Heinäkuu 2009: Hurjan taitava
Keskiviikko, 1.7. 2009
Päivän uskonto: Why We're Here
Lähdin töistä varhain kerätäkseni varusteet illan operaatiota varten. Ohjelmassa oli sukeltamista, vaihteeksi avovesissä. Kyyti järjestyi Janosilta ja Sudelta, ensin sukelluskeskukseen hakemaan ilmaa ja ostamaan varustetäydennystä, sitten kohti vettä.
Alunperin kohteen piti olla Tiilijärvi, mutta matkan varrella se vaihtuikin Varisniemeksi Hangossa. Tämä aiheutti lievää hirvitystä, koska järviveden oli helppo uskoa olevan lämmintä, meriveden ei. Koko muulla seurueella oli kuivapuvut. Ennakoin märkäpukuni kanssa sukeltavani viisi minuuttia, paleltuvani ja pakenevani vedestä.
Yllättäen merivesi olikin aivan pöljän lämmintä. Pinnalla märkäpuvussakin oli kuuma, voin vain kuvitella miltä kuivapukulaisista tuntui. Pinnan alla näkyvyys oli pari metriä, pohja sameaa, tasapaino ja nosteen hallinta aivan mitä sattui.
Kuitenkin, sukeltaminen avovedessä oli hauskaa. Tietysti nämä olivat suunnilleen niin lähellä optimiolosuhteita mitä Suomesta löytää, mutta kun märkkärissäkin ensimmäiset vihjeet kylmyydestä tulivat vasta kymmenessä metrissä, pystyi pulikoinnista tosiaan nauttimaan. Kokeneemmat kanssasukeltajat suhtautuivat kärsivällisyydellä siihen, että pohjakosketuksillani pöllytin ennestään heikkoa näkyvyyttä huonommaksi.
Sain jonkinlaisen uskon siihen, että ehkä en sittenkään välittömästi tuhoutuisi joutuessani esim. venesukellukselle. Kuivapuvun hankkimisesta olen edelleen usean vaiheilla - pakkohan se kai on jos aikoo täällä sukeltaa, mutta voi itku siihen liittyvän tuskan ja äheltämisen määrää. Venesukelluksella se tosin taitaa ahdistaa vähemmän.
Kotimatkalla hirvi yritti kolaroida autoon. Janosin nopeat refleksit pelastivat auton, hirven ja matkustajat, huolimatta siitä että hirvi häröili, panikoi ja muutteli suuntaansa arvaamattomasti. Huh.
Torstai, 2.7. 2009
Päivän near miss: Melkein saimme kotiin verkon tänään. Ehkäpä huomenna?
Vaikka nukuin melko vähän, suunnatonta sukelluskrapulaa ei ollut havaittavissa ennen iltapäivää. Töissä vastaan tulleella aivopähkinällä saattoi olla jotain tekemistä tämän kanssa. Kun illalle kaavailtu Arkham Horror peruuntui väsymys juoksi minut kiinni.
Ulkona oli läkähdyttävän kuuma. Kävin uimassa kodin vieressä ja totesin rannan hankalaksi, näkyvyyden huonoksi ja veden vähän liian vilkkaaksi rentoon uimiseen. Voisihan tässä muuten kölliä mutta sitten joku Korkeasaaren lautta ajaisi kuitenkin yli.
Perjantai, 3.7. 2009
Päivän saavutus: Sain MediaWikin autentikoimaan AD:stä.
Heti aamulla kotiin saapui Elisan asentaja tuomaan meille verkkoa. En ehtinyt aivan todistaa bitin liikkumisen ihmettä ennen töihin lähtöä. Töissä kaivauduin sertifikaatteihin, active directoryn rakenteisiin ja mediawikin metkuihin. En oikein jaksa tämän nimenomaisen wikin tunkua kaikkialle, niihinkin pikkuprojekteihin joihin paljon kevyempi ratkaisu soveltuisi paremmin.
Neljän aikoihin sitten änkeydyin täpötäyteen Ruisrock-junaan, johon olin kuitenkin viisaasti ostanut lipun ja fillaripaikan jo edellispäivänä. Oma rokkaamiseni ei vielä tänään ollut alkamassa. Sen sijaan kävin Uittamolla pulahtamassa. Helle oli päättynyt mutta meri täällä oli silti lämmin.
Yösijan sain Mirin ja JD:n luota. Pihalla känniääliöt möykkäsivät. Näin se kaupunki aktivoituu festareiden ajaksi.
Lauantai, 4.7. 2009
Päivän esiintyjä: The Sounds, jälleen kerran.
Ruisrock oli osaltani kutistunut yksipäiväiseksi taloudellisista syistä. Kuten aiempinakin vuosina, saavuin paikalle fillarilla, ja kuten viime aikoina, tämä oli helppoa ja miellyttävää. Vaihteeksi sää ei ollut kovin helteinen vaan sadetta uhkaileva. Aurinkovoide oli mukana mutta käyttöä ei sille löytynyt. Vaihteeksi olin käytännössä festaamassa omillani. Jossain täällä oli tuttujakin mutta heidän kanssaan en kulkenut. Olin yksin musiikin kanssa, mutta olen huomannut ettei tämä ole minulle ongelma. Ei konsertissa koskaan ole oikeasti yksin.
Ensimmäinen kuuntelemani artisti oli Maija Vilkkumaa. Osuin sattumalta eturiviin ja mikäs siinä oli ollessa ja mukana laulaessa. Maija on minulle jonkinlainen suomirokin hyvää haltiatar. Ehkä hänen musiikkinsa ei ole poikkeuksellisen nerokasta, mutta riittävän kiukkuista ja persoonallista jotta sitä voi fanittaa. Plus varmaan joka toisesta kappaleesta tulee larppimuistoja.
Modernista suomirokista luisuin sitten muinaiseen kamaan kun päädyin katsomaan Eppu Normaalia. Merkittäköön pöytäkirjaan etten kauheasti heidän kamastaan pidä - se on liian masentunutta ja edustaa ummehtuneen tylsää suomalaista sielunmaisemaa samaan tapaan kuin vaikka jokin Leevi and the Leavings. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö se olisi minullekin älyttömän tuttua, eihän Epuilta voi välttyä.
Vaikka bändin jäsenet olivat noin 80-vuotiaita he vetivät yllättävän reippaan keikan. Järjettömän kokoinen yleisö oli asiaankuuluvan innoissaan. Kytkin itse kritiikkimurinani itsesäälivää hapatusta kohtaan pois päältä, etsin sisäisen laskuhumalaiseni ja lauloin muiden kera Murheellisten laulujen maata sekä Baarikärpästä. Tämä oli varmaan jonkinlainen elämysmatka suomalaiseen kulttuuriin - ja olihan se kieltämättä aika hauskaakin, vähän tyhmällä tavalla. Keikan aikana alkoi sataa mutta innokas yleisö kehitti niin paljon lämpöä että kaikki osuneet pisarat haihtuivat oitis.
