Heinäkuu 2023: Sivistysvaltion raunioissa
Lauantai, 1.7. 2023
Päivän kiroilu: Luolakartta ei vastaa todellisuutta
Jo aamukymmeneltä olemme OFD:n yläsisäänkäynnillä. En tiennyt, että tällainen varhainen lähtö on edes mahdollista. Muuten retkemme alkaa kyllä lupaavasti: harhaudumme reitiltä kahdesti ensimmäisen viidentoista minuutin aikana. Onneksi mukana ei ole ketään muuta nauramassa osaamisellemme.
Ylös Corkscrew'n päällä olevaa kiipeilyä, alas Arete Chamberiin, inhottavaa pitkää ahtaikkoa Timo's Tablelle. Poached Eggin kiipeily tuleekin melkein heti sen jälkeen; siihen 9 metrin köysi suoraan ensimmäisestä pultista. Bhovani Junctionissa oikealle alas kalsiittista kiipeilyä, seuraavassa risteyksessä niinikään oikealle ahtaaksi käyvään käytävään, ja viuh, olemme Crevassella. Kaksi ihmistä liikkuu täällä jokseenkin nopeammin, kuin se viiden hengen letka, jota paimensimme näissä osissa joulukuussa.
Riggaan Crevassen enemmän nopeasti kuin tyylikkäästi 35-metrisellä köydellä. Varmaan kolmekymppinenkin riittäisi. Helvetin taitavana oma ATC:ni lipeää käsistäni pohjalla, ja menetän sen syvempään kivikkoon, jonne ei ole järkevää reittiä. Tämä osa luolaa on aina niellyt kamojani. Mutta väliäpä hällä, köysilaskeutumista ei ole tämän jälkeen enää luvassa. Crevasen päälle jää yksi vesipullo, sekä voileivät, jotka olemme ottaneet mukaan edistyneiksi eväiksi. Crevassen alle jäävät laskeutumiskamani ja köysisäkki.
OFD III:een mennessä tiellä on joukko esteitä. Andy Freem on sanonut, että jokaisella on oma suosikki-inhokkinsa näistä. Minulle se ei ole Crevasse (vaikka se onkin työläs köysineen ja köysinousutarpeineen), ei Crevassen jälkeinen lohkareiden välinen ahtautuminen (vaikka Taina vihaakin sitä), ei kalsiittinen viiden metrin kiipeily (koska olen riittävän pitkä noustakseni sen nuohoamalla ilman mitään ongelmia). Se voisi melkein olla Shambles, mudan koossa pitämä talon kokoinen kivikasa, jota pitää kiivetä ylös ja alas, ja jossa tuntuu siltä, että jokainen kosketus voi saada aikaan valtavan kivivyöryn. Se ei ole Traverses, 80-metrinen viivasuora kymmeniä metrejä syvä kuilu, jota pitkin kuljetaan X-muodossa poikkaroiden. Traverses saa kaiken huomion, ja se on ehkä isoin suodatin matkalla näihin osiin luolaa, mutta kummallekaan meistä se ei ole mikään juttu.
Ei, oma inhokkini on Traversejen jälkeen tuleva helvetin liukas suikero, joka on selvästi liian leveä turvalliseen laskeutumiseen ja jonka kaikki mahdolliset otteet ovat kuin saippuaa. Sinne mennän ensin alas, ja sitten sieltä kiivetään ylös luolan ahtaimmasta raosta, josta rintakehäni mahtuu juuri ja juuri. Minua paljon isommat tyypit eivät yksinkertaisesti tästä voi kulkea.
Kun nämä kaikki esteet on selvitetty, olemme OFD III:ssa, ja aikaa on kulunut vain kolme ja puoli tuntia. Kuten aiemminkin, luola on tilava, kaunis ja liki koskematon: harvat ryhmät käyvät täällä. Vesiputouksen jyly kuuluu ja tuntuu. Meillä on kaikki edellytykset päästä pidemmälle kuin koskaan aiemmin, sillä reitin eteenpäin pitäisi olla aivan selkeä.
Reitti eteenpäin ei ole selkeä.
Ylitettyämme joen Maypole Bridgen terästankoa pitkin päädymme muutaman käännöksen jälkeen paikkaan, josta voisi laskeutua veteen. Otteita on kuitenkin surkean vähän, emmekä näe alkuunkaan, miten tuolta pääsisi takaisin ylös. Hyvää kiinnityspaikkaa varaköydellemme ei ole, ja tässä kohdassa virtaan laskeutuminen jättäisi meidät vain jumiin kahden kulkukelvottoman vesiputouksen väliin. Palaamme vähän taaksepäin, ja tutkimme haarautuvaa käytävää, mutta se näyttää nousevan korkealle joen yläpuolelle, eikä meidän sellaiseenkaan pitäisi mennä.
