Kesäkuu 2024: Lunta ja kiveä
Lauantai, 1.6. 2024
Päivän valehtelu: Mobilism+ -sovellukseen voi antaa kotimaakseen Saksa, Itävalta tai Sveitsi. Niinpä osoitteeni on nyt Helsinki, Itävalta.
Ulkona sataa, joten palaan Ropecon-pelin kirjoittamisen pariin. Koen epätoivon hetkiä ja mietin, pitäisikö koko skenaario heittää roskiin, mutta sitten saan ratkaisevan oivalluksen, joka tuo dynamiikan tarinaan heti alkumetreiltä. Sen jälkeen kirjoittaminen on helppoa.
Taina on yhä kurssinsa kanssa liikkeellä, ja lähettää minulle viestin paikasta, joka kannattaa käydä vilkaisemassa. Kun sadekin on vähän helpottanut, hyppään autoon ja kruisaan läheiseen Wimbachgriesin kylään. Päästäkseeni Wimbachin kanjoniin, Wimbachklammiin, minun pitäää ostaa neljän euron poletti, mutta vaikka sen takainen rotkon reunaa kulkeva porrasreitti on lyhyt, se on kyllä rahan arvoinen. Kaanjoni on syvä ja korkea railo, jonka pohjalla kuohuu raivoisa virta ja jonka seiniä pitkin laskeutuu useita vesiputouksia. Näkymä on upea.
Kun kanjonreitti päättyy, arvon seuraavan suunnan. Jotenkin päädyn nousemaan 500 metriä jyrkkää metsäpolkua Stuibenalmin niitylle, mutta sumun takia sieltä ei ole edes kovin hyvä näköala. Kurssilaiset ovat menneet jonnekin muualle, mutta samapa tuo.
Alamäki houkuttelisi taas juoksemaan, mutta sade on tehnnyt polusta liukkaan. Laskeudun takaisin autolle varovasti, mikä vähän harmittaa.
Majoittuksessa kurssi pitää jonkinlaiset päätösbileet, mutta minä en niihin saa kutsua (enkä haluaisikaan, bah humbug) vaan käytän iltani pakkaamalla ja katsomalla leffoja.
Sunnuntai, 2.6. 2024
Päivän paikannimi: Rattenberg. Tarkoittaa varmastti rottavuorta.
Jätämme Alpen EXPERIENCEn aamusella. Ensin ajelemme läheiselle Königseelle ihailemaan syvässä rotkossa (tai jyrkkäreunaisessa laaksossa) sijaitsevaa suurta järveä. Sen ympärillä on kuhiseva turistikylä, mutta paikka on kyllä sen arvoinen. Kiikareilla näkyisi myös Hitlerin Kotkanpesä, mutta vuorilla on niin paljon sumua, ettei huippuja erota.
Natsivaelluskin saa tältä erää jäädä. Sen sijaan ajamme Itävaltaan. Zillertal on vain 150 kilometrin päässä. Laakso on meille aivan uusi alue, ja ensivaikutelmalta se on leveämpi ja isompi kuin Ötztal. Ajamme sitä kohtalaisen syvälle, kunnes sitä ympäröivät vuoret alkavat olla lumihuipppuisia. Mayrhofenin kylässä/kaupungissa/asutuskeskuksessa löydämme hotellimme, ja pääsemme sisään ilman kommervenkkejä. Huone on hieno, patja paljon mukavampi kuin Hinterseen rangaistuspatja, meillä on oma keittiö ja läheinen sähköauton laturikin toimii.
Kello on vasta kolme, ja lähellä on via ferrata, joten kävelemme sen juurelle. Juuri kun lähdemme ylös, alkaa sataa, neljä tuntia etuajassa. Mutta kyllä kai meidän kaltaisemme ammattilaiset yhden C-tasoisen vian selvittävät märälläkin kelillä?
Huterlanerin via osoittautuu vähän haastavammaksi kuin olimme luulleet. Askelmien kanssa on säästelty, ja märkä kallio on harmillisen liukasta. Puskemme eteenpäin ehkä 70% reitistä, kunnes vastaan tulee hankala kohoava poikkari, jonka kohdalla sekä kallionseinä että metalliset askelmat ovat täysin vailla pitoa. Saattaisin itse pituuteni ansiosta tästä vielä jotenkin fuskaamalla päästä, mutta Taina sanoo parin yrityksen jälkeen, ettei se ole hänelle turvallista.
Joudumme perääntymään 40 metriä, mikä ei sekään ole märällä mitään hekkua. Sitten löytyy kohta, josta pääsee poistumispolulle. Luikimme lyötynä pois reitiltä ja palaamme vettä valuvina hotellille.
Sunnuntaina Jeesus-maassa kaupat ovat kiinni, mutta onneksi ravintola sentään löytyy. Hukutamme murheeemme maukkaisiin pasta-annoksiin.
Maanantai, 3.6. 2024
Päivän fiilis: Epämääräisen syyllinen monista asioista
Kirjeäänestys ulkomailta käsin vaatii pari todistajaa ja minimaalisen tuntemuksen äänestämisen rituaaleista. Onneksi olen suurena demokraattina ja byrokraattina hyvin perillä tällaisten seremonioiden hoitamisesta, vaikken koskaan varsinaisena vaalitoimitsijana ole ollutkaan.
Taina on kipeä, minulla on paljon töitä, ja ulkona sataa, joten päivä ei ole kaikkein reippain. Löydämme ruokakauppoja ja täytämme jääkaappia kaikella tarpeellisella. Tämä viikko vielä, ja sitten olen itsekin lomalla. Kumma kyllä, koska loman alun siirtymärituaali eli pitkä ajomatka on jo suoritettu, iso osa minusta katsoo jo olevansa lomalla, ja kokee jokaisen päivän jota ei vietetä vuorilla rikolliseksi haaskaukseksi. Ja kai se niin onkin.
Tiistai, 4.6. 2024
Päivän kuva: Nörtti etätöissä
Sää on kaunis ja Taina tervehtynyt, joten jätän työt puolenpäivän aikaan. Ajamme läheiseen Hainzenbergin kylään, josta pääsee gondolihissillä 1600 metriin. Sieltä lähtee polku läheiselle huipulle.
Koska on vasta kesäkuu, talven lumet ovat vielä sulamassa, ja poluilla virtaa puroja. Kenkäni pitävät hyvin vettä, mutta neljänsadan metrin nousun jälkeen vastaan alkaa tulla pieniä lumikenttiä. Hanki kantaa hyvin, ja lunta hankalammaksi osoittautuu huipun läheinen takkuinen kanervikko tai liukas kivikko, joissa koetan kaatua.
Gerlosstein on vain 2166 metrissä, ja 500 metrin nousu on ollut kevyttä. Näkymä huipulta on silti palkitseva. Matalatkin vuoret ympärillä ovat vielä huipultaan lumisia, vaikka auringonpaisteessa pärjää hyvin t-paidassa.
Olemme valinneet reittimme vähän hölmösti, ja alaspäin kulku on jyrkempää, siispä myös raskaampaa. Meidän molempien fiilis on, että ylöspäin voisi muutenkin mennä aivan rajattomasti, paluu on se joka voimat vie.
Hissin juurella on ravintola, jossa syömme retken ensimmäisen kunnollisen käsespätzlen. Berchtesgadeninkin majoitus tätä yritti, mutta tulos oli jossain kouluruokalan wokkiyllätyksen tasolla.
Keskiviikko, 5.6. 2024
Päivän mahdollistaja: Joustavat työajat. Onneksi voin säätää robotteja illalla, niin päivät voi käyttää jännittävämpiin puuhiin.
Hintertuxer Gletscherin gondolihissin pääteasema on 3200 metrin korkeudessa. Ympärillämme on lumen ja jään peittämiä vuorenhuippuja. Ilmanpaine on noin 0.66 atm, ja tietenkin olemme aikeissa harrastaa reipasta liikkuntaa, eli laskettelua. Olemme vuokranneet kamat paikalliselta firmalta. Tämä on meistä molemmille eka kerta yrittää moista Alpeilla.
Pohjatilanteen tekee haastavaksi mm. se, että majoituksemme on vain 500 metrissä, emmekä ole oikein ehtineet akklimatisoitua yhtään korkeammalle. Mutta tänään on sään puolesta ainoa mahdollinen päivä tähän puuhaan. Koetamme hahmottaa vähän sekavaa rinnekarttaa, ja sitten lähdemme liikkeelle.
Ilma on aurinkoinen ja selkeä, ja minulla on enemmänkin kuuma kuin kylmä. Valitttavasti se tarkoittaa, että lumi on paksua nuoskalunta, ja koska kello on jo 13, muut laskijat ovat jo ehtineet saada sen paakkuuntumaan. Väentungos ei ole hirveä, mutta kosketus rinteeseen selittää miksi. Näin huonoissa lumiolosuhteissa en ole varmaan ikinä laskenut.
On kesä, ja vain jäätikön ylimmillä rinteillä on lunta. Sittenkin korkeuseroa on 500 metriä. Laskut ovat pitkiä, ja vaikka eteensä näkeekin, se ei hirveästi auta kun rinne on aivan täynnä kasautuneesta lumesta muodostuneita dyynejä -- käytännössä pieenoishyppyreitä. Kun sellainen tulee vastaan jyrkässä kohdassa kesken alkavan kaarteen, tietää tosiaan olevansa elossa (ja tajuaa, ettei ole mitenkään selvää, että tämä asiaintila jatkuu).
