Kevät 2001: Pelejä ja psykologiaa
Keskiviikko, 11.4. 2001
Päivän teoria: Seinäkiipeilykykyyn vaikuttavat pienetkin fyysisen kunnon heilahdukset tosi paljon.
Pitkän tauon syynä on, että ensin koin ahdistusta koko sivun olemassaolosta ("enhän minä ole sanonut täällä mitään merkittävää tai edes hauskaa") ja sen jälkeen unohdin koko jutun. Nyt taas jostain syystä innostaa kirjoittaa, joten kirjoitan sitten. Piruako tässä pahemmin recappaamaan, Merihaassa asutaan, on pöytä, on sänky, on netti, Inari kävi ja meni, työt jatkuu yhä, pääsiäisloma alkaa.
Yritin kiivetä seinällä työpäivän jälkeen, mutta jostain syystä se meni päin helvettiä koko ajan. Oli täysin voimaton ja keskittymiskyvytön olo, ja Unto tuntui olevan samassa kunnossa. Aikooko se perkuleen ylioppilasruokala Kaffeli myrkyttää kasvissyöjäasiakkaansa?
Todella surkeiden ja paikoitellen vaarallisten yritysten jälkeen me lopetimme kiipeilyn ja lähdimme valmistautumaan illan epiikka-annokseen: esiintymään valokuvissa Sami Salon leffamainosprojektia varten. Esitämme aatelisveljeksiä; Unto on eeppinen hyvis, minä olen eeppinen pahis. Eipä ollut kovin eeppinen olo kun niskaan sattuu ja raajoissa ei ole lainkaan voimaa.
Kuvaukset sujuivat silti varsin viihdyttävästi. Odotan innolla tuloksia.
Sunnuntai, 13.5. 2001
Päivän ilkeä havainto: Maallikot puhumassa lakitieteestä kuulostavat aivan ällistyttävän huvittavilta.
Olin Raahessa pelaamassa supersankarilivepeliä, Ghetto-X:ää, ja sain siitä ainakin kahden viikon adrenaliiniannoksen. Vaikka peli oli monella tapaa hölmö ja käytännön järjestelyt paikoitellen aivan kauheita, pysyi vauhti vimmaisena ja tunnelma korkealla. Viime kädessä peli oli erinomaisen nautittava myllytys. Päätin kirjoittaa siitä arvoisaan livepelilehteemme jopa arikkelin.
Paluu pohjoisesta pikkukaupungista sivistyksen pariin oli minulle ja pelin toiselle kaukomatkailijalle tuskallinen toimenpide - ensin valvotaan yö ja odotetaan Raahen helvetin kylmällä linja-autoasemalla kolme varttia kyytiä lähimmän rautatien luo, sitten lähdetään IC-ihmeellä kohti etelää, nukahdetaan kidutusvälinettä muistuttavaan penkkiin sankarillisella suorituksella, tullaan lapsiperheen raa'asti herättämiksi sekä poisajamiksi, nukahdetaan taas, ja vaihdetaan junaa kesken parhaiden unien. Urh. Miellyttävämminkin voisi valtakunnan halki matkustaa. Kun minä olen diktaattori jne.
Kotona sentään olin palkitsevan väsynyt, mikä onkin normaali olotila kahden lähes täysin unettoman yön jälkeen. Silti sain kirjoitettua Larppaajaan jutunpoikasen Ghetto-X:stä, ja tehtyä valmisteluja pian alkavan unipäiväkirjan pitämistä varten. Menetin tajuni varhain.
Maanantai, 14.5. 2001
Päivän huvitus: Alitajuntani kieroilee minua vastaan
Joskus vähän aikaa sitten tulin ilmoittautuneeksi vapaaehtoiseksi unitutkimukseen, joka edellyttää unipäiväkirjan pitämistä kahden viikon ajan. Operaatio alkoi tästä päivästä -- ja sen kunniaksi näin jokaisen unen päätteeksi viime yönä lyhyen unipätkän, jossa kirjoitin muistiin uneni yksityiskohdat. Aamulla olin varsin hapan tajutessani, että koko kirjoittamisurakka olisi vielä edessäni.
Töiden jälkeen kävin Rikun luona pelaamassa Kultheaa, jossa hahmoni osallistui järjettömän isoon tappeluun tuhatpäistä demoniarmeijaa vastaan. Mahtavaa. Tällä hetkellä taidan pelata roolipelejä niin innokkaasti, etten muusta tule unta näkemäänkään. Mahdan antaa terveen vaikutelman unitutkijalleni.
