Tammikuu 2024: Rapistuva koti-infra
Maanantai, 1.1. 2024
Päivän ravinto: Terveyssmoothie
Kerrankin tajuamme pitää tauon reippaasta aktiviteetista jo ennen kuin lomaburnout iskee. Uudenvuodenpäivä menee lähinnä lukiessa ja kirjoittaessa. Taina tekee opiskeluhakemuksia, minä tapailen Näkymätön piiri 3:n käsistä. Tämä teksti syntyy kyllä taas harvinaisen hankalasti. Ei niin, ettenkö voisi kirjoittaa sitä vaikka kuinka huimalla tahdilla, mutta kirjoitettuani katson aina tuotostani, ja mietin "olenko tehnyt tämän saman jutun jo aiemminkin?" Päätellen kaikesta lukemastani, itsensä toistaminen on kirjailijoille pelottavan helppoa, etenkin jos käyttää minun laillani taskulamppumetodia.
Tiistai, 2.1. 2024
Päivän viisastelu: Mäkihyppy on juntti-extremeä
Leagues Ahead Diving on poiminut minut hotelliltani aamukahdeksalta, ja yhdessä muiden sukeltavaan menevien kanssa puemme kamat päälle Tufian rannalla. Olen käynyt täällä pari kertaa snorklaamassa Tainan kanssa, joten paikka on sinänsä tuttu. Muu porukka on aktiivisukeltajia ja yksi on jopa sukellusopettaja, joka on vaan ollut vuoden tekemättä alan töitä. Parini on kroatialainen intohimoinen sukeltaja, jolla on pinkki maski, pinkit letkut ja pinkit räpylät. Ainakaan ei ole vaaraa, että en tunnistaisi häntä vedessä.
Laitepaketin kokoaminen sujuu ongelmitta. 7mm märkäpuvun ja 12 litran tankin kanssa 6 kiloa painoja on minulle liian vähän, enkä tunnu pääsevän pinnan alle ennenkuin opettaja lastaa minulle lisää lyijyä taskuun. Tämäkin tuntuu taitovajaukselta; tiedän että osaavalla hengitystekniikalla on mahdollista sukeltaa aivan älyttömän pienellä määrällä painoja.
Näkyvyys on hyvä ja kaloja on paljon, virtausta ei ole nimeksikään. Ekan sukelluksen keskityn nosteen ja hengittämisen hallintaan ja tuloksena ainoa erikoiskala jonka huomaan on pitkä trumpettikala. Ilmaa kuluu paljon, kuten yleensä. Sukeltamisen suhteen taitoihini pätee sama kuin riggaamiseen: harjoitan sitä niin harvoin, että olen siinä epävarma ja huono. Perustaidot ovat kyllä hallussa, mutta varmuutta ei ole, ja tämä vähän haittaa puuhasta nauttimista. Toisaalta, eräässä kohdassa vastaan tulee lyhyt luola, josta sukellan läpi ilman suurempaa stressiä.
Tokalla sukelluksella on tarkoitus mennä vähän syvemmälle. Jo viiden metrin syvyydessä vastaan tulee väriä vaihtava mustekala. Tämän sukelluksen ohjaaja keskittyy enemmän näyttämään meille pieniä elikoita kivien lomassa, ja tuloksena sukeltaminen pysähtyy monesti kun koko sukellusryhmä parveilee samassa kohdassa koettamassa saada täydellistä valokuvaa jostain sintistä. Minua tämä häiritsee, koska olen huono pysymään paikallani. Tämä ei ole psykologista, vaan taidollista: osumme virtaukseen, joka yrittää koko ajan paiskoa minua ties minne.
20 metrin syvyydessä näkyy valtaisa kalaparvi. Se on myös kohta, jossa käännymme takaisin; ainakin minä olen käyttänyt puolet tankistani. Sukeltamiseni on jotenkin epävarmaa, olen koko ajan hieman stressattu huonosta liikkumisestani, ja vaikka yritän olla kantamatta huolta mistään ja keskittyä katsomaan meren eläviä, se ei oikein sovi. Seiskamillisen märkkärin kanssa nosteen hallintani on todella surkea. Onnistun pitämään kuuden metrin syvyydessä turvapysähdyksen, mutta sen jälkeen kimpoankin melkein heti pintaan vailla varsinaista aietta tehdä niin. Äh.
Sukeltaminen oli kyllä kivaa, mutta olo on silti hieman turhautunut. Olen sukeltanut vailla stressiä, olen luottanut taitoihini ja haluaisin saada sen tason takaisin. Mutta Suomessa ei tee mieli sukeltaa, mikä tarkoittaa, että taidot eivät pysy yllä, ja kesälomilla luolat ja kiipeily houkuttelevat kuitenkin enemmän kuin vedenalainen maailma. Saisikohan sitä joskus pompattua viikoksi taas jollekin täydelle sukelluslomalle, niin että voisi taas päästä tasolle, jossa jokainen dyykki ei ole vähän huolestuttava kokemus.
Keskiviikko, 3.1. 2024
Päivän komponentti: Kytkin
Sorruedan kiipeilykanjonissa on kuuma. Kuten monesti, aloitamme kiipeilyn Ninjatroll-sektorin helpoilla nelosilla, tosin yläköysittelen siellä myös yhtä 6a:a kun sellainen on mahdollista. Se menee aika huonosti, ja jättää epäilevät fiilikset.
