Heinäkuu 2024: Duunaricon
Maanantai, 1.7. 2024
Päivän ärsytys: Längenfeldissä on 0 pesulaa
Aamupäivästä Längenfeldiin pölähtää Heli H reissupakulllaan. Majoittaja on muuttanut olohuoneen sohvan vuoteeksi, joten hän mahtuu samaan asuntoon kanssamme.
Ajomatka tänne on kuulemma ollut vähän raskas, joten päätämme tehdä jotain kevyttä. Ensin ajattelemme Stuibenfallin via ferrataa, mutta kun pohjoisessa näyttää satavan, muutamme suunnitelmaa lennossa, ja ajammekin Obergurgliin kipaisemaan Zirbenwaldin vastaavan. Hieman sielläkin satelee, mutta ei niin paljon, että se häiritsisi.
Illalla koetamme pestä pyykkiä leirintäalueella. Huolimatta siitä, mitä turisti-info ja jopa yksi leirintäalueen työntekijä meille on sanonut, tämä ei käykään. Mistähän ihmeestä sitä järjestää itselleen puhtaita vaatteita?
Tiistai, 2.7. 2024
Päivän fiilis: Riemuitseva
Meidän aamu-unisen seurueemme käsitys alppilähdöstä on aamukympin aikaan. Kurvailemme tietä ylös Gries im Sulztaliin, ylitämme sillan etelärinteelle, ja lähdemme nousemaan jyrkkää metsäpolkua. Aikeena on taas käväistä lähihuipulla, ja kohteeksi on valikoitunut aivan naapurissa sijaitseva Gamskogel, 2813 metriä. Nousua sinne tulee Griesistä reippaat 1200 metriä.
Tunnissa saavutamme Nisslalmin mökin (2050 m), josta ostamme mehut. Päivä on lämmin ja puolipilvinen, ja mökillä on paljon kuhinaa. Iso porukka nuoria aikuisia kevyiden reppujen kanssa trekkaa mökin ohi. Toivon, että heillä ei ole sama kohde kuin meillä, sillä poluilla tuollainen tusinan hengen lössi liikkuu hitaasti. Ajatus rinteessä jonottamisesta ei viehätä.
Mehut nautittuamme lähdemme taas rinteeseen. Heli sanoo, ettei hänellä ole paljon vuorikokemusta eikä tiedä yhtäään jaksamisestaan. Täältä voisi Gamskogelin sijaan tähdätä matalammalle Hochguteggin huipulle, mutta minä ja Taina olemmee käyneet siellä jokunen vuosi sitten. Päätämme koettaa kuitnkin Gamskogelia; jos sinne ei päästä, siten ei.
Nisslalmin jälkeen eka osa noususta on kevyttä metsäistä polkua, joka pian pudottaa meidät kivikkoiselle niitylle. Siellä laiduntaa pieniä hevosia. Selvittyämme eläinten lumosta ylitämme vettyneen ja mutaisen tasamaan, ja olemme kohdassa, josta polku lähtee ylös kivistä rinnettä. Ylempänä pari ihmistä näyttää juuri käntyvän takaisin, mutta aiemmin näkemäämme laumaa ei täällä ole.
Rinne on jyrkähkö, mutta kulku ei ole vaikeaaa. Parissa kohdassa on kaapeleita nousun tukena. Ohitamme takaisin kääntyvän kaksikon, ja sitten vastaan tulee yksittäinen, nopeasti liikkuva paikallisoletettu. Hän kertoo meille yrittäneensä huipulle, mutta joutuneensa palaamaan aivan sen alta: polun tukkii lumikenttä, jonka ympäri hän ei löytänyt tietä. Tämä on vähän ärsyttävä tieto, mutta päätämme jatkaa silti, niin ylös kuin voimme.
Rinteen jälkeen seuraa välihuippuja, nurmikkoisia tasanteita, joilla on kivikasoja. Ilma käy hitusen viileäksi, välillä aurinko on pilvessä ja näinä hetkinä tuntee olevansa korkealla. 2500 metrissä pidämme evästauon. Ylempänä vuori muuttuu rakkaiseksi, ja huipun lähellä näkyy lunta, kuten on uhatttu.
Kohtaamme toisen seurueen, joka oli niinikään kääntynyt takaisin ennen huippua, koska meno oli käynyt liian rankaksi. Luokittelemme heidät mielessämme sunnuntairetkeilijöiksi, ei meidän laisiksemme koviksi tyypeiksi, ja päätämme edelleen puskea ylös. Polku muuttuu skrämbläykseksi. Maisemat alas laaksoon ovat jo huikeat: emme näe enää pelkkää Sulztalia, vaan nyt olemme kiertäneet sen verran, että jo Ötztal ja Längenfeld erottuvat.
Eka lumikenttä on aivan polun vieressä, ja sen kierto on triviaalia. Mutta sitten, tosi jyrkässä kohdassa rinnettä, tulee vastaan toinen. Sen alussa ja lopussa on kaapeli, mutta välissä on ainakin 10 metrin kulku / kiipeäminen syvää, koskematonta lunta pitkin. Jälkiä ei ole, polku jatkuu kentän toisella puolella. Pohdimme sen ylittämistä, mutta köyttä tai hakkuja ei ole, ja jos liukastuisi tai lumi liikkuisi, edessä olisi parinsadan metrin vierintä kivistä rinnettä.