Melkein tunnin käytämme hedelmättömään kolojen penkomiseen. Jokin näistä on varmasti reitti eteenpäin, mutta mikä? Olen kehittänyt jostain vatsakivun, ja pari valokuvaussessiota on saanut kylmän hiipimään jäseniini. Kivikossa könyäminen on raskasta. Lopulta toteamme, ettei tästä tule mitään -- meillä ei ole näiden alueiden karttaa, ja voimia pitää säästää paluumatkaankin. Lähdemme harmistuneina takaisin.
Paluu on melkeinpä antiklimaktisen helppoa. Voileivät Crevassen päällä tuovat kaivattua suolaa ja ruokaisuutta. Syötyämme eksymme reitiltä vain kerran, Bhovani Junctionissa, jossa emme muista, että Poached Eggille päästäkseen pitää mennä vasemmalle ja alas sen sijaan, että ottaisi korkeamman tason käytävän, joka näyttää paljon houkuttelevammalta. Kyllä silläkin Poached Eggin kammioon pääsee, parvelle toisella laidalla kuin jälkeen jättämämme köysi, vailla keinoa päästä köyden luo.
Kuten aiemminkin, Timo's Tablen jälkeinen ahtaikko syö voimani ja fiilikseni. Kiusaus olisi kova palata Arete Chamberista samaa reittiä kuin tulimme, mutta se tarkoittaisi, että väsyneenä ja mutaisena pitäisi jotenkin selviytyä alas Corkscrew'n yläpuolella olevaa mutaista kiipeilyä. Kiipeily alaspäin on aina vaikeampaa kuin ylöspäin, eikä kyseinen kiipeily ole ylöspäinkään kovin turvallisen oloinen -- ja sen alla on useiden metrien pudotus terävään kivikkorinteesen, joka laskeutuu 20 metriä Salubrious Streamiin. Niinpä valitsemme tylsän ja turvallisen reitin, ja laskeudumme itsekin toista kautta virtaan, ja sieltä nousemme takaisin ylös Corkscrewiä pitkin. Tämä koukkaus on ärsyttävän raskas, ja kun Corkscrew'n jälkeen tie ulos on pelkästään satoja metriä mutaisia lohkareita, alkaa tuntua siltä, että oikeasti fast travel -nappia olisi voinut hakata jo Crevassen päällä. Luolan alkuosat eivät ole vaikeita, mutta loputon kivenlohkareiden yli kiipeily on tässä vaiheessa jo niin nähty.
Yhdeksän tunnin jälkeen palaamme pinnalle. Retki ei ollut täydellinen menestys, mutta toisaalta, me selvisimme kahdestamme OFD III:een asti, vailla suurempia välikohtauksia. Nyt kun vielä jotenkin oppisimme suunnistamaan maan alla.
Sunnuntai, 2.7. 2023
Päivän kauhutarinakokemus: Brittiläiset tietöiden kiertoreitit
Yritämme ajaa Llangattockiin käydäksemme Agen Allwedin luolassa, mutta kohtaamme typeriä vastoinkäymisiä. Pääasiallinen seudulle johtava tie on remontissa tämän viikonlopun, ja kiertotiet on merkitty vajavaisesti jos ollenkaan. Lopulta yritys päästä paikkaan, josta saisimme luolan avaimet, ohjaa meidät yhden auton levyiselle (mutta tietenkin kaksisuuntaiselle) tielle jossa on varoitus vaarallisen huterasta sillasta. Kivireunaisen sillan jälkeen seuraa tiukka kurvi josta juuri ja juuri on mahdollista selvitä naarmuttamatta autoa, ja sitten välittömästi ylämäki, josta automme selviää nipin napin, toteamme, että tämä voisi nyt olla tässä. Agen Allwed saa jäädä toiseen kertaan.
Olemme tässä vaiheessa ansassa pikkukylässä, josta kolmeen muuhun ulosmenotiehen on pystytetty "tie suljettu" -kyltti. Meno on kuin kauhuleffassa. Onneksi löytyy vielä yksi sulkematon reitti ulos, tosin sekin ohjaa loputtomaan tietyöhelvettin. Kun sieltä viimein pääsee A465:lle Swansean suuntaan, käy ilmi, että poliisi on sulkenut sen osan tiestä, jota tietyö ei ole valloittanut. Herää kysymys, yriitetäänkö tässä estää ihmisiä pääsemästä Llangattockiin, vaiko jotain pääsemästä ulos sieltä?
