Elokuu 2005: Ylireagointeja
Maanantai, 1.8. 2005
Päivän tila: Puolitajuttomuus
Kaisa heräsi puoli kuudelta lähteäkseen töihin, ja samalla omakin uneni katkesi. Tiesin, että jos itse yrittäisin palata uneen, heräisin parin tunnin kuluttua tappavan väsyneenä ja kärttyisänä, joten sytytin lukuvalon ja aloitin Alastair Reynoldsin Chasm Cityn.
Reynolds on kumma kirjailija. Tekstinsä vioista huolimatta hän onnistuu kirjoittamaan todella vieraan ja kaukaisen tuntuisesta tulevaisuudesta tavalla, joka on pelottava - pelottava siten, että hänen maailmansa tuntuu olevan täynnä uhkaavaa, yliluonnollista, mielipuolista pahuutta - ja kuitenkin kirjat itsessään ovat ainakin minusta harvinaisen kovaa scifiä. Yhdistelmä on aivan mainio. Osaisinpa itse pelotella toisia ihmisiä samalla tavoin.
Taivalsin töihin jo seitsemäksi ja poistuin puoli viideltä. Ensimmäinen työpäivä ei ollut pituudestaan huolimatta älyttömän raskas, ja siihen sisältyi oikeasti hauskoja osia kuten uusien kollegojen tapaaminen ja pyöräily yliopiston etäpisteeseen sataman lähellä. Varovainen optimismi siitä, että en kulu loppuun ennen uusien opiskelijoiden saapumista alkoi hiipiä mieleen.
Kotona viime öiden vähäinen yöuni veti koomaa kohti. Vastustin halua painua saman tien nokosille, koska rytmin normalisointi oli nyt kovasti tarpeen. Luin kirjaani vuoteen pohjalla, aina välillä ravistelin itseäni hieman hereille, ja kun lopulta tekstistä ei enää saanut mitään tolkkua, katsoin DVD-hyllyssä maanneen Aikakoneen. Se oli jokseenkin hirvittävää soopaa.
Tiistai, 2.8. 2005
Päivän arvolataus: "Hyvin roolit kun pelittää / Täydy sääntöi ei selittää", sanoo Ropecon-con-con -biisi. Tämä on selvästi kannanotto sen puolesta, että säännöistä keskusteleminen on jotenkin hyvään roolipelaamiseen kuulumaton seikka. Monet olisivat tästä eri mieltä, mutta kappale marginalisoi heitä armottomasti.
Aamun unessa olin Amberin ruhtinas Corwin ja kävin eeppisiä miekkataisteluita sekä tutkin pelottavia interdimensionaalisia luolastoja. Vaikka olisinkin mieluummin ollut Benedict, oli sankariteoista tylsä siirtyä jokapäiväiseen aherrukseen.
Vielä kauemmas sankariteoista pääsin, kun katkaisin City of Heroesin tilini. Ehkä joskus pelin pariin vielä palaan, mutta tällä hetkellä supersankarointi ei nappaa ja 13 euroa kuussa voisi käyttää kaikkeen muuhunkin, kuten kiipeilykrääsään.
Finansiaalisesti tajusin muutenkin olevani hieman epänormaalissa tilanteessa. Tavallisesti minulla on paljon rahaa eikä mitään erityistä tarvetta kuluttaa sitä. Nyt olen keksinyt, että voisin ostaa itselleni kaikenlaista kiipeilyvermettä, mutta kuinka ollakaan, uhkaava perintövero hillitsee ostamista.
Illalla sain viimein katsottua Sin Cityn. Se oli hieno.
Keskiviikko, 3.8. 2005
Päivän musiikki: Muse. Omituinen anomalia musiikkimaussani, kuvittelisin - tai sitten uhkaava syksy on taas vetämässä minua melankolisemman musiikin suuntaan.
Tehtyäni koko päivän moniajona kahta tai useampaa hommaa yhtäaikaa tulin siihen tulokseen, että alkusyksyn kiire alkoi tänä vuonna tavallista aiemmin. Tämä saattoi olla hyväkin: jos kiire oli levittynyt pidemmälle ajanjaksolle, ehkä se olisi hieman vähemmän kamalaa.
Kotiin selvittyäni olin epätavallisen väsynyt. Olisi ollut tilaisuus lähteä kalliolle kiipeilemään, mutta en millään jaksanut ja kotitöitäkin olisi riittänyt. Silti päädyin lopulta viis veisaamaan niistä, ja sen sijaan juttelemaan Miken kanssa Four Colorista, syömään hänen tekemiään tacoja ja lukemaan Chasm Cityn loppuun.
Jotenkin scifi on aina onnistunut kertomaan minulle enemmän ihmisluonnosta kuin tässä ja nyt tapahtuva kirjallisuus. Varmaan jotain tekemistä sen kanssa, että nykyihmistä on helppo inhota, mutta tulevaisuudessa kaiken uskaltaa haaveilla olevan paremmin - ja kun niin ei tarinassa olekaan, tulee miettineeksi enemmän ovatko asiat uskottavia. Reynoldsin ihmiset ovat inhottavia, epämiellyttäviä ja heidän kilpailuviettinsä saa heidät tekemään typeriä ja vastenmielisiä asioita pienenpienen edun vuoksi. Halusin vastustaa näkemystä: kirjan hahmoilla oli jo vaikka mitä hienoa, yhteistyö olisi ollut heille kaikkein parasta ja hahmot olivat jo samassa veneessä muutenkin, mitä järkeä heidän oli alkaa jallittaa toisiaan ja ryhtyä kamppailemaan siitä, kuka oli tunkion kukko? Ei kai mitään järkeä. Silti osa minusta tunnisti käyttäytymismallit ja joutui myöntämään niiden todenmukaisuuden.