Ruokatauon jälkeen vaihdoin täysin tyyliä ja etsiydyin telttaan kuuntelemaan Ladytronia. En osannut lainkaan kuvitella millaista tämä olisi livenä. Keikka päätyi lopulta jättämään minut kylmäksi - kappaleet puuroutuivat toisiinsa ja vaikka vieressä ihmisillä oli hyvä meno, en oikein tempautunut siihen mukaan.
Jäin kylmäksi myös toisella tavalla. Ulkona lämpötila oli pudonnut, sade yltynyt ja tajusin että normaalit festarivaatteeni eivät ollenkaan riittäneet näihin oloihin. Koetin lämmitellä ujuttautumalla In Flamesin yleisön sekaan, mutta vaikka bändin moshpit yltikin noin sadan metrin päähän lavasta sen musiikki oli minusta niin epäkiinnostavaa että jätin sen omaan arvoonsa. Punnitsin vaihtoehtojani ja päätin että paleltuminen olisi vain tyhmää. Päädyin ostamaan kalliin hupparin bändiltä jota en edes kuuntele. Se säästämisestä sitten. Olisi ollut ehkä fiksumpaa ottaa takki mukaan.
Ladytron ja In Flames olivat vieneet fiiliksiä alas. Vähän väsyneenä raahustin Rantalavalle johon oli jo kerääntymässä väkeä kolmen vartin päästä alkavaa keikkaa odotellessa. Tunnelma oli pian kuin tokiolaisessa metrossa ja saatoin melkein torkkua jaloillani ihmispaljouteen nojaten. Pohdin kotiin lähtemistä, mutta illan viimeinen bändi sattui olemaan The Sounds.
Sounds paranee vuosi vuodelta, laulajan vaatteet vähenevät, fanien määrä kasvaa ja otteet käyvät villimmiksi. Tämänkertainen keikka olisi itsessään ollut festarilipun hinnan arvoinen. Olin osunut aika lähelle lavaa ja ympärillä oli pelkkiä tosifaneja jotka kiljuivat mukana ja osasivat sanat ihan kaikkiin kappaleisiin. Riehunta yleisössä oli niin posketonta että huolimatta kylmästä säästä järkkärit joutuivat rauhoittelemaan meitä vesiletkuilla - ja encoren aikana sekään ei enää riittänyt.
Sounds on selvästi livebändi. Edes uuden levyn vähän hävettävät sanoitukset eivät keikalla harmittaneet. Rokkaus karkoitti kylmyyden mutta kun musiikki oli ohi olin hyvin onnellinen ostamastani hupparista. Onnistuin livahtamaan pyörällä majoituspaikkaan nopeasti ja tungosta välttäen.
Sunnuntai, 5.7. 2009
Päivän kotiverkon nimeämisskeema: PS238
Vaikka pyörän kuljettaminen junassa hieman maksaakin, on yllättävän hauskaa hypätä satulaan heti vaunusta noustuaan ja karauttaa tiehensä. Ruisrockin jälkeen ei tehnytkään yhtään mieli kävellä.
Päivälle oli kaavailtu sukeltamista, mutta se jäi toteutumatta. Niinpä keskityin huoltotoimiin. Puhdistin, järjestin ja laskin kiipeilytavarani - minulla ei oikeasti ollut aavistustakaan kuinka monta sulkkaria tai jatkoa varastosta löytyi. Kuivaharjoittelin myös köysinousua, kirjoittelin peliä, kävin pyörähtämässä Team Fortressissa ja tein kaikkia muita asioita joita oli pitänyt tehdä jo kauan mutta jotka vasta nyt olivat kotiin saadun verkon vuoksi mahdollisia.
Maanantai, 6.7. 2009
Päivän pähkäily: Windowsin varmenteet
Kiipeilyä, uimista ja 20 kilometriä pyöräilyä. Liikuntaa tulee lähes epäterveellisen paljon vaikkei edes varsinaisesti yrittäisi.
Tiistai, 7.7. 2009
Päivän ohjelma: certreq
Näin unta Ogof Ffynnon Ddusta. Onkalot olivat suuria, pelottavia ja eksyttäviä. Niinsanottu oppaamme (joka oli tietty Ian) päätti about puolivälissä retkeä lähteä omille teilleen ja jättää minut ja muun seurueen löytämään tiemme ulos itsenäisesti kun olimme jo riittävän kokeneita moiseen. Unessa otin tämän aivan hyvin, totesin että näinpä sitten, eiköhän täältä ulos löydä kun tarve tulee.
Valveillakin olin eksyksissä tuntemattomassa, ja luotin siihen että omalla pätevyydellä kyllä löydän tien ulos. Useita päiviä kestänyt taistelu varmenteiden, varmennusauktoriteettien, salausavainten, group policyjen ja muiden kummallisuuksien kanssa alkoi hieman avata monimutkaista vyyhtiä jossa olin. Kaipa tästä selviää, tosin mieluummin olisin hukassa oikeassa luolassa kuin hankalien standardien ja epäselvän dokumentaation labyrintissa.
Töiden jälkeen autoin Taikaa skannailemisessa. Olo oli hieman hutera ja flunssaa uhkaava. Jo oli aikakin että kipeilevä elimistöni alkaa niuhottaa ilmanalan vaihdoksesta.
Keskiviikko, 8.7. 2009
Päivän tarina: How I Lost My Health Insurance at the Hairstylist's
Flunssa jäi säälittäväksi yritykseksi ja hyvä niin. Töissä pari ongelmaa ratkesi yllättäen ja tuloksena viihdyin museolla pitkään rakentelemassa ja testaamassa. Sen sijaan Arkham Horroria ei saatu täksikään iltapäiväksi. Korvaava ohjelmani koostui pääasiassa tietokonepeleistä.
Torstai, 9.7. 2009
Päivän hämmennys: Active Directory katsoo myös koneiden olevan ihmisiä. Surrealistista.
Töissä aika kului Firefoxin kanssa tapellessa. En ole softaa koskaan suuremmin rakastanut, mutta nyt vasta hoksasin kuinka kertakaikkisen huonosti se tuntuu soveltuvan keskitettyyn hallintaan. Turhautuminen oli suuri, eikä edelleen kummitteleva flunssan haamu varsinaisesti selkeyttänyt ajattelua.
Kotona hengasin Kaisan kanssa puhumassa peleistä ja muusta elämisestä. Ulkona ulvova tuuli sai asunnon viheltämään. Näytti enemmän lokakuulta kuin heinäkuulta, höh.
Perjantai, 10.7. 2009
Päivän kuittaus: "So, you wrote your first novel when you were thirteen. Was it 'Revelation Space'?" Jukka Halme sanoo Alastair Reynoldsille tarkalleen mitä tämä ansaitsee.