Huippu on ehkä 50 metriä yläpuolellamme. Lähdemme pois polulta, ja kiipeämme rikkonaista kivijyrkännettä pitkin. Täällä kivi on irtonaista, ja jotkut isotkin lohkareet voivat liikkua. Mutta skrämbläys ei ole erityisen vaikeaa kokeneille kiipeilijöille. Pystytämme kivikasoja reittimme varrelle, ja etenemme tunnustellen. Kymmenessä minuutissa lumikenttä on kierretty.
Toiset kymmenen minuuttia, ja olemme Gamskogelin huipulla. Täällä on helkkarinmoinen puuristi, pilvetön taivas ja upeat näköalat. Puoli tuntia fiilistelemme, syömme eväitä ja kuvaamme. Nousuun on kulunut 4.5 tuntia, tauot ja lumikenttäkierto mukaan lukien ennusteiden mukainen aika.
Kun valokuvia ja videota on riittävästi, alkaa laskeutuminen. Se on raskasta polville, mutta nopeaa. Kivikasojen avulla lumikentän kierto on helppoa. Hujauksessa olemme välihuipuilla, rinnepolku menee nopeasti, hepat ohitetaan vauhdikkaasti, ja pääsemme Nisslalmiin ennen sulkemisaikaaa. Mökistä saatava ruoka häviää saman tien. Ei se varsinaisesti hyvää ole, mutta nälkä on hitonmoinen.
Fiksummat saappuvat Nisslalmiin sähköpyörällä, niin että he voivat vain laskea alas viimeiset 500 metriä voimia käyttämättä. Meille, tai ainakin minulle, ruuan jälkeinen loppuosa retkeä on kuluttava viimeinen ponnistus. Taina ja Heli jaksavat etsiä pari geokätköä, minä vain kuuntelen rikkinäisen jalkani valitusta kaikesta, mihin se joutuu.
19:30 olemme autolla, kasilta majoituksessa. Suihkua, särkylääkkeeitä, viiniä, ruokaa. 1240 metriä ylös ja alas, 15 kilometriä kävelyä. Kovempi urakka kuin olisin kuvitellut, mutta pääsimmepä huipulle!
Keskiviikko, 3.7. 2024
Päivän reippailijat: Shortseja käyttävät pyöräilijät Timmelsjochissa. Lämpötila on +4, sataa jäätävää tihkua ja ympärillä on puolitoistametrisiä lumivalleja.
Kiipeily, vuoriretket, luolat, via ferratat -- kaikki nämä ihan hanskaan, mutta epämukava patja on liikaa. Pieni selkäkipu on kasvanut niin suureksi, että pystyn tuskin edes kumartumaan. Onneksi toverini ovat myös vähän Gamskogelin väsyttämiä, ja ohjelmassa on kevyt päivä.
Ajamme Timmelsjochin solaan käydäksemme Italiassa, ja syömme lettuja ja piirakkaa moottoripyörämuseon ravintolassa. Alavilla mailla vierailemme Aquadomessa, joka tekee parhaansa ollakseen halpalentoyhtiökokemus. Näillä sisäänpääsyhinnoilla asiakaspalvelu voisi olla vähän vähemmän tiukkapipoista ja ihan jokainen ylimääräinen juttu ei tarvitsisi olla maksullinen. Porealtaassa poreet ovat aneemiset ja selän hierontaan soveltumattomat. Pöhköin aspekti on vitosen paperinen voucheri, joka käy valikoituihin tuotteisiin allasbaarissa -- mutta vain tuotteisiin, jotka maksavat yli femman ja ovat ruokaa. Suklaasta ja sipseistä saa vääntää, ja voucheria ei voi käyttää kuivalla poistumiskassalla (Aquadomen sisäänpääsymaksu on oikeasti ulospäääsymasu) vaan se pitää roudata altaalle. Paperi, vesi, nerokas yhdistelmä. Joku on taas tosiaan suunnitellut.
Illalla käymme kylässä toisen suomalaisryhmän luona. Syömme pizzaa, pesemme vihdoin pyykkiä, ja vaihdamme vinkkejä via ferratoista. Selkäkipuni yltyy niin pahaksi, että olen tosi huono vieras ja koetan vain olla irvistelemättä.
Yöksi otan reippaan lääkecocktailin ja saan Heliltä lisäpatjan. Toivottavasti niistä on jotain apua.
Torstai, 4.7. 2024
Päivän reitti: Vielä kerran Neuland / Biene Maja
Aamulla selkäni on parempi, patja on auttanut. Niinpä päivä koostuu muustakin kuin voivottelusta.
Oberriedin kiipeilykalliolla dronekuvaus epäonnistuu puuttuvan muistikortin vuoksi. Kiipeily ei kuitenkaan epäonnistu: pääsemme ylös paria vaikeaakin reittiä. Helillä on teknisen kieroilun apuväline, paniikkijatko -- 30-senttisen jäykän slingin päässä oleva sulkkari, jonka voi klipata helposti alapuolelta. Tämä mahdollistaa pelottavien kohtien liidaamisen. Se on melkein fuskausta, mutta ei kuitenkaan ehkä aivan - ei siinä roikuta, joten ihan teknottamiseksi asiat eivät mene. Paniikkijatkon avulla saan liidattua jopa 5c:n släbin hankalan kohdan.
