Toukokuu 2024: Etätöihin ulkomaille
Vappupäivä, 1.5. 2024
Päivän pieni ilonaihe: Lämpimien säiden myötä sähköpatongin kantama on hypännyt yli 50 kilometriä.
Vappusää oli edelleen lämmin ja kaunis, melkoista noituutta. Parin sosiaalisen velvoitteen ja minimikävelyn jälkeen kotona oli roolipeliä. Taina oli saamassa pois alta L&L-spinoffinsa ennen reissuamme, ja niin sitä vaan merirosvojen kynsistä selvinneet suorittajamme onnistuivat estämään myös kriittisen kanipatsaan ryöstämisen temppelistä. Peli oli kunnon dunkaritoimintaa, jossa oli kiero velho, märkä luola ja örkkisoturihahmojen pölkkypäistä strategiaa. On täysin validi taktiikka hyökätä lähitaisteluun räjähtävää vihollista vastaan, kunhan pystyy kestämään räjähdyksen sen tapahtuessa.
Torstai, 2.5. 2024
Päivän kiroilu: Hemmetin muinaiset päivittämättömät skriptit
Konsernin IT uhkaili taas integraatiolla AWS:ään. Tämä olisi ihan jees, jos se vaikka tapahtuisi. Muuten säädin vanhaa teknologiaa ja haikailin uutta. Koetin ostaa itselleni kesäkenkiä, mutta eihän kaipaamani kaltaisia koristossuja jostain syystä myyty missään.
Boulderillakin tuli käytyä. Olimme molemmat aivan surkeita. Syytän myöhäistä vuorokaudenaikaa.
Viikonloppu, 3.-5.5. 2024
Ajankohdan takapakki: Kalaparka näyttää sairastuneen uudestaan. Se eristettiin ja pantiin lääkitykseen.
Perjantaina pelautin Haunting Marsin kymppijakson, josta tuli myös jonkinlainen kauden päätös. Ei se ehkä ihan niin dramaatttinen ollut kuin jotkut päätösjaksoni, mutta pelisisältö oli taas erikoista identiteetin ja forkkauksen pohtimista.
Lauantaina käytiin (sisä)boulderilla. Uloskin olisi voinut ehkä mennä, mutta lähimmän ulkobouldein päältä valui vettä ja se näytti olevan sammaleen peitossa. Seinällä pääsin viimein pitkään tahkomani 6c:n reitin, samoin kuin yhden minua hiertäneen 6b+:n, joka oli tuntunut täysin mahdotttomalta. 7a:t tuntuvat yhä vain täysin toivottomilta, tosin en koettanut erikoiskenkiä ollenkaan.
Illalla Tiemuksen ja Jannikan luona pelasimme Last Bastion -lautapeliä ja jouduimme pahuuden voimien jyräämäksi. Samalla tulin syöneeksi aivan liikaa karkkia ja suolatikkuja, ja sain itselleni pahan olon. Kun sunnuntaiaamuna heräsin sokerikrapulassa, päätin kääntää huonossa elämässäni uuden lehden ja lopettaa karkkien syömisen. Päätös joutuikin heti koetukselle, sillä sunnuntaille osui Tainan Sademetsän sydämessä -kampanjan peli. En koskenut herkkuihin, joita tarjolla oli (pannari on ruokaa, ei karkkia) vaan keskityin hahmojemmee aikuistumisriittiin ja sen ympärillä tapahtuviin kummallisiin asioihin.
Viime tipassa sain vielä tarjottua Ropeconiin peliäkin. Nyt se pitäisi enää suunnitella ja kirjoittaa.
Maanantai, 6.5. 2024
Päivän pelipaikka: Pohjois-Italia, jossa ainakin kolme pelaajaa neljästä oli käynyt. Puolet Venetsiassa, minä Dolomiiteilla.
Ulkona oli tullut viileää. Enimmäkseen toimistolla vietetyn työpäivän jälkeen pyöräilin Käpylään pelaamaan vielä yhden session Orient Expressiä. Poliisit, fasistit, sotatraumat ja huolestuttavat vanhat salaisuudet piinaavat hahmojamme, ja peli jää tietysti kahdeksi kuukaudeksi cliffhangeriin. Onneksi se taitaa olla ainoa kampanja, joka tälle kesälle on niin tehnyt.
Tiistai, 7.5. 2024
Päivän elokuvahahmo: Toimintakoira Jean-Claude. "Attaque!"
Olin kehittänyt jostain epämääräisen lihaskivun, joten liikunta sai jäädä kävelemiseen. Taina halusi käyttää leffalippuja, ja leffassa meni Fall Guy. Olin kuullut siitä hyvää, joten mikäs siinä.
Elokuva onnistui jopa ylittämään odotukseni. Se oli kuin minua varten tehty ylistys toimintaelokuvien tekemisen taidolle ja stunttityöskentelylle. David Leitchin ohjaus oli silkkaa dynamiittia, ja staroista etenkin Emily Bluntin jokainen sekunti valkokankaalla magiaa. Viime aikojen leffavalinnat ovat kyllä osuneet kohdalleen, koska en osaa sanoa, kumpi oli hienompi kokemus: Abigailin verikekkerit vaiko Fall Guyn nerokas toimintatykitys. Soundtrack oli myös mahtava.
Keskiviikko, 8.5. 2024
Päivän tv-viihde: Three Body Problem, jonka viimein katsoimme loppuun. Yhä hämmentää, että tällainen on tehty, ja että sitä jopa katsotaan.