Kiipeilykirjasta Taina bongaa sitten Secunda Anden -nimisen sektorin, ja siellä näyttää olevan kaksi 5+:n saanutta reittiä. Sektorin alku on hirveän kaktuspuskan keskellä, mutta onneksi sinne johtaa edes jonkinlainen polku. Varmistuspaikka on pulunkakan peitossa, muttei onneksi täynnä piikkejä. Kalliolla pesii puluja, jotka karjuvat meille kun lähden liidailemaan.
Eka reitti, Hay Chipirones, on niin hankala kuin ulkoviitosen kuuluukin. Ensin halkeamaa, sitten vähän pokettia ja lopuksi släbiä. Kuitenkin saan sen liidattua puhtaasti, ja Taina kakkostelee. Menestyksestäni innostuneena koetan liidata toistakin viisiplussaa, El Reencuentroa. Se on inasen vaikeampi, mutta onnistun siinäkin. Taina koettaa myös Chipironesin liidaamista, muttei ihan onnistu. Ei sinänsä ihme; reitin kruksi on mukavasti todella pitkän jatkovälin kohdalla, ja lyhyelle hyvin armoton.
Tässä vaiheessa olemme kiivenneet kuusi ja kahdeksan reittiä, ja varpaat alkavat olla tohjona. Muuten voimia ja intoa olisi vielä, mutta ajatus kiipeilytossujen pukemisesta sattuu. Seuraava haaste on saada auto ylös Sorruedan parkkipaikan montusta, joka on muuttunut entistäkin huonommaksi. Tämä onnistuu parin kanssakiipeilijän avustuksella. Kuvittelen päivän sankaritekojen olevan takanapäin.
Kymmentä minuuttia myöhemmin kapealla vuoristotiellä auton kytkin leviää. Renault Clio ei suostu enää hyvällä menemään millekään vaihteelle, mutta väkisin vääntämällä saan sen kakkoselle. Pysähtyä en uskalla.
Minä olen ratissa, Taina soittaa vuokraamoon ja kysyy toimintaohjeita. Autoreisenin edustaja toivoo, että tuomme levinneen auton vuokraamolle. Asia selvä. Meidän ja vuokraamon välissä on ahtaita vuoristoteitä, pikkukaupunkia, sekä lentokentälle johtava motari. Vuoristotiet ovat täynnä moottoripyöräilijöitä, ahtaissa paikoissa vastaan tulee kuormureita, ja koska kytkin ei toimi, vapaalla rullaaminen alamäissäkään ei ole oikein mahdollista. Jos ylämäessä on ahtaassa paikassa edessä vaikkapa muuri hitaita fillaristeja, tämä operaatio muuttuu mahdottomaksi. Mutta emme todellakaan tahdo jättää autoa tänne, keskelle kuumaa erämaata, tukkimaan ennestään ahtaita teitä. Ties miten kauan vuokraamolta kestäisi saada sille hinaus ja meille kyyti.
Onneksi fillaristeja ei näy, joten vuoristosta selvitään alas. Normaalisti nopein tie lentokentälle menisi motaria pitkin, mutta ajatus ryömiä 40 km/h erittäin ruuhkaisella motarilla tuntuu hullulta. Taina navigoi meille reitin motarien ohi, ja se kulkee kahden pikkukaupungin läpi. Tasaisella nopeudella ajan liikenneruuhkaan. Pari kertaa joudun pysähtymään liikenneympyrän tai suojatien eteen, ja kummallakin kerralla auton käynnistäminen uudelleen tuntuu onnistuvan lähinnä massiivisella tuurilla.
Motarin rampille auto sammuu melkein minuutiksi, mutta kiroilemalla saan sen jotenkin siinäkin käyntiin. Sitten ryömimme ruuhkan ohi tien reunaa pitkin hätävilkut päällä. Lentokentän alla pysäytän auton taksipaikalle, ja jätän siihen. Adrenaliinin jälkeinen tärinä on melkoinen.
Varttituntia myöhemmin meillä on uusi auto, tuliterä Hyundai. Siirrämme roinamme siihen. On ilta ja lusikkani ovat lopussa. Käymme Puerto Ricossa syömässä erittäin hyvän illallisen, ja sitten romahdamme petiin. Vuokra-autot, hupia koko rahalla.
Torstai, 4.1. 2024
Päivän eläin: Pienois-Cthulhu, joka tallentui jopa videolle
Varpaat ja nilkat ovat yhä aika helliä, joten ajamme Las Palmasiin. Liikennehelvetistä löydämme superahtaan parkkihallin, johon jätämme automme. Canteras Beachin aallot ovat hurjia vaikka veden pitäisi olla matalimmillaan. Sittenkin uskaltaudumme snorklaamaan.
Vesi on sameampaa kuin viime vuonna ja virtaukset melkoisia, mutta ehkä näistä syistä johtuen kaloja on enemmän kuin koskaan. Jo heti rannan tuntumassa vastaan tulee isoja parvia pikkukaloja, joita Taina kuvaa GoProlla. Virta kuljettaa meitä miten tahtoo, ja me menemme sen mukana; aina välillä vain vilkaisemme, ettemme ole ajautumassa liian kauas rannasta.
Kalojen lisäksi pohjassa vilistää iso taskurapu, ja päivän kohokohtana suurehko mustekala, joka tulee ulos kolostaan viuhtomaan lonkeroitaan. Siitä saadaan monta sekuntia erinomaista videokuvaa. Sen jälkeen katsomme voittaneemme snorklauksen, ja siirrymme ruuan kautta muualle.