Kiipeilyseinällä menee niin kauan, että via ferratalle ei enää jakseta. Heli menee hengaamaan tänne vielä jäämässä olevien suomalaisten kanssa, minä ja Taina käymme Burgsteinissa dronettamassa. Ei se ihan ihanteellinen sijainti ole, mutta kaipa sieltä jotain kuvaa tulee.
Illalla pakkaamme. Lomaväsymys painaa, on jo aika lähteä tien päälle.
Perjantai, 5.7. 2024
Päivän maasarja: Itävalta - Saksa - Itävalta - Tsekki
Sähköpatonkimme kurvaa pois Längenfeldistä, ja seuraavat tunnit lähinnä laskettelee alas vuorenrinteitä. Kulutus on niin pientä, että ajamme varmaan 250 kilometriä ennen kuin nälkä pakottaa lataustaukoon.
Alppilomailun hassu piirre on, että kun lähtee kohti pohjoista, lämpötila nousee. Ensimmäiset helteet tulevat vastaan Sankt Pöltenissä Pohjois-Itävallassa (joka muuten on pikanäkemältä rumimpia kaupunkeja, missä olen käynyt). Korkeat lämpötilat seuraavat meitä Tsekkiin. Alppiviileyteen tottuneelle 30 asteen lämpö on näin äkkiä vähän jännä kokemus. Mutta nyt sentään tiedämme, mitä latureita kannattaa suosia, joten ajaminen on vähemmän stressaavaa kuin aiemmin.
... ainakin lataamisen osalta. Ekaksi yösijaksemme on arpoutunut Zlinin kaupunki Tsekissä, lähellä Slovakian rajaa, mutta kun pääsemme sinne, on pimeää ja paikallinen tieverkosto myllätty navigaattoreille enimmäkseen vierailla tietöillä. Jos kiertotiet on kyltitetty, ei kylttejä ole jaksettu valaista. Väsymys ja teiden sekavuus on painajaismainen yhdistelmä, mutta lopulta pääsemme oikeaan hotelliin, jossa nukahdamme saman tien.
Lauantai, 6.7. 2024
Päivän eläin: Ihmeellinen tapiiri (se monivarpainen)
Syymme käydä Zlinin kaupungissa on paikallinen eläintarha, johon selviämme aamukympiltä. Vastarannankiiskinä lähdemme kulkemaan suositeltua kiertoreittiä vastaan, ja tuloksena vietämme paljon aikaa vähän hukassa. Täällä on kondorikotka, papukaijoja, kea-lintuja (keoja?), kaikenkarvaisia nisäkkäitä, ja lopulta, parin tunnin taivalluksen ja melkoisen tsekinkielisten "järjestely muuttunut" -kylttien tavaamisen jälkeen, jopa intiantapiiri. Merkillinen tapiiri (se kaksivärinen) on mahtava eläin, ja otamme siitä valokuvia ja videota. Se kävelee hassun näköisesti, eikä kauheasti noteeraa aidan takana olevia ihmisfanejaan.
Intiantapiirin jälkeen eläintarha ei meitä enää kauheasti kiinnosta, vaikka mangustit ovatkin söpöjä. Tsekin halki ajamme Puolaan, jonka läpi motari meidät kuljettaa. Yritämme välttää pysähtymisen Varsovassa, mutta sähköauton lataus osoittautuu vaikeaksi. Mikään suosimamme operaaattori ei täällä tahdo toimia, ja jopa Tesla näyttäää keskisormea operoimalla suurta laturisettiä, jota ei voi käyttää ilman Tesla-autoa. Tietenkin laturipankki näyttää samalta kuin yleisetkin Tesla-setit ja kestää hetken tajuta, miksemme voi tätä käyttää. Sitten kestää toisen hetken löytää toimiva laturi, sitten on taas yö, ja sitten booking.com:ista varaamamme majoitus osoittautuu jo suljetuksi vaikka sivullaan toisin väittivät. Mutta Taina löytää vain parin kilometrin päästä meille uuden yösijan. Se on hurmaava kuin itäeurooppalainen vankila mutta maksaa pähkinöitä, huone on siisti ja sänky kelpaa nukkkumiseen.
Sunnuntai, 7.7. 2024
Päivän eläin: Hyttynen, saatana
Päivään ei mahdu mitään muuta kuin ajamista. Lataaamme pikkukylän Eleportilla, joka yllättäen toimii, ja sitten heittäydymme Koillis-Puolan erämaahan, jossa ei ole kuin puolalaisia taideinstallaatiolatureita. Näihin alueisiin ei koske Tesla taikka Ionity, näissä selvitäkseen pitää olla valmis antamaan luottokorttitietojaan jännittäville tahoille ja tulkita puolaa. Suwalkin kaupungin ainoa Greenway nauraa yrityksillemme ladata siitä, ja viereisellä paikalla kroatialainen Tesla-kuski on puhelimessa tuen kanssa. Onneksi apokalyptisen näköisellä parkkipaikalla on myös PowerDot, josta saamme riittävästi virtaa nilkuttaaksemme Liettuaan.