Tuusulan laitamailla minä ja kollega ajoimme auton piikkilankojen ympäröimälle parkkipaikalle. Edessämme oli suuri, bunkkerimainen teollisuushalli, jossa oli ilmeisesti paikalla vain yksi ihminen. Hurjan tuntuisten turvatoimien jälkeen pääsimme serverihalliin, josta olimme varanneet pienen luukun. Serverihuoneessa aiemmin ollut robottien koulutusjärjestelmä sijoitettiin sinne, ja saimme avaimet, jolla pääsisimme mihin tahansa vuorokaudenaikaan itse tekemään lähitoimenpiteitä.
Paikka oli jokseeenkin milscifi-henkinen useine turvakerroksineen. Näimme tuskin ketään muuta koko operaation aikana, vaikka halli olikin suuri ja täynnä koneita. Aloin välittömästi miettiä, millaisen roolipelikohtauksen voisin tällaiseen paikkaan sijoittaa. Juuri nyt mikään kampanjani ei tosin käytä suuria konesaleja.
Torstai, 9.5. 2024
Päivän mahtiesine: Invalidin parkkilappu, jolla saa pysäköidä melkein minne vaan.
Päädyin jälleen Turkuun, tällä kertaa kirjan julkaisutapahtumaan. Kirjan talo oli saanut puskettua maailmalle Sanataidetta on pelissä! -kirjan, johon olin tuottanut yhden artikkelin. Helatorstaina pidetyt julkkarit eivät olleet mikään yleisömenestys, mutta kirja itse sentään näytti kiintoisalta, ja olin ihan tyytyväinen panokseeni siinä.
Julkkarien jälkeen käytiin syömässä Trattoria Romanassa (jonka taso tuntui valitettavasti romahtaneen) ja Cosmicissa puhumassa roolipeleistä. Turkulainen larppiskene näyttäytyi vain cameona, enimmäkseen paikalla oli muualta tulleita ropekirjailijoita ja muita yllätysvieraita. Yösija löytyi Karon luota.
Perjantai, 10.5. 2024
Päivän leffa: Legend of the Fist, kungfua 1920-luvulla
Periaatteessa tänään olisi ollut työpäivä, mutta kuten useimmat muutkin, käytin plussatunteja ja pidin vapaata. Hengasin Tainan ja Karon kanssa Ruissalossa etsimässä sammakoita ja ihailemassa trooppisia kasveja. Myöhäisen lounaan jälkeen suuntasimme kotiin.
Minulla oli ollut kaikenlaisia kunnianhimoisia ajattuksia tälle illalle, mutta kotiin ajaessani (vain 61% Karolta Pohjois-Haagaan) kehitin helvetillisen päänsäryn, joka kolkkasi minut petiin koko illaksi. Varmaan jokin auringonpistos ilman aurinkoa.
Lauantai, 11.5. 2024
Päivän pelisitaatti, suunnilleen: "Tuo polku johtaa Italiaan. Tässä on passi. Voit valita sen, ja kävellä tiehesi. Vaihtoehtoisesti, meillä on molemmilla pistooli, ja voit valita sen. Minä todella toivon, että valitset pistoolin."
Parin malminkartanonousun jälkeen kokattiin äkkiä kasvislasagnea, ja sitten Lys Sacren peliporukka saapuikin jo. Topi pelautti kampanjan päätösjakson, jossa Borduriassa koitti viimein vallankumous. Kaaokseenhan se sortui, mutta sen keskellä oma tappajahahmoni sai hienon dramaattisen lopun kaksintaistelussa eversti Sponszin kanssa.Troubleshooters oli vaikempia kampanjoita, joissa olen pelannut, koska yritimme niin kovin tuottaa genreuskollista settiä Tintin ja muiden frankobelgialaisten sarjakuvien tyyliin. Tämä tarkoitti, että genre piti koko ajan pitää mielessä, suunnittelemiseen ei saanut jumiutua, ja toisaalta emme tahtoneet sortua myöskään ihan silkkaan älyttömyyteen. Tämä vaati ainakin pelaajalta ihan älyttömän nopeaa ajattelua ja pelinjohtajalta varmaan samaa vielä moninkertaisesti. Hurmaava peli!
Pelin jälkeen minä ja Taina vedimme rokkihousut jalkaan ja suuntasimme Tavastialle. Ovet aukesivat tuntia myöhemmin kuin lipussa luki, mutta mikäs sitä oli jonottaessa. Moon Shot veti jälleen hienon keikan, tokan levyn kama toimi, lauloin ääneni käheäksi ja pompin jalat kipeäksi. Kyllä sitä vaan on maailmassa hyvää musiikkia.
Sunnuntai, 12.5. 2024
Päivän kirjallinen teos: Kuusivuotiaan sisarenpoikani aivan vanhan mallin kirjoituskoneella väsäämä tarina. Kirjoituskone, oikeasti. Muistan itse tapelleeni tällaisen kanssa joskus 9-vuotiaana, luovuttaneeni, ja todettuani että kynä oli ylivertainen.
Äitienpäivän kunniaksi ihan käväisin Porvoossa, jossa oli tyypillisen ekstragavanttia. Kotiinpalatessa käytiin kävelemssä vielä Kokonniemen kuntoportaat (hassua etten ollut Kokonniemen mäellä koskaan käynyt) ja Emsalön luontopolku (olinkohan ikinä aiemmin ollut täälläkään?). Jaloissa tuntui eilinen rokkaus ja huomenna alkava ihan täysimittainen työviikko ahdisti. Samoin kaikki tekemättömt lomahommat ja aikuisjutut.
Sentään tuleva Ropecon-pelini oli saanut vähän substanssia idearungon ympärille, joskin juonirakenne puuttui yhä. Oikea haaste pelissä tulee olemaan huomattavan ekspositiomäärän toimittaminen pelaajille, Eclipse Phasen maailma kun on aika barokkinen.
Maanantai, 13.5. 2024
Päivän autoharmi: Vanhan mallisessa Zoessa takapenkki irtosi triviaalisti. Meidän mallissamme se vaatii työkaluja ja kauheasti vaivannäköä.