Odotin kasvitieteellisen puutarhan olevan vähän tylsä kokemus, mutta Kanarialla se on tietenkin rakennettu rinteeseen ja täynnä sokkeloisia polkuja ja rapistuvia portaikkoja. Koska se on saaren pohjoispuolella, se ei ole myöskään pelkkä kaktuspuisto vaan kunnon subtrooppinen pöheikkö, jossa maasta puskee älytön määrä rehuja. Eräässä nurkassa laavakiveä pitkin on valunut valtavasti vettä, ja siinä on edelleen pieni vesiputous. Veden kuluttama laavakivi näyttää todella hämmentävältä. Olisipa kuivassa osassa kiipeilyreittejä.
Perjantai, 5.1. 2024
Päivän kiusanteko: Ara nokki hattuuni reiän ja kiskoi sen päästäni. Toki itse kiusallani ensin menin niin lähelle aviaarion verkkoaa, että tämä oli mahdollista
Aamusta käväisemme tervehtimässä papukaijoja Cocodrilo Parkissa. Suunnitelma käydä kiipeilemässä hylätään, koska olo on vähän heikko. Päädymme kävelemään ympäri Maspalomasia ja vilkaisemaan sielläkin sijaitsevan kasvitieteellisen puutarhan. Se on saaren vastakkaisessa päässä eiliseen puutarhaan verrattuna, ja on paljon pienempi.
Taivaalla on pilviä, ja vuorilla sataa. Olisi jännittävää, jos sade yltäisi ihan tänne etelän aavikoille saakka, mutta näinkin on hyvä.
Lauantai, 6.1. 2024
Päivän kohtaaminen polulla: Joku lennätti pientä dronea. Olisi ehkä itsekin pitänyt.
Pilvinen sää jatkuu. Koska paras tapa kokea se on varmasti korkealla, ajelemme mutkaisia vuoristoteitä Llanos de la Pezin ylängölle 1600 metrissä. Ajomatka on jännittävä kokemus: jossain 1200 metrissä sukellamme pilvipatjaan, joka on paksu mutta aukkoinen. Muinaisen kraatterin kohdalla tie kulkee harjanteella: harjanne itse on vapaa sumusta, mutta kummallakin puolella rinne putoaa usvaan. Vähän matkan kauempana on alue, jossa heinäkuussa oli iso metsäpalo. Piipahdamme siellä. Vaikka kasvillisuus on jo alkanut vähän elpyä, suurilla alueilla törröttää mustia pensaiden luurankoja. Seutu on aavemaisen hiljainen.
Llanos de la Pezin leirintäalue on pilvien yläpuolella. Taina on paikantanut keskipitkän retkeilyreitin, jota lähdemme seuraamaan. Ensimmäiseksi nousemme kolmisensataa metriä kohti Pico de las Nievesiä. Saaren korkein kohta itse ei ole pilvien peitossa, mutta laaksot sen ympärillä ovat. Näkymä on hieno. Ilma on juuri sopivan viileä: kun pysyy liikkeellä, pärjää hyvin t-paidalla.
Käytyämme ekalla huipulla turistilaumojen seassa laskeudumme satakunta metriä alaspäin ja jatkamme länteen. Puolen kilometrin päässä näkyy toinen huippu, 1917 metrissä oleva Campanaro. Sen prominenssi on hulppea ja sen viereinen kallioseinä näyttää big wall -kiipeilijän unelmalta. Se ei ole reitillämme, mutta päätämme tehdä mutkan ja nousta sille.
Nousu osoittautuu paljon helpommaksi kuin miltä näyttää, ja tuskin 20 minuuttia myöhemmin olemme tuulisella huipulla. Näkymät täältä ovat messevämmät kuin Pico de las Nievesiltä: näemme sekä Nievesin että luoteessa törröttävän Roque Nublon. Valokuvia otetaan.
Loppuretki on enimmäkseen kulkua ohuessa mäntymetsässä loivasti alaspäin. Retkipäivä on valittu erinomaisesti: saamme olla täällä melkein keskenämme. Näkymät ovat kauniita ja maastossa on hyvä kulkea. Lopulta retkemme vie ilmoitetun kuuden kilometrin sijaan 10 ja nousua on 480 metriä; olemme kierrelleet hieman sivupoluillakin.
Kotiinpäin ajamme Fatagan kapeaa vuoristotietä. Sukellamme taas sumuun, joka on vielä huomattavasti paksumpaa kuin tullessa. Puolen tunnin ajan näkyvyys autosta on minimissä. Ajaminen on hengenvaarallisella tavalla hauskaa: kun juuri mitään ei näe, mutta tahtoo kuitenkin pois täältä ennen auringonlaskua, vaatii tekeminen keskittymistä. Tie on onneksi erinomaisessa kunnossa, joten ei tarvitse pelätä rengasrikkoa. Sumu ja kosteus näyttävät luonnottomilta maisemassa, jossa on kaktuksia, kuivaa laavakiveä ja rikkonaista savimaastoa.
Sunnuntai, 7.1. 2024
Päivän espanjalaisuus: Ei taaskaan sukellusvenettä
Puerto Moganin hassuissa rinteeseen rakennetuissa porraskaduissa olisi viheliäistä asua, mutta niitä on aivan hauska kulkea. Ei ole mitään toivoa kulkea niitä mitenkään muuten kuin jalkaisin; pyörätuoleilla ei pärjäisi, fillareita voisi ehkä taluttaa ja lastenrattaita jotenkin työntää. Painan tilan rakenteen mieleeni ja lupaan itselleni, että se tulee näkymään jossain roolipelissäni.