Piru vieköön meidän itsekkyytemme ja kilpailuhalumme. Mutta kirja oli sentään hyvä.
Torstaiaamu, 4.8. 2005
Päivän lainaus: "A high-visibility presence will aim to make people feel safer while undercover officers mingle with commuters on Tubes and buses trying to spot bombers." - BBC News
Joku Fortress Englandissa on vaihteeksi ymmärtänyt kaiken väärin päin. Paras puoli brittipoliisissa on minusta aina ollut sen aseistamattomuus, tai oletusarvo, että poliisi ei kanna rautaa. Minun on paljon helpompaa nähdä aseistamaton kuin aseistettu ihminen ystävänä, ja tieto siitä, että jollakulla on tappoväline ei ole koskaan rauhoittanut minua. Tämä voi tietysti johtua tuliasekammostanikin, en tiedä olenko ainoa tällä tavoin asiat kokeva.
Joka tapauksessa Lontoon pamauksen jälkeen Britannia on näköjään tehnyt täysin vastakkaisen johtopäätöksen, ja keksinyt, että turvallisuuden tunne syntyy suuresta joukosta aseistettuja ihmisiä. Artikkelin yhteydessä oleva kuva on toivottavasti liioittelua - tuskin kovin monella metroasemalla oikeasti on kahta nuorta etäisesti natsahtavan näköistä tyyppiä MP5:ien kanssa - mutta ajatus sen taustalla hermostuttaisi. Varsinkin kun tämä on sama poliisi, joka tässä taannoin ampui syyttömän ihmisen vaan koska hän pakeni siviilipukuisia etsiviä.
En vieläkään pelkää terroristeja, mutta aseistettuja ja mahdollisesti liipasinhulluja poliiseja pelkään kyllä. Jos näyttäisin arabilta, en varmaan uskaltaisi mennä lähelle Lontoota. Nykyiselään en vaan tahdo.
Torstai, 4.8. 2005
Päivän säähavainto: Syksy on ottanut varaslähdön
Aivan kuin aamun ääliömäisyys ei olisi riittänyt, lisää samaa paskaa työntyi kasvoille päivän mittaan. Epäilyksen perusteella päähän ampuminen on näköjään kansainvälisen poliisipäällikköliiton suosittelema menettelytapa jos kuvitellaan, että jossain voisi olla itsemurhapommittajia.
"... the first from a major police organization to deal with the realities of a post-Sept. 11 world ... if an officer needs to use lethal force to stop someone who fits a certain behavioral profile, the officer should "aim for the head" to kill the person instantly ... the threat to officers does not have to be 'imminent' ... an officer just needs to have a "reasonable basis" to believe that the suspect can detonate a bomb... "
Ei Jumalauta Näin. Ja mikä suuressa maailmassa keksitään, yritetään tuoda takuulla tännekin kaiken maailman mattivanhasten toimesta.
Kiehuttuani riittävästi hölmöyksille menin Tainan kanssa kiipeilemään. Edellisen kerran onnistumiset eivät ilmeisesti olleetkaan pelkkää tyhmän tuuria, vaan tälläkin kerralla pystyin samoihin suuriin suorituksiin, erään reitin osalta vieläpä hioen tulostani. Löysin myös seuraavan haasteeni erään kovasti negatiivisen seinän hankalaksi merkitystä reitistä.
Cosmicissa esityslistalla olivat Pimeyden maailma, Four Color, elokuvat ja terrorisminvastainen toiminta. Minun täysin järkevät näkemykseni siitä, että terroriteot saattoivat hyvinkin olla sisäpiirin homma, CIA:n tai MI-5:n operaatio, aiheuttivat säälivää päänpuistelua. Selvästikään monet kaverini eivät ole riittävän paranoideja.
Perjantai, 5.8. 2005
Päivän käsittämättömyys: Neljän mestarin etsintä aavikolta.
Viihdyin töissä vain reilut neljä tuntia, ja sitten suuntasin Riikan luo. Hän oli Turkuun palaamistaan silmälläpitäen hankkinut asunnon, muttei tarvinnut sitä vielä, ja sain sen häneltä lainaan seuraavan päivän Pimeyden maailmaan. Tarkistin lukaalin, vastaanotin avaimet ja käyttöohjeet, ja sitten roudasin sinne minimimäärän krääsää.
Yllättävän nopeasti sain asunnosta elämiskelpoisen. Niinpä suuntasin Tainan kanssa Ispoisiin kiipeämään. Energiataso oli kuitenkin vähän matalalla ja itsevarmuus aivan kateissa, joten kiipeily jäi lyhyeksi.
Kotiin palattua iski elokuvafiilis. Emmekä katsoneetkaan ihan mitä tahansa elokuvaa, vaan El Topon. Edellisestä katselukerrastani taisi ollakin jo 10 vuotta, ja nyt sain altistettua Matin, Paavon ja Tainankin Jodorowskyn hulluudelle. On se kyllä mainio elokuva, mutta paljon en siitä tajua.
Oikeaoppisesti El Topon jälkeen olisi kuulunut katsoa The Holy Mountain, mutta huomisaamuna Pimeyden maailma vaati varhaista herätystä. Heitin Karin kamat ylleni ja suuntasin asunnolleni. Vajosin hahmoon jo illalla, nyt kun siihen oli kerran mahdollisuus.
Lauantai, 6.8. 2005
Päivän semi-game -surrealismi: "Isäsi taisi käydä täällä", sanoi pastapaikan pitäjä hahmolleni. Hahmoni rabbi-isä on ollut kuollut 15 vuotta. Pastoittaja osasi kuitenkin kuvailla kiharatukkaisen ja parrakkaan juutalaisen varsin hyvin. Aavemaista.