Koska päätin, että mielenterveyteni rippeet ovat arvokkaampia kuin raha, päätin vaihtaa puolet lomarahoistani vapaaseen. Sillä saa 7 lomapäivää lisää, ja luulen, että niille löytyy käyttöä.
Työpäivä meni jännittävässä serveribunkkerissa ja uuden mallisen robotin verkon mutkia oikoessa. Sitten kotiin, jossa aloitin pakkaamisoperaation. Tässä kohtaa kesälomavalmisteluja tahtoo aina iskeä epätoivo. Pakkauslista on loputon, tavaroita on hukassa, ja mietin, olisinko sittenkin onnellisempi jos vaan vaikka lojuisin porealtaalla lukemassa. (En olisi: tiedän kokemuksesta, että jos olen Jännässä Paikassa ja minulta puuttuu tarvike Jännään Puuhaan, harmistun ihan kohtuuttomasti.) Tänä vuonna lisähaastetta tarjoaa pienempi auto, enkä keksinyt, miten siihen saisi mahtumaan kaiken. Luolavaljaiden jalkalenkki ja lehmänhännät pitäisi uusia, jne jne.
Erityisesti iso retkiteltta näytti siltä, että sitä ei saisi autoon ängettyä milläään. Purin huoltani Tainalle, joka onneksi ratkaisi asian paikantamalla meille halvan Evil Dead -henkisen mökkimajoituksen telttailun sijasta. Reissun luolaosuutta varten on vain hyväkin, jos majapaikka on syrjäinen ja ränsistynyt: meno on niin rapaista, ettei sitä kehtaa tehdä missään hienossa paikassa.
Illan ohjelmaksi osui vielä ympäri seutua kävely Lissun kanssa. Kesä tuntuu saapuvan, ulkona oli vielä kymmenenkin aikaan melko lämmintä.
Tiistai, 14.5. 2024
Päivän tyhmyys: Tungin itseni luolamärkkäriin testatakseni, vieläkö mahdun siihen. Sitten en meinannut saada sitä enää pois päältäni ilman apua. Tarinan opetus on, että tällaista ei kannata yrittää kun on yksin kotona.
Työterveyslääkärin kanssa jutteleminen johti lyhytterapialähetteeseen uupumus- ja ahdistusoireiden hoitamiseksi. Toivoisin, että kyseinen terapia olisi enemmän "miten löydän rauhallisuuden uudestaan kun paine töissä on hellittänyt", mutta eihän se vielä ole niin tehnyt kuin hetkellisesti.
Boulderointiin oli taas tilaisuus, ja ei yllättäen kymmenen päivän kiipeilytauko oli vienyt kaiken osaamisen. 6b+:t olivat vielä juuri ja juuri mahdollisia, 6c:t tuntuivat täysin ylivoimaisilta. Konalassa oli myös ollut työssä joku minua selvästi lyhyempi reitintekijä, ja ratkaisin hänen reittinsä lähinnä ylivertaisilla ulottuvuuksilla. Sittenkin, hyvä että lyhyitä ihmisiäkin varten tehdään jänniä reittejä.
Pakkaaminenkin jatkui vaan. Tavaraa on yhä liikaa.
Keskiviikko, 15.5. 2024
Päivän viritys: Uudet lehmänhännät. Nyt on melkein jokainen ei-metallinen osa SRT-valjaista päivitetty.
Pakkauksen ja työnteon lomassa kävin kävelyllä ja mietin Ropecon-skenaariotani. Ei se hullumpi ole, mutta siinä on pelaajilla paljon omaksuttavaa. En haluaisi pelauttaa mitään ekspositiohelvettiä, mutten liioin asettaa rajoitusta "vain Eclipse Phasea tunteville". Pitänee tehdä paljon kuvitettua matskua pöytään.
Torstai, 16.5. 2024
Päivän greidi: 7a
Pari viikkoa sitten olin lopetanut karkkien syönnin, ja epäilemättä tästä päätöksestä johtuen suorituskykyni boulderilla singahti ylöspäin. Vähän hapuilevan alun jälkeen aiemmin hankalana pitämääni 6c meni yllättäen suunnilleen ekalla yrityksellä. Voimani tunnossa innostuin kokeilemaan 7a:n tarkkuushyppyreittiä, ja suureksi hämmästyksekseni sekin meni parin harjoitusmuuvin jälkeeen, samoin kuin 6c:n toinen hyppyreitti.
Yleensä hyppymuuvit ovat heikkouteni. En ole kovin tarkka kehoni hallinnassa, enkä tykkää otteisiin hyppimisestä; se tuntuu erinomaiselta tavalta kiskaista olkapää sijoiltaan. Mutta tänään oli jonkinlainen erikoispäivä. Kiipeily jätti voitonriemuisen fiiliksen, ja aloin odottaa kesälomaa ihan uudella innolla.
Perjantai, 17.5. 2024
Päivän saavutus: Automaatiosoftan ajaminen Macin virtuaalikoneessa
Töissä propagoin ammattiliittoasioita ulkomaalaisvahvistuksellemme ja kohtasin todella ärsyttävän verkko-onglman, joka ei vaan mennyt pois. Tämä teki työpäivästä 11 tuntia pitkän ja aiheutti minulle maanantaiksi työmatkan Tallinnaan. En oikein ehtisi tällaisia.
Duunin lisäksi päivään ei oikein mahtunut paljon muuta. Kävin ulkoboulderilla vähän päätä selvittääkseni, ja keräilin kaapista köysiä pakattavakasi.