Unessa asuin Havaijilla, Kauain saarella. Valitettavasti alitajunnalla oli mielikuvituksessa köyhä hetki kun paikka oli kuin kombinaatio ylioppilaskylää ja Kiotoa. Sittenkin herätessä harmittti sijaintini pohjoisessa. Sentään ulkona kesä oli vähän niin kuin palannut.
Töissä oli viimeinen päivä ilman pomoa. Käytin sen ratkomalla yksinkertaisia ongelmia ja opiskelemalla monimutkaisia asioita. Pakenin varhain ja siirryin Finnconiin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Vierailu oli edelliskertaa paljon hauskempi, ehkä koska tällä kertaa näin myös ohjelmaa.
Jouduin kaksi kertaa lähelle Alastair Reynoldsia ja hillitsin haluni huutaa "opettele kirjoittamaan hahmoja jotka eivät ole pikkumaisia teinejä" jopa silloin kun kyseinen roskakirjailija kehtasi sanoa pahan sanan Kim Stanley Robinsonin Mars-kirjoista. Oikea suhtautumiseni Reynoldsiin on tosin verrattoman mutkikas: pidän hirveästi hänen kirjojensa pelottavasta fiiliksestä ja tarinoiden rakenteesta, en vaan voi sietää hänen hahmojaan.
Ristiriitaiset fiilikset minulla oli myös toisena kunniavieraana olevan George R. R. Martinin suhteen. Vaikken välttämättä häntäkään kirjailijana ihan pilviin arvostakaan, haluan kovasti että hän kirjoittaa lisää Song of Ice and Fireä. Kaikki aika jonka hän viettää luuhaten scificoneissa on pois kirjoittamisesta ja sehän ei tietenkään käy. Toisaalta ehkä hänen tylsä ja yläastelaisille suunnattu avajaispuheensa indikoi että hän valvoi kaikki yöt fantsutarinoiden parissa eikä ehdi kirjoittaa conipuheita. Kun vaan ei olisi merkki alkavasta dementiasta.
Lauantai, 11.7. 2009
Päivän opas: Dalekin äänellä puhuva GPS. "Hu - man! Stop - now - or - you - will - be - ex - ter - mi - na - ted!"
Finnconin toisena päivänä en päässyt lainkaan näkemään ohjelmaa, sisään ei yksinkertaisesti mahtunut. Sen sijaan katselin ällistyttävästi pukeutuneita animeharrastajia ja tapasin tuttuja. Yllättäen jopa Inari oli ilmestynyt paikalle Alaskasta, mutten ehtinyt viettää hänen kanssaan pitkää aikaa.
Sade ajoi kotiin conista. Luin ja kirjoitin pelimateriaalia kunnes illalla tuli aika lähteä seikkailemaan. Miri ja Welma paikansivat hienon geokärkön jonka kävimme lokittamassa. Tämä edellytti kuusimetriseen kuiluun laskeutumista ja myös sieltä nousemista. Sateella tietenkin. Onneksi olimme kaikki päteviä kiipeilijöitä ja meillä oli mukana oikea varustus tähän operaatioon.
Kivessä oli muutenkin veden täyttämiä reikiä, ilmeisesti vanhoja kaivoskuiluja. Halu hakea sukelluskamat ja kurkistaa miten syvälle kolot jatkuivat oli kova. Jos kolo on kerran pystysuora sinne voi varmasti sukeltaa ihan turvallisesti, eihän se ole kuin eräänlainen pieni louhos. Voin vaan kuvitella kuinka sukellusopettajan naamalle leviäisi kauhun ilme kun hän kuulisi tästä näkemyksestä.
Sunnuntai, 12.7. 2009
Päivän ruoka-aine: Myyrän raiskaama mansikka. Jospa vaikka jotain muita marjoja...
Finncon ei enää houkuttanut, joten lähdin sen sijaan Sannan synttäreille Suomenlinnassa. Syötävää, ihmisiä, kesäistä saarta ja kivimuureja, oikein leppoisaa. Tosin levoton osa mielestäni tylsistyi parissa tunnissa ja alkoi haluta kiivetä muureilla tai palata kotiin kirjoittamaan peliä.
Suokista palattuani päädyinkin Kaisan kanssa rupattelemaan peleistä, sitten lukemaan ja kirjoittamaan lisää materiaalia. Aivan yömyöhään asti tätä ei kuitenkaan voinut tehdä koska oli tarpeen mennä avustajaksi elokuvaprojektiin. Heitin mustat vermeet ylle, pyöräilin keskustaan ja toteutin näyttelijällisiä ambitioitani puolentoista tunnin ajan olemalla toinen hevari vasemmalta. Homma oli itse asiassa varsin hauskaa koska en aiemmin ole nähnyt oikeaa elokuvantekoa näin läheltä.
Maanantai, 13.7. 2009
Päivän mahdottomuus: CSS. Koska työssä ei ole vielä tarpeeksi tietoteknisiä pulmia, etsin niitä vapaa-ajallekin.
Luova kaaos töissä päättyi kun pomoni saapui lomaltaan. Ei hän tosin mitään tiukan armeijamaista kuria ensi töikseen julistanut, mutta nyt en ole enää yksin työhuoneessani mikä luonnollisesti johtaa siihen että on käyttäydyttävä siivommin.
Ulkona oli sateista ja ankeaa, mutta sentään jonkinlaista toivoa kesälomasta oli ilmassa. Saattaa myös olla että pääsen oikeasti naapurimaahan kiipeilemään ja möyrimään luolissa. Vielä vuosi sitten olisin ollut tästä jo aivan jouluissani, mutta nyt iloani varjostaa tieto kaikesta hyvästä ja kauniista jonka missaan kun en pääsekään Walesiin. Ruotsin sääennustekin näytti vähän pelottavalta mutta ei kai täydellisessä kansankodissa nyt voi kesällä sataa? En usko ennen kuin näen.
Myös hyvään pelinkirjoitusgrooveen tulee tauko. Selvästi on siis syytä kirjoittaa tällä viikolla niin paljon kuin mahdollista koska teltassa Ågelsjönissä tämä tuskin onnistuu.
Tiistai, 14.7. 2009
Päivän harmi: Luonnoslehtiö oli kateissa, piirrokset oli tehtävä monisteiden nurjalle puolelle.
Yritin houkutella Inaria ja Jasonia tänään kiipeilemään, mutta heidän aikataulunsa osoittautui liian tiukaksi. On se nyt merkillistä kun työssäkäyvä voisi hyvin lähteä kiipeämään vaikka puoliltapäivin mutta lomailevat alaskalaiset eivät suoriudu kivelle ennen iltakuutta.