Jos on herättävä seitsemältä aamulla, on oikea heräämisen syy varmaan kaksi kaveria jotka säntäävät sisään kiihtyneenä selittämään sekavia viime yön oudoista tapahtumista. Oma elämäni ei koskaan ole näin kiinnostavaa, mutta onneksi Karin aamuherätykset korvaavat sen.
Pimeyden maailma oli taas mainio. Hetkittäin tunnelma oli turhauttava ja mahdoton, mutta tämä johtui ylipääsemättömästä esteestä johon hahmot olivat törmänneet. Synkältä näytti, mutta ihmeen kaupalla selvisimme tästäkin päivästä. Pelin jälkeen Cosmicissa oli voittoisa olo.
Jatkoimme Hiroshiman 60-vuotispäivän muistotilaisuuteen. Siellä sydäntäni lämmitti puhujaksi päässyt noin 60-vuotias aktiivi, joka oli selvästi lukenut samat ei-valtavirtauutiset kuin minäkin ja osasi vieläpä ilmaista asiansa hyvin ja selkeästi. Näköjään en sittenkään ole ainoa ihminen jota köyhdytetty uraani hirvittää. Olin rauhaa pauhaavassa tilaisuudessa vielä hahmovaatteissani, ja pitkän takkini povitaskussa oli varsin aidon näköinen leikkipyssy. Onneksi kukaan ei huomannut sitä.
Illalla vielä saunomista.
Sunnuntai, 7.8. 2005
Päivän ilonaihe: Katossa liidaaminen. Edellisestä kerrasta onkin varmaan kaksi ja puoli vuotta.
Kiipeilyä jälleen. Painopiste oli tällä kertaa liidaamisessa, sekä minulla että Tainalla. Oma liidaukseni oli enimmäkseen säälittävää nyhjäystä - arastelen edelleen viallista kantapäätäni ja sen vuoksi pelkään köyteen putoamisia. Kuitenkin ne lyhyet matkat joita köyteen putosin antoivat vaikutelman siitä, että pystyisin ongelmitta pysäyttämään itseni pääasiassa vasemmalla jalalla seinään osuessani oikean jalan toimiessa taustatukena ja tasapainottajana. Luultavasti putoamiset eivät siis muodostaisi minulle mitään suurta terveysriskiä, sen enempää kuin ehjällekään ihmiselle.
Itse kiipeäminenkin sujui kelvollisesti. Kotona ruuan ääressä lueskelin uutisia, ja törmäsin viimeisimpään brittihallinnon hölmöyteen. Valtiopetossyytteen harkitseminen henkilöille, jotka ilmaisevat kannattavansa terrorismia - ja vain ilmaisevat, eivät siis tee mitään muuta kuin sanovat mielipiteensä? Vai tulkitsinko uutisen väärin?
Jos olisin militaristisemmin orientoitunut henkilö, ilmaisisin itsekin takuulla tukevani vaikkapa irakilaista terrorismia Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Sodankäynti on vastavuoroista toimintaa, ja jos maahan hyökänneet vieraan vallan joukot tappavat siellä siviilejä, on helppo nähdä perustelluksi että puolustava valtakunta voi samalla tavoin viedä sodan hyökkääjän kotiin. Nykyisellään en oikein tiedä mitä asiasta olen mieltä. Ainakaan en näe mikä tekee siviiliuhrista yhdessä maassa käytännössä triviaalin jutun ja toisessa maassa hirveän haloon aiheen.
Maanantai, 8.8. 2005
Päivän taustamateriaali: Yhdysvaltain kongressiedustajien www-sivut. Uskomattoman näköisiä tyyppejä niillä on kansanedustajina.
Koko päivän satoi vettä tyrmäävällä innokkuudella. Piilossa omassa työnurkassani sitä tuskin huomasi, mutta töiden päätyttyä oli ilmeistä, että tänään ei tehtäisi muuta kuin istuttaisiin sisällä. Ei niin että kovin usein muutenkaan mitään muuta kai puuhaisin.
Pakotin itseni pitkästä aikaa oman pelimateriaalini kimppuun. Olen jotenkin näköjään onnistunut olemaan melkein kuukauden mittaisella pelinjohtamistauolla, vaikken mitään sellaista suunnitellut. Onhan minulla kyllä verukkeita moiseen, mutta siltikään en kyllä ole asiaan kovin tyytyväinen.
Tiistai, 9.8. 2005
Olin luullut, että tänään olisi peli, mutta ei näköjään ollutkaan. Niinpä yritin kaapia itselleni jostain kiipeilyseuraa, mutta menestys oli heikkoa. Lopulta luovutin turhautuneena. Jotten täysin vajoaisi penseyteen, kävin Summit Sportissa ostamassa itselleni yhden jatkon, ja harjoittelin liidiköyden klippaamista kotonani. JD ja Mike kummastelivat puuhiani, ilmeisesti näytin lähinnä siltä kuin aikoisin hirttäytyä.
Naruilla ja sulkurenkailla leikkimisen ohella kirjoitin hieman lisää pelimateriaalia. Osat Abyss-maailmasta elävät edelleen vuotta 1996 vaikka Apocrypha onkin siirtänyt kampanjan aikalinjan jo syksyyn 2000. Päivitin muita alueita ajan tasalle, ja tässä olikin aivan riittävästi hommaa. Joskus pitäisi pelauttaa myös Heikki-Kaisa -kombolle, ja sitä varten on tiedettävä miten heidän fedeillään viimeiset neljä vuotta ovat sujuneet.