Pari tuntia jaksamme taistella sekavasti merkittyjen reittien, hankalien hissien ja pelottavan lumen kanssa. Sitten toteamme tämän aktiviteetin suoritetuksi. On se hetkittäin ollut aivan hauskaa, mutta enimmäkseen kakkostyypin tavalla. Palautamme vuokrakamat, syömme välipalan ja laskeudumme takaisin laaksoon. On hämmentävää palata lumikentältä 20 asteen lämpöön ja kukkiville niityille.
Torstai, 6.6. 2024
Päivän autiokaupunki: Gerlos, joka ilmeisesti on olemassa vain talvikaudella. Kesällä kaikki hotellit ja useimmat ravintolat ovat kiinni.
Täyden työpäivän jälkeen päätämme käydä pienellä kävelyllä. Tietenkin tämä eskaloituu, ja muutamaa tuntia myöhemmin olemme ajaneet 40 kilometrin päässä sijaitsevalle Krimmler Wasserfallille. Ärsyttävästi kaikki täällä on maksanut: korkeassa solassa on ollut yllätystietulli, parkkipaikka on kallis, ja viimeisenä loukkauksena jopa vesiputouksen näköalareitille pääsystä pyydetään rahaa. Protestina emme maksa, vaan lähdemme nousemaan vesiputouksen toisella puolella olevaa kivikkoista polkua, jonne saa mennä ilmaiseksi.
Lähteet ovat erimielisiä siitä, miten monenneksi suurin tai korkein putous maailmassa tai Euroopassa tai Itävallassa Krimmler on, mutta hulppea se on joka tapauksessa. Porrasputouksilla on korkeutta 380 metriä, vesimäärä on huomattava ja jylinä putouksen lähellä huumaa korvat. Valitsemamme polun näköalapaikat eivät ole yhtä hienoja kuin toisen puolen, mutta tarpeeksi korkealla noustuamme löytyy pieni silta, jolla pääsee livahtamaan maksamatta paremman väen puolelle. Viimeiset 150 metriä kiipeämmekin sitten hienoa tasoitettua leveää kävelytietä, ja palaamme sitä pitkin myös alas. Selvästi maksun voi kiertää ihan vaan jos jaksaa reippailla, rahat kerätään pois vain kärsimättömiltä tai liian mukavuudenhaluisilta.
"Kevyt kävelyretki" on pituudeltaan 10 kilometriä, ja siinä on nousua suunnillen 400 mtriä. Taina ottaa paljon valokuvia, minä tyydyn hämmästelemään jäätiköltä tulevaa rotkoon syöksyvää jokea. Roolipeleissä on aivan liian vähän vesiputouksia.
Palatessamme autolle alkaa sataa, mutta ehdimme sisään juuri ennen kuin sade yltyy oikeasti rankaksi. Kerrankin ajoitus on virheetön.
Perjantai, 7.6. 2024
Päivän kirjailija: Alice Bell
Kevään viimeinen työpäivä kului skriptejä viilatessa. Kaikki akuutit hommat oli jo tehty, joten lopetin päivän yhden maissa. Melkein välittömästi ulkona alkoi sataa, joten se kiipeilyaikeista sitten.
Normaalisti tässä kohdassa alkaa siirtymärituaali lomalle, mutta olen jo ollut vuorilla pari viikkoa ja puuhannut iltaisin lomajuttuja. Niinpä olo oli vain vähän kummallinen. Koska takana oli kuitenkin kolme reipasta toimintapäivää, oli ihan ok käyttää tämä lähinnä lukemalla. Illasta kävimme vilkaismassa läheistä Brandbergin kylää, joka oli ahtaaseen V-laaksoon rakennettu maatalousyhteisö. Sitä ympäröivät hienot huiput, ja niitä kohti lähti pitkiä retkeilyreittejä. Moinen ei ole täällä harvinaista.
Lauantai, 8.6. 2024
Päivän sään arvaamattomuus: Luvattua sadetta ei sitten tänään tullut ollenkaan
Gondolihissin juurella meille selviää, että Knorrenin kiipeilyalue on rakennustöiden takia suljettu. Tämä heittää päivän ohjelman uusiksi. B-suunnitelmaksi valitaan aiemmin ylivoimaiseksi osoittautunut Huterlanerin via ferrata. Nyt ei ole sadetta, ja vaikka auringonpaisteessakin kiipeäminen sisältää omat haasteensa, selviämme silti vajaassa tunnissa reitin loppuun.
200 metrin nousu on johtanut pienelle ylängölle, tai ehkä hyllylle vuoren seinässä. Siellä on kahvila, jonka asiakaskunta tuntuu koostuvan lähinnä viaferratisteista. Ei ihme, koska tässä kiviseinässä on kokonaista neljä reittiä. Juotuamme mehua ja syötyämme Apfelstrudelia tajuamme, että yksi vioista lähtee tältä tasolta ylöspäin, kohti matalan vuoren huippua. Vaikka Huterlaner olikin vähän väsyttävä kokemus, olemme saaneet välipalasta uutta virtaa. Päätämme jatkaa Asteggin reitille.
Astegg on tehty vielä enemmän rautaa säästellen kuin Huterlaner: teräksisiä jalkaotteita on tuskin lainkaan, kengät saavat etsiä otteita dolomiittioletetulta kiveltä. Se ei ole ihan helppoa. Reilut sata metriä noustuamme vastaan tulee kohta, jossa reitti haarautuu. Enimmäkseen Astegg on C-tasoista, pari kohtaa ovat ehkä D-, mutta nyt olisi tarjolla vaikeampi haara, joka on D/E. Suomeksi: aivan helvetin vaikea. Teräskaapeli lähtee ylös pystysuoraa ja vähän negatiivista seinää, johon ei ole rakennettu mitään ylimääräisiä otteita.
Kiipeilytossuilla ja liidiköydellä tämä saattaisi olla kiivettävissä, mutta via ferrata -hännissä ei voi levätä, ja niihin voi pudota vain kerran. Vaikka vaikeampi variantti houkuttaakin, järki voittaa, kerrankin, ja menemme nössöreittiä. Sekin on parissa kohtaa huomattavan vaikea, ja ihmettelen, miten lyhyempi Taina selviää kohdista, jotka vaativat minultakin erikoisspagaatteja.
Kun Astegg päättyy, olemme 1100 metrin korkeudessa, Mayrhofenin länsipuolen harjanteen metsäisellä huipulla huipulla. Olemme nousseet kaapelikulkuja suunnilleen 500 metriä. Polku alaspäin ei houkuta, mutta karttojen mukaan Penkenin gondolihissin yläpäälle olisi 3 tunnin kävely ja vielä 400 metriä nousua. Hirveää kiirettä pitämällä saattaisimme ehtiä viimeiseen gondolihissiin, mutta jalat alkavat jo olla niin makaronia, ettei kiirehtiminen tunnu hyvältä idealta.
Onneksi polku alaspäin kulkee myös kahvilan ohi. Keskellä puoli kilometriä korkeaa via ferrataa oleva kahvila on ehkä parhain idea ikinä. Luolissakin saisi olla tällaisia, muuallakin kuin kummallisissa kuumeisissa unissa.
Sunnuntai, 9.6. 2024
Päivän poliittinen viisastelu: "Tynkkynen europarlamenttiin – muut rikoksesta tuomitut saivat riittämättömän äänisaaliin"
Ewige Jagdgrunden kiipeilykallio on upean näköinen joukko graniittitorneja vuolaan kosken vieressä. Valitettavasti yöllä on satanut ja aamupäivä on pilvinen, joten kallion kaikki helpot reitit ovat liian märkiä kiipeilyyn. Polku vuorille on kasvanut umpeen, ja tie etelään vaatii häiritsevän korkeita tietulleja. Onpa tämä nyt vaikeaa.
Päädymm lopulta Ginzlingin kylään ja käymme katsomassa upeaa vesiputouskalliota. Lounaan aikana aurinko alkaa paistaa, vaikka sääennuste on uhannut sadetta. Toiveikkaana palaamme Ewige Jagdgrunden seinälle. Helpot reitit kuivavat hitaastti, mutta yksi semikuiva 4b löytyy. Siinä on yhä kosteitakin kohtia.
Helppojen kallioreittien liidaamisessa ongelma on, että ne tahtovat olla släbejä tai portaikkoja. Liidissä näiltä on todella perseestä pudota, joten lopulta missään muuvissa ei saa epäonnistua. Tämä tekee niistä vähän inhottavia. Joka tapauksessa pääsemme puolitoista reittiä, ennen kuin luvattu sade alkaa ja ajaa meidät pois.
Kotona katsomme kauhuleffan, jottei tarvitsisi seurata eu-vaaleja. Leffan jälkeen Suomen tulos yllättää positiivisesti. Itävalta sen sijaan jatkaa luisumistaan fasismin yöhön.
Maanantai, 10.6. 2024
Päivän käytännön pilaidea: Mitä jos veisi jokaiselle näkemälleen pönttöjeesukselle pienen sateenkaarilipun?