Tiistai, 15.5. 2001
Päivän ahdistus: Suosikkihahmoni meni rikki
Lisää roolipelejä: Kissa jatkoi Original Sinin pelauttamista minulle, Rikulle, Sadulle ja Jorille. Pitkästä aikaa oli pelisessio, joka ahdisti minua hieman - rakas hahmoni joutui tilanteeseen jota ei ollenkaan osannut käsitellä, ja sai varmaan elinikäisiä traumoja. En kokenut niitä itse välttämättä erityisen akuutisti, mutta minua suretti hahmoparkani kohtalo. Pepper ei ollut paha ihminen, eikä ansainnut kidutetuksi joutumista, varsinkaan kun piruparalla ei ole mitään keinoja käsitellä sen kaltaisia kokemuksia.
Mutta minkäs teet. Roolipelaaminen on hauska harrastus.
Keskiviikko, 16.5. 2001
Päivän kuumeinen oivallus: Hämähäkkimies-tietokonepeliä voisi ohjata pään (ja ehkä silmänkin?) pienillä liikkeillä hiiren ja näppäimistön lisäksi oikean kontrollimonimutkaisuuden saavuttamiseksi.
Työpaikan väki lähti tänään kokousristeilylle Vikingin purkilla. Normaalisti risteilyt eivät minuun vetoa ja yritän kiertää meressä kelluvat ympäristökatastrofit kaukaa, mutta kun olin eräs kokouksen puhujista, en oikein voinut tilaisuutta kiertääkään. Sitäpaitsi tarvitsin informaatiota aiheista, joita käsittelisimme.
Vastoin ennakko-olettamuksiani risteily alkoi mukavasti: keittiö osasi tehdä herkullisia vegaaniruokia, ja keskustelut eri aiheista olivat hyödyllisiä, vaikka venyivätkin odotettua pidemmiksi. Päivän kuluessa oma oloni alkoi kuitenkin tasaisesti heiketä, aivan kuin kuume olisi ryömimässä niskaan. Kun oma puheenvuoroni viimein alkoi, olimme puolitoista tuntia aikataulusta jäljessä ja ajatukseni eivät pysyneet lainkaan kasassa. Sopersin jotain sekavuuksia ja lopetin nopeasti - pelastin aikataulumme, mutta tein varmaan todella pöljän ja valmistautumattoman vaikutelman.
Kimppuuni hiipivä huono olo ei tahtonut laantua, päinvastoin: se saavutti kuumeeksi varsin eeppiset mittasuhteet. Tavallisesti sairauteni ovat lyhyitä ja intensiivisiä, mutta tämä pöpö mellasti sisuksissani vielä rajummin kuin tavalliset tautini. Lojuin kuumeisena hytissäni ja kun lähdin illallisaikaan etsimään ruokaa, havaitsin tavallisesti hyvän suunnantajuni olevan tipotiessään - en tuntunut löytävän ravintolaa missään. Ennenkuin harhailuni alkoi kääntyä koomiseksi törmäsin pariin työkaveriini ja heitä seuraamalla löysin aterian ääreen.
Tavallisesti flunssa vie ihmiseltä ruokahalun täysin, tai niin sanotaan. Kuitenkin yleinen mielipide tuttavieni parissa on, että jos minä lakkaan syömästä, on aika alkaa etsiskellä halpaa hautapaikkaa. Nytkin, vaikka kuumetta oli varmaan 39 astetta ja olo oli mielettömän sekava, sain syötyä pari lautasellista sokeri- ja vitamiinipitoisia sörsseleitä. Niiden jälkeen ruinasin tapojeni vastaisesti laivahenkilökunnalta särkylääkkeen, ja sen ihmeitätekevällä voimalla sammuin kuin teekkari.
Torjantai, 17-18.5. 2001
Syklin raivokohtaus: Perkeleen kannettava hukkasi jumalauta kovalevynsä, saatana!
Laiva saapui takaisin Turkuun aamukahdeksan aikoihin. Ylevä tarkoitus oli, että risteilijät palaisivat töihin täksi päiväksi, mutta kertakaikkisen kamala oloni teki tästä omalta osaltani mahdottoman haaveen. Ilmoitin kollegoilleni, että viettäisin päivän sänkyni pohjalla tajuttomana, ja lähdin pyöräilemään kotiin tihkusateessa. (Lyhyessä surrealistisessa pätkässä törmäsin laivalla jostain syystä olleeseen sukulaispariskuntaani, mutta onneksi saatoin käyttää aasialaista tappajaflunssaani tekosyynä heidän välttelemiseensä.)