Keskiviikko, 10.8. 2005
Päivän havainto: Olen paljon huonompi sääntösysteemien omaksumisessa ja nopeassa päässälaskussa kuin kuvittelen olevani.
Työpäivän päätyttyä pääsin pitkästä aikaa pelaamaan yliklassista fantasiaropea - sellaista jossa tapellaan ylikovilla hahmoilla ja ryöstetään aarteita alttarien alta. JD:n Warhammer ei tällaista ole ollut, siinä kun ei koskaan mitään aarteita löydy ja hahmotkin ovat lähinnä säälittäviä rääppiä. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Adeptin Falling Downissa sen sijaan neljä sankaria kävi 40-päisen zombielauman kimppuun ja selvisi voittajana, joskin melko niukasti. Enemmän sääntöharjoitteesta kuin varsinaisesta roolipelaamisesta käynyt peli oli minusta kovin viihdyttävä, vaikka noppakäteni hylkäsikin minut loppua kohti ja tuloksena hahmoparkani sai rumasti turpaan.
Torstai, 11.8. 2005
Päivän cosmicismi: Turkulaisen kaappilarppauksen kehitys
Käsittämättömät ongelmat, bugaavat käyttöliittymät, vainoharhaiset käyttäjät ja epätavallisen suuri määrä pulmia jotka eivät vaan kerta kaikkiaan minulle kuuluneet eivätkä millään tavalla kiinnostaneet pitivät fiilikset pohjamudissa koko työpäivän. Sen jälkeen kiipeily oli tervetullutta meditointia, mutta yllättäen voimani olivat täysin hukassa. En ainakaan edistynyt millään reitillä, ja jos Pikku-Anni ei olisi ollut paikalla liidivarmistajana, olisi koko kerta ollut aivan turhan tuntuinen. Nyt sentään saatoin harjoitella jotain jossa vähäkin lisäkokemus auttaa paljon.
Suoraan seinältä pyöräilin Cosmiciin, jossa keskustelu oli ylllättävän larppikeskeistä. Historiallisista peleistä valitettiin, mahdollisuutta turkulaisten livepeliharrastajien yhteistapaamisesta pohdittiin ja jälleen yksi älytön peli-idea ryömi esiin paikallaolijoiden kollektiivisesta mielestä. Onneksi sen toteutumisriski taitaa olla yhtä pieni kuin muidenkin pöhköjen cosmic-ajatusten.
Perjantai, 12.8. 2005
Päivän historiallinen tapahtuma: Ensimmäinen matriisissa ollut päivä sopi kaiikille pelipäiväksi. Nyt se tarkoittaa, että minun pitää vielä kirjoittaakin peli parissa päivässä.
Yhdeksän tunnin työpäivä tuntui normaalin pituiselta. Olen kai sitten taas päässyt siihen kohtaan vuotta, jossa tuo on tavallinen päivä, ja pitkä päivä on 11 tuntia. Onneksi on kellokortti. Kun tämä alkusyksyn ryntäys on ohitse, teen monta viikkoa kuuden tunnin päiviä.
Kaisa näytti minulle peleihin liittyvän sivistämisen nimessä Lost in Translationin. Se oli aivan ilmetty Steve Martin -elokuva, paitsi että Steve Martin oli korvattu Bill Murraylla. Tuloksena elokuva oli oikeasti aika hyvä. Jäin miettimään, voisikohan muistakin Steve Martinin leffoista tulla hyviä tai edes katsottavia jos niille tekisi samoin.
Lauantai, 13.8. 2005
Päivän musiikki: Judas Priest
Aamupäivän kirjoitin peliä, ja jopa sain jotain aikaan. Niinpä saatoin iltapäivästä siirtyä surutta Falling Downin pariin. Tällä kertaa taisteluharjoitteessa oli mukana enemmän roolipeliä muistuttavia elementtejä, kohokohtana hahmoni projekti käyttää viikossa enemmän rahaa kuin oli koko siihenastisen elämänsä aikana nähnyt - eikä hahmo ole ihan eilisen teeren poika. Örkeiltäkin tuli lyötyä päitä harteilta.
Pelistä palattuani luin Swords of Lankhmaria. Kun viimeksi olin tätä fantasiaklassikkoa lueskellut, en tiennyt kiipeilystä mitään. Nyt tiedän, ja tarina jossa Fafhrd ja Grey Mouser kiipeävät Stardock-vuorelle tuntuu tämän tiedon valossa monin kerroin upeammalta.
Sunnuntai, 14.8. 2005
Päivän nettitesti: Big 30 Personality Test. Olen ensisijaisesti kovapintainen, varomaton, hyperaktiivinen, vapaamielinen, ylimielinen ja itsekäs. Kyllä intternetti tietää.
Näin unia suloisista ihmisistä joihin en tosielämässä kuitenkaan saa koskea. Piruako näitäkin pitää muka näin paljon olla?
Kirjoitin puoliahkerasti peliä koko päivän. Kiipeilläkin olisi ehkä voinut jos olosuhteet olisivat olleet suosiollisempia. Ne vaan eivät sitä olleet.
Maanantai, 15.8. 2005
Päivän tunnelma: Alisuoriutunut
Pelautin sitten hajanaisimman, ikävystyttävimmän ja yleisesti ala-arvoisimman pelin minkäänlaisessa lähimenneisyydessäni. Jos vaikka tulevaisuudessa muistaisin, että jos ei ole aikaa valmistautua eikä oikein inspiraatiota, ja vain yksi päivä näyttää sopivan pelaajilleni, voin hyvin todeta ettemme käytä tätä päivää vaan käytän aikani ja energiani pelin valmistelemiseen. Muuten vaan haaskaan omaa ja muiden aikaa.
