. 2010
Päivän turhautuminen: Kiipeilyretki ilman kiipeilyä
Lauantaina singahdimme Olhavan suuntaan. Yhytimme Repoveden kansallispuiston jokseenkin täydellä parkkipaikalla Riikan ja lähdimme vaeltamaan Olhavanvuorta kohti. Riikalle ja Velmalle tämä oli ensimmäien käynti näillä seuduilla ja liki kolmen kilometrin alkulähestyminen kamat kannossa oli heille melkoinen järkytys. Onneksi kylmälaukkua ja muuta painavaa roinaa varten matkassa oli nokkakärryt, muuten operaatio olisi voinut olla silkkaa tuskaa. Ei se helppoa ollut nytkään, sää oli älyttömän kuuma ja ainoastaan haaveet kalliosta pitivät liikkeellä.
Olhavanvuoren juurella oli älyttömästi telttoja. Tavallisesti täällä käydessämme paikalla on ollut viisi - kuusi kiipeilevää seuruetta, nyt näitä oli yli kaksikymmentä. Telttapaikan valinnassa emme voineet kovin paljon valintoja tehdä, pystytimme majamme siihen mihin suinkin mahtui. Kävimme uimassa miellyttävän lämpimässä vedessä. Olin tänne kävellessämme kironnut ideaa roudata mukana räpyläni, ne kun painoivat ja epävakauttivat, mutta vedessä ne olivat aivan mahtavat. Tulin uineeksi kauemmas kuin missä olin koskaan täällä käynyt, ja kallio sen kun jatkui vaan.
Vedestä noustuamme ryhdyimme valmistelemaan ruokaa. Samalla saimme päällemme päivän ensimmäisen sadekuuron. Tämä teki grillaamisesta hieman hankalaa puuhaa mutta kokeneemmat harrastajat suoriutuivat siitä kunnialla. Söimme kunnes sade laantui, sen jälkeen aloin etsiä jotain kiipeiltävää.
Kiipeily osoittautui yllättävän vaikeaksi. Todella helpot reitit olivat varattuja tai märkiä ja lopulta päädyin lähtemään trädittelemään La Bamba -nimistä 6-greidin negareittiä. Ei ollut ihme että tämä päätyi reitiltä perääntymiseen. Olisin ehkä muuten voinut selvitäkin koitoksesta mutta erään todella epävarman muuvin alla oli vain kallionrakoon valmiiksi hakattu 20 vuotta vanha kiila. Olin varma että jos putoaisin sen varaan se napsahtaisi poikki ja niin lähellä maata se tietäisi tonttiin tömähtämistä.
Luovuin trädiambitiostani hetkeksi ja kapusin kallion päälle polkua pitkin aikeenani virittää samalle reitille yläköysi. Kun saavutin puun jolta voisin reitin yläpulteille laskeutua (Olhavan korkeuserot ovat hieman toista luokkaa kuin missään muualla) alkoi yhtäkkiä sataa kaatamalla. Se siitä kiipeilystä sitten.
Loppuilta meni teltassa sadetta pitäessä. Onneksi hankkimani puolentoista hengen Marmot sentään suoriutui tässä perustehtävässä, ja onneksi lukemiseksi mukaan ottamani Mira Grantin Feed lähti ärsyttävän alun jälkeen ihan kelvollisesti liikkeelle. Sittenkin harmitti ettei täällä voi näemmä koskaan käydä ilman että joutuisi sateeseen. Viime aikana en tunnu oikein onnistuneeni missään liikuntaharrastuksissani, ja tämän putken olisi hyvä katketa aika vikkelästi.
Toinen juhannuspäivä, 27.6. 2010
Päivän löytö: Olhavan luola, 10 metriä korkeutta ja parikymmentä metriä pituutta
Marmot oli telttana enemmän ilmava kuin lämmin ja vietin yöni palellen. Leiripaikassamme vallitsi vielä järven aiheuttama mikroilmasto, joka teki siitä niemen kylmimmän paikan. Muurahainen yritti ryömiä korvaani yön aikana. Ei yllättäen olin aamulla aika varhain valmis nousemaan ylös ja tekemään jotain. Kylmyys ei väistynyt jäsenistä vielä aamiaisenkaan aikoihin ja läheissä ulkohuuseissa oli paha ylivuoto-uhka leiripaikan ylikuormituksen vuoksi. Oikeastaan päivä ei alkanut suuren suurella motivaatiolla mihinkään.
Jotain oli kuitenkin tehtävä. Eilen uimareissulla olimme huomanneet kaukana kalliolla luolamaisen halkeaman ja lähdimme taivaltamaan sitä kohti. 40 metriä korkean kallion päällä on vaikea sanoa millä kohdalla tarkalleen on mutta varttitunnin patikoinnin jälkeen vastaan tuli ensin syvä railo ja sitten kallioden välissä oleva reikä. Topossa tähän oli merkitty greidaamaton reitti nimeltä Luolakiipeilyä. Selvästi juuri mitä tarvitsimme.