Kotona aikeeni oli ainoastaan maata ja regeneroitua, mutta tietenkin erehdyin kirjoittelemaan rakkaalla iBookillani vaihtelevan älyttömiä asioita (kuten muistiinpanoja kuumeisista unistani - taas tulee psykologille hauskaa). Nukuin satunnaisesti pitkin päivää ja iltaa, käväisin lyhyesti larppikahvilassa, ja podin kurjaa oloa.
En päässyt vielä seuraavanakaan päivänä töihin, vaikka oloni jo hieman inhimillisempi olikin. Löhösin sängyssäni kirjoitellen kannettavallani. Tartuntaa pelkäämättä sekä Kissa että Taina käyvät katsomassa minua.
Illalla luonteeni huonompi puoli kiipesi taas esiin, kun iBookkini päätti yhtäkkiä kadottaa kovalevynsä kesken nukkumaanmenon, eivätkä minkään maailman noitakeinot riittäneet löytämään sitä. Sain tästä aivan käsittämättömän vihanpuuskan ja raivarin - kuinka tällaista voi käydä minulle, minähän hoidan oikuttelevia tietokoneita työkseni ja saan ne haukkumaan ja seisomaan takajaloillaan jos tahdon. Ongelmien kasautumisperiaatteen mukaisesti tämä tapahtui tietysti juuri perjantai-iltana, mikä tarkoittaa, että työpaikkani taitavammat mac-ihmiset olivat tavoittamattomissa ja korjaus joutuisi odottamaan maanantaihin. Lisäksi kuumeisena olin tapojeni vastaisesti ollut ottamatta kaikesta varmuuskopiota - eli neljän viime päivän unipäiväkirjamerkinnät olivat kadonneet kuin paska tuuleen.
Sauhusin, vaahtosin ja hakkasin koneraukkaa ja manasin kaikkia tuntemiani infernaalisia voimia viemään sen helvetin alimpaan piiriin Lucifer H. Kointähden järsittäväksi. Vasta erä raivokasta ja aggressiivista seksiä lievitti turhautunutta vihaani niin paljon, että pystyin edes nukahtamaan. (Kiitoksia Janos, päiväkirjasi on täynnä hyödyllisiä niksejä, joiden avulla asennevammapotilas voi elää melkein normaalia elämää...)
Lauantai, 19.5. 2001
Päivän melodia: El Topon musiikki, soitettuna vireysvaurioisella koristehuilulla
Koittipa taas aika lähteä livepeliin. Taudin rippeistä välittämättä taivalsin Saloon kokemaan Miken ja Jamin uusimman Myrskyn aika -episodin. Pienimuotoinen fantasiapeli oli oikein tervetullutta vaihtelua edellisen parin päivän lamaannukseen - pääsin taas pelaamaan haltiaa, joka käy tahtojen taistelua vastahakoisen huilunsa kanssa. En ole kovin musikaalinen, ja hahmoni huilu on todella huono -- yhteisvaikutuksemme on varmaan kamalaa kuultavaa.
Pelin jälkeen kävimme jälkipuintia Cosmicissa ja sovimme - viisaasti tai muuten - että ensi sunnuntaina pelattaisiin seuraava osa, tämän pelin tapahtumat kun jäivät pahasti kesken. Juuri tällaisella tempolla pelatuista livepelikampanjoista pidän, tavallisesti kun hahmonkehitys kerran vuodessa pelattavissa peleissä jää surullisen vähäiseksi.
Sunnuntai, 20.5. 2001
Päivän masennus: Hollywood ei ymmärrä minua
Pelautin JD:lle hieman väsyneesti jatkoa hänen soolopeliinsä. Pelinjohtaminen ei oikein tuntunut luonnistuvan, ja olin varsin onnellinen tilaisuudesta katkaista se Chasing Amyn tullessa televisiosta. Vakaana Kevin Smithin ihailijana asetun itsekin savukerasian kokoisen telkkarimme eteen nauttimaan elokuvasta, ja hankin itselleni epätavallisen masennuksen.