Tiistai, 16.8. 2005
Päivän hermostumisen aihe: Kuvittelin kadottaneeni avaimeni. Onneksi ne sentään löytyivät.
Töihin lähtiessäni havaitsin polvitaipeen olevan kipeä. Olinko potkinut itseäni yöllä vai mitä tämä oikein oli? Päivän aikana jalkakipu kehittyi oikeaksi harmiksi, kunnes viimein tajusin, ettei olisi mitenkään viisasta kiivetä näin viallisella raajalla.
Muutenkin päivä oli äärimmäisen kurja. Yleensä henkisen vakauteni kolmijalka muodostuu pääasiassa roolipelaamisesta, kiipeilystä ja työnteosta, ja mikään näistä ei tuottanut minulle tänään vähäisintäkään tyydytystä. Työpäivän jälkeen olin masentunut ja lannistunut, ja halusin vain vetäytyä maailmasta yksin mökkiini.
Huominen voisi vaikka olla parempi.
Keskiviikko, 17.8. 2005
Päivän turvallisuustiedote: Epäilty ei juossut pakoon, hänellä ei ollut paksua takkia ja hänet oli taltutettu ennen ampumista. Toisin sanoen, piru periköön kaikki liipasinhullut valehtelevat paskiaiset ja niitä suojaavat viranomaiset.
Musiikki ja viha vetivät minut ylös masennuksesta. Yllämainitun kaltaisten uutisten ja muiden oikeiden henkilökohtaisuuksien kelaaminen palauttivat perspektiiviä kohdalleen, eikä tarvinnut edes erityisesti käydä läpi asioita jotka olivat yksittäisiä ihmisiä suurempia.
Jalkanikin tuntui jo toipuneen, huomenna uskaltaisin luultavasti kiivetä. Tänään keskityin kuitenkin lukemaan Alastair Reynoldsia. Illalla katsoin myös Kaisan kanssa Dust Devilin. Taas löytyi elokuva, josta olen varastanut aivan valtavasti tavaraa pelimaailmaani.
Torstai, 18.8. 2005
Päivän bile-elementit: Sienet ja vodka
Viikon tauon jälkeen viimein taas kiipeilyä, ja oli kyllä jo aikakin. Taina oli yhä poissa maisemista, mutta Miri oli ilmaantunut paikalle Tampereelta; myös Anna ja Teemu näyttäytyivät.
Pelkäsin veltostuneeni aivan täysin kun en ollut moneen päivään tehnyt yhtään mitään, mutta vaikka missään en edistynytkään, meni pari vaikeaa reittiä sentään ylös asti, paremmin kuin viimeksi. Liidaus ei ollut mahdollista, valitettavasti.
Kun voimat loppuivat, ponkaisin oitis Cosmiciin käymään tiukkaa neuvottelua huomisessa Pimeyden maailmassa uhkaavan katastrofin tiimoilta. Sitten keskustelu luisui entistä megalomaanisempiin scifipeleihin, pieniin produktioihin, säätiöihin ja grafiikkagangstereihin. Ulkopuolella Taiteiden yö oli käynnistymässä, mutta siitä kahvilaamme tuli vain etäisiä kaikuja.
Pimeyden maailma, 19-21.8. 2005
Ajankohdan pointti ja vastapointti: "Kunhan uskoa riittää, kaikki menee hyvin." - "Kerro se Jobille."
Lopetettuani työnteon hyppäsin Karin vetimiin, asuntoon ja asenteeseen, ja pudottauduin takaisin Pimeyden maailmaan. Peli lähti liikkeelle epäonnistuneella yrityksellä matkustaa Helsinkiin ja jatkui siitä kummitteluun, huonoihin suunnitelmiin, ahdistukseen, pelkoon, piknikkiin ja moneen muuhun omituiseen suuntaan.
Sarjan kahdestoista peli oli tinkimättömät 48 tuntia pitkä, eikä taukoja tarvinnut pitää. Pelin tahti oli enimmäkseen aika tiukka, mutta aina välillä pelikokemus kävi epätasaiseksi ja turhauttavaksi - ei niin ettei mitään olisi tapahtunut, vaan että asiat jotka tapahtuivat olivat skaalassa joka sopi erittäin huonosti livepeliin. Kaikuja Shapersista oli vaikea välttää, tosin tällä kertaa ongelmina olivat kanssapelaajat eikä pelinjohtaja. Ja voi hyvä tavaton sitä pilkunviilaamisen ja yksityiskohtien nävertämisen määrää. Mikä vielä pahinta, pelkäsin itsekin syyllistyneeni tähän hetkittäin. Olen huono ihminen.
Sittenkin Sillävälin toisaalla oli mainio vuoristorata. Näppärä ja vähemmän näppärä sanailu, antisankariteot, hellyys ja ystävällisyys - ja kammo, yksinäisyys sekä hirviöt - pitivät tiiviisti otteessaan kaksi päivää ja yötä. Kun peli päättyi, oli paluu takaisin omaan elämääni melkein laikalaisen romauttava.
Sunnuntai-iltana, poistuttuani Cosmicista ja siirryttyäni Mirin kanssa Merihakaan oli melkoinen pelinjälkeinen melankolia vallannut mieleni. En tahtonut mennä aamulla töihin, tahdoin pitää terapeuttisen vapaapäivän. Sentään olin tovin ehtinyt purkaa sydäntäni pelinjohtajalle ja kanssapelaajilleni, joten aivan tyhjän päälle en ollut peliterapian suhteen jäänyt.