Töissä olisi pitänyt valmistautua lomailemiseen mutta kiinnostavia asioita vain ryömi esiin kivien alta. Tällaista lienee työskentely biologian kanssa... Nyt kun väkeä on palaillut kesälomilta kahvitunnilla kuulee ällistyttäviä tarinoita eri puolilta maailmaa. Tapasin viimein kasvokkain museon lepakkotutkijankin ja bondasimme luolista.
Kotona palailin piirtelyn pariin. Kaksi vuotta olen piirtänyt asioita sarjakuvamaisella tyylillä ja nyt pitäisi palata vähän realistisempaan otteeseen. En vielä keksinyt miten tämän tarkalleen tekisin.
Keskiviikko, 15.7. 2009
Päivän harminaihe: Wolfram Alpha ei osannut suoraan ratkaista sille antamaani ongelmaa. Edellisenkin pulmani se oli käsittänyt väärin. Ei ole tuosta vielä kotimatemaatikon tai -fyysikon korvaajaksi.
Työpäivä alkoi palaverilla joka koetti parhaansa mukaan tuoda kaaosta byrokraattiseen museoiluun. Tämä ei käy. Ainoastaan minä saan tuoda arvaamatonta sooloilua omaan elämääni. Ryhdyin heti töykeäksi obstruktionistiksi ja olin mahdollisimman hankala.
Oikeasti olen sitä mieltä että luovuudella, inspiraatiolla ja virtuoosimaisella koheltamisella on paikkansa atk-työssä. Paikka on tarkalleen silloin kun jotain suurta on mennyt pieleen ja pitää korjata nopeasti ja luovasti. Sen sijaan silloin kun tehdään suunnitelmia tai rakennetaan jotain uutta kuuluu olla täsmällinen, suunnitelmallinen ja selkeä.
Pääsin tietty harjoittamaan kriisihallintaakin iltapäivällä kun yksi palvelimista nuupahti ilman järkevää syytä ja vei mukanaan liudan hankalia virtuaalipalvelimia. Pääsin kotiin vasta kuuden jälkeen. Rentoutuakseni tein pelisuunnittelua, eli ratkoin omituisia matemaattisia pulmia ja luin populaarifysiikkaa. Se oli aivan yhtä hauskaa kuin edellisen pelin lähdemateriaalina toimineet sarjakuvat.
Torstai, 16.7. 2009
Päivän epätyypillinen sitaatti: "No time to be fancy, gotta use brute strength!" Spider-Man numerossa #300 ja Dare kiivetessään Spiderman-nimistä reittiä.
Pyörähdin myöhästyneellä esittelykierroksella museon eri kolkissa. Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet olivat ehdottomasti parasta mitä löytyi. Jos joskus vielä tulee marraskuu, kylmyys ja pimeys siirrän varmasti työhuoneeni tänne. Sademetsästä käsin on paljon miellyttävämpää ylläpitää palvelimia.
Ympäri kaupunkia säntäily jatkui töistä päästyäni. Vipelsin Rollareille kiipimään Inarin ja Jasonin kanssa. Ensin metroa, sitten fillarointia, sitten patikointia - olin jokseenkin kuumissani jo kalliolle päästessäni. Kivelle paistava iltapäivän aurinko teki kalliosta melkoisen pätsin.
Kuitenkin kiipesimme useita reittejä. Joitain näistä tuli kiivettyä kauniisti ja joitain pelkästään pakottamalla. Mantra on edelleen kallion hienoimpia kiipeämisiä mutta eihän minulla ole mitään toivoa päästä 7a:ksi greidattua sileää seinää ylös asti. Rollareilla pitäisi varmaan käydä viileämmillä säillä, näin helteellä kallion muutenkin kyseenalainen kitka on aivan nollassa.
Kotiin päästyäni olin aivan uuvuksissa. Pakotin itseni vähän venyttelemään, sitten vaan kaaduin petiin.
Perjantai, 17.7. 2009
Päivän tyhmä heitto: "Ottiko kukaan ylös tuon jäätelöauton rekkaria?"
Uppiniskainen palvelinasennus palautti mieleeni, että rituaalinomaisessa atk-magiassa oikea musiikki on tärkeä elementti uppiniskaisten bittien saattamisessa kuriin. Das Ichin avulla sain lopulta väännettyä haluamani järjestyksen sinnikkäästi vastaan pyristelevään rautaan. Ihan kaikkia tavoitteitani en tehtyä saanut, asiat kun olivat monimutkaisia eri kohdasta kuin olin odottanut.
Sitten oli aika kirmata lomalle. Mitään palavaa lomatarvetta ei vielä ollut mutta parempi oli kesälomapäivät käyttää nyt kun oli vielä melko hiljaista kuin syksyllä jolloin museolla luultavasti tarvittaisiin minua enemmän.
Loma lähti liikkeelle Mikin vetämällä sessiolla Edge Beatia. Supersankarimme kävivät hyvin sarjakuvamaisen yhteenoton parin superpahiksen kanssa ja jopa voittivat. Jos olisin taitavampi piirtäjä koettaisin varmasti piirtää pari ruutua hahmojemme sarjakuvakronikasta, sen verran hienoja visuaalisia mielikuvia pelin aikana sain. Voisin oikeasti pelata tätä paljon useamminkin.
Kotiin päästyäni en mennytkään heti nukkumaan vaan ryhdyin pelaamaan äärihalvalla ostamaani kauhupeliä. Ensivaikutelma oli helkkarin pelottava - ei tule heti mieleen milloin tietokonepeli on viimeksi onnistunut karmimaan näin pahasti.
Lauantai, 18.7. 2009
Päivän ällistely: Navman iCN 320 GPS. Ei varsinaisesti tekniikan kirkkain tähti - sain sen kaatumaan yrittäessäni etsiä laivasatamaa Tukholmasta. Miksi kenelläkään on tällaisia?
Äitini lainasi minulle autoaan ja siskoni toimitti sen perille Katajanokkaan. Nyt olen hienosti varustautunut ensi viikon seikkailuretkeä varten. Tajusin että tässähän olisi samalla ikkuna käydä sukeltamassa, joten kävin täyttämässä pulloni ja hakemassa vuokrapullon.
Pakkailin tavaroitta Ruotsiin lähtemistä varten. En ollut edes aikeissa viedä sinne sukelluskamaa ja silti roinaa oli älyttömästi. Illan tullen päädyin pelaamaan Penumbraa vähän lisää, mutta se oli niin karmiva ettei sitä yksinkertaisesti voinut pelata kuin puolen tunnin pätkän.
Sunnuntai, 19.7. 2009
Päivän merkillinen sukellusväline: Remmeistä koostuva selkään sijoitettava nosteenhallintajärjestelmä. Koskaan tällaisesta edes kuullut saati että osaisin säätää sen oikein.