Viimeinen päivämme Zillertalissa on tylsä ja sateinen. Koetan käyttää sen roolipelikirjoitukseen, mutta ajaudunkin sen sijaan väittelemään internetissä. Tiedän, tiedän, ehkä jonain päivänä opin.
Iltapäivästä sade loppuu, joten käymme ajelulla laakson paikalllisjunalla. Pikkuinen Zillerbahn rämisee ja kolisee, eikä suostu kulkemaan Mayrhofenia syvemmälle, joten ajamme sillä vain Zell am Zilleriin muutaman kilometrin päässä. Käymme vilkaisemassa vesiputousta, jonka vieressä kullkee isojen tyttöjen ja poikien via ferrata. Ehkä ensi kerrralla.
Viikon oleskelun jälkeen loppuarvoini Zillertalista on "ihan ok". Kyllä tänne voisi tulla, jos se tielle osuisi, mutta jos pitäisi valita tämän ja Ötztalin välillä, Ötztal voittaa jo siksi, että se on korkeammalla ja siellä on vaivattomampaa mennä kiipeilemään. Toisaalta, jos haluaa jostain syystä lasketella kesällä, Zillertal on ainoa vaihtoehto, ja via ferratoja täällä on kyllä palkitsevan monta.
Tiistai, 11.6. 2024
Päivän hämmennys: Sveitsi on parempi kuin olin kuvitellut
Sateisena aamuna otamme auton latauksesta ja lähdemme tien päälle. Appartament Alpevita saa kyllä pisteet erinomaisista patjoista, sekä siitä, että autoa voi ladata hitaasti suoraan hotellin takapihalla. Tämä yksinkertaistaa sähköautoilijan logistiikkaa huomattavasti.
Suuntaamme Innin laaksoon ja ajamme kohti länttä. Olen odottanut Sveitsiä kauhunsekaisella pelolla maan hintatason vuoksi, mutta yllättäen latureita löytyy helposti eikä sähkö ole edes kallista. (Netti maksaa edelleen perkeleesti.) Kruisaamme ohi Zürichin, Baselin ja Bernin, ranskankielisille alueelle, jossa tiet ovat merkillisiä ja kanssa-autoilijat suhtautuvat nopeusrajoituksiin ehdotuksina. Lopulta ylitämme rajajoen Ranskaan. Tien pinta muuttuu huonommaksi ja kuskit vielä vikapäisemmiksi, mutta sentään interweppi ei enää vie vararikkoon.
Piipahdus Intermarchessa tuo ruokaa, ja U-Martista löytyy pikalaturi. Sitten sukellamme syvälle maaseudulle, Loue-joen rotkoon. Kuten monesti kello 18 jälkeen, koko Ranska on kuin zombiholocaustin tuhoama: ainoat ihmiset näkyvät satunnaisesti vastaan tulevissa autoissa. Kukaan ei ole ulkona, eikä talojen ikkunoistakaan näy mitään liikettä tai valoa. Maaseutu on aavemaisen autio. Gallialaiset ovat merkillisiä käänteisvampyyreja.
Majoituskohteemme on virheetön yhden tähden mobile home ränsistyneen maatilan kyljessä. Se vastaa aika täydellisesti odotuksiamme. Toisin sanoen, se on parempi kuin teltta, koska siinä on sähkö, sisävessa ja keittiö, ja kissanpissan haju lähtee tuulettamalla. Kuten suunnilleen aina, Juran yö on kylmä, eikä mökki lämpene kunnolla, mutta peittoja on paljon ja sänky riittävän mukava.
Keskiviikko, 12.6. 2024
Päivän eläimet: Koirat ja kanat
Aamulla nenänpää on kylmä ja nenäpipo on unohtunut kotiin, mutta nukkuminen on onnistunut ihan hyvin. Kävelemme vähän lähiympäristössä, ja vaihdamme ensimmäiset sanat paikan omistajaoletetun kanssa, joka ei tietenkään puhu englantia. Onneksi mekään emme puhu ranskaa, niin vuorovaikutus on tasapainossa. Ulkona on viileää ja pilvistä, mutta ei sentään sada.
Puolenpäivän aikaan ajamme parikymmentä kilometriä Pontarlieriin, jossa Velma nousee Neuchatelin junasta. Olemme tyhjentäneet autoa sen verran, että hän mahtuu rinkkoineen sisään. Kolmelle hengelle mökki on juuri ja juuri riittävän suuri ilman suuria järjestelyjä. Päivän operaatiot ovat kaupassa käynti, Lodsin kylän hämmästely ja luoladokkarien lukeminen. Sääennusteet eivät näytä kauhean pahoilta, mutta huomenna pitänee silti aloittaa jollain suhteelllisen helpolla. Majoitusalueella oleva snack bar ei lupauksista huolimatta aukea, joten syömme vain pienessä uunissa lämmitettyä pizzaa.
Torstai, 13.6. 2024
Päivän käännöskukka: Kitalaki - Maw Law
Ulkona on kaunis ja aurinkoinen päivä, joten lähdemme tietysti luolaan sitä pakoon! Kesän ekaksi retkeksi olemme arponeet simppelin Goufffre des Ordons-nimisen onkalon. Kolmen vartin ajomatka, sitten kymmenen minuutin kävely metsään, ja polun vierestä löytyy pieni kolo. Ankkurina toimii puu, ohjauksena toisen puun juuri. Saan taas toimia riggaajana. Vaihteeksi riggaukseni ei ole edes poikkeuksellisen huonoa.
Seitsemän metrin syvyydessä on ahdas välipohja, ja sieltä lähtee poikkari ekaan oikeaan kuiluun. Laskeudumme vielä 20 metriä, ja päädymme korkeaan ja suureen kammioon, josta alkaa kalsiittimuotojen katedraali. Ordons ei ole luolana kovin monimutkainen, mutta hyvä tavaton että se on näyttävä. Valokuvia otetaan paljon, eikä se yhtään harmita.
Luola on aika nopeasti nähty. Nousemme pinnalle jo kahden aikaan. Ajelemme Ornansin kaupunkiin ostamaan eväitä ja ruokia. Torilta löytyy auton laturi, jossa kohtaan ihan uudenlaisen pulman: oma johto kiinnitetään luukun taakse, luukku pitää avata applikaatiolla, ja kun lopetan latauksen, luukku ei tahdokaan enää aueta. Soitan jokseenkin happaman tukipuhelun, mutta onneksi asia ratkeaa (englanniksi) heti kun pääsen parin minuutin jonotuksen jälkeen läpi ihmiselle.
Kotona teemme peruna-tofu-juustoateriaa ja juomme valkoviiniä. Olo on nyt kovin ranskalainen. Luolaretki on ollut hyvin onnistunut, joten suunnittelemme tietysti heti seuraavalle päivälle uutta.
Perjantai, 14.6. 2024
Päivän fiilis: Kunnon luolaretkestä riemuitseva
Majoituksemme tällä kertaa on enemmän kiinnostava kuin hieno. Ilmoitettua pesukonetta ei ole (tosin motkotuksen ja uhkailun jälkeen sellainen saattaa löytyä), vessa hajoaa välillä kun siellä käy, ja tänä aamuna kaasu loppui juuri ennen suihkuja ja aamiaista. Fiilikset eivät ole kaikkein korkeimmalla, kun koetamme punoa kokoon luola-aamiaista ilman hellaa ja sietää itseämme ilman peseytymistä. Majoittaja lupaa, että kaasua tulee lisää aamupäivästä, mutta tiedämme, että mahkut tämän oikeaan toteutumiseen ovat 50/50.
Ennen puoltapäivää lähdemme kuitenkin liikkeelle. Seuraamme rikollisen helppoa opastusta Grotte des Cavottesin parkkipaikalle. Tämä on luola, jonka sisäänkäyntikuopalla on oma näköalatasanne, ja aivan vieressä sijaitseva parkkis on niin täynnä, että edes meidän pieni automme ei meinaa siiheen mahtua. Onneksi pukeutumisen aikana suuri kaupallinen ryhmä purkautuu ulos onkalosta. Näillä tyypeillä on varusteina melkein pelkästään kyäpärät; mitähän ihmettä he ovat tuolla oikein tehneet. Vielä yksi auto jää paikalle meidän lisäksemme.
Otamme kantoon kaksi säkkiä köyttä, ja laskeudumme monttuun. Luola alkaa ahtaana käytävänä, jossa välillä pitää kontata ja kumarrella, ja sitten se pudottaa meidät lohkareiseen saliin. Tästä alkaa suunnistaminen. Meillä on jonkinlainen luolakartta ja jonkinlainen reitttikuvaus, mutta niiden lisäksi täältä löytyy oletettavasti toisen ryhmän köysiä, jotka paitsi ohjaavat meitä, myös helpottavat omien köysiemme riggausta. Eka varsinainen riggaus on Faux Pas -niminen poikkari, joka olisi kieltämättä varsin ikävä rigata ilman jo paikalla olevaa köyttä.