Käväistyämme Puerto Moganin päällä olevalla näköalapaikalla koetamme taas hakea paikkaa sukellusveneretkellä. Kuten ennenkin, kyltti sanoo että lähtöjä on päivittäin joka tunti, ja kuten ennenkin, juuri tänään on jokin poikkeuspäivä ja enää yksi retki on tulossa. Meidän pitää valita snorklaamisen ja sukellusveneen välillä. Yllättäen se, missä saa itse tehdä asioita, voittaa.
Pebble Beachilla on laskuvesi, ja veteen meneminen on vähän hankalaa. Heti alussa kuitenkin kivillä juoksee pieniä rapuja, ja kun ekojen kivien yli pääsee yhtään syvempään veteen, ei aallokko enää haittaa. Vesi heittelee meitä, kaloja ja muita snorklaajia kivikon päällä, mikä voisi olla vähän huolestuttavaa jos emme olisi kokeneita vesieläjiä kaikki. Chillisti antaudumme aaltojen kuljetettavaksi, mitä nyt vähän välillä katsomme ettemme ole ajautumassa päin mitään isoja kiviä.
Rapujen lisäksi kalojakin on melkoisesti, muutama iso parvi ja eksoottinen lajikin tavallisten epäiltyjen lisäksi. Paljon vaihtelevan tasoista videota kuvataan; olisi varmaan hauskaa joskus koota tästä joku "snorkkeloijien kootut kalajutut" -video pöhköllä taustamusalla. Polskinta on tavanomaisen hauskaa ja jaksaisimme sitä vaikka miten pitkään, mutta päivä on hitusen pilvinen ja märkkärissäkin tulee vähän kylmä. Reilun tunnin jälkeen kapuamme ylös.
Poistuessamme vilkaisemme vielä Tauriton pikkukylää rannikolla. Se vaikuttaa toistaiseksi karuimmalta lomahelvetiltä, mitä täällä on havaittu. Eristyksissä oleva pikkuinen kuru, jonka ainoa attraktio on hotellien välisellä aukiolla oleva vesipuisto. Paikka on varmaan täynnä burnoutin partaalla olevia lapsiperheitä, joiden vanhemmat tunekvat jälkeläisensä heti aamusta vesiliukumäkiin ja alkavat sitten itse ryypätä hotellin altaalla. Pakenemme äkkiä kotiin ennenkuin moinen elämäntapa tarttuu.
Maanantai, 8.1. 2024
Päivän retorinen kysymys: "Tästä pääsee vielä vähän ylemmäs, pitäiskö?"
Artenaran kylään johtava tie on matkapahoinvointipainajainen. 1200 metrin korkeudessa on lämmintä, ja jonkin verran pilviä näkyy taas alapuolellamme. Tainan AllTrails-sovelluksesta on löytynyt vuoristoretki, jonka olemme ajatelleet kävellä.
Toki poikkeamme retken reitiltä miltei heti, kun se näyttää skippaavan lähimmän vuorenhuipun. Otamme sivupolun ja nousemme Pico Arteneralle 1545 metrin korkeuteen. Sieltä voisimme palata polulle, mutta toisaalta toinen polku johtaa korkeammalle rinteelle ... ja sieltä näkyy polku vielä vähän korkeammalle, ja...
Lopulta päädymme nousemaan 1670 metriin, tämän nimenomaisen harjanteen korkeimpaan kohtaan. Näköala on henkeäsalpaava. Yhdessä suunnassa erottuu Pico de las Nieves, toisessa Roque Nublo, ja kaukana lännessä Teneriffa ja Teide. Kuten monesti vuorta noustessa, fiilis on, että tätä jaksaisi tehdä vaikka miten pitkään. Kanarian vuoriretkeily on muutenkin minulle mieleen: polut vievät saman tien ylös kivisiä rinteitä hurjiin maisemiin, eikä tarvitse käydä mitään alkubullshittiä jossain liuskeisessa pirunpellossa tai pystyyn nostetussa metsässä.
Vasta laskeutuminen alkaa kuluttaa voimia. Kauniilta aurinkoiselta jyrkänteeltä laskeudumme jyrkkää polkua vehreään rotkoon, ja sieltä sitten kierrämme takaisin kylää kohti todella monimutkaista reittiä. Lopulta retkemme muistuttaa aivan minimaalisen vähän AllTrailsin suosittelemaa polkua, on pituudeltaan 11 kilometriä viiden sijasta, ja sisältää nousua 640 metriä eikä 300 metriä. Kun pääsemme takaisin autolle, jalat ovat kipeät. Tämän tasoista retkeä rankempiin en varmaan etukäteen treenaamatta helposti pysty, tai ainakin retkeily alkaisi käydä tuskalliseksi.
Viimeinen iltamme Maspalomasissa menee pakatessa. Illalliseksi syömme Beirut-ravintolan valtavan kasvismezeannoksen. Pitäisi muistaa, että tämä on oikeasti kohtuuttoman suuri kahdelle.
Tiistai, 9.1. 2024
Päivän kirja: Greg Egan - Scale. Greg Egan kirjoittaa pulp-dekkaria kuten vain Greg Egan osaa.