Viikonloppu, 18.-19.5. 2024
Ajankohdan videodokumentti: 7a
Lauantaiaamu alkoi boulderilla, jossa valloitin pari uutta 6c:ä ja toistin aiemmin suorittamani 7a:n. Sitten jatkui pakkausoperaatio. Välissä oli luolaseuran kevätkokous, joka vaihteeksi oli rutiininomainen etämiitti vailla ihmeellisyyksiä.
Pakkaus vei ison osan ajasta myös sunnuntaina. Kuten usein tässä vaiheessa, on vaikea uskoa, että tämä kaikki jotenkin mahtuisi autoon, ja auto on vielä pienemppi kuin aiemmin. Toki meitä on vain kaksi. Sentään Velma päätti liittyä seuraamme retken luolaosioon, mikä yhtäkkiä teki siitä paljon mielekkäämmän. Kolme henkeä kantaa paljon enemmän köysiä kuin kaksi.
Maanantai, 20.5. 2024
Päivän päänpuistelu: Tallinnan hintataso. Paikkahan on kuin Etelä-Helsinki. Mahtavat paikalliset rakastaa suomalaisia turisteja.
Aamukuudelta kiskoin itseni ylös ja ajoin Länsisatamaan. Ohjelmassa oli kesälomamatkan alun harjoituskierros, eli pikavisiitti Tallinnaan ihmettelemään koottavan robotin verkkohäiriötä. Tallinnan aamuruuhka oli huolestuttava, robotin kokoomahalli varmaan siistein kaltaisensa, mitä olin koskaan nähnyt. Robotin verkkovika taas oli aivan käsitttämätöntä voodoota: lopulta löysimme sen syyn ja saimme sen korjattua, mutta mitään käryä siitä, miksi se ilmeni kuten ilmeni ei ollut.
Ehdin ottaa vielä iltalaivan takaisinkin. Tällainen pitkä matkustustyöpäivä, vaikka ihan naapuriinkin, on kyllä hemmetin raskas; auton vieminen laivaan on aina operaatio, jonka jotenkin pelkään mokaavani. Kotona halusin vain kaatua kasilta petiin, mutta jaksoin vielä vähän kävellä. Pakkaaminen saa jatkua huomenna.
Tiistai, 21.5. 2024
Päivän ohjelmisto: dnsmasq (koska systemd-resolvedin versio oli liian vanha)
Työpäivä oli enimmäkseen palaveria ja verkkoprobleemia. Vähän ennen neljää piipahdimme boulderilla, jossa oli pari uutta reittiä. 6c ja 6c+ oli greidattu alakanttiin, koska ne menivät parilla yrityksellä; uusi 7a taas ei mennyt millään.
Kiivinnän jälkeen pyöräilimme taloyhtiön yhtiökokoukseen. Näissä on aina vähän kestämistä, koskapa residentti eläkkeellä oleva insinöörioletettu besserwisser kokee tärkeäksi päteä ja inttää, eikä omista luottamusta kanssaihmisiinsä. Kun kokousta oli mennyt tunti, ja oltiin 20-kohtaisen esityslistan kohdassa 2, aloin vajota epätoivoon. Jotenkin koko homma saatiin pakettiin reilussa kolmessa tunnissa, mutta raskasta se oli.
Kotona vielä alkoi ekojen kamojen sullominen autoon. Vähän epäuskottavalta näyttää näiden mahtuminen.
Keskiviikko, 22.5. 2024
Päivän ulkomaailma: Rock, Paper, Shotgun myytiin IGN:lle, yksi sen toimittajista sai fudut, ja tuloksena muut kiukutttelevat. Fiilis on, että suosikkivideopeliuutislähteeni lakkaa pian olemasta.
Työpäivän lomassa ja jälkeen shoppailin vaatteita. Nyt minulla on untuvatakki, ja mikä vielä tärkeämpää, hattu. Sen kanssa uskaltaa kohdata suuren maailman vuoret ja muut vaarat.
Auto alkoi täyttyä roinasta ja olohuone tyhjentyä seikkailukrääsästä. Never stop the madness ja kohta vedetään taas.
Torstai, 23.5. 2024
Päivän kuvatodiste: Täyteen pakattu auto
Jos on yksi nimenomainen asia, jossa minä ja Taina olemme lähes vastakohdat, se on suhtautumisemme matkalle lähtemiseen. Minä olen neurootikko, jolla on 500 rivin pakkauslista, ja jolla pitää olla kaikki valmiina mieluiten päivää ennen lähtöä. Tainalla on deadline-orientoitunut meno: kaikki tehdään viime tingassa, ja paikkoihin ehditään minuutilleen. Tämä aiheuttaa kitkaa lomareissujen alkumetreillä, niin tälläkin kertaa. Saan fyysistä vatsakipua kun suunnitellut aikataulut paukkuvat ja jostain ilmestyy viime minuuteilla lisähommia tehtäväksi. Asioita ei helpota, että tämän aamupäivän olen vielä töissä.
Selviämme kuitenkin Tallinnan lautalle ajoissa ja enimmäkseen tavaroidemme kanssa, vaikka syöminen pitääkin jättää väliin. Lautalta saa keskinkertaista pizzaa. Puoli neljän aikaan iltapäivästä olemme mantereella, ja edessä aukeaa Via Baltica.
Olen odottanut E67:n etelään olevan matelua loputtomissa rekkajonoissa, mutta yllättäen matka alkaakin sujua nopeasti. Motaria ei vieläkään ole kuin pätkissä, mutta toukokuun lopussa jonot ovat vain hetkellisiä. Isoimpia haasteita tuottavat paikalliset sähköautolaturit ja Renault Zoen taipumus aloittaa minuutteja kestävä järjestelmätarkistus aina kun se kohtaa laturin, jota se jollain logiikalla pitää epäluotettavana. Sähköautoilun isoin pulma on oikeasti applikaatiohelvettti: haluaisin vain ajaa laturille ja näyttää luottokorttia, mutta vieläkin sähkö on jotenkin erikoisvaikea juttu, eikä sitä voi jakaa ilman että Jeesus antaa luvan. Pelkästään paikalliskieliset tai paikallisella verokoodilla aktivoituvat latausverkostot lisäävät harmistusta. Eikä Baltian maista tietenkään saa tienvarsilta helposti ruokaa, joka ei sisältäisi raadonkappaleita.