Maanantai, 22.8. 2005
Päivän viritys: Mutkikas yläköysiankkuri apuköydellä, neljällä solmulla ja neljällä sulkurenkaalla.
Työpäivä venyi, muttei silti ollut mitenkään suunnattoman rasittava. Muutamaan kertaan korkeakouluopiskelijaksi kelpuutetun ihmisen hämmästyttävä avuttomuus kyllä onnistui pysäyttämään, ja jäin miettimään, mikä lisäaine ruuassa ihmisiltä oikein vie kyvyn luetun ymmärtämiseen.
Kotiin lähtiessäni olin todella väsynyt. Pimeyden maailmassa en ollut paljon nukkunut, ja ajattelin palata pelin tunnelmiin kirjoittamalla pitkää debriefiä. En tähän kuitenkaan ehtinyt, koska heti astuttuani ovesta sisään Miri ja Taina ilmoittivat minulle, että me lähtisimme nyt Ravattulaan kiipeilemään. Erinomainen ajatus.
Kukaan meistä ei ollut koskaan käynytkään Ravattulan kallioilla, mutta verkosta löytyi jonkinlainen kartta. Kiemurtelevilla poluilla seikkailtuamme päädyimme suuren ja hienon kallion huipulle, vailla aavistustakaan siitä millaisia reittejä täällä olisi.
Alkusäätömme oli säälittävää ja siihen kului pitkä tovi. Sen jälkeen köytemme oli kuitenkin apuköyden avulla viritetty erääseen hienon näköiseen kalliokulmaan, ja pelkästään laskeutuminen oli tosi mojova kokemus. Reitti osoittautui myös sopivan haastavaksi ja hyvin persoonalliseksi. Liusketta oleva kallio oli jälleen uusi kokemus ainakin minun sormilleni.
Roikuimme kalliolla pimeän tuloon saakka. Pidempäänkin olisi jaksanut, mutta valon kadottua pois löytäminen olisi varmaan ollut mahdotonta.
Tiistai, 23.8. 2005
Päivän yritys: Säälittävä paluu Sormatin tahkomiseen. Ehkä vielä joskus paremmin.
Eilisen työpäivän rennon menon jälkeen tämä päivä oli silkkaa ylipainetta, vieläpä varsin ikävystyttävällä tavalla. Istuin yhdeksän tuntia atk-tuen etulinjassa ja mietin, miten saisin ihmiset lukemaan yksinkertaiset kahden lauseen mittaiset ohjeet, tai välttäisin ongelmat jotka eivät millään tavalla kuulu minun vastuualueeseeni.
Töiden jälkeen olin kuolemanväsynyt ja todella pahalla tuulella. Onneksi olin viisaasti tietoinen siitä, että kiipeily auttaisi molempiin ongelmiin, ja suuntasin palatsille. Muutamaa reittiä ylös, vähän liidausta, taitavampien kiipeilijöiden hämmästelyä. Hyvää teki. Miri ja Taina aikoivat huomenna suunnata Kustaviin, mutta minä en ehtisi mukaan. Tämä hieman harmitti, koska fiilikset olisivat vetäneet kalliolle.
Kiipeilymme päättyessä joku tuli Palatsille kertomaan, että Raunistulan viljasiilo oli tulessa. Ulkoa näkyikin melkoinen savupatsas, jota katselimme tovin. Kun siilo (tai no, sen vieressä oleva varastorakennus anyway) ei kuitenkaan näyttänyt olevan räjähtämässä tai tekemässä mitään muuta poikkeuksellisen hassua, poistuimme pian ihailemasta spektaakkelia ja syömään.
Ruuan jälkeen syntyi spontaani idea lähteä katsomaan Star Wreck, se kun oli kiertueellaan saapunut Turkuun. Yllättäen leffanäytöstä isännöivä Klubi oli täysin loppuunmyyty, emmekä me tai muutamat kymmenet muut jonottajat enää mahtuneet sisään. Harmistusta suurempi fiilis oli huvittunut voitonriemu siitä, että leffa oli niin suosittu.
Keskiviikko, 24.8. 2005
Päivän kiusankappale: Italiankielinen käyttöjärjestelmä, käyttäjä jonka englanti on surkeaa ja ongelma joka ei kuulu minulle.
Pitkästä aikaa pelattiin Mustaa aamunkoittoa. Peli alkoi verkkaisesti, mutta loppua kohti siitä alkoi tulla oikein reipas. Kampanjassa on joitain varsin kiehtovia elementtejä, joita en ole aiemmin roolipelissä päässyt kokemaan. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, miten ne kampanjan edetessä toimivat. Enempää detaljeja en voi tässä antaa, kampanjassa kun pelaa kasapäin päiväkirjaa lukevia ihmisiä.
Pelasimme yllättävän myöhään. Juuri pelin päättyessä Kustavissa kiipeilemässä olleet Miri ja Taina ilmestyivät paikalle hypettämään kapuamiaan kallioita ja saunomaan. Pitäisi selvästi kehittää pidemmälle kykyä olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.
Melkoinen väsymys ajoi minut petiin nopeasti saunomisen jälkeen. Huomenna olisi tarkoitus mennä Palatsille.
Torstaiaamu, 25.8. 2005
Hetken uudissana: Kaamospsykoosi. Parempi kuin syysmasennus. Kuulemma ärtymys ja vihaisuuskin ovat tosin masennuksen oireita.
Tunnen vihaa.