Ei lopulta ollut maailman välkyin ajatus koettaa sovittaa sukelluskeikka samaan päivään ulkomaanmatkan alun kanssa. Tiilijärvi oli kyllä metka paikka mutta lopulta sukellus liki torpedoitui varustehässäkkään kun emme osanneetkaan käyttää lainakamoja oikein. Lyhyenäkin sukellus vei paljon suuremman möhkäleen päivää kuin olisi etukäteen luullut. Olen niin tottunut tekemään asiat älyttömän nopeasti että hämmennyn aina kun kaikki ei sujukaan optimaalisella vauhdilla.
Selvisin Turun moottoritielle vasta iltakymmenen aikoihin. Onneksi kaupunkien välinen ajaminen oli nykyään hyvin helppoa. Puoleltaöin nukahdin Tainan ja Matin sohvalle, pihalla odottava auto täynnä kiipeily- ja luolaromua.
Maanantai, 20.7. 2009
Päivän ilmiselvyys: Pienikin auto kuluttaa paljon polttoainetta kun se on lastattu aivan täyteen retkeilykamaa
Aamulla Turussa sää on sateinen eikä Ruotsi lupaa yhtään parempia kelejä. Minä ja Taina lastaudumme päivälaivaan ja valtaamme tyhjän nurkan makuupussimajoitukseen. Epäilemättä Silja Linen kokolattiamatolla torkkuminen on hyvä ja hygieeninen aloitus muutenkin likaa, mutaa ja ötököitä lupaavalle retkelle.
Luen Walesista ostamaani Andy Remicin kirjaa. Se saa minut kaipaamaan punakynää. Tarina voisi vielä menetellä ja hahmotkin olisivat pelastettavissa mutta Andy käyttää kieltä kolmasluokkalaisen taitavuudella ja kirjan asennemaailma on suoraan teini-iästä. Scifin ärsyttävyysskaalalla ollaan Alastair Reynoldsin nurjalla puolella, mutta sentään paria pykälää Peter Hamiltonista ylöspäin.
Laivamatkan päättyessä jo aiemmin inhoamani GPS osoittaa taas hyödyttömyytensä, tosin tällä kertaa syynä ovat tietyöt joita ei parempikaan malli välttämättä tajuaisi. Sittenkin selviämme kaupungin läpi yllättävän helposti.
Ågelsjön, N 58°40'51", E 16° 6'21"
Ågelsjönissä on märän näköistä. Leirintäalueella kohtaamme turkulaisia kiipeilijöitä kuten olemme suunnitelleetkin. Pimeä tulee nopeasti. Istumme tovin nuotiolla paahtamassa vaahtokarkkeja ja vaihtamassa kokemuksia.
Heimoveljiemme ja -sisaremme autoon on edellisyönä murtauduttu. Mitään olennaista kuten kiipeilykamaa ei ole saaliiksi lähtenyt mutta uskoni Ågelsjönin koskemattomuuteen horjuu. Vainoharhaisesti noudamme kaiken edes melkein arvokkaan omasta autostamme. Pohdin hetken aikaa Navmanin jättämistä auton ulkopuolelle tyrkylle - minun puolestani rakkineen voisi hyvin varastaa, mutta en toivoisi että kukaan rikkoo auton ovea sen takia.
Tiistai, 21.7. 2009
Päivän paikannimi: Kinda Kanal. Sijaitsi Kinda Kommunissa.
Linköping, N 58°24'44", E 15°37'14"
Päivä käynnistyy uinnilla ja kiipeilyllä. Jo parin reitin jälkeen taivas repeää ja kaataa niskaamme älyttömät määrät vettä. Köydet otetaan nopeasti kalliolta alas mutta silti me ja kaikki kamamme kastuvat läpimäriksi.
Siirrymme B-suunnitelmaan. Kahtena autokuntana viisi suomalaista kiipeilijää taivaltaa kaatosateen läpi Linköpingiin ostoksille ja syömään. Kiipeilykaupasta mukaani tarttuu kolmoskoon camalotti. Optimistina uskon että sade päättyy jokin päivä.
Trollegater, N 58°08'50.90", E 15°34'27.70"
Sade jatkuu ateriamme ylitse. Otamme kurssin kohti Trollegaterin luolia. Ne ovat minulle ja Tainalle tutut, kanssasuomalaisillemme täysin vieraat. Yksi possesta jää autoon callbackiksi, muut suuntaavat käytäviin.
Trollegaterin iso luola on sateen jäljiltä märkä. Wales on opettanut minut viis veisaamaan vedestä joten konttaan pelotta kuralätäköissä etsimässä uusia koloja. Ison luolan lisäksi tunkeudumme sen vieressä olevaan pieneen ja ahtaaseen onkaloon. Löydämme todella kapean kulkuväylän joka yhdistää nämä kaksi luolaa mutta jonka kulkemiseen kenelläkään ei oikein rohkeus riitä. Erään kiven alta löytyy luolasieniä. Emme syö niitä.
Kotimatkalla sataa ja on väsyttävää. Pakenemme vedenpaisumusta telttoihimme.
Keskiviikko, 22.7. 2009
Päivän reitti: Divaleden, 5/nalle. Ei vaikuttavaa numeerisesti, mutta kovin koskaan kiipeämäni trädiliidi.
Sade tuntuu loppuneen ja aurinko raivoaa aamusta. Asettelen tavaraamme kuivumaan ja odotan muiden heräilyä. Uusi camalotti polttaa rinkassani ja tahdon kokeilemaan sitä.
Pari ruotsalaista kiipeilijää on epäkohteliaasti jättänyt yläköyden roikkumaan trädittelyyn soveltuvaan halkeamaan. Kun heitä ei näy mailla halmeilla päätän ettei trädittelyni heitä häiritse. Pari yritystä reitti vaatii mutta selviän kuin selviänkin sen ylös, vaativimman trädini ikinä. Harjoitukset jatkuvat toisella kallioseinällä samoissa merkeissä.
Tyydyn itse kiipeämään vain aamupäivästä, ennen illan sadetta siirryn telttaan. Luen roskascifiäni ja haaveilen suuremmista seinistä. Viime vuonna täällä käydessäni tein itselleni hiljaisen lupauksen että seuraavalla kerralla olisin kykenevä valloittamaan jotain Stora Bergetiltä, ja päivän trädittely on saanut uskomaan että mahdollisuuksia voisi olla. Muut kiipeilevät vielä illalla vähän, minä säästän voimiani huomiseen. 30-metrinen jyrkänne houkuttaa.
Päivän olennainen asia: Solmu
KIIPEILYONNETTOMUUSRAPORTTI
Osalliset: Kolme kokenutta suomalaista kiipeilijää (D, M, T) sekä yksi kokematon suomalainen kiipeilijä (A). Lisäksi paikalla oli tapahtumaan liittymätön henkilö K.
Paikka: Stora Berget, Ågelsjön, Norrköping, Ruotsi
Kalusto: 60m köysi (11mm paksuus), 2 kiilasettiä, 5 camalotia, slingejä, jatkoja, grigri. Lisäksi kiipeilijöiden ja varmistajien henkilökohtainen varustus. (Reitillä käytettiin myös 70m köyttä sekä ATC:ä, jotka eivät olleet suoraan osallisina onnettomuudessa.)