Viro vaihtuu Latviaksi ja kieli suomensukuisesta slaavilaiseksi. Sää on lämmin ja hieno, rokki pauhaa kaiuttimista. Tavoitteemme on ollut selvitä tänään Liettuaan saakka, ja se onnistuukin jopa 15 minuuttia ennen vuorokauden vaihtumista. Aivan rajan tuolta puolen löydämme puoli-ilmaisen tienvarsimotellin, josta nappaamme yösijan. Paikka on kuin suoraan kauhuleffasta. Saan varmaan syytää vain itseäni, jos genre vaihtuu tämän johdosta road tripistä elirothiaaaniseen kidutuspornoon.
Perjantai, 24.5. 2024
Päivän päänpyörittely: Zloty, taas. Miksi nämä valtaakunnat eivät käytä järkevää yhteisvaluuttaa.
Yön aikana olemme saaneet kokeneemmalta Zoe-kuljettajalta käytännön vihjeitä mm. kartttojen päivittämisestä. Ne ovatkin tarpeen, sillä auton GPS on ensisijainen navigaattoimme. Päivitysten kanssakin se on välillä hukassa.
Liettuassa taivas on avara ja tie tyhjä, joskin tietöiden täplittämä. Huoltoasemalta löytyy fetajuustosalaattia, joten ruokailu ihan toimii. Kuljettajat täällä ovat suunnilleen niin vikapäisiä kuin on kerrottukin, ja pitkillä suorilla maanteillä näkee jännittäviä ohituksia. Valitsemme voittavaksi strategiaksi ison rekan takana ajamisen: jos joku itsemurhakaipuinen vastaantulija ei pääse ajoissa pois kaistaltamme, rekka voi toimia muurinmurtajana. Päivä on periaatteessa työpäivä, mutta oikeasti teen hommia vain pari tuntia; keskityn matkantekoon.
Aivan Puolan rajalla on muutaman kymmenen kilometrin levyinen kaistale, jossa oikealla on Kaliningrad ja vasemmalla Valko-Venäjä. Tällä alueella ovat myös täysin käsittämättömät tietyöt, joiden halki matelee kolonna brittiläistä sotilaskalustoa moottorimarssilla. NATO in da house. Pikkuisen Lietttuan jälkeen alkaa Puola, ja uusi, leveä motari, jota pitkin voi hurjastella Varsovaan … tai voisi, jos Ionityn laturit eivät olisi loppuneet tältä alueelta. Saamme puolalaisen Green Wayn latausapplikaation toimimaan satunnaisen suomalaisen Tesla-kuskin henkisellä tuella. Se on typerän kallis, mutta sentään suhteellisen luotettavan oloinen, ja sillä on katttava verkosto.
Kello kuudelta päädymme Varsovaan. Kokemus on vähän outo: ensin olemme miljoonakaupungin keskustan iltaruuhkassa, mutta sitten käännymme yhdelle pienelle tielle, ja olemme välittömästi melkein autiolla pienteollisuusalueella, jossa ei ole juuri ketään muuta. Vielä oudompaa on, että täältä löytyy hienon näköinen hotelli. Se on ulkonäöltään kuin kartano, sen huone on tilava ja siisti, ja se maksaa pähkinöitä. Syy tähän on ilmeisesti suoraan päältä viereiselle lentokentälle laskeutuvat ja nousevat koneet, jotka ovat tässä aivan matalalla. Melu on kova, muttei kuulu ikkunan läpi.
Käymme kävelyllä. Ensin yritämme löytää parin kilometrin päässä sijaitsevasta Decathlonista ulkoiluvermeitä, sitten koetamme saada ruokaa. Päädymme ulos Varsovasta paikalliselle Vantaalle, josta löytyy pikkuinen lähiöintialainen. Ruoka on hyvää ja halpaa, mutta syötyämme on pimeä ja suorin reitti hotellille johtaa jännittävän näköisen alueeen läpi. Arkajalkana jolla on very punchable face en yksin sinne lähtisi, mutta Taina lupaa suojella minua. Seutu on ensin aidattua omakotitalolähiötä, ja joka toisen talon pihalla haukkuu innokas koira. Sitten katuvalot katoavat, ja vähän aikaa kuljemme huolestuttavassa pimeydessä varastohallien keskellä. Ihminen tai peto ei kuitenkaan käy päälle, ja hotellille paluu onnistuu kunnialla.
Lauantai, 26.5. 2024
Päivän vastus: Myrkkykaasu
Varsova on melko keskellä Puolaa, ja valtio ei ole ihan pieni. Se on kuitenkin täynnä moottoriteitä. Aamun eka laturi ei toimi, mutta toinen löytyy Volkswagen-liikkeen pihalta. Latauksen aikana huomaamme vieressä luontopolun, jonka kävelemme läpi. En ole mikään metsäihminen, mutta lehtimetsä on eksoottisuudessaan riittävän kiinnostava tälle reissulle. Opin, että siili on puolaksi jez. Nyt alkaa oikeasti tuntua siltä, että on kunnolla ulkomailla.