Chasing Amy on hyvä elokuva - mutta ei minua varten. Kas kun oma ihmissuhdemallini on jokseenkin kaoottinen, enkä ole oikein koskaan nähnyt mitään järkeä monogamian perusperiaatteissa. Yleensä olen täysin tyytyväinen elämäntapaani ja puolestani kuka tahansa sitä kritisoiva saa painua helvettiin. Olen tottunut siihen, että polyamorikot (voi Gaia tuota termiä, olisipa parempi) saavat populaariviihteessä osapuilleen yhtä paljon sympatiaa osakseen kuin huumediilerit, ja olen siksi kehittänyt aika paksun nahan elämäntapaani kohdistuvaa kritiikkiä kohtaan. Saatan raivostua typeristä ihmissuhdekuvauksista, mutta yleensä ne eivät minua satuta.
Vaan kuinka ollakaan, Chasing Amy luikerteli suojauksieni läpi olemalla kertakaikkisen hurmaava, oivaltava, hirvittävän hauska ja ihmiskuvaukseltaan jopa melko realistinen -- ja sitten lopuksi tempaisi minua yhtä rumasti turpaan kuin elokuvan yksi päähenkilö toista.
Tiedän, ettei minun pitäisi ottaa tätä vakavasti, enkä oikeasti otakaan - saahan ohjaaja tehdä elokuvaansa millaisia hahmoja tahansa, ja ainoastaan vihoviimeinen ääliö odottaa minkään kokemansa kulttuurituotteen edustavan juuri omaa arvomaailmaansa. Silti tuntui pahalta, petetyltä. Chasing Amy oli vaihtoehtokulttuurielokuva, ja sen sanoma tuntui olevan "rakasta ketä tahdot, mutta rakasta hyvin ja vain yhtä", ja vaikka vaihtoehtoisia tulkintojakin voi esittää, koin että jälleen minulta evättiin ymmärrys taholta, jolta olisin sitä melkein odottanut.
Maanantai, 21.5. 2001
Päivän paradoksi: Mikä on käyttäjäystävällinen UNIX?
Töissä sain viimein kannettavani kuntoon, ja onnistuin jopa pelastamaan unipäivyrini sen syövereistä. iBookkini sielu puhdistettiin MacOS X:n asennuksen myötä -- ja nyt tämä päiväkirja siirtyy hetkeksi teknonörttivaihteelle. Seksiä ja väkivaltaa kaipaavat voivat suosiolla skipata loppupäivän kuvauksen.
MacOS X. On surrealistinen kokemus kohdata käyttöjärjestelmä, joka on pinnalta täyttä mäkintoosaa -- "Hei, olen tietokoneesi, kerropa seuraavat asetukset niin asennan itse itseni eikä sinun tarvitse päätäsi vaivata" -- mutta heti pinnan alta löytyy unixinkaltainen systeemi, man-sivuineen, tiedosto-oikeuksineen ja konfiguraatiomahdollisuuksineen. Konettani asennellessani luulin jatkuvasti näkeväni jotain sekavaa unta, enkä tiennyt lainkaan, kummalla logiikalla minun pitäisi asioita ajatella. Pärjään hyvin sekä maccien että unixien kanssa, mutta kun ne molemmat asuvat samassa järjestelmässä, menee taitavammaltakin kieli solmuun.
Hämmästyttävän kiva lelu X silti tuntuu olevan, vaikkakin vielä vähän keskeneräinen, ja helvetin raskas. Sitä käyttäessä on jatkuvasti sadan tonnin tankkerin ruorissa oleva olo - systeemi on hidas, mutta on ilmeistä, että sillä Pystyy Asioihin. En tiedä, tulenko tottumaan tähän, mutta aion ainakin yrittää.
Helatorstai, 23-24.5. 2001
Ajankohdan saavutus: Kevään ensimmäinen uinti
Helatorstai, tuo valtion työntekijöiden lomapäivistä järjettömin, tarjosi minulle ja kavereilleni tilaisuuden lähteä perin banaalisti mökkeilemään. Kävi ilmi, että erään tuttavani vanhemmilla on ihka oikea järvenrantamökki 90 kilometrin päässä Turusta, ja siellä olisi tilaisuus käydä. Vailla järkevämpääkään tekemistä lomapäivälle lähdin mukaan.
Paikka oli kuin suoraan kauhuleffasta repäisty, kellarin luukkua ja kiinni juuttunutta ovea myöten. Lisäksi muutaman edellisen päivän lämmin sää oli loppunut (sentään enää ei satanut rakeita), joten sisällä oli aivan kirotun kylmä, vielä kylmempi kuin ulkona. Melkein heti perille päästyämme saunan lämmittäminen sai korkean prioriteetin.