Reitti: Lynyrd Skynyrd, 5/5-, trad. liidi jossa yksi pultti noin 3 metrin korkeudessa, korkeus 30 m. 20 metrin korkeudessa on kaksi pulttia joihin voi tehdä ständin ja ankkurin. Viimeistä 10m ei välttämättä kannata edes kiivetä.
Kuvaus tapahtumasta:
Ryhmä kiipeilijöitä oli saapunut Stora Bergetille parin päivän epävakaisen sään jälkeen. Kallio oli kostea mutta Lynyrd Skynyrdin kohdalta se näytti olevan kiivettävissä. M ja A olivat ensimmäinen kiipeilypari. Koska reitti piti tehdä väliständillä otettiin käyttöön big wall -tekniikka, eli sekä kiipeäjä että varmistaja sitoivat itsensä köyden päähän.
M liidasi reitin, A varmisti grigrillä. M pääsi 20 m korkeudessa oleville pulteille ja rakensi kielekkeelle ständin. A lähti puhdistamaan reittiä muttei päässyt alusta juurikaan pidemmälle. Niinpä köysi jätettiin yläpultteihin yläköydeksi ja A laski M:n alas, A puhdisti reitin varmistuksista laskeutuessaan.
D oli seuraavana liidaamassa. Alkaneen tihkusateen johdosta D toivoi että yläköysi jätettäisiin paikalleen siltä varalta että hän ei pääsisi reittiä ylös asti; tällöin hän voisi tulla alas yläköyttä pitkin ja puhdistaa reitin.
D liidasi, T varmisti. D pääsi n. 15m korkeuteen josta hän putosi koko 1:n camalotiin. Putoaminen oli mutkaton, mutta uusintayritykselläkin kohta tuntui olevan D:n taitojen yläpuolella. Niinpä D päätti kiivetä reitin jäljellä olevan osuuden yläköydellä.
D kiinnitti itsensä reitillä roikkuvaan yläköyteen välisolmulla. M alkoi varmistaa grigrillä. T lopetti varmistamisen ja D irrotti liidiköyden joka pudotettiin maahan. D yläköysitteli reitin loppuun ja M alkoi laskea häntä alas. D puhdisti reitin varmistuksista laskeutuessaan.
D:n irrotettua viimeisen varmistuksen köyden pää kulki varmistajan grigrin läpi. Koska köysi ei ollut enää kiinni varmistuslaitteessa D putosi lähes 3 metriä maahan. Hän putosi selälleen pehmeään maahan terävien kivien väliin. D sai mustelmia oikeaan kylkeensä ja pienen haavan vasemman kyynerpäänsä yläpuolelle. Vammat olivat lieviä ja D pystyi jatkamaan kiipeämistä saman tien.
Analyysi:
Onnettomuus tapahtui, koska D:n kiinnitettyä itseään köyden keskiosaan köyttä oli ollut vapaana vain vajaat 40 metriä ja vähintään 40 olisi tarvittu jotta kiipeilijä olisi voitu laskea turvallisesti. Varmistajan käyttämän köysiosuuden päässä ei ollut solmua M:n ja A:n lopetettua kiipeämisen, ja tämän vuoksi köyden pään oli mahdollista kulkea varmistuslaitteen läpi.Onnettomuus olisi voinut olla erittäin vakava. Silmämääräisesti arvioiden köysi loppui korkeimmalla kohdalla josta kiipeilijä saattoi vielä pudota vahingoittumatta, hetkellä jolloin kiipeilijä ei enää poistanut varmistuksia kalliosta vaan oli jo orientoitunut maakosketukseen. Kaksi metriä korkeammalta putoaminen olisi johtanut lähes varmasti loukkaantumiseen, neljä metriä korkeammalta putoaminen olisi ollut hengenvaarallista. Lisäksi reitin alaosassa oli paljon kiviä joihin putoava kiipeilijä olisi voinut osua.
Onnettomuuden välttämiseksi joko kiipeilijän tai varmistajan olisi ollut kriittisen tärkeää muistaa tarkistaa, että köyttä on riittävästi kiipeilijän laskemiseen. Mikäli tästä oli epävarmuutta, olisi varmistettava että köyden päässä on solmu.
Perjantai, 24.7. 2009
Päivän kielitaidon kartutus: Punkki on ruotsiksi fästing.
Norrköping, N 58°35'15", E 16°11'5"
Eilinen tonttiin tömähtäminen ei varsinaisesti ole hidastanut vauhtiani, mutta kiihtyvä sade oli lopulta ajanut meidät pois kalliolta. Ilta oli kulunut geokätköä etsiessä liki trooppisen kuumassa ja kosteassa ilmastossa. Aamulla Ruotsin luonto paljastuu minulle koko ällöttävyydessään kun löydän polvestani punkin.
Muut suomalaiset ovat poistuneet alueelta, joten lähden Tainan kanssa lähimpään oikeaan kaupunkiin ostamaan punkkipihtejä. Niiden avulla saamme kuvottavan otuksen irti lihastani turvallisesti. Lääketieteellisten operaatioiden ohella arvioimme tilannettamme. Ulkona on sietämättömän märkää, kaikki kalustomme on läpeensä kastunutta eikä kiipeilystä tänään ole toivoakaan. Tarvitsemme varusteillemme kuivattelua ja itsellemme muuta tekemistä.
Päädymme purkamaan leirimme ja siirtymään viereiseen Åbyn kylään retkeilymajaan. Valtaamme sieltä kokonaisen huoneen ja viritämme sen täyteen kosteaa romuamme. Päivän ohjelmaksi valitaan luola.
Kopparbo, N 59° 39'18.9" E 16°28'55.3"
Jokseenkin ainoat vielä kuivat varusteemme ovat märän luolan tutkimiseen tarkoitetut tavaramme. Jotta tasapaino saavutettaisiin pulahdamme niiden kanssa Kopparbon veteen. Ei minkäänlaisena yllätyksenä sateinen sää on nostanut veden pintaa niin, ettei alemmassa luolassa pidemmälle pääsystä ole oikein toiveita.
Hienoinen vitutus hiipii kimppuuni. Kopparbo on edelleen hieno mutta milloin Gaian nimessä tänne pitäisi oikein tulla että olisi mahdollista kulkea luolan läpi joutumatta sukeltamaan ensimmäisen kymmenen metrin jälkeen? Jotta voisin oikeasti tunkeutua viemäriputken kokoisesta tunnelista läpi sen ollessa liki kattoon asti veden täyttämä tarvitsisin melkeinpä päivittäistä asenneharjoittelua. Vesi on edelleen kirotun kylmää ja puolentoista tunnin luolakuvaussession jälkeen jalat ovat täydet kalikat.