Pakkaamme tavaramme ja poistumme hotellista. Meillä on kuitenkin vielä kuusi tuntia ennen lennon lähtöä, joten etsimme Parque de la Surin. Puistossa on rakennettu ilmainen ulkokiipeilyseinä, kymmenen metriä korkea betonipaasi jossa on aivan oikeita reittejä. Kiipeilemme niitä. Pari reiteistä on kohtalaisen helppoja, mutta yksi liidi on tosi huolestuttava ja yhtä en lähde edes yrittämään. Mutkaton kiipeilymahdollisuus on hyvä tapa viettää aamupäivä.
Sitten ruokaa, viimeiset tuliaiset, ja lentokentälle. Laukkujono on älytön, mutta muuten prosessointi on nopeaa. Istumme taas exit-rivillä, joten jalkatilaa on tarpeeksi jopa minun pitkille kintuilleni. Lento menee Greg Egania lukiessa.
Suomessa on lunta, muttei onneksi kauheasti pakkasta. Laukutkin tulevat perille, vaikka Gran Canarian päässä on vasta edellispäivänä päättynyt lentokenttähenkilökunnan lakko. Sähkötaksi vie meidät kotiin. Asunto on viileä mutta oma sänky pehmeä.
Keskiviikko, 10.1. 2024
Päivän kommentti: Byorrrrgg
Makasin sängyssäni käytännössä koko yön saamatta unta. Ensin olin ärtynyt, sitten huolestunut, sitten melkein paniikissa. Typerästä työtilanteestani johtuen minun pitäisi olla heti aamusta päivittämässä paria robottia ja muutenkin aloittaa vuosi heti juoksemalla. Kyllähän tämä minua häiritsi, mutta jos stressireaktio oli näin paha, en varmaan ollut minkäänlaisessa työkunnossa, eikä edessä olisi muuta vaihtoehtoa kuin burnout, sairausloma, robottifirman konkurssi, henkilökohtainen romahdus natsihallituksen ajettua kaikki tukiverkot alas jne.
Aamusta tajusin, että oireiluni oli fysiologista eikä psykologista: minulla oli massiivinen pahoinvointi. Olin ilmeisesti lentokoneesta kuitannut jonkinlaisen vatsapöpön. Se piti minua otteessaan puoleenpäivään, sitten olo alkoi helpottua. Illalla olin kohtalaisen kunnossa. Olin jopa saanut työtehtävät tehtyä. Univelka oli suuri, mutta en ollut enää sekoamispisteessä. Ei tällainen eka työpäivä silti ihan kauhean hyvää vuodelle lupaillut.
Torstai, 11.1. 2024
Päivän pieni ilo: Oma sähköauto on paljon miellyttävämpi ajaa kuin satunnainen vuokra-auto
Katsaus vuoteen 2023, englanniksi.
Served as a functionary in an orienteering event. Bought an electric car. Charged an electric car. Saw puffins, a tapir and a capybara. Tried indoor surfing and found it fiendishly hard. Played in Taina's RPG campaign. Got a big retention bonus for staying with the new company. Attended a demonstration that turned into a pushing match with the police. That's it. That's all. What a boring year.
I failed to keep my resolution of submitting two manuscripts to my publisher. Disheartened, I'll probably skip this year's resolution entirely.
I think Elina had a baby?
No
Just Spain and UK
Still looking for that sense of hope.
This is a very silly question and I fail to see its point.
Built a robot network according to changing, complicated specs. Narrowly avoided total collapse from burnout. Learned how not to go insane when trying to use Blender. Got a couple of RPG campaigns started. Climbed a 7a grade boulder route. Gave a decent Ropecon talk with Taina about caves. Got my article idea accepted into a book about gaming.
Developed a case of burnout at work. Didn't get to Smith's Armoury in OFD III. Didn't find a way to Diver's Pitch in OFD I. Still didn't finish the manuscript for my third urban fantasy novel. Didn't manage to tell my crush that I fancied them. Generally felt like a sucky human being.
Just a bit. I had a bladder operation, but it went well and I recovered quickly. Maybe some elbow pains but they don't seem to affect anything.
The Renault Zoe electric car, probably.
Taina, who started running RPGs!
Our Nazi government. State of Israel. Fucking Russia. Many others as well.
Our new car was kind of expensive.
It is a sure sign of depression that I've got nothing here. I mean there was good stuff, nice caves, decent climbing, interesting RPGs etc, but at best I think I was only kind of excited about them. Maybe learning how to do animations with Blender?
Merkillinen tapiiri, by Meresmaa/Hurmerinta
Just a bit happier. I still feel pretty bad, but last New Year I felt like I was completely at the end of my rope.
Pretty much the same.
Richer still. Money can't buy me happiness.
Run more games. Climbed more mountains or walls. Written more stories.
Contributed to the general feeling of hoplessness.
Bouldering, hanging around with friends.
Keeping an eye on the cultists at Maspalomas Dunes.
No.
Note to self: revise these questions one of these years.
I didn't use to have this strong an opinion on Petteri Orpo or Riikka Purra.
Two worth mentioning: Paratiisi, the Finnish/Spanish detective series, and Peacemaker, the crazy-as-fuck superhero show
One Tin Soldier by Chris Tullbane
Jawan
A.K. Blackthorne, maybe? Might also be Moon Shot as 2023 was the year I really got into them, even though I'd first heard them in 2022.
Disco Elysium, definitely
An electric car. Another RPG campaign in the Eclipse Phase setting. Blender skills. A bladder that doesn't spawn infections all the time.