Isoin raivon aihe tällä hetkellä on vuosi vuodelta avuttomammiksi tullevat yliopiston ylläpitämän opiskelija-asuntolaverkon käyttäjät, joita näen ja kuulen töissäni. Tämän vuoden bravuurinumero tuntuu olevan kykenemättömyys puhua äidinkieltään (suomea) sortumatta sellaisiin äärimmäisen selkeisiin ilmauksiin kuin "se intternettijutska jonka mä sillee niinku tein ja sit sillee mut se ei toiminutkaa hihihihi". Kun kysyn, ovatko he lukeneet opastamme, he vastaavat "no niinku tavallaan", mikä tarkoittaa "ei". Kun ehdotan, että he voisivat ottaa asioista selvää omin avuin vaikkapa lukemalla oppaan jonka heille juuri annoin, he reagoivat kuin olisin ehdottanut että he rakentavat raketin ja lentävät kuuhun. He eivät tiedä, eivät tahdo ottaa selville, he vaan tahtovat että kaikki toimii automaattisesti ilman että heidän tarvitsee itse tehdä asialle mitään.
He kaikki tarvitsevat ihmeellistä intternettiä. He haluavat sen toimivan kuin televisio - johto sisään ja kuva tulee. He eivät usko, että näin ei meidän ympäristössämme vaan voi olla, että sen toteuttaminen vaatisi niin paljon rahaa että heidän rakkaan itsemurhayksiönsä tai perhekaksionsa vuokra kaksinkertaistuisi. Heillä on täysin todellisuudesta poikkeava käsitys siitä, miten maailma toimii, ja minun pitäisi opettaa heille näitä ankeita tosiasioita.
Minusta on tullut lapsenkaitsija. Tehtäväni on opastaa itsenäistyvän ihmisen ensi askelia polulla suureempaan maailmaan - tiedon valtatielle, kyberavaruuteen, mikä tämän vuosikymmenen klisee sitten onkaan. Minun on opastettava heitä pois virheellisistä käsityksistä, suojattava heitä pahan maailman kolhuilta, lohdutettava heitä kun heille selviää, että verkkoyhteys ei tulekaan vanhempien heille ostamaan tietokoneeseen yhtä yksinkertaisesti kuin sähkö pistorasiasta. Minun on puhuttava pehmeästi heidän hädälleen ja oivallettava, että heidän näennäinen avuttomuutensa on ainoastaan ymmärrettävää koska omasta verkkoyhteydestä huolehtiminen on heille yhtä vaikeaa kuin itsenäinen ruuanlaitto.
En koskaan tahtonut tällaista hommaa. En tahdo yrittää houkutella ihmisiä oppimaan, en jos heitä ei itseään kiinnosta. En tahdo pitää ketään kädestä. Ei minusta ole siihen.
Torstaipäivä, 25.8. 2005
Päivän vaikea sana: Jalkapallo
En lähtenytkään tänään kiipeilemään, koska polvi tuntui taas hieman kipeältä. Jokseenkin kiehuttavan työpäivän jälkeen kävin sen sijaan roudaamassa hieman Riikan tavaraa hänen uuteen kotiinsa. Ehkä ensimmäistä kertaa kesäkauden aikana olin Cosmicissa jo seitsemältä.
Pimeyden maailman jälkipuinnin lisäksi Cosmicissa ahdistuttiin maailman tilasta ja pelattiin Aliasta. Joukkueemme pärjäsi varsin heikosti, ei vähiten koska olin tänään erittäin huono selittämään mitään.
Perjantai, 26.8. 2005
Päivän oivallus: The Terrorists Win At Everything - Onion ja neljännen sukupolven sodankäynti
Eilisen raivonpurkauksen inspiroimana päätin taas Tehdä Jotain asioille jotka minua vituttavat. Otin erään pitkään jäässä olleen projektin puheeksi ylläpitojoukkueen kanssa, ja yllättäen sain kuulla, että se saattaisi olla jopa toteutettavissa. Läheskään kaikkia pulmiani tämä ei ratkaise, mutta se on hyvää palvelua, tuo ehkä ohjeistusta sitä tarvitseville, ja vähentää minun ja tiimini työtaakkaa. Jos se toimii alkuunkaan.
Kun työt päättyivät, kaatosade alkoi. Puoliksi pyöräilin ja puoliksi uin Riikan uudelle kämpälle auttaakseni häntä muutossa. Ensimmäinen erä tavaraa siirrettiin paikalleen vikkelästi, sitten etenin pelaamaan Falling Downia. Hahmoni oli taas päästä hengestään rumasti. Huh.
Turussa olisi tänään keikkaillut myös kiinalainen punkbändi Subs, mutta pelin takia en ehtinyt käydä kuuntelemassa sitä. Ehkä hyväkin: jos jätän kiipeilyn väliin kipeän jalan vuoksi, voi olla fiksua välttää myös pogoamista.
Lauantai, 27.8. 2005
Päivän hahmon kommentti: "Ei minua kiinnosta, mikä mielikuvitusystävä sulla tällä viikolla on." Lausuttu kaapista tulevalle saatananpalvojalle.
Oikeastaan koko päivä kului Phantomsia pelatessa. Teologista keskustelua, maltin menetyksiä, vittuilua, sosiaalisen elämän ongelmia ja biokemiaa - peli oli aika onnistunut yhdistelmä vähän kaikkea. Sen päätyttyä ei enää kauan jaksanut valveilla pysyä.
Sunnuntai, 28.8. 2005
Päivän tiede: Out-of-body -kokemustutkimus Manchesterin yliopistossa.
Rutiininomainen muuttaminen sai harvinaisen epämiellyttävän käänteen, kun onnistuin yhtäkkiä rikkomaan selkäni. Suurin osa muutosta oli jo onneksi tehty, loppuajan hoitin lähinnä työnjohdollisia tehtäviä.