Åbyssä varustehuoltomme valtaa koko retkeilymajan suihkutilan. Muut asukkaat mahtavat rakastaa meitä.
Lauantai, 25.7. 2009
Päivän reitti: Jack the Ripper, 5- / kauris (tai ehkä jopa gorilla)
Ågelsjön, N 58°40'51", E 16° 6'21"
Yöpyminen retkeilymajassa tarjoaa oikean suihkun ja keittiön. Näiden voimin on mahdollista lähteä iljettävään luontoon tuoreella energialla. Sää näyttää hienolta, joten palaamme Ågeliin kiipimään.
Ågelsjön onnistuu viimein siinä missä Kustavi osaltani epäonnistui: se tekee minusta trädiliidaajan. Tajuan tämän tapahtuneen kun silmäilen paikan topoa etsien vitosella alkavia reittejä vähät välittäen siitä onko niitä pultattu. Räkkini on viimein riittävän kattava melkein reitille kuin reitille ja vaikka omien varmistusten asettaminen onkin vielä raskasta puuhaa olen jo oppinut erottamaan hyvän varmistuksen huonosta. Saatuani hyvän kiilan paikalleen en enää käytä aikaani murehtimalla uskallanko kiivetä sen päälle vaan jatkan menoani.
Laajennan kiipeilyäni outoihin suuntiin. En pyrikään tällä hetkellä kiipeämään mahdollisimman vaikeita reittejä vaan haen koloja joiden varmistamiseen pitää nähdä vaivaa. Mikään "pari varmistusta ja nekin hengenvaarallisia" ei minua kiinnosta, mutta reitti jossa on oikeasti mietittävä miten jonkun kohdan saa turvattua ja johon on mahdollista löytää kestävä ratkaisu on kiehtova.
Haluaisin takaisin Stora Bergetille koettamaan uudestaan Lynyrd Skynyrdiä, mutta puolentoista kilometrin patikointi mahdollisesti onnistuvan reitin vuoksi ei ihan vetoa. Sen sijaan tyydyn käymään läpi parkkipaikan lähellä olevien kallioiden halkeamia.
Kun voimamme ehtyvät, teemme ruokaa, pulahdamme järvessä ja lähdemme ajamaan kohti pohjoista.
Nyköping Bro, N 58°44'52", E 16°55'11"
Illan pimetessä tajuamme, että automme ajovalot eivät toimi. Tämä katkaisee matkanteon aika tehokkaasti. Pysähdymme huoltoasemalle tutkimaan asiaa ja toteamme että kyse ei ole pelkästä käyttövirheestä.
Paria puhelinsoittoa myöhemmin paikalle kurvaa Keskiyön Mekaanikko isossa rekassaan. Hän säätää parikymmentä minuuttia automme kimpussa, toteaa polttimot rikkinäisiksi, onnistuu vaihtamaan ne ja velottaa meiltä käsivarrenpuolikkaan. Pitänee jossain vaiheessa neuvotella auton omistavan tahon kanssa siitä, kuuluuko tällaisen kulumisen hoitaminen auton lainaajalle vaiko omistajalle.
Sunnuntai, 26.7. 2009
Päivän ristiminen: Luolareppuni sai nimen Sika. Se on pyöreä, punakka ja viihtyy mudassa.
Älvkarleby, N 60°34'38", E 17°27'1"
Aamuyöllä seikkailemme vaikeissa ja epäinformatiivisissa pikkukylissä. Tavoitteemme on ollut alunperin päästä tänä iltana pitkälle kohti Iggesundia ja yöpyä jossakin sen läheisessä metsikössä. Kuitenkin valovälikohtaus leikkaa matka-ajastamme pois ainakin tunnin ja aamukahden aikaan olemme vasta Gävlen lähellä. Vireystaso laskee kovaa vauhtia ja ulkona tulee vähän väliä rutosti vettä.
Lähdemme liki satunnaiseen suuntaan ja onnistumme paikantamaan leirintäalueen. Yön turvin livahdame sisään. Sateessa on hetkellinen katko joten heitämme teltan pystyyn toisen teltan viereen ja toivomme ettei kukaan huomaa saapumistamme ennen aamua.
Herättyämme havaitsemme paikan Älvkarleby Fiskecamp -nimiseksi kalastajien leirintäalueeksi. Maksamme itsemme sisään ja orientoidumme siihen että meillä on taas tukikohta. Olemme vielä aika kaukana varsinaisesta kohteestamme, mutta tuumimme että voimme mieluusti jättää teltan ja osan roinastamme tänne. Paikka on kuitenkin halpa, viihtyisä ja - nyt kun sen on lopulta paikantanut - mutkaton. Bonuksena paikassa asuu naurettavan kesy naakka joka koettaa auttaa meitä telttamme siirtämisessä ja syödä kengännauhani.
Bodarne, N 61°39'12.9" E 17°07'30.5"
Ajo-ohje Bodagrottornaan on nykyään aika yksinkertainen: ajetaan E4:ää pohjoiseen kunnes Bodagrottorna-kyltin kohdalla käännytään oikealle. Onneksi luolat itsessään kompensoivat löytämisen helppouden luontaisella hankaluudellaan.
OFD Walesissa voi olla 20 kertaa Bodan pituinen, mutta Bodapa onkin melkein pelkkää ryömintää ja ahtautumista. En ollut edes muistanut että tämä luolakompleksi on näin uskomattoman työläs. Se on myös sokkeloinen - ensimmäistä kertaa tämän retken aikana joudumme oikeasti pohtimaan mistä olemme tulleet ja miten pääsemme takaisin lähtöpisteeseemme. Kaikissa mahdollisissa paikoissa on valtavasti mutaa. Elättelen ensialkuun suunnitelmaa jäljittää samoja paikkoja joissa tuli käytyä edellisellä vierailulla, mutta luolasto on niin valtava ettemme edes onnistu löytämään niitä. Kiinnostavia paikkoja löytyy muutenkin.
Suuren maailman oloja varten hankkimani Dimexin haalari ei suoriudu teräväkulmaisen graniitin päällä ryömimisestä. Polvet ja kyynerpäät tuhoutuvat, Tainan simppeli puuvillahaalari kestää paremmin. Kaivaudumme alas, änkeydymme korkkiruuvipuristuksista ja lopulta löydämme Z:n muotoisen ahtaan käytävän jonka läpi kyllä pääsisimme. Tämä käytävä on vaan kaukana kaikista sisäänkäynneistä ja vaikuttaa paljon vaikeammalta paluu- kuin menosuuntaan. Jos sen toiselta puolelta ei löytyisi uloskäyntiä olisi palaaminen aivan kirotun vaikeaa.