Luola on kuiva ja pölyinen, ja täynnä ahtaita railoja, joita valumme alaspäin. Lyhyen pitchin luona kohtaamme kolmen ranskalaisen seurueen, joka on palaamassa ylöspäin. Velma puhuu heidän kanssaan ranskaa, ja saa jotain pointtereita siitä, mitä on tulossa. Alun ahtaat könyämiset vaihtuvat leveisiin, korkeisiin, tasapohjaisiin käytäviin, joissa pitää välillä vain vähän kumarrella. Sitten luola käy vähän kosteammaksi, ja löydämme 20 metriä syvän kuilun. Siinäkin on jo köysi. Olimme kuvitelleet, että aiemmat köydet kuuluivat tapaamallemme porukalle, mutta jostain syystä tämä köysi on vielä paikallaan. Käytämme sitä laskeutumiseen.
Kauniin kuilun pohjalla on selvästi kosteampaa. Täällä on myös kuvauksessa ollut jokseenkin huolestuttava reitin jatko - Letterbox-niminen todella ahdas pystykolo, tarkalleen ihmisen kokoinen. Se on kuin suoraan kauhutarinasta, eikä meillä ole mitään halua mennä siitä. Otamme pari valokuvaa, ja olemme huomaavinamme, että pelottavan kolon vieressä näyttää olevan toinen kolo, jonka avulla voisi ehkä kiertää hurjan änkiön. Tässä vaiheessa kuitenkin aika alkaa käydä vähiin. Hyväksymme tämän reittimme viimeiseksi pisteeksi ja käännymme takaisin.
Paluu on nopea, mutta raskas. Railot, jotka alaspäin ovat menneet lähinnä kitkalla, ovat nyt kohtalaisia haasteita. Ne vaativat ryhmätyötä ja toistemme päälle kiipeämistä. Köysisäkit painavat pirusti. Eiisen kevyen luolaan jälkeen tämä on ihan oikea retki, ja kun viiden tunnin jälkeen palaamme pinnalle, olemme aivan riittävän nuutuneita.
Ehdimme juuri ja juuri kauppaan. Pizza-automaatista onneksi saa pizzoja 24/7, joten iltaruoka on helppo. Kaasuakin on toimitettu, ja majoituksemme snack bar on jopa auki.Luolareissu on kuitenkin vienyt voimat aika hyvin, ja kamahuoltokin saa jäädä huomisaamuun. Taina ja Velma jaksavat hoitaa pyykkiasioita, minä kaadun petiin heti pizzan syötyäni ja tiskattuani.
Lauantai, 15.6. 2024
Päivän katkeruus: Pirun ranskalaisoletettu varasti hattuni kun olin luolassa ilman sitä
Vapaapäivä, tai ainakin rennompi päivä, kuulostaa hyvältä idealta eilisen puskemisen jälkeen. Suuntaamme lähellä olevan Cascades de Syratus -vesiputousryppään katselureitille. Putous on hieno, ja siinä voisi kanjonoida. Itseäni ajatus ei-ohjatusta kanjoniretkestä lähinnä hirvittää, vaikka sekä Taina että Velma ovat todistetusti sellaisista hengissä selvinneet. Kanjonin huipulle emme jaksa kävellä, sinne olisi hulppea nousu eikä sieltä välttäämättä olisi hyvä näköala.
Sen sijaan laskeudumme tässä kohdassa jyrkkäreunaiseen Loue-joen jotkoon ja etenemme pieneen Faux Monnaeyurs -nimiseen luolaan. Sen pitäisi olla vain muutaman sadan metrin kävelyputki maanalaiselle järvelle, joten emme pue edes haalareita, pelkästään saappaat ja kypärät. Silti suoraviivaisessa tunnelissa menee tunti. Olo on heppoisissa vaatteissa turistimainen, ja kulku on raskasta, kun ei tahdo mudata housujaan. Lopulta emme löydä luvattua järveä, koska kulku käy liian ahtaaksi ja mutaiseksi arkivaatteissa. Ulos palattuamme katselemme vielä paikkoja rotkon vehreällä pohjalla. Lähellä on toinenkin luola, josta puskee ulos Louen sivujoki valtavana putouksena, korkeita ja vaikean näköisiä kiipeilykallioita, ja ties mitä vielä.
Illalla koetamme löytää huomiselle ohjelmaa, mutta kaikissa luolissa tuntuu olevan jotain vikaa. Joko paikalliset kippaavat niihin jätevesiään, tai ne sijaitsevat aivan mahdottomissa paikoissa, tai niiden riggaaminen näyttää toivottomalta, tai ne vaativat puolisukeltamista vain nenä vedenpinnan ja katon välissä, tai niissä pitää käyttää kiinteitä köysiä vuodelta 2003. Turhautuminen on suurta ja kaikkia meitä harmittaa. Lopulta pääsemme jonkinlaiseen lopputulokseen, ja pakkaan köydet operaatiota varten.
Sunnuntai, 16.6. 2024
Päivän riggausopas: 30m köysi, 1 slingi, 4 sulkkaria; 4 pulttia. 70m köysi, 14 pulttia, 13 sulkkaria
Gouffre de Pourpevelle löytyy iltapäivällä puolentoista tunnin ajamisen jälkeen, ja lähestyminen on pari minuuttia tyhjältä parkkipaikalta. Riggaan pinnan puista paskan sisäänmenoköyden ja kuuntelen kritiikkiä siitä. Osaan edelleen rigata lähinnä itselleni, ja olen kykenmätön huomioimaan vähäisempiä käsivoimia ja lyhyempiä raajoja.
Alkukuopan jälkeen luistelemme karikkeista lohkareikkoa palan matkaa. Auringonvaloa näkyy vielä, kun seuraavat pultit tulevat vastaan. Toka köysi on jotenkin vielä ensimmäistäkin huonompi, Y-ankkuri on leveän rotkon yllä, ja Tainan jalat tai voimat tai pää eivät jotenkin kertakaikkiaan riitä siihen. En osaa korjata sitä, ja Taina toteaa, ettei hänellä ole oikein fiiliksiä koko touhuun, joten hän palaa pinnalle. Sillä aikaa Velma jatkaa riggaaamista.
Kaikki luolan köydet ovat alussa, ja vähän hankalia. Lyhyt poikkarilinja ilman jalkaotteita, mutainen ikkuna josta on kurottauduttava kuilun päälle jotenkin viemään seuraavat sulkkari paikalleen jne. Pultituksen on selvästi tehnyt joku pitkä tyyppi, mutta onneksi olen itsekin aika pitkäraajainen, eikä mikään ole minulle mahdotonta, hankalaa vain. Köysiä ei kuitenkaan ole paljon, ja ne loppuvat 25 metrin laskeutumiseen korkeaan ja hienoon kammioon.
Puolisen tuntia Velma ja minä pyörimme ympäri alaosissa ja sijoitamme näkemiämme paikkoja kartalle. Koska olemme hajaantuneet, emme yritä tehdä pitkää retkeä, vaikka luolaa olisikin paljon. Virtaa emme koskaan löydä, ainoastaan mutapohjaisia käytäviä joissa joskus on ollut kristallialtaita.
Köysien purkaminen on onneksi helpompaa, ja viideltä olemme taas pinnalla. Olen vähän pahalla tuulella tyngäksi jääneen retken takia, eikä fiiliksiäni yhtään paranna kotimatkalla yritys ladata autoa. Syndicat mixte d'Électricité du Doubs (SYDED) on taas täydellisen perseestä: auto ei lataa, magneettiportti ei tottele avauskomentoa, eikä tällä kertaa edes asiakaspalvelu vastaa. Velma onnistuu ujuttamaan kätensä sisään laturin portista ja irrottamaan johdon, ja minä saan sen taisteltua ulos johtotunnelista. Mikään tästä ei tunnu turvalliselta tai kaluston eheyttä auttavalta.
Toimiva laturi löytyy lopulta vasta Pontarlierista. ChargeGurun CCS antaa vähän omituisia viestejä, mutta sähköä tulee vaikka hinta onkin kova. Tässä vaiheessa kello on lähes yhdeksän ja olemme nälkäisiä. Sofistikaatio hylätään ja ruoka poimitaaan viereisestä Subwaysta, jossa onneksi puhutaan englantia - kenelläkään ei ole voimia yrittää ranskaa. Kotimatkalla tulee vielä sadekuuroja ja kallioilta sataa kiviä tielle. Onneksi vältymme osumilta.
Maanantai, 17.6. 2024
Päivän vitutus: Mitä akrobatiaa täällä pitää tehdä, että autonsa voi ladata?
Sade ajaa meidät pois Biefs Boussetin luolan sisäänkäynniltä. Luolan alkuosien ei pitäisi olla erityisen tulva-alttiita, mutta kun polku luolalle ja ekan köyden alkupää ovat hirveää mutavelliä, tuumimme, että huomenna voisi olla kivempi tulla tänne.
Päivän sää on täysin erraattinen: välillä sataa kovaa, välillä paistaa aurinko. Jonkin aikaa sekoiltuamme päädymme simppeliin pikkuluolaan nimeltä Baume du Mont, jonne laskeudutaan kiinteillä tikkailla ja joissa ei tarvitse köysiä. Luolan sisäänkäynti on upea doliini, mutta sen takana on vain vajaat sata metriä kammioita. Hienoja ja kalsiittimuotojen täyttämiä korkeita kammioita toki, mutta helppo sisäänpääsy on tarkoittanut, että seiniin on töherretty aikasarja paikallisten möyrijöiden nimmareita. Näitä on valtavasti: yhden kammion seinät ovat oikeasti mustanaan/valkoisenaan/keltaisenaan nimiä ja vuosilukuja. Vanhin löytämämme on vuodelta 1767, ja jossain kuulemma pitäisi olla 1600-luvultakin periytyvä signeeraus. Joukossa on myös kuuluisan ornansilaisen taiteilija Gustave Courbetin nimmari. En ole tyypistä koskaan kuullutkaan, enkä tiedä onko kukaan muukaan Ornansin ulkopuolella.