Selkäkipu pysyi uppiniskaisesti seuranani koko päivän. En ollenkaan pitänyt tästä.
Maanantai, 29.8. 2005
Päivän outous: Jos minulla soi iTunesissa yhtään harvinaisempi kappale, PearLyrics löytää siihen joka kerta lyriikoiksi jotain "smack da biatch" -tyylistä gangstailua. Lienee jonkinlainen kiero yritys vaikuttaa asenteisiini.
Aamusta välskäri vilkaisi kipeää selkääni ja totesi lihasten siellä menneen jotenkin solmuun. Ibuprofeenikuurilla varustautuneena palasin töihin.
Lääkärini oli hieman hämmentynyt kun selitin hänelle, että tällainen selkäkipu oli minulle aivan uusi juttu enkä tiennyt lainkaan miten siihen suhtautua. Hän väitti, että useimmilla ihmisillä on vastaavanlaisia. Ei minulla vaan ole koskaan ollut, enkä muista tuttavapiirissänikään älyttömän monen moista valittaneen. Enkä ole kyllä pitänyt itseäni lihaksistoltani erityisen terveenä ihmisenä, paremminkin päinvastoin. Olen yleensä kuvitellut elimistöni romahtamispisteen rajoilla ja olevan todella altis kaikelle mikä suinkin voi siinä mennä vikaan.
Kolmeen päivään en kuitenkaan saanut kiipeillä, uida, urheilla tai tehdä muuta fyysistä kivaa. Niinpä lähdin sijaistoimintona kurittamaan varkaita, örkkejä ja hahmoni vaimoa Falling Downissa. Varovaisuuteen pyrkivä hahmoni joutui todella typerään tilanteeseen kun hän huomasi pelanneensa itsensä sankarirooliin jossa hän joutui aikeidensa vastaisesti itse haastamaan ylikovan vastustajan kaksintaisteluun. Hän kyllä selvisi siitä voittajana ja naarmutta, paljon paremmin kuin viime aikojen muista yhteenotoista joissa rutiinitaistelut olivat jättäneet hänet suunnilleen kilon palasiksi.
Tiistai, 30.8. 2005
Päivän turhautuminen: Ei toimivaa aateekoota. Ei kiipeilyä. Ei kivaa.
Töissä käytin päivän laatien ohjeistusta elämää helpottavaan sovellukseen. Päivän loppuessa sitä testattiin, ja todettiin, että sovellusta ei saatu toimimaan. Vielä.
Silti olin jokseenkin turhautunut, kaksin verroin koska en voinut lähteä Mirin ja Tainan kanssa kiipeilemään. Lääkärin kieltoa tuki selän yhä lähettämä kipusignaali aina kun yritin tehdä jotain mielenkiintoista. Niinpä kiipeilyn asemasta kävin Sannan kanssa syömässä, ja sitten etenin lukemaan fantasiakirjallisuutta.
Iltamyöhään Taina ja Miri ilmestyivät vielä Merihakaan. Kokkasimme ruokaa ja puhuimme typeriä yömyöhään. Huomennakin oli töitä, mutta eräänlaisella morbidilla mielenkiinnolla odotin aamun uutisten katselemista Louisianan katastrofin tiimoilta.
Keskiviikko, 31.8. 2005
Päivän pieni riemu: Kyläverkon automaattinen opastesivu on toiminnassa.
Miri ja Taina suuntasivat taas kiipeilemään. Minä jäin töihin säätämään kyläverkkolaisten palveluita. Samalla sain morbidia viihdettä New Orleansin hävityksestä ja öljyn hinnan kiipeämisestä kattoon. Empatiaa kuolleita tai kotinsa menettäneitä amerikkalaisia kohtaan oli vaikea löytää, varsinkin kun samaan aikaan Irakissa pommi-isku ja paniikki veivät usean sadan ihmisen hengen.
Jonkinlainen nimetön ahdistus valtasi mieleni. Miken kanssa jutteleminen pysäytti miettimään erästä aika olennaista kysymystä: mitä sitten kun asiat vielä tästä pahenevat? Ei normaalin väistämättömyyden kautta - ei siten, että öljyn hinta nousee pilviin ja kellään ei olekaan enää varaa mihinkään, vaan vaikkapa siten, että Yhdysvallat vaikkapa ihan oikeasti toteuttaa suunnitelmansa nukettaa Iranin jos kotimaahan tulee vielä yksi iso terrori-isku. Miten siihen voisi vaikuttaa?
Pohdin talouden roolia sodassa. Mahtaakohan vaikkapa yliopiston olla mahdollista todeta, että se ei osta tuotteita maasta, joka ryhtyy sotaan YK:n ohitse? Voiko kaiken kilpailutuksessa ottaa harkittavaksi kriteeriksi sen, että palvelujen tai tavaran toimittajat noudattavat edes jonkinlaista perusetiikkaa? Kai autonomisen sivistysyhteisön on mahdollista itsenäisesti äänestää lompakollaan siinä missä yksittäisen kuluttajankin.
Lueskelin yliopiston hankintajohtosääntöä. Se oli aika synkeää tekstiä. "Tarjouksista tulee hyväksyä se, joka on joko kokonaistaloudellisesti edullisin tai hinnaltaan halvin.". Eivätkä Laki julkisista hankinnoista tai Asetus valtion hankinnoista liioin antaneet paljon toivoa eettisten tai kansainvälisten sopimusten noudattamiseen liittyvien seikkojen käyttämisestä harkintaperusteina.
Illalla Kaisa ja Miri päättivät pitää instant-vodkabileet. Minä en näihin osallistunut, maailmassa on selvänäkin riittävästi kestämistä.