Tässä vaiheessa olemme olleet maan alla jo tunteja ja olo on nuutunut. Walesissa tuli tehtyä kahdeksan tunnin retki OFD I:een, mutta siitä suurin osa kuljettiin kävellen. Täällä jatkuva ryömiminen ja laskeutuminen väsyttää paljon nopeammin, kylmyys ja kuumuus vuorottelevat terävästi ja kuluttavat energiaa. Emme mene eteenpäin, lähdemme tutkimaan toista suuntaa.
Lopulta kiipeämme ylös auringonvaloon ahdasta ja kiemurtelevaa tunnelia pitkin. Olemme mudassa naamojamme myöten. Taina ei ole kuljettanut valtavaa kameraansa mukana, mikä on tavallaan sääli; toisaalta sen kanssa etenemisemme olisi ollut vieläkin hitaampaa.
Bodassa riittäisi vielä tutkittavaa, mutta lomamme päivät ovat loppumassa. Kahden mutahirviön lailla raahaudumme parkkipaikalle ja pelotamme siellä aterioivaa perhettä.
Maanantai, 27.7. 2009
Päivän säätö: Hyttitelevision muuttaminen kannettavan tietokoneen toiseksi näytöksi. Ulkoilun jälkeen nörtti tarvitsee piikin perusarvoja.
Tuntematon tie, tuntematon sijainti
Navman iCN 320 on autogepseille mitä Saarioisten roiskeläppä on pizzoille. Aina kun joudun käyttämään sitä paikallinen vesilintukanta maastoutuu ja lähelläolijoiden korvat alkavat punottaa ärräpäävyörytyksestäni.
Laitehan on, turhia hienostelematta, aivan paska. Ei liian pieni näyttö ja hoono soomi vielä mitään, ja karttakannan 1990-luvultakin korjaisi varmaan jonkinlainen päivitys, mutta luulen että mitään ei ole tehtävissä sille ettei järjestelmällä ole mitään tajua WGS-84 -koordinaatistosta. Leveysasteet, pituusasteet, mitä sellaisilla tiedoilla kukaan tekee? Myös käyttöliittymä jonka mielestä joka toinen tie on tuntematon ja joka pitää kieroilla tempuilla suostutella opastamaan niille ansaitsee vihaa. Tietenkään juuri mitään käyttöliittymän asetuksia ei voi kustomoida, karttaa ei voi zoomata, oman sijainnin selville saaminen vaatii että oikeastaan jo tietää missä on, signaali katoaa toistuvasti ja laitteen käsitys metrin pituudesta tuntuu vaihtelevan.
Onneksi meillä on Ruotsissa myös oikeita karttoja ja ajo-ohjeita, ja onneksi E4 on maastossa paikallaan vaikka Navman suositteleekin meille sitä ajaessamme että etsiytyisimme lähimmälle tielle. Ajamme verkalleen etelään ja löydämme Silja Linen sataman GPS:n häirintäyrityksistä huolimatta.
Paluulaivalla meillä on oikea hytti, ja jonkinlaisen pankissa eduksemme tapahtuneen laskuvirheen johdosta tämä on ihan oikea ikkunallinen huone yhdeksännellä kannella. Moinen ylellisyys houkuttelee meidät tuhlaamaan ruokaan ja viinaan. Laivalta löytyy karaoke suurella valikoimalla, mutta en ennätä mukaan laulamaan.
Ruotsista on saatu hetkeksi riittävästi - tai oikeastaan, toimintaloma on hetkeksi nujertanut kykyni toimia. Tarvitsen vapaapäivää paikasta toiseen sinkoilusta ja fyysisestä suorittamisesta. Lisäksi tarvitsen taukoa teltta-asumisesta. Kaipaan tovin ruutukaavaa, verkkoyhteyttä, elokuvia ja roolipelejä. Mutta kokemuksesta tiedän että viimeistään ylihuomenna olen jo aivan valmis lähtemään takaisin luoliin tai kallioseinille.
Tiistai, 28.7. 2009
Päivän ylellisyys: Oma keittiö
Tälle päivälle olisi ollut tarjolla sukellusta, mutta arvelin etten ehtisi ajoissa paikalle ja kieltäydyin. Ajoissa olisin ehkä ehtinyt mutta liikuntaloman jälkeen energiataso oli nollassa. Luultavasti oli hyvä jättää vesileikit tältä päivältä väliin. Koomasin kotona päivittämässä Kokemuspisteitä, lukemassa sarjakuvia ja katsomassa elokuvia.
Keskiviikko, 29.7. 2009
Päivän selitys: "GPS on yksinkertaisimmillaan laite joka kertoo sinulla missä sillä hetkellä olet."
Odottamaton säätäminen auton palautuksen kanssa edellytti nopeaa singahtamista Turkuun ja takaisin. Olin toivonut että olisin voinut elää autopummina vielä joitain päiviä koska tämä olisi mahdollistanut vaikkapa sukeltamassa käymisen ja vaikka mitä muuta metkaa. Vaan pyöräilijäksi palasin kuitenkin.
Päädyin myös käymään kummitätini ja tämän puolison luona, he kun asuivat melkein naapurissa. Kokemus oli outo. Olin viimeksi nähnyt heitä varmaan yli 15 vuotta sitten, ja tuolloin olin ollut kaikin keinoin pakenemassa sukuani sekä kaikkea siihen liittyvää. Vaan nyt kun vähän henkisesti vakaampana tapasin heidät totesin heidän olevan itse asiassa aika mukavia ihmisiä. Tietty melkein kuka tahansa akateemisella uralla oleva kelpaa minulle (tosin sitten on pari kauppatieteilijä-teknokraattiakateemikkotuttuani...)
Kävin myös Kaisan luona harmittelemassa sukeltamisen peruuntumista ja muita maailman epäkohtia. Kotiin ilmestyi Tonja matkallaan kohti Ropeconia. Tajusin, että vaikka minulla on tukikohta samalla suurkaupunkialueella conin kanssa tavallaan haluaisin silti yöpyä conipaikalla.
Torstai, 30.7. 2009
Päivän ennakkoluulo: Pelinjohtajien background checkit. Jos pelaan semikovassa scifipelissä haluan että pelinjohtaja osaa luonnontieteensä.
Hietsussa uiminen oli hankalaa. Tuskin olin edes päässyt veteen kun rannalta kuulutettiin alueella havaitun suuret määrät sinilevää. En tahtonut ärsyttää ihoani enempää joten jätin uimisen ja keskityin roskascifiin. Uiminen olisi ollut hauskempaa.
Kotona tehtiin ruokaa ja valmistauduttiin Ropeconiin pohtimalla peliteoreettisia ja -käytännöllisiäkin. Katselin conin pelilistaa ja löysin paljon pelejä joihin tahtoisin osallistua. Jos vaikka tänä vuonna aivan oikeasti käyttäisi koko tapahtuman vaan pöytäpelaamalla uusien ihmisten kanssa ja katsoisi mitä siitä oppii.