Illalla taas paikallinen laturi näyttää meille keskisormea. You cannot charge here on informatiivisin virheilmoitus minkä saamme. Käy ilmi, että majoituspaikassamme rakentelevalla tyypillä on myös Zoe, ja hän osaa kertoa meille, että sähkö Louen laaksossa on ala-arvoista ja hänkin lataa lähinnä Pontarlierissa tai Valdahonissa, 15 kilometrin päässä. Tämä on mitä naurettavinta pelleilyä.
Keskiviikko, 18.6. 2024
Päivän luolapelastus: Rypäs sammakkoja, jotka vietiin kylmästä luolavirrasta ylös lämpimään mutaaan
Ulkoilman lämpö on +25, toistaiseksi Ranskan-aikamme lämpimin päivä, kun palaamme Biefs Boussetin pariin. Sisäänkäynti on yhä mutainen pohja, jonka päällä on korkea kiviholvi. Vaihteeksi Velma riggaa, minä kannan köysiä.
Eka köysi on lyhyt apuköysi, sen jälkeen lähdemme maan alle ja alaspäin. Luola on sarja enimmäkseen lyhyitä kuiluja, ja se nielee köyttä melkeinpä metrin jokaista edettyä / laskeuduttua metriä kohti. Kiemurteleva käytävä ei ole liian ahdas, ja vaikka kalsiittimuotoja ei ole, itse luolan muoto on riittävän kaunis. Pieni puro solisee jaloissamme, ja siellä täällä makaavat lahot tukit kielivät tulvimisesta.
Valokuvia otetaan paljon. Taina on keksinyt alkaa kuvata puhelimensa kameralla ja kypärävaloja käyttäen, ja tämä soveltuu toimintakuvaamiseen paljon paremmin kuin erillisten salamoiden käyttäminen. Luola on melkein pelkkää köysitoimintaa, ja tämähän sopii minulle hyvin. Yhdessä kohdassa onnistun iskemään kypäräni kiveen tavalla, joka vääntää akkukoteloni rikki, mutta se korjataan teipillä ja valo pysyy päällä.
Kolmessa tunnissa pääsemme köysiemme päähän. Tämän jälkeen luolan luonne muuttuu. Etenemme vielä matalan konttauksen halki, mutta sen jälkeen olisi hankalan näköinen laskeutuminen pieneen lampeen, emmekä lähde siihen. Biefs Bousset on alkuosa valtavaa Verneaun läpiretkeä, 14 tuntia hyvin vaihtelevaa luolaretkeä. Velma on tämän reissun tehnyt, mutta tänään se ei ole meillä korteissa. Lähdemme takaisin ylös.
Luola on paitsi kaunis ja hauska, myös ystävällinen. Mikään kohta ei harmita, ja vaikka kaikki köydet eivät ole superhelppoja, ei niistä yksikään ole raivostuttavan hankala. Kahdessa tunnissa palaamme pinnalle. Pintaosuuden jälkeen olemme kaikki aivan mutaisia, mutta jokainen meistä on pitänyt luolasta valtavasti. Parkkipaikalla kohtaamme sveitsiläisen luolatyypin, jolla on kaivuuprojekti naapurissa.
Yhden tähden majoituksemme loistaa kamanpesumahdollisuuksillaan: jokeen johtavat portaat mahdollistavat helpon köysi- ja haalaripesun. Vaikka mökki onkin muuten vähän kauhea, jos olisin tulossa tänne nimenomaan luolailemaan, saattaisin hyvin tulla tähän uudestaan. Saisipa auton vain jotenkin ladattua, mutta se ei varmaan onnistu missään.
Keskiviikko, 19.6. 2024
Päivän paidasta bongattu bändi: Step In Fluid, jazz-progemetallia. En tiennyt, että Ranskassakin harrastetaan engrishiä.
Aamulla kotimme naapuriin on asettunut mehiläisparvi. Varmaan tuhat pörriäistä lentelee mökkimme ympärillä, ja hengaa mm. kuivumassa olevissa köysissämme. Tämä on hieman ahdistavaa ja hidastaa liikkeelle lähtöä, mutta varovaisella toiminnalla vältämme pistot.
Gouffre du Naud sijaitsee Le Gratterisin kylässä. Sille johtavan hiekkatien sulkee puomi, jonka omavaltaisesti avaamme, ja saamme tällä tavoin automme vietyä aivan luolalle menevän polun eteen. Tästä luolasta on löytynyt todella heikosti tietoa; eräs lähde väittää, että sisäänkäynti on sortumavaarallinen, toisen mukaan se on suljettu. Puussa on paperi vuodelta 2018, joka pelottelee sekin romahduksilla.
Löydämme kuitenkin liuskeisen doliinin, jonka pohjalla on ryömintäkokoinen aukko sisään. Irtokiveä on paljon, ja liikkuessa ei tee mieli töniä mitään. Tämä ei kuitenkaan ilmeisesti ole se sortumavaarallinen sisäänkäynti, vaan "historiallinen sisäänkäynti", mitä se sitten tarkoittaakin. Pultteja ei ole, mutta lehtihakojen holkki löytyy, ja saan työllä ja vaivalla pujotettua jopa dyneemanpätkän hankalan porakolon läpi. Sitten minulla on kahden pisteen ankkuri, ja ryömin jalat edellä sisään.
Lattia katoaa altani saman tien, ja päädyn pieneen tilaan, josta on kymmnen metrin kuilu alaspäin. Paikassa on kuitenkin välttävästi tilaa rigata. Kohta meillä onkin köysi alas, ja pohjalla luola laajenee, ja avautuu suurempaan ja hyvin korkeaan kammioon. 20 metrin kuilu johtaa senkin pohjalle.
Ryhmämme tavoite on päästä virtaan, mutta seuraavaksi vastaan tulee meander helvetistä. Naud on löydetty vasta 2005 eikä ole vielä kulunut yhtään sileäksi, joten kulku on kuin kahden raastinraudan välissä. Kitka on kyllä hyvä, mutta ahtaus häiritsee, ja yksi kerrallaan ryhmämme toteaa, että tämä paikka ei ole meitä varten. Vaihteeksi Velma toteaa ensimmäisenä ettei hänellä ole nyt fiilistä, ja palaa ylös. Minä ja Taina kokeilemme vielä yhtä ylöspäin johtavaa kiinteää köyttä ja pääsemme ikkunaan, josta näkyy toinen suuri kammio. Muttta meillä ei ole siihen sopivia köysiä. Jos emme jatka suikeroa virtaan, on meidänkin sama palata pinnalle.
Kesken köysinousun Tainan rintaan iskee massiivinen kramppi. Onneksi suunnanvaihto köydessä on hänellä selkäytimessä, ja hän saa vikkelästi palattua pohjalle ennen kuin kipu vääntää hänet täysin toimintakyvyttömäksi. Olen jokseenkin kauhuissani, mutta Taina sanoo kokeneensa tällaisen aiemminkin. Luola-EA:sta kaivetaan särkylääke, ja parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen yritämme ylös uudestaaan. Hitaasti ja varovaisesti nouseminen onnistuu.
Joudun tuomaan kaikki laukut ylös omin voimin, mutta onneksi niitä ei lopulta ole kuin kaksi ja köyttä on varaattu vain sata metriä. Alun änkeytymisessä ne kyllä painavat melkoisesti, mutta sittenkin retki on kestänyt vain kolme tuntia. Tämä oli taas vähän tällainen tynkäreissu, mutta sentään olemme onnistuneesti paikantaneet uuden luolan, todenneet sen riggaamisen mahdolliseksi ja päässeet ulos ilman vaurioita. Huomioiden miten viimeiset luolapäivät yleensä menevät olen valmis laskemaan tämän voitoksi.
Kotona päädymme kokeilemaan majoituksemme ruokailua. Kala on hyvää, ja ulkoravintolassa hengaa lisäksemme paikallista metalli- sekä seksuaalivähemmistökansaa. Jaloissa pyörii vielä pieniä ja isompia koiria, sekä pelottomia kanoja.
Myöhään illalla heräämme outoon valoilmiöön. Ulkona on valtava ukkosrintama, joka kuitenkin jostain syystä on täysin äänetön. Pilvestä toiseen lyövät elosalamat pitävät hirmuista valoshowta, mutta jyrähdyksistä ei ole tietoakaan. Vaikutelma on kuin avaruusmuukalaisten invaasiosta. Hyvä, tulkaa tänne ja valloittakaa planeetta, en tiedä, voisiko se olla huonompi kuin nykyinen tilanteemme.