Mökki itsessään oli melko jännittävä viritys - tai ainakin sen omilla aurinkokennoilla saatava sähkö teki minuun vaikutuksen. Oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan olin hyvilläni siitä, etten ollut keskellä kaupunkia, ja havaitsin pohtivani, millä edellytyksillä voisin elää tällä tavoin koko ikäni. Ei minulla mitään suurta hinkua moiseen ole, mutta ehkä sivilisaation romahtamisesta ja puskiin palaamisesta voisi sittenkin selvitä järjissään.
Saunoimme, ja uskaltauduimme uimaankin. Vesi oli järkyttävän kylmää, kuinkas muutenkaan. Nukkumaanmeno toi mukanaan aivan uusia ongelmia. Makuupussini on vanha, huono ja helvetin kylmä, ja mökin yläkerrassa lämpötila oli epäinhimillinen. Onneksi Kissa nukkui vieressäni - hän kävi lämmikkeestä paremmin kuin peittoni.
Seuraava päivä kului metsässä haahuilun, korttipelien, saunomisen ja uiskentelun parissa. Odottelimme Mikeä, joka ei kuitenkaan suvainnut saapua. Illemmalla palasin Turkuun - en ollut kehdannut ottaa perjantaita lomapäiväksi, kun olin edellisellä viikolla sairastellut niin paljon.
Perjantai, 25.5. 2001
Päivän eläin: Hamsteri
Pääsin pitkästä aikaa seinäkiipeilemään, lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Vaikka kokemus olikin nautittava, huomasin taas olevani aivan rapakunnossa tautien ja ties minkä jälkeen. Enhän minä tätä menoa pääse koskaan kalliolle saakka.
Kotona minua odotti perheenlisäys - Hane oli ostanut hamsterin, niin kuin oli joskus uhannut. Pieni ja typerä karvapallo huvitti minua melkoisesti, ja jäin ihmettelemään, miksi Hane oli moisen päättänyt hankkia. Hän ei ennestäänkään nuku erityisen hyvin - luulisi, että metelöivä rotta ajaisi hänet seinille parissa yössä. Mutta toisaalta, minulle eläinten tai muiden elätettävien hankkiminen on muutenkin ollut aina vähän käsittämätöntä. Olen tottunut itse pitämään huolta itsestäni, ja siinä on aivan tarpeeksi työtä - jos vastuullani olisi toinen elävä olento, olisin varmaan aivan hermoraunio. Ei kiitos, ei huonekasveja, lemmikkejä, vammaisia sukulaisia, tyttö/poikaystäviä tai jälkeläisiä minun riesakseni. Olen mieluummin yksinäinen ja aiheutan pöljillä tempuillani vahinkoa vain itselleni.
Viikonloppu, 26-27.5. 2001
Ajankohdan huoli: Miten työlleni käy?
Viikonloppu kului kiipeilyn ja Myrskyn ajan pelaamisen merkeissä. Huilun soittelun ja sekavien juttelujen lomassa havaitsin oikeastaan ensimmäistä kertaa kantavani huolta työpaikkani tulevaisuudesta.
Pääsin nykyiseen työhöni reilut 3 vuotta sitten, vähän sen jälkeen kun opintotukilautakunta julisti minut hyvillä perusteilla sosiaalipummiksi ja kieltäytyi enää elättämästä minun kaltaistani ikiopiskelijaa. Sen jälkeen olenkin ahertanut leipäni eteen bittinörttäämällä, ja työsopimukseni ovat aitoon yliopistohenkeen olleet vuoden mittaisia kukin.
Nyt horisontissa häämöttää vihdoin mahdollisuus saada työni aivan oikeasti vakinaistettua, mikä on pelkästään hyvä asia - atk-tukityö on kaoottista, stressaavaa ja nopeatempoista, ja sellaisena sopii tylsistymisherkkään luonteeseeni täydellisesti. Olen pitänyt selviönä, että kun keskitetyn tuen vastuuihmisen paikka täytetään vakinaisella ihmisellä, paikka lankeaa minulle.
Viikonlopun kynnyksellä sain kuitenkin kuulla, että odotusten vastaisesti paikkaa oli hakenut muutama muukin ihminen, ja että kilpailjani olivat oikeasti aivan päteviä. Moisesta huolestuminen oli typerää, mutta silti neuroottinen luonteeni kehitti kauhuskenaarioita ahkerasti, ja aina tyhjän hetken koittaessa huomasin miettiväni, mitä tulevaisuuteni mahtaisi heittää naamalleni.