Etelään jatkaessamme maasto alkaa kumpuilla. Ohitamme hassun nimisiä kaupunkeja (sekä satunnaisen poliisisaattueen, joka tulee motarilla vastaan pillit vinkuen). Vehreyttä ja pinnanmuotoja on enemmän ja enemmän ja sitten ylitämme taas lähes näkymättömän rajan, ja olemme Tsekissä. Auto päätyy ostarille lataukseen (joka kaksi ekaa kertaa epäonnistuu, koska Renault Zoe on oikukas ranskalainen), ja me livahdamme läheiseen Ostrovan kaivosmuseoon, kun sellainen kävelymatkan päässä on.
Hiilikaivoksessa on kaksi opastettua kierrosta. Ensimmäinen käsittelee kaivospelastusta. Opas on vähän elämäänsä kyllästyneen oloinen, mutta kaivospelastus on oikeasti meistä kiinnostavaa, ja ihailemme vanhoja vermeitä ja touhun yhtenevyyskohtia luolapelastukseen. Kun kierros menee savupelastusharjoitushuoneeseen, jossa pääsee ryömintä- ja kiipeilytemppurataan, opaskin huomaa innostuksemme. Möyrimme putkissa ja hihkumme. Täyden savupelastusvarustuksen kanssa tämä olis rankka homma.
Toinen kierros vie meidät varsinaiseen kaivokseen. Hiilikaivos eroaa taas aiemmin näkemistämme kaivoksista: hopea- ja lyijykaivokset ovat olleeet ahtaita ja luolamaisia, liuskekaivos joukkko valtavia halleja, mutta hiilikaivos on D&D-henkistä suoraa käytävää, tukirakenteilla vahvistetttua maanalaista tunnelia. Kaivoksen pitäisi olla monessa tasossa, mutta tämä kierros on tylsän litteä. Silti maan alla on hauska käväistä.
Latauksen säätäminen vie tovin, ja sitten lähdemme taas tien päälle. Majoitusta ei ole tarjolla valtavasti, mutta Taina löytää Brnosta sopivan oloisen motoristihotellin. Ajaessamme tulee pimeä, ja Tsekissäkin tietyöt ovat olennainen osa pääväyläkokemusta. Ajan rauhallisesti. Näyttää siltä, että 90 km/h nopeus on autollemme jonkinlainen sweet spot; tätä suurempi vauhti kuluttaa latausta selvästi nopeammin. Se on onneksi vauhti, jota motarilla kehtaa hyvin ajaa, vaikka paikalliset välillä tuntuvat hitauttani harmittelevan. Menisivät sitten ohi, kyllä niilläkin on kaasupoljin.
Motoristihotelli on Brnon kyljessä, ja sen vieressä on kaikenlaista tienvarsiactionia: bussilasteittain turisteja, KFC, Subway, huoltsikka ja kaikkea. Kello yhdentoista säkkipimeässä moinen kuhina motarin viereisellä miniostarilla on jotenkin kummallinen näky. Aivan vieressä oleva laturi on kätevä juttu, mutta se on taas joku paikallinen Sähkö-Janin oma viritys pelkästään tsekinkielisillä ohjeilla. Sitä on mahdotonta saada toimimaan automme kanssa, mutta samapa tuo; latausta on vielä.
Hotelliin sisäänpääsy on vähän ärsyttävä internetin kautta tapahtuva kokemus. Hotellihuone itse on muuten okei, mutta jopa minunkin nenääni tuntuu siellä inha paha haju. Olemme kuitenkin jo tosi väsyneitä, joten avaamme huoneen ikkunan, ja yritämme kestää hajua.
Tämä osoittautuu mahdottomaksi. Taina on yleensäkin aika hajuherkkä, mutta nyt edes minä en pysty nukkumaan, kun raadon tai viemärin tai raatoviemärin löyhkä tunkeutuu kaiken läpi. Suussa alkaa maistua kuollut skunkki, ja olo käy pahoinvoivaksi. Kylppärissä katku on hirvein, enkä halua käydä vessassa. En uskalla avata pönttöä, koska siellä on luultavasti mädäntynyt irtileikattu pää.
Tunnin sinnitttelyn jälkeen toteamme, että tämä paikka ei oikeasti kelpaa ihmisasutukseksi. Pakenemme yöhön. Onneksi latausta on. Suuntaamme etelään, kohti Wieniä, ja pysähdymme lähihuoltsikalla lataamassa.
Tässä kohdassa Renault Zoe kieltäytyy täysin yhteistyöstä. Tsekkiläisen latausverkoston laite ja automme eivät ala jutella toisilleen. Zoen infopaneeli sanoo vain raivostuttavasti "Tarkast. menossa", eikä sähköä tule.
Kello on liki kaksi, ja olemme molemmat ihan raatoja. Ulkona alkaa sataa. Pohdimme ajamisen jatkamista: lataus voisi juuri ja juuri riittää Wieniin, tai matkan varrella voisi koettaa uudelleen lataamista tähän saakka täysin ongelmattomista Ionityn laitteista. Mutta tällä huoltoasemalla on pieni hotellikin, ja tarvitsemme kipeästi unta. Otamme kalliinpuoleisen huoneen, muita kun ei ole tarjolla. Se ei onneksi haise miltään, ja sänky on mukava. Silti neuroottisen mieleni läpi juoksee kaikenlaisia katastrofiskenaarioita eikä uni tahdo tulla. Inhoan itseäni tyhmän tilanteen vuoksi, ja olen varma, että oikealle aikuiselle mitään tällaista ei ikinä tapahtuisi.
Sunnuntai, 26.5. 2024
Päivän heksakartan sisältö: Vuori
Yöuni jää viiden tunnin mitttaiseksi, mutta aamun valjettua temperamenttinen sähköpatonkimme suostuu taas lataamaan. Hyvä näin, koska vaihtoehto olisi ollut ajaa Wienin Renault-huoltoon ja huutaa siellä viattomille työntekijöille.