Torstai, 20.6. 2024
Päivän ravintola: Flunch
Polyreissut.org, majoitusarvio: La
Remise
Mobile home vanhan maatalousrakennuksen katonharjan alla näyttää
ulkoa kauhealta, eikä sisään vilkaisu juuri muuta vaikutelmaa. Tämä
on halpamatkaajan kohde, joka toimii jos pieni ryhmä haluaa
vaikkapa levittää
pihan täyteen mutaisia luolakamoja. Lähellä ei ole ketään muuta, joten
yksityisyys on taattu, mutta mökki on aivan liian pieni paheelliseen
elämään. Sänkyyn tai suihkuun mahtuu tuskin edes yhtä ihmistä, ja
ruuanlaitto polyperheelle kohtaa haasteita kun liedessä voi käyttää vain
yhtä levyä kerrallaan.
Luolakama jää katokseen kuivamaan. Toivon mukaan sadekuuroista huolimatta siitä haihtuu enemmän kosteutta kun se kerää. Meidän ohjelmamme viimeiselle päivälle Juralla on aika kevyttä. Ajamme Source du Lisoniin katsomaan kalliosta tulevaa jokea ja siitä lähtevää sukellusluolaa. Lähistöllä sateen liukastama leväinen polku johtaa viisikymmenmetristen kallioseinien ympäröimään kattilavajoamaan, ja huomaan fantsuropeideoiden taas kollkuttelevan päässäni. Vajoaman pohjalla on reitti samaan sukellusluolaan.
Pienen kävelyn päässä on toinen luola, Grotte Sarrazine. Valtava, Bournillion-skaalan sata metriä korkea suuaukko kutistuu leveäksi halliksi, jonka päässä on allas. Altaan takana näkyy kalsiittivaluma kiipeily, joka raporttien mukaan johtaa hirveään ryömintähelvettiin. Sarrazine on Lisonin tulvaylivuototunneli, ja luola on altis nopealle ja katastrofaaliselle tulvimiselle. Tänne ei ole mitään halua lähteä, ei nyt, tuskin koskaan.
Jostain järjettömästä syystä kukaan ei ole tämän(kään) nähtävyyden parkkipaikalle lisännyt sähköautojen latureita, joten ajamme Besançonin laidalle ostoshelvettiin, josta löytyy PowerDotin pikalaturi. Samaten löytyy kovin epäranskalainen syöttölä, josta hetken pähkäilyn jälkeen saan koottua itselleni herkullisen salaatin kahdella jälkiruualla. Illalla Vuillafansin ravintolassa helppo syömiskokemus toistuu kasvisburgerin ja perunoiden muodossa. Olemme kaikki vähän ällistyneitä. Oletus on, että ranskalaiseen ulkona syömiseen menee tuntikausia, ja sisältyy tappelua lihattomuudesta, vaikea maksaminen, sekä ravintolahenkilökuntaa, joka on sekä kielitaidotonta että pilkallisen vihamielistä. Onko täällä tapahtunut kehitystä vai olemmeko kohdanneet anomalisen alueen?
Perjantai, 21.6. 2024
Päivän omituisuus: Powerdotin laturi Valdahonissa oli kadonnut sovelluksesta, jota aiemmin käytin sen kanssa. Laturi oli kyllä paikallaan ja toimi QR-koodilla, muttei enää applikaatiolla. Herp derp.
Semikuiva luolaverme pakataan ja mökki siivotaan. Velma ottaa Lodsista bussin kohti jatkoyhteyttään Besançonissa, minä ja Taina lähdemme tien päälle sähköpatongillamme. Arvaamaton navigaattori heittää meidät Sveitsiin taas eri reittiä kuin aiemmin, ja pääsemme ajamaan puolivalmiita motareita sekä keskikokoisten kaupunkien keskustoja.
Zürichin jälkeen kohtaamme juhannussään. Se alkaa pieninä sadekuuroina, mutta itärajaa lähestyessämme se on yltynyt tasaiseksi sateeksi, ja Liechtensteinin läpi ajaessamme se kehittyy rankkasateeksi. Selviämme alkavan tulvan läpi Feldkirchiin, ja parin vuoritunnelin jälkeen vedenpaisumus jää enimmäkseen taakse.
Suurempia haasteita ei tälle matkalle osu, ja yhdeksän tuntia Lodsista lähtemisen jälkeen saavutamme Öztalin. Samalla sade löytyy uudestaan. Laakson yllä taivas on musta ja tuhanteen metriin kohotessamme ukkonen jylisee ympärillä.
Majoitus löytyy helposti. Lodsin kauhumökin jälkeen ylellinen asuntohotellin huone on erittäin tervetullut. Syömme myöhäisenä iltaruokana hyvää pizzaa lähiravintolasta, ja vajoamme petiin, joka vaihteeksi on riittävän pitkä jaloilleni.
Lauantai, 22.6. 2024
Päivän uudissana: Ferrario, paikka, josta tulee ferrareita.
Aamulla uutiset kertovat, että Sveitsissä on apokalyptisia tulvia, mikä saattaa selittää eilisen oudon ajoreittimme. Sade Ötztalissa tuntuu tauonneen, joten lähdemme katsomaan, olisiko Oberriedin kallio kuiva. Onhan se.
Vihdoin pääsemme ulkokiipeilemään. Vitosen sporttireitit ovat sopivan keveä aloitus, ja taas muistuu mieleeni, miksi Oberried on maailman paras kiipeilypaikka. Ei tarvitse tehdä mitään tuntikausien lähestymistä suossa tai arpoa, mikä reitti on kyseessä, tai taistella hyttysiä vastaan, tai pelätä, että lähtöalustan terävät kivet vievät hengen jos putoaa. Voisin varmaan kiivetä täällä koko kesän kyllästymättä.
Muutaman tunnin kiipeilyn jälkeen päätämme vielä vähän kävellä ennen iltapäivälle luvattua sadetta. Sade jää kuitenkin varttitunnin kevyeksi kuuroksi, joten päädymme kävelemään kymmenen kilometrin lenkin riippusillalle ja Griesiin johtavalle polulle. Kävelykunto on hyväksyttävällä pohjalla, vaikkei tällä vielä ihan heti ehkä huipuille lähdetäkään.
Hotellissamme on uima-allas, jota pitää myös kokeilla. Germaaninen lähestymistapa pukuhuoneisiin on mukavan mutkaton: niitä ei oikeastaan ole, vaatteet vaan pois ja sekasaunaan. Tämä sopii minulle hyvin, koska sukupuolierottelevat peseytymistilat ovat ahdistavia. Toivottavasti olemme käsittäneet tämän oikein, emmekä vain aiheuttaneet jotain noloa sekaannusta.
Sunnuntai, 23.6. 2024
Päivän varustetappio: Drone
Sääennuste uhkaa tälle päivälle kurjaa säätä, mutta se ei näytä toteutuvan. Kun Taina on selvinnyt opiskelujutuistaan, päätämme lähteä palauttamaan mieleen dronen lennätystaitoja. Ajamme Habicheniin, kaivamme dronen paketistaan, ja koetamme kuvata vuolasta virtaa. Viiden minuutin jälkeen drone päättää lakata tottelemasta ohjausta ja ajaa itsensä päin virran päälle kasvavaa kuusta. Se törmää oksiin, putoaa ärjyvään veteen, ja katoaa ikiajoiksi.
Harmistus on huomattava. Olisi varmaan pitänyt todeta dronen lentokunto paikassa, jossa ei ole virtaavaa vettä. Toisaalta jos laite olisi menettänyt järkensä jossain korkealla rinteellää, ei tulos olisi ollut yhtään parempi.
Kun dronekuvaus on poistanut itsensä reissuohjelmasta, ja korkealla on pilviä, Taina keksii läheltä kiipeilykallion. Sen lähestyminen parkkipaikalta on valehtelematta 1 minuutti, mikä on jopa täkäläisittäin varsin vähän. Silmäilemme reittitarjontaa. Katson kun joku iso tyttö liidaa 7a:a, ja jostain pullahtaa päähäni oivallus: ei kalliota tarvitse pelätä. Kiipeilen sporttivitosiani varmuudella, jota minulla ei ole ulkona olllut vuosiin, ja minut pitää 6a:n reitiltä poissa vain sen hienoinen kosteus.
Illalla fiiliksiä koettaa vetää alas taas auton lataamisen vaikeus. Olisi edes joku informatiivisempi virheilmoitus kuin "Sorry, you cannot charge here." Turhauttaa kun ei tiedä, onko vika kaapellissa, autossa, applikaatiossa, laturissa, luottokortissa vai missä.
Maanantai, 24.6. 2024
Päivän luku: 1010
Sääennusteet uhkaavat taas sadetta, mutta arvelemme sen tälläkin kertaa tyhjäksi bluffiksi. Kun viimein löydämme toimivan laturin, kruisaamme Griesiin ja lähdemme kohti satunnaista vuorta.