A reduction in my workload. Diving. Someone else to chair the Finnish Caving Society.
Came down with a cold. 51.
I was going to say not spiraling down towards a personal burnout, but since we should attack the cause and not the symptoms: not having the fucking Nazis in our gov't.
I have no idea. I just threw on whatever was in the closet.
Whatever it was, it didn't do a good enough job.
I didn't.
Finland's joyous slide into fascism. Fuck our government, fuck their enablers.
Sanna Marin. The PM, not the late-stage sellout.
Amanda
Take breaks while working
The Police, Invisible Sun
Olo oli normalisoitunut, joten raahauduin toimistolle. Vastoin odotuksiaani yleinen työkuorma ei ollut räjähtänyt käsiin, joten ehdin jopa käyttää tovin potkiakseni karmavektorin takaisin pystyyn.
Illalla kävin Tainan kanssa elokuvissa. Dunki oli hieno kokemus. Oli jotenkin vähemmän tuskallista katsoa elokuvaa paperittomasta siirtolaisuudesta, kun se oli lähtöisin valtiosta, josta ihmisiä oikeasti lähtee ihmissalakuljetuksella ulkomaille paremman elämän toivossa.
Viikonloopu, 12.-14.1. 2024
Ajankohdan puolibrittiläisyys: Kotona lämmitys on alkanut toimia, mutta veden paine on kadonnut.
Perjantaina töiden jälkeen pitkästä aikaa boulderointia. Pelkn kalliokiipeilyloman jälkeen se sujui niin huonosti kuin olisi olettanutkin. Pari 6c:n reittiä meni, vaikeammat olivat kuin seinä.
Lauantaina palasin pelinkirjoittamisen pariin, tai oikeammin kuvituksen tuottamisen. Jos ei inspiraatiota oikein ole, kuvilla ja 3D-malleilla voin aina jekuttaa itseäni oikeaan headspaceen pelien ajatteelemista varten.
Ulkona oli taas kylmenemässä, mutta ei vielä ollut aivan superkylmä, joten sunnuntaina oli laskettlua Vihti Skissä. Harmaa päivä oli vähän tympeä, rinteet olivat aivan täynnää jonkun junnukisan vuoksi, tärkein hissi hajosi puolentoista tunnin jälkeen, eikä kasvisruokaa ollut "kun ei sitä kukaan ikinä tilaa". Helvetti. Kun sähköauton lataamistakaan ei ilmeisesti ole missään Suomen laskettlukeskuksessa ajateltu ja lipunhankintajärjestelmät ovat kätevyydessään suunnitelmatalouden luokkaa, tulee fiilis että tämä harrastus on suunnattu lähinnä kepulaisille.
Maanantai, 15.1. 2024
Päivän saavutus: Ei-binäärisen sukupuolivaihtohdon lisääminen robottifirman kyselyihin
Taina oli opintovapaalla ja suuntasi Turkuun opiskelemaan. Minä otin junan Aviapolisiin ja vietin päivän palavereissa. Kun olen toimistolla, viihdyn nykyään paljon paremmin labran puolella kuin avokonttorissa, ja todella paljon paremmin kuin surkeasti ilmastoiduissa kokoushuoneissamme. Voinee arvata, että päivä ei ollut innostavimpia.
Kotona olin ihan yksin, joten roolipelit ja Fringen katsominen olivat pääasiallinen ohjelma. Olen nyt Fringessä suunnilleen samassa kohdassa kuin Velma, ja on oikeasti kivaa katsoa sarjaa jonkun kanssa, jolla on samantyylinen popkulttuuirsuhtautuminen kuin minulla. Sarja on edelleen hyvä, vaikka siinä on paljon heikkouksiakin.
Tiistai, 16.1. 2024
Päivän sitaatti: "Jotkut parhaista kavereistani ovat tekoälyjä."
Tänään tajusin, että AI-inhoni on viime kädessä epärationaalista. En siis tarkoita, etteikö voisi olla olemassa ihan järkeviäkin argumentteja inhota chatgpt:ä ja midjourneytä ja mitä näitä nyt on, mutta ne eivät ole minun syitäni.
Minun syyni inhota AI-juttuja on enemmän sukua rasistin syylle inhota vääränvärisiä, vanhan ihmisen muutospelkoa. En ymmärrä tätä, se tunkee omalle turvalliselle alueelleni, haluaisin sen menevän pois on emotionaalinen responssi. Se on todellinen, mutta sen perusteella ei silti pitäisi tehdä mitään välittömän mukavuuden ulkopuolisia päätöksiä.
Oikea oivallus tässä ei niinkään liittynyt tekoälyihin vaan enemmän siihen, miten pelokas rasisti näkee maailman, ja miten itse olen altis samalle. Oivalluksen jälkeen tuntui edelleen siltä, että vaikka ratkaisu olisi hankkia lisätietoa, hankinta suuntautuisi helposti suuntaan, jossa lisätieto tukee omia ennakkoluulojani.
Mitähän sitä tälle tekisi.
Veden paine kotona oli yhä säälittävä, ulkona oli kova pakkanen, Taina oli Turussa, Fringen kolmoskauden loppu oli kosminen.