Eilisen jälkeen olen vähän hajoamassa koko roadtrip sähköautolla -konseptiin. Puuhan isoin ongelma on täysin älytön operaatttoriviidakko: jotta sähköä voisi ostaa, ei jostain syystä riitä bensapumpulta tutttu "tässä on rahaa, saisinko energiaa" -transaktio, vaan mukaan pitää aina ottaa älypuhelin, Internet, yleensä paskasti tehty applikaatio, jonkinlainen henkilöllisyyden todentaminen ja vaikka mitä. Ilmeisesti sähkö on jotenkin niin eksoottista ja vaarallista, että sitä vaan ei voi myydä ilman kauheaa säätöä. Monet applikaatiot toimivat myös vain paikallisella kielellä, ja pahimmat vaativat jopa jonkun tietyn maan hetua. Sähköllä ajamista pitäisi suunnitella laturilta laturille, mutta jos ylittää maiden rajoja, suunnittelua torppaa epätietoisuus siitä, toimiiko mikään tietty laturi. Jos bensa-autoilijoiden pitäisi tehdä tällaisia kuperkeikkoja tankilla, meillä olisi varmaan välitön vallankumous.
Henkilökohtaisesti meillä haastetasoa lisää vielä Renault Zoemme oikuttelevuus. Suunnilleen 50% kerroista auto ei suostu ekalla yrityksellä aloittamaan latausta, ja 25% kerroista se vaatii x minuuttia pitkän tuumaustauon ennnenkuin lataaminen alkaa. Kotona tätä pulmaa ei ole, mutta näin vieraalla maalla se tuntuu olevan ihan jatkuva riesa. Taina on vakoillut internetistä, että tämä on nimenomaan Zoelle tunnusomainen tyyppivika, ja jotkut ovat saaneet sen korjautumaan softapäivityksellä. Sitä ei tietenkään voi tehdä itse.
Onneksi Tsekin jälkeen saavumme Itävaltaan, jossa luotettavia Ionityn latureita on suht järkevin välein. Emme yritä hankkia paikallisen latausverkon sovellusta, vaan käytämme suosiolla sähkön McDonald'sia. Ajamme motareita länteen, kohti Saksan rajaa. Kukkulat käyvät jyrkemmiksi, ja iltapäivällä saavuttaessamme Salzburgin voidaan alkaa puhua oikeasti vuorista. Kohteemme on kulttuurimaantieteellisesti kummallinen pohjoisesta Baijerista etelään Itävaltaan työntyvä parikymmentä kilometriä pitkä ja leveä tappi, Berchtesgadener Land. Täällä kolme rinnakkaista laaksoa muodostaa Berchtesgadenin kansallispuiston. Itävallan ja Saksan raja on kohta, jossa tie lähtee 500 metrin korkeudesta kiemurtelemaan ylöspäin.
Aamun vitutus haihtuu kun kiviseinämät ympäröivät meidät. Kiemurteleva, hyväkuntoinen tie vie meidät 30 kilometiä Salzburgista laaksoon, jota reunustavat lumihuippuiset vuoret. Ramsau bei Berchtesgadenin kylän läntisin osa on Hintersee-nimnen vuoristojärvi noin 800 metrin korkeudessa, ja siellä pysähdymme Alpen EXPERIENCE (!!ykstoista!!) -nimiselle alppihotellille / hostellille. Jos minun opintoihini olisi kuulunut kursseja tällaisissa paikoissa, olisi opiskelumotivaationi saattanut olla korkeampi.
Kirjaudumme hotelliin, jossa saamme oivallisen kahden hengen huoneen -- onneksi, koska valtaosa kurssilaisista on sullottu yhteismajoitukseen. Mutta katolinen seutu ymmärtää, että pyhä avioliittto oikeuttaa yksityistilaan. Sen sijaan, että alkaisimme heti toteuttaa aviollisia velvollisuuksiamme, lähdemme kävelemään. 2000 kilometrin ajomatka on vienyt henkisiä voimia, ja tarvitsemme vuoristoilmaa ladataksemme akkuja.
Majoitukseen kuuluu ateriointi. Illallisen jälkeen Taina katoaa kanssakurssilaistensa kanssa ohjlman pariin. Minä virittelen koneeseen verkkoyhteyden, ja katson X-Men '97 -piirretttyjä. En ole alkuperäistä sarjaa nähnyt kuin pari jaksoa, mutta jotenkin tämä nappaa minut heti otteeseensa. Ryhmä-X on vaan niin paras.
Maanantai, 27.5. 2024
Päivän hyväksyntä: Vuoristo on minunkin sieluni oikea maisema
Eka työpäivä uudessa etäkonttorissa. Kestän jopa 7 tuntia, ennen kuin totean että vuoret kutsuvat. Taina on paennut kurssinsa kanssa jonnekin, aivan hotellin takaa lähtee rinteeseen polku jossa lukee Halsalm. Yksi arvio on 1.5 tuntia, toinen 2.5, mutta joka tapauksessa jos lähden 14:30, olen perillä ennen illallista. Siispä vaellussauvat mukaan ja kohti ylänköjä.
800 metrin lähtökorkeudessa metsä on vielä paksua, ja alkutaival on pelkkää pystyyn käännettyä männikköä. Polku on jyrkkä, vastaan tulee välillä muita kävelijöitä, ja vastaavasti ohitan hitaasti liikkuvia samaan suuntaan kiertäviä. Parinsadan metrin nousun jälkeen alan huomata, etten ole missään vuorikunnossa. Lisäksi kun en minuutissa löytänyt vesipulloa, mukana on vain tilkka mehua, jolla yritin pitää itseni nesteytettynä.