Polku kulkee ensin metsässä, mutta 400 metrin nousun jälkeen puut harvenevat, ja olemme taas upeiden näköalojen maailmassa. Oikealla puolellamme on rotko, jossa kohisee useiden pienten vesiputousten syöttämä puro. Kaikkialla ympärillä on vuoria, joiden huipuilla on lumiläikkiä. Olemme vain 2000 metrissä, pilvet näytttävätt jääneen päälaaksoon ja pääsemme joka tapauksessa niitä korkeammalle. Vettäkään ei tule taivaasta. Sivuutamme Klein Kanada -nimisen kiipeilyseinän, jolla on varmaan alueen pisin lähstyminen: tänne ei pääse mitenkään muuten kuin nousemalla jalkaisin puolitoista tuntia. Edes fillari ei ole näillä poluilla vaihtoehto. Seinä ei edes näytä erityisen houkuttelevalta. Jos itse nousisin ensin tunnin päästäkseni reitin alkuun, saisi kyseessä olla joku multipitch jolla pääsee kauniille huipulle, ei kasa aivan tavallisen näköisiä reittejä.
Parissa tunnissa olemme nousseet 800 metriä Winnebachsee-järvelle, jonka vieressä on mökki. Täällä joukko retkeilykansaa istuu juomassa olutta ja syömässä lounasta. Esimerkkiä seuraten tilaamme juustoknödeleitä. Sää on käynyt sen verran viileäksi, että T-paidan päälle pitää jo heittää huppari jos pysähtyy.
Winnebachsee on järvenä matala ja kirkasvetinen, mutta me emme sitä jää ihailmaaan. Syötyämme kirmaamme vielä vähän ylöspin, 2507 metrissä sijaitsevalle Ernst-Riml Spitzille. Huippuna se on matalin ympäröivistä vuorista, iso risti keskellä lämmintä ja vihreää alppiniittykumpua. Alapuolella Bachfalle-puro syöksyy kallioreunan yli vesiputoukseen. Otamme valokuvia ja harmittelemme dronen menetystä.
Olemme nousseet 930 metriä. Saadaksemme päivän luvun tonniin saakka tapailemme vähän toistakin reittiä, polkua joka johtaa Gänsekragenille. Se on kivinen ja hankalakulkuinen, ja kyltti sanoo huipulle nousemiseen menevän kaksi tuntia. Ei tänään. Käymme pienellä välikumpareella, ja sitten aloitamme taivalluksen alaspäin.
Jotain kaapelia asetttava helikopteri pörrää vieressä laskeutumisen ekan puolituntisen. Kun se lentää tiehensä, huomaan kehittäneeni jostain uuden ärsyttävän kivun, oikean jalan nivusissa. Vuorelta alas paluu ei muutenkaan ole suosikkipuuhaani, ja tämä lisävaiva tekee seuraavasta tunnista tuskallisen. Se kuitenkin haihtuu ennen pohjaa yhtä oudosti kuin tulikin. En ymmärrä, mutta hyvä näin, kai.
18 kilometrin ja tuhannen nousu- ja laskumetrin jälkeen tuntuu siltä, että askeltakaan ei olisi enää jaksanut. Hotellilla käymme saunassa ja lillumassa uima-altaassa. Lämmin vesi on terapiaa kipeille raajoille. Tällaiset palvelut saisi olla muissakin majoituksissa.
Tiistai, 25.6. 2024
Päivän ruoka: Kukkakaaligratiini
Aamulla aikamme Falkner Apartmentsin luksustiloissa loppuu, ja siirrämme luumme parin korttelin päässä sijaitsevaan Birkenheim Widmanniin. Olemme varautuneet tuntien odotteluun, mutta sympaattisessa uudessa majoituksessa huoneistomme onkin jo valmiina. Se on isompi kuin edellinen, ja sen keitttiö-olohuone on erillinen makuuhuoneesta. Lisäksi käytössä on piha.
Eilisen jälkeen ajattelemme ottaa vähän iisimmin. Vähän pähkäiltyämme ajamme Obergurgliin aikeenamme kipaista siellä sijaitseva tuttu ja lyhyt via ferrata. Lähes 2000 metrissä sijaitseva kirkonkylä on lajissaan Itävallan korkein, ja talvella varmaan täynnä laskettelijoita, mutta kesällä siellä ei ole turisteja kuin kohtalainen määrä. Maisemat ovat upeat, jyrkässä rotkossa virtaa jäätiköiltä suoraan laskeva Ötztaler Ache -joen alkuvirta, ja lähellä on kaikkea hienoa. Valitettavasti heti sinne päästessämme alkaa sataa. Koko ajan sääennusteet ovat tätä povanneet, mutta nyt vasta se toteutui. Tyydymme ostamaan paikalliselta vuohifarmarilta kasan juustoja, ja palaamme Längenfeldiin.
Koska Taina ei voi elää ilman lentävää kameraa, heti edellisen dronen upottua hän oli tilannut uuden. Jatkoimme saman tien sitten Imstin MediaMarktiin, jossa helvetin iso rahasumma käytettiin DJI Air 3:een. Ehkä tämän sikäli ymmärtää, että edellinen drone hankittiin 2020; kai sitä neljän vuoden palvelun jälkeen saa päivittää laitteen. Tänään sillä ei vielä lähdetty lentelemään.
Keskiviikko, 26.6. 2024
Päivän arvio: Innsbrucker Klettersteig, yksi tähti
Uudeen majoituksen peti ei ole aivan yhtä mukava kuin edellinen, ja nukun yöni vähän huonosti. Siitä huolimatta pääsemme liikkeelle vain puoli tuntia myöhässä aiotusta. Kohteemme on tällä kertaa Innsbruck, tarkemmin sen pohjoispuolen rinteellä sijaitseva kehuttu via ferrata.
Innsbrucker Klettersteigin lähtö on Nordketten rinteellä, aivan Innsbruckin kaupungin vieressä, 2269 metrin korkeudessa. Ylös mennään gondolihissillä, ja jo hissin pääteasemalta näkymä alas Innin laaksoon on upea. Heitämme valjaat päälle ja lähdemme klo 12 aikoihin ylös kaapelia. 30 metrin nousun jälkeen meitä vastaan tulee kaksi kiipeilijää -- olivatko nämä juuri kääntyneet takaisin? Viisi minuuttia myöhemmin ylitämme ekan harjanteen, ja näkyviin tulee mojova rintama ukkospilviä. Öh, okei. Arvomme hetken mitä tehdä, mutta teräskaapelissa kiinni oleminen ukkosella tuntuu edelleen epäviisaalta. Pakitamme pois reitiltä.
Hissiliput tänne maksoivat 70 euroa, ja on ärsyttävää jos täällä ylhäällä ei voikaan tehdä mitään. Pööpöilemme tovin ympäriinsä, kipitämme vieressä olevan pikkuisen harjoitusvian ja katselemme taivasta. Mitään ukkosen ääntä ei kuulu. Jossain vaiheessa arpominen vaihtuu päätökseen yrittää uudestaan.
Singahdamme vian alun ylös ja etenemme melkoista vauhtia. Taivas näyttää edelleen jylhältä pilvilinnoitusketjulta, mutta aurinko päällämme paistaa. Helpostihan vuoristossa näyttää sää vähän hurjalta, joten viis veisaamme ilmakehän ilmiöistä, ja keskitymme kiveen ympärillämme. Kuljemme terävän kalkkikiviharjanteen huippua pitkin, molemmilla puolillamme kilometrien rinne laaksoihin. Näkymät ovat huimat, kun reitti kiemurtelee ylös ja alas. Kaapelin lisäksi rakennettuja osia on vain kaikkein jyrkimmissä kohdissa, enimmäkseen otteina käytetään teräväreunaista kiveä.
Vaikka harjannetta pitkin kulkeminen mahdollistaakin näkymät etelään ja pohjoiseeen, se tuo myös ongelmia. Yleensä via ferratoja mennään ylös, mutta tämä reitti seurailee harjanteen muotoja, joten se laskee vähintään yhtä paljon kuin nousee. Laskeutuminen vialla on aina tarkkaa ja raskasta puuhaa. Ehkä suurempana harmin aiheena kaapeli ei kulje kätevästi ylävartalon korkeudella, vaan usein maata pitkin. Tämä tekee kulusta ihmeellistä kumarakönyämistä, joka on kuluttavaa ja ärsyttävää.
Puolentoista tunnin jälkeen alkaa tuntua siltä, että tämä maisema on vähän nähty -- näkymät kun eivät varsinaisesti vaihdu. Reitin pituudeksi on ilmoitettu neljä tuntia. Hienoinen kyllästyminen vaihtuu puutumukseen, sitten ärtymykseen, ja sitten oikeaan vitutukseen. Mikään kulussa ei ole mitenkään vaikeaa, mikä oikeastaan vain lisää harmistustani. Ja toisin kuin vaikkapa Ötztalissa tai Zillertalissa, täällä ei ole vaivauduttu merkitsemään, miten iso osa reitistä on jo kuljetttu. Jossain vaiheessa ohitsemme kirmaa pari paikallista, joilla ei ole kypäriä tai valjaita, ja jotka vain juoksevat kaapelipolkua pitkin. Tämä on epäilemättä nopeaa, mutta polku on ihan älyttömän huono: terävää, epämääräistä, paikoitellen irtonaista kiveä, molemmilla puolilla metrien tai kymmenien pudotus.
Ympärillämme on pelkkää erämaata. Vasemmalla, liki 2 kilometriä alapuolellamme, näkyy Innsbruckin kaupunki, mutta sinne ei ole mitään oikopolkua -- mitään polkuja alas ei muutenkaan ole. On epäselvää, onko puhelimessa kenttää. Jos täällä nyrjäyttäisi nilkkansa, olisi avun hälyttäminen jokseenkin vaikeaa.