Keskiviikko, 17.1. 2024
Päivän hilpeys: Kiipeily työtehtävänä. Muut olivat "mulle ei makseta tarpeeksi" ja itse olin "tekisin tätä vaikka ilmaiseksi"
Olin toivonut päivän olevan leppoisa ja rento, mutta sen sijaan sainkin aamusta ilmoituksen, että konehuoneesta tulee palaneen katkua ja ovi tuntuu kuumalta. Syöksyin sitten toimistolle, ja seuraavat pari tuntia olivat tuulettamista ja vähemmän olennaisten servereiden sammuttelua, sekä kiipeämistä talon katolle (valjaissa ja lehmänhännissä, koska turvallisuus) katsomaan, oliko ilmastointilaite hautautunut lumeen.
Lopulta mitään olennaista ei ollut hajonnut, ilmalämpöpumppu oli vain kyykännyt lämpötilan laskiessa speksien alle. Kiva tämäkin ominaisuus. Kun iltapäivästä hyväksyin että olimme selvinneet, ehdin vähän tehdä muutakin, mutta päivän alku oli ollut niin reipas, että energiaa oli vähän.
Olin kotona yhä yksin, joten tein mitä kuka tahansa tekisi: tiskasin pois vuorta, jonka yhä jatkuva vedenpaineen vajaus oli aiheuttanut. Onko vedenpaineen vähyys syy siihen, miksei Britanniassa näy tiskikoneita? Vai ovatko luolaseurat ja tuntemani ihmiset vain liian pihejä?
Torstai, 18.1. 2024
Päivän saavutus: Uppiniskaisen robottikameran virheen ohittaminen
Velma oli eilen raportoinut hirmuisesta lumimyrskystä Oslossa, ja tänään se näytti saavuttaneen Helsingin. Töihin taivaltaminen olisi sujunut paremmin lumikengillä. Työlistalla oli pimeä määrä pikkusilppua, mutta pitkästä aikaa sain jopa ihan oikean tuotekehitysasian tehtyä. Jukra.
Kotona laadin pelikuvitusta ja suunnitelmia. Illalla Tainakin ilmestyi paikalle Turusta. Meno siellä oli kaikesta päätellen ollut dynaamisempaa kuin täällä.
Viikonloppu, 19.-21.1. 2024
Ajankohdan lomakohde: Norefjell
Perjantaina lapioin tylsää hallinnollista puuroa. Kun aivot alkoivat sulaa, pakenin uimahalliin, ja sitten siirryin pelinkirjoitttamisen pariin. Lauantaina kävin boulderilla pitämässä kiinni taitojeni rippeistä, sunnuntaina oli lisää uimista. Liikuntarupeamien välissä tuotin pelimateriaalia, ei välttämättä olennaisin osa edellä.
Sunnuntai-iltana laadittiin helmikuun Norjan-matkasuunnitelmia. Sen jälkeen kehitin ihmeellisen ahdistusvatsakivun. Mistähän tämäkin nyt sitten tuli? Työviikko ei edes näytä kamalan pahalta ja tuettava robottiasennusryhmäkin on vain Tanskassa eikä kahdeksan tunnin aikaeron päässä.
Maanantai, 22.1. 2024
Päivän pelisisältö: Fiktiivisen konferenssin puheohjelma. Kaikkea sitä tulee laadittua.
Taina lähti junalla Turkuun, minä menin autolla toimistolle. Sää oli kertakaikkisen hirveä, räntää ja alijäähtynyttä vettä. Säädin aateekoota muutaman tunnin, istuin palaverissa ja yhä huononevaa keliä katsellessani päätin livahtaa kotiin ennen ruuhkia.
Jotenkin kaikki pelaajat selvisivät paikalle säästä huolimatta, joten pystyimme pelaamaan Haunting Marsia. Peli sujui mahtavasti! Se oli juuri sellainen monipuolinen hahmolähtöinen kaaos, joita tykkään vetää ja jossa ei jumiututtu turhaan paranoiaan. Pelin jälkeen olin taas ihan hyperinä, ja rauhoittuakseni juttelin Lissun kanssa aamuyöhön. Se ei välttämättä ihan toiminut.
Tiistai, 23.1. 2024
Päivän musiikki: Danger Zone
Nukahdin joskus kahden jälkeen, heräsin ennen kasia. Yritin tehdä työpäivää, mutta eihän siitä mitään tullut, joten viiden tunnin jälkeen luovutin kokonaan.
Ulkona hirveä keli jatkui. Vesisade oli sulattanut lumen mutta jättänyt liukkaan jääkerroksen, joten jo kaupassa käyntikin kävi extremepuuhastelusta. Istuin neljän seinän sisällä Lissun kanssa höpöttämssä roolipeleistä ja fiktiosta. Jossain vaiheessa aloimme katsoa leffoja. Top Gun: Maverick oli vallan hyvä, samoin myös Baby Driver. Vieläkin on katsottavien listalla pajon kiintoisaa lähivuosilta.
Keskiviikko, 24.1. 2024
Päivän saavutus: Uusien SRT-valjaiden tilaaminen. Luultavasti hyödyllisempi hengissä pysymiselle kuin moni muu asia, mitä voisin tehdä.
Työpäivä oli tänäänkin vähän haeskelua, vaikka jotain sain sentään tehtyäkin. Illalla sitten vedin luolaseuran hallituksen järjestäytymiskokouksen. En oikeastaan tahtoisi olla seuran puheenjohtaja, se lisää kognitiivista kuormaa ja vie ennestään vähiä lusikoita, mutta kukaan muukaan ei hommaa tahtonut.
Kokosin pelikuvitusta, katselin Fringeä ja ikävöin Tainaa, joka oli yhä Turussa. Aika yksinäinen tulee keväästä jos näen kumppania vain viikonloppuisin ja viikolla seuranani on vain kaloja.