Tänään emme katsele maisemia, käy museoissa tai etsi geokätköjä. Tänään pusketaan kohti pohjoista. Rokki raikaa kun sähköpatonki nielee kilometrejä. Via Balticaa on paranneltu tuntuvasti viime kierroksesta, eikä sunnuntaina muutenkaan näytä olevan loputtomia rekkajonoja.
Latviassa pysähdymme vain falafelillä, puolenyön kieppeillä saavutamme Viron ja yösijamme, 70-luvun virastorakennusta muistuttavan hotelli Lepaninan. 706 kilometriä on koko päivän saldo, maltillista vauhtia ja hyvän mittaisilla lataustauoilla. Pidempi matka ei olisi järkevää, mutta huomioiden laturisekoilumme, lyhyempi aika varmaan onnistuisi.
Maanantai, 8.7. 2024
Päivän ilo: Oma vuode ja pesukone
Viro on pieni maa, ja koko läpiajomatkan Taina käy videoneuvottelua opintojutuistaan. Tämä jättää ajamisen minulle, ja käytännössä yksin ja ilman musiikkia se on puuduttavaa hommaa. Tallinnassa pikainen käynti kiipeilyliikkeessä ostamassa meillekin paniikkijatko kallioseikkailuita varten, täytetyistä letuista koostuva lounas, ja sitten lauttajonoon. Tallink Siljan jonotossysteemi on alkeellinen ruotsinlaivoihin verratttuna, ja sisäänajo-ohjeiden sekavuus ahdistaa. Mutta lopulta päsemme klo 16:30 Megastariin, ja klo 19 olemme kotona Pohjois-Haagassa.
Kuusi viikkoa tien päällä on jättänyt fiiliksen, että tarvitsisin lomaa. Road trip ei varsinaisesti ole neuroottiselle kotihiirelle rentouttava kokemus. Tuntuu siltä, että olen jatkuvasti ollut pienessä stressipaniikissa milloin mistäkin, mikä on todella kuluttavaa. Minkä takia kaikki ne asiat, mitä haluan tehdä, ovat mahdollisia vain yli tuhannen kilometrin päässä?
Tiistai, 9.7. 2024
Päivän sankari: Zombie-Bob
Jotenkin sitä vaan jaksoin mennä töihin, jopa ihan toimistolle asti, mutta siellä oli aivan tyhjää. Hyvää: ei tulipaloja, ei postilaatikossa viikkoja odottaneita katastrofeja. Huonoa: vaikea saada kiinni minkäänlaisesta työvireestä. Yhden maissa pidin työpäivässä tunnin breikin, ja kävin kierroksella Odysseus-larpin lavasteissa. Ne olivat aika eeppiset. Melkein harmitti, etten osallistunut peliin, mutta sitten mietin viiden huntin sisäänpääsylappua, ja harmi väheni merkittävästi.
Pakkauksen purkaminen jatkui periaatteella "kun purkaa yhden laukun päivässä, viikossa on selvinnyt koko hoidosta". Kotirytmiin päästäkseni katsoin Tainan kanssa Day of the Deadin, kun hän ei ollut tätä klassikkoa ikinä nähnyt. Illasta Tonjakin ilmaantui meille. Hän oli asunut arkisin täällä lomamme aikana, minkä ansiosta koti ei ollut tuoksunut ja tuntunut hylätyltä kun eilen palasimme.
Keskiviikko, 10.7. 2024
Päivän kooste: Road trip sähköautolla -- puoliksi räntti, puolikksi howto.
Aamulla käväisin Oodissa, jossa Insinööri-lehden toimittaja haastatteli minua kirjailijahommista. Sitten kimposin toimistolle palauttmaan mieleeni työjuttuja ja käynnistelemään jumiin jääneitä ajatusprosesseja. Hidasta oli meno vielä, tarvitsisin jonkun kriisin potkaisemaan minuun vähän vauhtia. Mutta parempi vaan, ettei sellaisia ole.
Illalla kävin keskustassa elokuvissa. Loma oli pyyhkinyt minun ja Tainan päästä jopa sen, mikä on Tennispalatsi ja mikä Kinopalatsi, koskaa olimme molemmat ihan tuosta vaan kävelleet Tennariin vaikka leffa oli Kinopalatsissa. Juoksemalla ehdimme kuitenkin elokuvan alkuun ihan hyvin. Valitettavasti leffa Kalki 2898 AD oli aika huono -- näyttävä toki, mutta kykenemätön ylläpitämään jännitettä ja vailla emotionaalista ydintä. Ja kun intialainen leffa on huono, puutumus teatterin penkissä on melkoinen.
Torstai, 11.7. 2024
Päivän käsittämättömyys: Windows ja paikallinen DNS
Rikkonainen työpäivä sisälsi jotain oikeasti kiintoisia hommia, ja alkoi kiskoa minua lomanjälkeisestä koomasta. Kotona katsoin Ropecon-pelini tilaa, ja käytin puoli iltaa kirjoittamalla siihen lisää juttuja. Katsoin myös, mitä Ropeconissa vapaaehtoisena oleminen minulta edellytti, ja tulin siihen tulokseen, että se ei todellakaan ollut ihanteellinen valinta. Vastaisuudessa pysyn lestissäni pelinjohtajana ja/tai luennoijana, en osaa näitä käytännön juttuja.