Kiinnitimme köyden kallioon ja laskeuduimme tutkimaan luolaa. Suomen mittapuulla tämä oli aivan oikea kiintoisa löytö, kapea railo jossa oli melkein pakko mennä ylös ja alas chimney-tekniikalla. Luolan seinät olivat rutikuivat. Järven puolella se aukeni eilen näkemäksemme pystyhalkeamaksi johon oli rakennettu helppo kiipeilyreittikin. Vaan kyllä luolan sisälläkin sai avan tarpeeksi kiipiä.
Parin tunnin luolaleikkien jälkeen Miri ja Riikka suuntasivat leiriin tekemään ruokaa. Minä ja Velma jäimme etsimään lisää kiivettävää. Päädyimme laskemaan yläköyden Suureen leikkaukseen, joka osoittautui 40 metriksi helvetin raskasta laybackia. Jaksoin sen juuri ja juuri ylös saakka; ei se mitenkään vaikeaa kiivettävää ollut, ainoastaan valtavasti voimaa ja kestävyyttä vaativa. Voimaa minulla kyllä oli mutta kestävyys oli vähän toisaalla. Minulle se jäi ainoaksi reitiksi, Velma kiipesi saman reitin yläosan ja toisenkin reitin ylemmän puoliskon. Olhavalla reitinpuolikkaiden kiipeily ylhäältä varmistaen on oikeasti varsin hauskaa puuhaa, sillä tavoin kun saa kiivettyä toppiin asti reittejä jotka vastaavat pituudeltaan mainiosti tavallisia suomalaisia kallioreittejä.
Trädiliidiä ei vieläkään tullut harjoitettua. Palasimme leiriin, söimme, uimme ja ryhdyimme sitten poistumaan kalliolta. Periaatteessa olisi voinut olla hauskaa jäädäkin mutta ruoka oli loppumassa ja kaikilla meistä ei ollut lomaa seuraavana päivänä.
Paluukävely autolle kaman kanssa oli tuskallista, kotimatka koomaisaa. Rinkan purkamisesta ei ollut tänään toivoakaan. Höpisin vähän aikaa irkissä ja kaaduin pehmeään, lämpimään, mukavaan, hyttys- ja muurahaisvapaaseen, sähkön ja juoksevan veden lähellä olevaan petiin.
Maanantai, 28.6. 2010
Päivän tapahtuma: Helsinki Pride, jonka avajaisiin en päätynyt
Ensimmäinen oikea lomapäivä koostui harrastusasioiden säätämisestä. Purin tavaravuorta valmistautuakseni pakkaamaan sen uudelleen hieman eri tavoin ja voivottelin kipeitä raajojani. Hankin vielä puuttuvia varusteita ja rakentelin luolavälineitä.
Tuotin myös tekstiä julkistettavaksi luolaseuran sivuilla. Vielä kun saisi Joomlasta tolkkua niin että se oikeasti tekisi asiat niin kuin tahdon.
Tiistai-keskiviikko, 29. - 30.6. 2010
Ajankohdan mieleenpalautus: Sairaalassa on ikävystyttävää ja pyörätuolilla on hankalaa liikkua.
Säntäilin ympäri kaupunkia järjestämässä asioita valmiiksi luolaretkeä varten. Samalla hoidin Suomen luolaseuran web-sivuja, pari rästiin jäänyttä työjuttua ja muutamia peliasioita.
Kiirepakkaamisen ja muun säätämisen ohella ehdin myös käydä vilkaisemassa sairaalaan joutunutta kiipeilykaveria. Jokseenkin hyytävää: hänelle oli käynyt samoin kuin minulle viime kesänä paitsi että hän oli pudonnut hieman korkeammalta ja osunut maahan pahemmin. Tuloksena jälki oli melko ikävää. Mutta kuten parhaatkin narkkarit päädyimme joka tapauksessa kaiken aikaa puhumaan kiipeilystä.
Myöhään keskiviikkoiltana sain sitten pakkaamiseni suunnilleen loppuun saakka. Rinkkani on yhtä täyteen ängetty kuin Olhavalle mennessä mutta metalliroinan ja ulkopuolella roikkuvan krääsän puuttuessa huomattavasti kevyempi. Tietenkään tätä ei tarvitse edes kantaa kuin lyhyitä matkoja.
Huomenna kohti Walesia. Seuraava päivitys tulee varmaan joskus lähellä heinäkuun puoliväliä. Sitä odottaessa voitte lukea vaikka luolatarinaa.