Torstai, 25.1. 2024
Päivän haave: Olisinpa sukellustukialuksella jossain lämpimässsä hyvien kavereiden kanssa, ja ohjelmassa pelkkiä dyykkejä kirkkaaseen veteen
Toimistolla sain tehtyä aivan vihoviimeisen palan labrarobotin verkkokonfiguraatiota. Tällaisia pitäisi sitten saada jotenkin sarjatuotettua ilman, että väkerrän niistä joka ainutta käsin. Kohtalaisen iso homma moinen, enkä oikein tiedä mistä aloittaisin. Oikean työnteon ohella puhelin kollegan kanssa sukeltamisesta, ja sain itselleni aikaan hirmuisen riuttakaipuun. Tämäkin vielä.
Taina palasi kaupunkiin, vei minut boulderille olemaan huono, ja sitteen hylkäsi minut taas riutumaan yksin kotona. Koetin hukuttaa murheitani pelinkirjoittamiseen, mutta jotenkin olo oli apea ja luovuus raskasta. Vaikeaa on.
Viikonloppu, 26.-28.1. 2024
Ajankohdan kuvitteellinen parisuhdekeskustelu: "Miksi meillä on näin paljon lusikoita?" - "Kun erosin eksästäni, sillä ei ollut lusikoita jakaa lusikoita, joten perin meidän molempien lusikat."
Sain yllättäen kiinni sarjatuotteistamisen hännän päästä, ja työstin sitä onnistuneesti koko perjantain. Sitten olisi pitänytt kirjoittaa peliä, mutta sen sijaan Taina vilkaisi sääprofetioita, ja kiskoi minut mukaansa laskettelemaan. Vihti Skissä oli kylmä, mutta rinteet olivat tyhjiä ja luisto hyvää. Kelpasi kyllä.
Launtaina pikaisen aamuboulderoinnin jälkeen pelattiin Azanurin kauden päätös. Eräs ekasta pelistä asti kypsyttelemäni juoni ratkesi viimein, minusta kohtalaisen tyydyttävällä tavalla. Pelaajahahmotkin selvisivät hengissä, vaikka vähän pahalta näytti.
Sunnuntai oli lepopäivä. Enimmäkseen vaan nuokuin tuolissani ja poin kasvavaa vaaliahdistusta. Onneksi ei ollut tarpen: natsien ehdokas sai vain 20% kannatuksen, eikä päässyt jatkoon. En kyllä haluaisi elää edes maailmassa, jossa noin moni äänestää natsia.
Maanantai, 29.1. 2024
Päivän propaganda: Amerikkalaiset sotaleffat ovat kesyjä verrattuna intialaisiin
Ulkona oli hengenvaarallisen liukasta ja toimistolle johtava tie olisi vaatinut maastoauton. Jotenkkin sain sähköpatonkimme läpi siitä, mutta ei se viisaalta tuntunut. Toimistolla oli kuitenkin neljä tuntia palavereja, joten etäily olisi ollut tyhmä ratkaisu.
Selvittyäni koktiin palaverihelvetistä aikomus oli enää olla astumatta ulos, mutta Taina tahtoi leffaan. Isossa Omenassa pyöri Fighter, reipas bollywood-leffa Intian ja Pakistanin nokittelusta. Se oli kyllä hienon näköinen, mutta sävy joka oli jotain Vänrikki Stoolin ja Starship Troopersin väliltä sai kokemusen välillä vähän hyytäväksi. Pakistanilaiset olivat epäinhimillisiä raakalaisia, intialaiset kauniita sankareita, nationalismi suurin arvo ja sankarillinen kuolema (silloin kun sen kokee intialainen eikä pakistanilainen) parasta mitä voi kuvitella. Kaikki tästä esitetään kritiikittömästi ja vailla reflektion häivähdystäkään. Ja tämä leffa tulee ydinasevaltiolta, ja pahis on toinen ydinasevaltio. Ei saatana.
Tiistai, 30.1. 2024
Päivän uhkaus: "Putkirikon vuoksi vesi on katkaistu 1. - 2. 2." Tämäpä osui pirun huonoon kohtaan.
Aloitin päivän juttelemalla työterveyspsykologin kanssa. Molemmilla oli kuva siitä, että pahin burnout-riski näytttää väistyneen, mutta ei vielä kannata painaa kaasua. Omakin fiilis on "ans kattoo nyt"; töissä jaksaa, koska konserni ei ole vielä joululoman jälkeen ehtinyt haudata minua kaikenlaiseen silppuun.
Töiden jälkeen käytiin Tammistossa toteamassa, että kiipeily on vaikeaa ja taitomme siinä matalia. Tainalla oli koko ilta opiskelua. Hyödyllisten asioiden tekemisen sijaan minä katsoin vaan Fringeä.
Torstai, 31.1. 2024
Päivän helpotus: Labran kytkin ei ollutkaan levinnyt
Pitkä työpäivä meni kaiken maailman verkkojuttuja hoitaessa, mutta lopulta sain asiat järjestykseen. Vaan mikä helvetti siinä on, että aina kun robotti menee uuteen laitokseen, se pitää ensin yhdistää verkkoon jollain paukkulangalla, jonka läpi minun sitten yleensä odotetaan tekevän jotain toimeenpiteitä. En tykkää, hyväksy tai siedä.
Keli oli kurja, ulos meneminen ei houkuttanut. Ei moni muukaan asia.