Kun roolipelijuttuihin ei enää riitttänyt virtaa, päätin kokeilla jostain pelikirjastoon ilmestynyttä Deliver Us Marsia. Sen eka puolitoistatuntinen oli aivan mahtava. Hyvää, maanläheistä scifiä, sukeltamista, kiipeilyä, mikropainovoimaa -- ja peli näytti upealta. Vaikeuden puolesta se on toki melkeinpä walking simulator, mutta eipä sillä väiä. Jos haluan haastetta, kirjastossa on aina myös vanhat Hitmanit.
Perjantai, 12.7. 2024
Päivän olo: Lannistunut
Aamulla pyöräilin Helsingin keskustaan, yhteen elämäni masentavimmista mielenosoituksista. Vain runsaat sata ihmistä oli kokoontunut eduskuntatalon eteen vastustamaan käännytyslakia - käytännössä lakia, jossa valtakunta tarvittaessa irrottautuu yksipuolisella ilmoituksella ihmisoikeussopimuksista jos vähän pelottaa. Miekkarin puheenvuorot olivat kyllä hyviä ja faktapohjaisia, mutta eihän se todellisuutta muuttanut: suuressa salissa käännytyslaki meni läpi 5/6 enemmistöllä. Haistakaa demarit perse, hallituspuolueista ja kepusta ei tarvitse puhuakaan.
Lainsäädäntömuutos jätti pahoinvoivan olon koko päiväksi. Sain tehtyä vähän töitä, mutta mikään tehokkuuspilleri en kyllä ollut. Käväisin duunien jälkeen Linzan kanssa kahvilla juttelemassa hänen sähköautoprojekteistaan, mikä vähän paransi fiiliksiä. Illalla minä ja Taina fillaroimme vielä kerran keskustaan käydäksemme syömässä Tiemuksen ja Jannikan kanssa. Ravintola oli minun nuukailubudjetilani hulppean hintainen, mutta ruoka oli kyllä erinomaista. Otin tämän kuluerän lomailun jatkona, kun lopulta reissu ei ollut budjettia murskannut.
Viikonlopppu, 13.-14.7. 2024
Ajankohdan sitaattti: "Imagine how great things are right now in the second worst timeline."
Lauantaiaamuna kävimme pitkästä aikaa boulderilla. Olin varautunut surkeaan suoritukseen 7 viikon tauon jälkeen, mutta onneksi seinällä oli yksi lasten 6c+, jonka fläshääminen sai minut kuvittelemaan, että pohjataso on ihan okei. Sitten saatoinkin loppupäivän vaan kirjoitella Ropecon-peliä ja chillata.
Sunnuntaina tosimaailman tapahtumat tunkivat taas kuplaani, kun Amerikassa ammuttiin presidentiksi pyrkivää oranssia vauvaa. FFS. Jos aloitat poliittisen väkivallan, se pitää sitten myös viedä maaliin saakka. Suljin uutiskanavat välittömästi, ja toipuakseni otin uuden boulderikäynnin. Tammisto oli auki viimeistä päivää, ja palautti käsityksen omasta osaamisestani maan pinnalle. En tykännyt paikan uusistaa greideistäkään, mikä siinä on, ettei näitä osata edes yrittää pitää tasalaatuisina ja kattavina?
Illalla Lissu ilmestyi meille hengaamaan. Olin varmaan epäviihdyttävä toveri, kun samalla piti jatkuvasti väsätä conipelin kuvajuttuja.
Maanantai, 15.7. 2024
Päivän valopilkku: Blenderkit, josta löytyi kaipaamiani valmiita tekstuureita.
Yleensä Ropecon on minulle vain riemulla odotettava juttu. Tänään tajusin, että stressaan oikeasti tämän vuoden conista. Peli on vielä vähän levällään (tosin kyllä sen jo pelaisi) ja vapaaehtoisnakki, johon ilmoittauduin, tulee luultavasti olemaan 8 tuntia aateekootukea. Tämä oli helvetin tyhmä valinta minulta: roolipeien ilmoittautumisjärjestelmä on ollut jo monta vuotta digi-ihme, ja vaikka olen itse lakannut vihaamasta sitä, systeemiä käytetään pääasiassa puhelimilla. Olen surkeaa puhelinten kanssa. Mitähän tästäkin tulee.
Lisäksi, aina kun vilkaisin pienen kuplani ulkopuolelle, kohtasin niin ahdistavia asioita, että melkein fyysisesti sattui. Ei vähimpänä tässä oli ensi käden raportit julkisen terveydenhoidon käyttöyrityksistä: tuntikausia odottamista, ei mitään toimenpiteitä. Vahva ja vitut välittävä Suomi. Olen taas vaihteeksi ilmeisesti radikalisoitunut, koska alkaa tuntua siltä, että olen pian valmis värvättäväksi vallankumoukseen.
Tiistai, 16.7. 2024
Päivän ruoka: Tähteistä väsätty kaalilaatikko
Töiden ja pyöräretken jälkeen palasin pelinkirjoittamisen pariin. Sentään välillä iskee hyvä idea tai pari, mutta edelleen tuntuu siltä, etten täysin luota laatimaani skenaarioon. Olen varmaan ruosteessa, kun edellisestä roolipelistä on kaksi kuukautta.