Tunnin ja 430 metrin nousun jälkeen saavutan Halsalmin niityn, jossa lehmät paistattelevat päivää. Näköala Hinterseelle on hieno, ja ylhäältä ympäröivien vuorten takaa näkyy lisää vuoria. Tapojeni vastaisesti otan muutaman valokuvankin. Täällä näyttää olevan mökkiravintola, mutta se vaikuttaa kalliilta, joten jatkan sen ohi.
Vuoriretkeily, edes tällainen lite-versio, ei ole minulle tavanomaista puuhaa yksin. Joskus kauan sitten Japanissa pohdin, että yksin matkustaessa tulee helposti eksistentiaalinen kriisi, paitsi jos puuha on Tekemistä. Tuntuu siltä, että reipas trekkaaminen on Tekemistä, koska kävely on vallan hauskaa. Niityn jälkeen tosin reitti alkaa mennä takaisin alaspäin, ja polun sijasta se on soraista vuoritietä. Kun ympärillä on vielä metsää, tie on vähän tylsä, joten päätän alkaa juosta alaspäin. En ole oikein juossut 20 vuoteen, mutta alamäkijuoksu ei ainakaan ole raskasta, vaikkakin parissa kohdassa vähän jännää. Pohjalla nilkkani ovat aivan hellänä. Ihan kuin pitäisi jotain tällaistakin joskus harjoitella. Muutenkin oli hieman raskas retki ekalle vuoripäivälle, mutta väsyneenäkin katselen korkeampia huippuja ja janoan nousta niille.
Taina palaa illalla. Hänen kurssinsa käväisi laakson toisessa laidassa gondolihissillä 1800 metrissä kuvaamassa lämpökameralla ja ties mitä muuta. Ei ihan huonoa opiskelua moinen.
Tiistai, 28.5. 2024
Päivän tyhmyys: En osaa viestiä
Jalat ovat eilisen jäljiltä aivan rikki, joten on ehkä hyväkin, että tänään sataa eikä voi oikein tehdä mitään. Keskityn duuneihin, joita on paljon.
Päivän aikana selviää, että keskukseen tilaamamme kirjeäänestyslomakkeeet ovat kadonneet, luultavasti roskikseen. Syynä varmaan on se, että typerästi en etukäteen varoittanut keskusta siitä, että moiset on tulossa, ja ne saapuivat ennen meitä. Muitakkin oletuksia oli, kuten että majoituskeskus voisi tarkistaa tulevat virallisen näköiset kirjeet myös tulevia varauksia vasten, mutta kieltämättä Alpen EXPERIENCE [sic] on olllut tyyliltään enemmän itävaltalaisen epämääräinen kuin saksalaisen systemaattinen.
Ahdistus tästä on melkoinen, ja kaikenlaisia epätoivoisia ratkaisuja kehitetään. Lähin ulkomainen äänestyspaikka on Wienissä, jonne on kolmen tunnin ajomatka. Mutta näyttää siltä, että postitse tilattavat uudet lomakkeet ehtivät seuraavaan majapaikkaamme, vaikka ne pitäneekin palauttaa kuriiripalvelulla. Tällä kertaa varoitan majoituslaitosta siitä, että postia on tulossa.
Keskiviikko, 29.5. 2024
Päivän turhautuminen: Kehitysympäristön koneen saaminen toimimaan suuryritys-IT:n rajoituksilla
Taina kursseineen lähtee nousemaan vuorelle, minä jään tekemään duuneja. Niitä on jokseenkin paljon ja päivästä tulee hyvin pitkä. Muun lisäksi hotelli tekee jonkun uusjaon, jossa koko yliopistoryhmä joutuu vaihtamaan huonetta. Iso osa päivän töitä tehdään aulassa, joka ei ole kaikkein paras ympäristö esim. palavereille.
Ehdin kiertää Hinterseen ympäri, mutta se on vain lyhyt lenkki. Illalla syön vastuuttomasti flunssaa potevan ja siksi vuorelta pois jääneen kurssiopettajan kanssa. Toivottavasti en saa häneltä mitään.
Torstai, 30.5. 2024
Päivän musiikki: Kerry Ellis - Defying Gravity
Aamulla olo on hitusen nuhainen, mutta se menee ohi itsestään. Taina on yhä vuorellaan, ja lähettää välillä kuvia, jotka saavat minut kiroaamaan päivätöitäni. Vuoren huipulle johtaisi jopa sadan metrin multipitch-kiipeilyreitti jostain 1900 metristä.
Alhaalla sää on sateinen. Puolenpäivän maissa aurinko kuitenkin pilkistää, joten käväisen pikaisella retkellä katsomassa pieniä vesiputouksia. 1000 metrin korkeudessa istun pikkuisen vertikaalisen puron vieressä ja katselen kiveä ja järveä alapuolella, ja syön lounasta. Se tekee hyvää mielelle.
Töiden päätyttyä sataa taas, joten katson piirrettyjä ja tökin Ropecon-peliäni vähän. Ensin inspistä ei ole, mutta aika nopeasti se löytyy.
Perjantai, 31.5. 2024
Päivän paikallisväri: Saksalainen asiakaspalvelu
Alppimeno on turmiollista. Vähän turhauttavan työpäivän jälkeen lähden hieman kävelemään suuntaan, jossa en ollut vielä käynyt. Tuntia myöhemmin olen makeella riippusillalla, joka meni rotkossa raivoavn kosken yli. Yhteeen suuntaan kohoaa jylhä vuorenseinämä, toiseen lähtee metsäinen rinne, ja retkeilypokujen kyltit lupaavat huippuja ja kaukaisia alppimajoja. Voisin varmaaan vaan kävellä täällä päiväkaausia ja olla tyytyväinen.
Päivä on melko sateinen, ja Tainan vuorelta palaava kurssi on läpimärkä. Minun työviikkoni on ohi, mutta opiskelijoiden meno jatkuu vaan.