Kolmen tunnin kulun jälkeen meitä ei enää hymyilytä. Kaapelikulku vain jatkuu jatkumistaan, ja kaukaa on alkanut kuulua ukkosen jylinää. Ainakaan tuntiin emme ole nähneet ketään muuta. Jäätiköltä kohoaa usvaa, joka saa minut unohtamaan korkeanpaikankammoni ja keskittymään kaiken muun harmittavuuteen. Viassa on välillä kaapelittomia osuuksia, ja sakeassa sumussa oikean reitin löytäminen tällaisessa olisi pirun hankalaa. Kaiken muun lisäksi Tainan vatsa on sekaisin, ja kestää puoli tuntia kaapelikulkua ennen kuin löytyy kohta, jossa on mitenkään turvallista tehdä tarpeensa. Kakalla käyminen kaapelissa roikkuen ei vaan ole mahdollista, tarvitaan edes jonkin verran tasaista maata.
Liki neljän tunnin puuduttavan taivalluksen jälkeen laskeudumme viimeistä tympeää kaapelia pitkin vihdoin nurmikentälle. Via on päättynyt, mutta mitään kylttiä poistumisireitille ei tietenkään ole. Onneksi sumu on hälventynyt sen verran, että sadan metrin päässä näkyy keltainen yleinen reittiopastaulu. Löydämme polun sen luokse, ja se kertoo gondolihissin suunnan.
Kello on 17. Viimeinen gondolihissi alas lähtee klo 18 tai 18.30, riippuen siitä, päädymmekö ylemmälle tai alemmalle asemalle. Paluupolkuun on arvioitu kuluvan tunnin verran, mutta sitten alkaa viimein sataa. Ensin vähän piskottelee, mutta sitten taivas repeää kunnolla. Ennestään vähän kyseenalainen polku muuttuu puroksi, ja eräässä kapeassa kohdassa sen tukkii lauma lampaita. Ne eivät väisty, ennen kuin niihin käytetään fyysistä voimaa. Villakasat helvettiin nyt, meillä on kiire!
Lopulta, 40 minuutin jälkeen, saavutamme Seegrube-aseman ja ehdimme hyvin hissiin. Olemme läpimärkiä, ja vain ripeä liikkuminen on pitänyt meidät lämpiminä. Ilman sadettakin kokemus olisi ollut kyseenalainen. Pitkä via ferrata on ok, jos se on kiinnostava tai haastava, mutta tämä on ollut vain kärsivällisyyttä koetteleva ja raskassoutuinen. Ei suositusta kummaltakaan meistä.
Autolla saamme jotenkin löydettyä kamoistamme riittävästi kuivia vaatteita käydäksemme ravintolassa syömässä. Bollywood Tandoorin intialaisen ruuan voimalla jaksamme ajaa kotiin. Siellä pistämme enimpiä märkiä kamoja kuivumaan, lojumme puoli tuntia kylvyssä. Raajoja särkee kuin isomman luolaretken jälkeen. Reittikuvausta vilkaisemalla tajuamme, että reitissä on ollut nousua 550 metriä, ja sen kokonaissuoritusaika (mukaan lukien paluu hissiasemalle) on arvioitu olevan 6.5 tuntia. Me juoksimme koko homman läpi hieman yli neljässä. Ei ihme, että olemme vähän poikki.
Torstai, 27.6. 2024
Päivän aikaansaannos: Ropecon-pelin hahmokuvat
Eilisen jälljiltä jalat ovat aivan kipeinä, joten pidämme hc-toiminnasta vapaapäivän. Sen sijaan teemme roolipelijuttuja, siivoamme ja istumme ulkona puutarhakeinussa. On hyvä pitää vähän lomaa lomasta.
Roolipelejä alkaa oikeasti olla kovasti ikävä. Ihmekös tuo, olen ollut nyt puutteessa yli kuukauden, ja vielä yli viikko on reissua jäljellä. Matkaväsymys painaa, rentoutuminen on hyvästä.
Perjantai, 28.6. 2024
Päivän reitti: Loreley, 5b, alku nokkospuskasta. Viikatteelle olisi töitä.
Oberriedin kiipeilykalliolla koetamme saada uutta dronea toimimaan, ja lopulta se onnistuu. Lennätys toimii, mutta videota ei vielä synny. Samalla kiipeämme pari reittiä. Ei ole paras kivipäivä kummallakaan meistä, fiilistä ei jotenkin ole.
Olen itse saaavuttanut lomailussa sen pisteen, jossa en jaksa enää suorittaa. Tiedän kyllä, että loman suorittaminen on yleensäkin tyhmä ajatus, mutta kun niin harvoin on paikassa jossa voi tehdä juttuja joita normaalisti ei voi, tulee vähän syyllinen olo jos ei tee niitä paineella. Pitäisi jotenkin valaistua pois moisesta ja tajuta, että kukaan ei oikeasti pisteytä elämääni.
Oberriedissä on myös kyläfestari, jossa syömme iltasella vähän kakkua ja katsomme Ötztaler Alpentornados -duon (haitari ja kitara) setin alun. Festarin järjestäjät ovat ymmärtäneet biletyksen ekan säännön: mitoita tila niin, että se tuntuu täydeltä. Parkkipaikalla tapahtuva ulkoilmafestari vetää ehkä 100 ihmistä, mutta koska alue on niin pieni, ihmispaine luo vaikutelman suurista kemuista.
Lauantai, 29.6. 2024
Päivän kitka: Moniosainen suunnitelma voi hajota jokaisesta kohdastaan.
Obergurglissa koetamme vuokrata sähköpyöriä, mutta ekassa liikkeessä ei ole Tainalle sopivaan kokoista fillaria, tokassa ei ole ensimmäistäkään pyöräää, ja kolmas on mennyt kiinni 10 minuuttia ennen ilmoitettua aikaa. Suunnitelma nousta Schwartzenkämmin via ferrata joudutaan hylkäämän, koska kävellen vian alkuun menee ikuisuus.
Sen sijaan matkaamme Hohemutbahnin gondolihissillä vuorelle, ja lähdeemme kävelemään jäätikköä kohti. Tämä kesä on vuorilla jotenkin runsasluminen, ja polkumme kukee useasta kohdasta lumikenttien yli. Edessämme kohoaa yli kolmitonninen vuori, mutta sen huipulle johtava polku on piilossa, eikä varmaan meidän varusteillamme edes kuljettavissa.
Maisemat ovat upeat ja sää täydellinen. Vaikka tämä onkin suunnitelma B, se saattaa olla jopa hauskempi kuin Schwartzenkämm. Lennätämme dronea, ja vahingossa pelotamme lampaita. Ihmisistä nämä villakääryleet eivät ole moksiskaan, suunnilleen keräävät meiltä suojelurahaa polun käyttämisestä, mutta heti jos suriseva alppinaakan kokoinen härveli lentää ylitse, ne pakkautuvat tiiviiksi laumaksi selvästi uhkaavaa vihollista vastaan. Hassut eläimet.
Kun emme pääse enää vuoren harjannetta pidemmälle, löydämme polun joka laskeutuu kolmisensataa metriä alempana olevalle tulvatasangolle. Mutta polku katoaakin lumikentän alle, emmekä löydä sitä uudelleen. Laskeutuminen pitää suorittaa polun ulkopuolella. Reitin löytäminen on vähän hankalaa, koska rinne on täynnä leveitä puroja ja vaikeasti havaittavia jyrkänteitä. Lopulta kuitenkin onnistumme pääsemään pohjan tasolle, ja löydämme siellä kulkevan polun.
Taivallamme pari kilometriä Schönwieshuttelle, josta saamme juuri ennen sulkemisaikaa valtavat käsespätzle-annokset. Vieressä kohoaa Hangerer-vuori, jonne nousimme kaksi vuotta sitten, ja jonka rinteet nyt ovat lumisia. Tuntuu jotenkin hyvältä, että täällä on enemmän lunta kuin aiemmin. Toisaalta tulvatasangolla ohitimme plakaatteja, jotka kertoivat jäätikön reunan aseman sata vuotta sitten, ja nyt on vaikea uskoa, että ne ovat koskaan olleet lumen alla. Ei ihme, että Itävallassa aniharva kuvittelee, ettei ilmastonmuutos ole totta (mutta valtaosa uskoo, että maalla on isompiakin ongelmia, huoh).
Kotona katsomme dronen kuvaamia videoita, ja säädämme laitteen oletusasetuksia. Saamme sen kartankin viimein toimimaan.
Sunnuntai, 30.6. 2024
Päivän reitti: Grisu, 6a
Uhattu sade on vain joitain pieniä kuuroja, joten päivä kuluu Oberriedin kalliolla. Kuvaamme dronella ja kiipeilemme. Syntynyt videomatsku on aika jees, ja onnistun jopa tahkomaan ylös 6a:n reitin, vaikka puhtaasti se ei mennyt.
Illalla Taina pelauttaa minulle lyhyen pätkän Atawhai-kungfuörkkini sooloseikkailua. Se saa minut vaan kaipaamaan roolipelejä kovemmin. Nyt olisi hyvä voida telesiirtyä kotiin, kolme viikkoa seikkailulomaa tuntuu olevan hyvä määrä.