Keskiviikko, 17.7. 2024
Päivän saavutus: 10 leukaa otelaudassa. Olin kuvitellut kesäloman vieneen käsivoimat täysin, mutta näköjään ei
Töitä, pelintekemistä, vähän liikuntaa. Ropeconin jälkeen pidän oikeasti muutaman päivän loman. Tai ainakin yhden päivän loman. Tai ainakin nukun kunnon yöunen.
Torstai, 18.7. 2024
Päivän kyltti: "Älä panikoi - coni tapahtuu kyllä!"
Oma Ropeconini alkoi jo tänään, kun töiden jälkeen pyöräilin Pasilaan hakemaan conirannekkeeni ja vapaaehtoispassini. Sitten seurasi Messukeskuksen vapaaehtoisinfo, joka muistutti minua siitä, miksi yleisöpuheenvuoroja ei koskaan pitäisi myöntää. Ohjelma meni silti vain 10 min yliajalle, joten aivan lohduttomuuden suossa ei oltu.
Oma vapaaehtoisryhmäni oli rope- ja larp-tiski. Conihistoriassa olin porukan veteraanein (ei ihme, tämä oli 25. conini, ja larp-tiski taisi alunperin olla Topin ja minun perustama 1995), mutta en ollut conin työvoimaa liki 30 vuoteen, joten olin asiaankuuluvan pihalla. Epäilemättä sama linja jatkuu huomenna.
Kun olin tutustunut conialueeseen ja raapaissut omien velvollisuuksieni pintaa, pääsin takaisin kotiin, jonne Conivieraiden eka osa oli saapunut. Karo laittoi meille ruokaa ja Mika M auttoi Tainaa L&L-ideoinnissa. Oli vaikea uskoa, että huomenna pitäisi vielä olla työpäivä.
Ropecon, 19.-21.7. 2024
Ajankohdan lootti: Godlike-rope. Teknisesti Tainan lootti, mutta aion omia sen.
Sitten koitti Ropecon.
Tuhansien ihmisten tapahtumaa voi kokea älyttömän monella tavalla. Tänä vuonna minulle oli päätynyt kokemistapa "työntekijä", joka oli hyvin erilainen vinkkkeli kuin tavallinen conikokemukseni. Olin pelännyt sitä etukäteen, mutta lopulta kokemus ei ollut kamala. Ropetiskin työ ei ollut hirveintä kokemaani asiakaspalvelua, ja vaikka se välillä olikin vähän hektistä, enemmän minua häiritsivät pitkät jaksot, joissa ei oikein tapahttunut mitään. Sitten toisaalta saimme ylhäältä käskyn "tässä tuli setti palkintoloottia, suunnitelkaa ja toteuttakaa sen arvonta pelinjohtajille", joka yhtäkkiä teki keikasta myös älyllisen haasteen. Ja kanssatyöntekijäni olivat fiksuja ja aloitekykyisiä, mikä ei ole monesti tällaisissa keikoissa ollut fiilis.
En silti ajatellut ottaa conivapaaehtoisen meininkiä tavaksi, mutta jäin miettimään, millä kaikilla muilla tavoilla Ropeconin voisi kokea. Yleensä kokemukseni on "pelaa ihan hirveästi roolipelejä" ja sen sivuraide "johda peliä", joka on palkitseva ja kiinnostava conikokemus -- ropeöverit saavat vain toivomaan conia, joka ei koskaan loppuisi ja jossa olisi aina nurkan takana uusi kiinnostava peli. Kaukaisessa historiassa olen yrittänyt "opiskelijaconia" eli tapahtumaa, jossa lähinnä kuunnellaan puheohjelmaa, mutta se ei ole yhtään ollut minun juttuni; tahdon tehdä, en kuunnella luentoja. "Kavericon", jossa hengataan Keltsussa ja bongataan tuttuja, oli suorastaan ahdistava kokemus. "Kilpacon", jossa pelataan Assassinia tai kerätään korttipakkaa oli paljon hauskempi. Mutta näiden lisäksi voisi vielä larpata, tai figu- ja korttipelata, tai koettaa cossata jotain eeppistä, tai myydä hengentuotteitaan, tai tai tai...
Tässä conissakin oli onneksi muutakin kuin tiskillä päivystämistä. Lauantaiaamuna pelautin Valheellinen horisontti -skenun Eclise Phase -maailmassani. Se oli vaikea ja outo peli, ei ehkä parhaimpiani, muttei kyllä huonokaan -- semmoinen solidi 3 - 3.5 tähden tuote, joka varmaan sujui niin hyvin kuin conissa mikään noin mutkikas yleensä voi. Varsinainen pelaaminen sen sijaan ei tahtonut onnistua ollenkaan. Työvuoroni aikataulut olivat niin hankalia, että slotteja peleille ei vaan löytynyt. Pelastajaksi tuli yllättäen indie-huone, jossa Lasers & Feelings osoittautui ihan sen kelvolliseksi peliksi. Sain pelata avaruuskilpikonnaa, mikä oli taas yksi virstanpylväs tielläni pelata jokaista maailman hassua eläintä roolipelissä. Taina päätyi oman luolaskenaarionsa lisäksi jopa itse pelauttamaan Lasers & Feelingsiä, kun peli oli niin helposti lähestyttävä.