Maanantai, 28.5. 2001
Päivän sitaatti: Jag vill inte se en myskolog.
Unipäiväkirjan pitäminen loppui, ja edessä olisi tänään haastattelu psykologin kanssa. Oloni oli sunnuntain pelin jäljiltä hieman väsynyt ja tuntui siltä kuin flunssani yrittäisi tulla takaisin. En kuitenkaan tahtonut olla poissa töistä. Viisas päätös.
Pomoni ilmoitti minulle puoleltapäivin, että työpaikkani kohtalo oli ratkennut - ja että minä hävisin. Ei yliopisto minua ollut pois ajamassa, mutta vakinaisen paikan saisi joku muu, ja minä voisin jatkaa määräaikaisena. Tunne oli melkoisen upottava, ja vähän aikaa olin todella järkyttynyt.
Asennehäiriöisyyteni kuitenkin palautti minut pian tasapainoon, ja päätin, että asiat eivät tulisi menemään aivan tällä tavoin. En helvetti vieköön jatkaisi enää yhtään kierrosta määräaikaisena, ennemmin sitten vaikka lopettaisin ja koettaisin onneani muualla.
Onneksi kanssatyöntekijäni tuntuivat olevan myös sitä mieltä, etten ollut mitään kuollutta painoa ja että vakituinen paikka kuuluisi minulle. He lupasivat ilmaista näkemyksensä puljun johtajille - ehkäpä se auttaisi jotakin.
Silti unipsykologin haastatteluun mennessäni tunnelma oli melko matalalla. Kuinka ollakaan, psykologi tahtoi kuulla pääasiassa epäonnistumisistani, peloistani ja huonoista kokemuksistani -- mielialani sopi tähän loistavasti. Purin sydäntäni hänelle ainakin kolme tuntia, ja kokemus oli varsin hämmentävä.
Minun on varsin helppoa ymmärtää, miksi ihmiset käyvät psykologilla. Tunne siitä, että joku kuuntelee nimenomaan sinua ja nimenomaan sinun ongelmiasi on hämmästyttävän egoasilittävä, jopa addiktiivinen. Kerrankin sain vaahdota minua häiritsevistä ja askarruttavista asioista oikein sydämeni kyllyydestä. Kolusin muistojeni hämäristä lokeroista törkyä jonka olemassaoloa en ollut edes muistanut, ja annoin unitutkijan vetää siitä johtopäätöksiä. En tiedä kuinka neuroottisen vaikutelman annoin, enkä oikeastaan edes välitä.
Myskologin kanssa juttelun jälkeen pyöräilin kotiin. Työpaikka-asia palasi mieleeni, eikä jättänyt minua rauhaan. En varsinaisesti ollut ahdistunut enää, paremminkin energiaa pursuava - tahdoin tehdä jotakin, tapella tilannetta vastaan, panna kampoihin oikein kunnolla systeemille, joka arvosti tutkintoa enemmän kuin kokemusta ja osoitettua pätevyyttä. Jollain perverssillä tavalla tajusin nauttivani eteeni pudonneesta esteestä ja tilaisuudesta päästä ottamaan yhteen byrokratian kanssa. En olisi tahtonut nukkua ollenkaan, vaan painua suoralta kädeltä takaisin työhön aloittamaan kädenväännön tapahtuneesta.
Tiistai, 29.5. 2001
Päivän marvelismi: Minua ei pysäytä mikään!
Ei mikään ihme, että olen yli-itsevarma ja egosentrinen paskiainen. Miten sitä oppisi olemaan mitään muutakaan?
Töissä kävi sitten niin, että kollegat esittivät esimiehille näkemyksensä minusta, ja kerroin itsekin kuinka onneton olisin jos en vakituista hommaa saisi ja miten luultavasti alkaisin katsella toista työpaikkaa. Esimieheni pohtivat asiaa, toteavat etteivät tahdo menettää minua, ja päättävät, että kyllä se vakituinen homma minulle kuuluu sittenkin.
Koko juttu oli ohi yhdessä hujauksessa, ja jälkeensä se jätti pöllämystyneen voitonriemuisen tunteen. Näinkö helppo tämä odottamani suuri taistelu nyt loppujen lopuksi olikin? Eikö minun tarvitsekaan kävellä nokka pystyssä ja omaan ylemmyydentuntooni tukehtuen etsimään uutta työtä, enkö saakaan rangaistusta ylpeydestäni?
Ilmeisesti en. On tämä maailma sitten epäreilu paikka.