Kuitenkin conin paras löytö oli Kokeile pelinjohtamista -piste. Sen koko pointtti oli "jos haluat vetää peliä, mutta et ole varma osaatko / uskallatko, tule tänne vetämään 20 minuutin yksittäinen kohtaus". Ylipuhuin itseni sinne vapaaehtoiseksi pelaajaksi, ja tunnin verran sitten pelailin satunnaisten pelinjohtajakandidaattien ekoissa peleissä. Tämä oli sekä skenen kehittämiselle paras idea ikinä, että oikeasti hauskaa. Tästä tulee myös kaikkien tulevin conieni vakiopiste.
Kaiken tuon lisäksi näin kavereita, kuuntelin puheohjelmaa, ihailin figu- ja taidenäyttelyitä, nautin takahuoneen antimista, ostin L&L:ää varten uuden setin noppia, kastuin kaatosateessa, pyöräilin, bofferoin ja nautin oman rakkaan heimoni tunnelmasta. Missään en koe kuuluvani joukkoon niin hyvin kuin täällä. Miksi vain kerran vuodessa on.
Maanantai, 22.7. 2024
Päivän reippailu: Kävely Kaareen ja takaisin. Onnistui juuri ja juuri näillä energiatasoilla.
Kerrankin olin tajunnut pitää conin jälkeisen maanantain vapaata. Pääsin ylös sängystä vasta yhdentoista korvilla, enkä oikeastaan kunnolla käynnistynyt koko päivänä. Lissu hengasi kanssamme, ja enimmäkseen vaan puhuimme roolipeleistä, söimme suklaata ja jaksoimme juuri ja juuri käydä kaupassa. Ilmeisesti conissa ollut Minustako keskinkertainen pelinjohtaja -ohjelma oli ollut yhtä loistava ja tarpeellinen kuin pelinjohtokokeilupiste.
Illasta tutustutin seuralaisenikin The Boys -sarjaan. On se vaan loistava. On myös vaihteeksi maailma, joka tuntuu vielä huonommalta kuin se, jossa oikeasti elämme. Täällä sentään isoinkin paskiainen lopulta tottelee luotia.
Tiistai, 23.7. 2024
Päivän saalis: Mike Alonson signeeraama rumpukapula
Koomasin työpäivän läpi aika hyödyttömänä eliönä. Olin mennyt nukkumaan liian myöhään ja univelka painoi yhä. Kun lopetin työnteon, yritin saada itseäni toimintakuntoon päiväunilla, mikä toimi suunnilleen niin hyvin kuin saattoi arvatakin.
Illalle oli ohjelmassa rokkia. Fiilistä ei oikein ollut, ja lähtö venyi. Taina ja minä päädyimme keskustan Allas-baariin näkemään Lala Salaman setin viimeisen kappaleen. Jotenkin ajauduimme sen jälkeen keikkapaikan eturiviin.
Mainitsinko, että bändi, jota olimme tulleet katsomaan, oli Flogging Molly?
Kaikki letargisuus haihtui välittömästi kun irkkurokkarit astuivat lavalle, ja itsevarmasti aloittivat Drunken Lullabiesilla. Alun helvetin kova meno jatkui koko illan; välillä soitttiin Whistles the Wind tai joku muu leppoisa balladi, että yleisö sai vähän hengähtää, ja sitten vedettiin taas. Devil's Dance Floorin soidessa jätin eturivin paikkani ja syöksyin moshpitin myllerrykseen.
Keikkahan oli upea, ehkä paras mitä olen FM:ltä ikinä nähnyt, ja se ei ole ihan kevyt saavutus. Yleisö oli fantastista: kaikki olivat aivan kybällä mukana, ja känniääliöitä tai antisosiaalisia tunkijoita oli nolla. Kun soitto viimein päättyi, bändin jäsenet tulivat vielä lavan eteen kättelemään fanejaan ja poseeraamaan valokuvissa.
Päivän liikunta- ja kulttuuriannos tulivat taas samassa setissä. Kotiin taivalsimme väsyneinä mutta todella riemuissamme. Huominen työpäivä tuntui kaukaiselta.
Keskiviikko, 24.7. 2024
Päivän liikunta: Pyöräily. Muuta ei jaksanut.
Jalat olivat eilisen rokkaamisen jäljiltä aika kuolleet, joten päivän aktiviteetti oli enimmäkseen älyllistä. Ensin töitä, sitten roolipeliä. Hahmoni joutui mm. matsiin kuuden fasistin kanssa, ja voitti. Hirveällä tuurilla oli osuutta asiaan.
Illasta löytyi taulukko Ropeconin peli-ilmoittautumissysteemi Konstin arvontadatasta. Oma pelini oli saanut 14 hakemusta; vertailun vuoksi esim. Tainan peli oli saanut 25. Parhaimmillaan hakijoita per peli oli 70. Selvästi pitää vetää enemmän pelejä conissa, näistä kun näyttää olevan vielä pahempi pula kuin edes käsitin.
Torstai, 25.7. 2024
Päivän lomapäivälaskenta: Palkkakuitti väittää, että minulla on 25 käytttämätöntä lomapäivää. Kelpaa.
Työburnoutin uhka palasi, kun palaveri konsernin IT:n kanssa muistutti minua siitä, miten paljon minun pitäisi tehdä ja miten vähän näytän olevan saamassa siihen tukea muualta. Toki tulkintani perustui vain yhteen tapaamiseen, jonka scope oli kuvittelemaani pienempi, mutta silti jotenkin se vei henkisiä voimavaroja aika paljon. Kotona jaksoin hieman tehdä pelivalmisteluja, mutta enimmäkseen vaan katsoin Man in the High Castlea.
Auto käväisi huollossa. Tulihan siitä jonkinlainen lasku, mutta sentään yksi iso huollon tarve näyttää menevän tehdastakuuseen. Toinen juttu, jota olin pitänyt vikana, olikin ominaisuus: näköjään Renaultilla on peruutusvalo vain toisella puolella. Outoa.
Viikonloppu, 26.-28.7. 2024
Ajankohdan saldo: 30 plussatuntia
Perjantaina lopetin työnteon kahdelta, ja siirryin Topin ja Helin seuraksi Ristikon boulderille. Tammisto poistui kartalta, Konala on remontissa, mutta yllättäen Ristikon reittisuunnittelu oli kohentunut huomattavasti ja boulderointi oli sekä haastavaa että hauskaa. Tainakin liittyi seuraamme, ja oli jokseenkin samaa mieltä. Kyllähän tässä kiipii.
Sittn palasin töiden pariin, kun Floridan loittoryhmällämme alkoi päivä. Pääsin tarjoamaan etätukea robotin ulkoisen ja sisäisen verkon konffeille yöhön saakka, ja sama meno jatkui lauantaina. Työpuuhien lomassa hengasin Taainan ja Lissun kanssa ja jatkoimme Boysin katsomista.
Sunnuntai sentään oli oikeasti vapaata. Fillaroimme Lauttasaareen, ja näimme Heikkiä. Asensin myös Solasta: Crown of the Magister -videopelin windows-koneelle, kun se ei vanhalla ompullani tahtonut pyöriä. Se oli D&D:n vitosedikan sääntöjä täysin käyttävä viritys, ja kehno ääninäyttely vain vahvisti fiilistä, että olin pelaamassa vähän yli-innokkaan porukan kanssa Ropeconin myöhäisillan dunkkusessiossa.
Maanantai, 29.7. 2024
Päivän ruoka: Vegeburrito. Texmex-ravintolan löytääkseen joutuu käymään poissa normaaleilta reiteiltä.
Vähän silppuinen työpäivä alkoi varhain ja päättyi varhain. Välissä käväisin Terveystalossa, jossa sain taas kokea uuden innovatiivisen hoitomenetelmän, kun huonosti käyttäytyvään iholäiskään suihkittiin nestemäistä typpeä. Kaikkea sitä.
Hoidon jälkeen ei suositeltu raskasta liikuntaa, joten otin sen lupana sohvaperunoitua ja pelata videopelejä koko illan.
Tiistai, 30.7. 2024
Päivän tiedosto: syslinux.cfg
Jostaain sisältäni löysin energian tarttua yhteen kohtalaisen isoon työhommaan, ja sainkin sen etenemään yllättävän pitkälle. Siinä olikin päivän uroteko. Illalla olisi vielä voinut säätää Amerikan loittoryhmän apuna, mutta kun ei ollut erikseen pyydetty, en itselleni iltatöitä ota.
Roolipelejäkin pitäisi koettaa tehdä, eikä vaan pelata tietokoneella. Tänään kuitenkin lähinnä metapohdin pelejäni: pitäisikö lähestymistäni niihin jotenkin muuttaa? Haluaisin ehkä pelirakenteiden olevan vähän erilaisia kuin ne ovat nyt, mutta en tiedä, miten siihen pääsisi. Haluaisin antaa pelaajille enemmän edellytyksiä tuoda peliin sisältöä, ilman että pakottaisin heitä mihinkään indie-henkiseen pelinjohtajarooliin.
Mietin taannoista Pirates of Drinaxia, ja miten mainioksi koin siinä pelaamisen. Mutta eräs aspekti, joka oli mahdollistanut siinä pelaajien vaikutusvallan oli ollut kattava materiaalikirjasto. Eihän minulla sellaisia ole. Vai onko?
Keskiviikko, 31.7. 2024
Päivän ainainen harminaihe: Ansible (ohjelmisto, ei scifi-käsite)
Kotona oli vesikatko, jota Taina pakeni Turkuun ja minä toimistolle. Jatkoin eilen lupaavasti alkanutta työputkea hiomalla mahdollisia virheitä pois skripteistäni, dokumentoimalla niiden käyttöä ja samalla toteamalla, että toinen skripti oli joutunut bittimätänemisen uhriksi ja piti kirjoittaa uudestaan tai korvata käsityöllä. Tämä oli vähän ärsyttävää.
Kotona koetin ideoida pelimaailmaani lisää arkisia asioita ihan oikeaan tarpeeseen. Se oli yllättävän vaikeaa. Eclipse Phasen maailma on taas vieras ja outo, mikä toki on vain hyvä juttu, mutta leikkaa pois monia ilmeisiä koukkuja tapahtumien suunnittelusta. Nanofabrikaation maailmassakin kaikki on kuitenkin kiinni raaka-aineista, energiasta ja piirustuksista.