Lopulta kun vapaudumme kauhutarinan otteesta, on tuhrautunut neljä tuntia vailla minkäänlaista tulosta. Päivän aktiviteetiksi jää kävely Port Talbotin rannalla. Taivaalla lentelee vanhoja ja uudempia sotilaslentokoneita osana Wales Air Show'ta. Osana Battle of Britain Memorial Fleetiä taivaalla pörrää Avro Lancaster, suoraan lapsuuden koottavista pienoismalleista.
Maanantai, 3.7. 2023
Päivän tarina: 7 päivää kestänyt luolaläpiretki Alpeilla. Hyvä tavaton.
SWCC siivotaan ja lukitaan, ja sitten hypätään roinan kanssa autoon. Suuntaamme Pohjois-Walesiin, Snowdoniaan päin. Parin tunnin ajelun jälkeen maasto vaihtuu kukkulaisesta melkein vuoristoiseksi, ja kun neljän tunnin ajon jälkeen saavumme Betws y Coedin kylään, olemme ihan oikeassa rotkossa jyrkänteiden välissä.
Taina on käyttänyt sosiaalisia supertaitojaan, ja järjestänyt meille täältä ilmaisen majoituksen. Pari tutuntuttua asuu täällä, ja on kutsunut meidät luokseen. Pienestä kylästä kiemurtelee ylös kapea metsätie, joka on kuitenkin paljon paremmassa kunnossa kuin useat luolamökkien lähestymisreitit. Sen päässä on keskellä metsää 1500-luvulta peräisin oleva kivinen talo, jossa asuvat Amanda, Kim ja sosiaaliste koirat Ella ja Troy. Ketään näistä en ole tavannut aiemmin, mutta eihän se nyt ketään pysäytä: kaikki luolaharrastajat ovat kuitenkin yhtä suurta kaveripiiriä.
Pian meidät on sijoitettu vierashuoneeseen, jossa on oma keittiö ja kylpyhuone ja viikon ohjelmaan on ilmestynyt kaikenlaista jännittävää. Tänään emme enää ehdi edes kauppaan, käymme vain mukana ulkoiluttamassa ylivilkkaita koiria ja ihailemassa maisemia.
Tiistai, 4.7. 2023
Päivän fiilikset: Vitutuksen ja hilpeyden oskilaatio
Aamulla herään tekstariin töistä. Kahden robotin verkkokomponentit ovat failanneet, kukaan muu ei osaa niille tehdä mitään. Vitutus maximus iskee päälleni. Eikö tässä edes kahta viikkoa voi lomailla ilman että tulee jokin kriisi töissä? Vilkaisen asioita, totean ne monimutkaisiksi, ja ilmoitan palaavani niiden pariin illalla.
Amanda on ammatiltaan eräopas, ja on viemässä meidät tänään kaivokseen. Karistettuani työajatukset päästäni pakkaan maanalaisen toiminnan kamat. Liuskekaivos vaatii hieman erilaisia vermeitä kuin luolat: tilat ovat suuria, konttausta tai ryömintää ei ole odotettavissa, mutta sen sijaan paikoitellen liu'utaan metallisilla vaijereilla. Haalari, kypärä, valo, saappaat, lämpökerrasto, kiipeilyvaljaat, lehmänhännät, laskeutumislaite, liukumislaite -- näillä pitäisi pärjätä. Mukaan otetaan myös 40 metrin köysi omaa laskeutumista varten, sekä pari sulkkaria.
Ajamme mutkaisia teitä ensin hakemaan avainta ja sitten Cwmorthinin kaivoksen parkkipaikalle. Kaivos on pyörinyt pari sataa vuotta ja lakannut toimimasta 50 vuotta sitten. Nyttemmin Go Below -niminen firma pyörittää sinne retkiä turisteille. Amanda vie meidät sinne aivan ilmaiseksi.
Kaivoksen sisäänkäynnin sulkee kalteriportti. Sen takana alkaa melkein minun pituiselleni sopiva kävelykäytävä, joka johtaa suureen kammioon. Sieltä lähdetään syvemmälle. Olen aiemmin käynyt hopea- ja lyijykaivoksissa, jotka olivat ahtaita, kiemurtelevia ja luolamaisia. Niihin verrattuna liuskekaivos on ruutukaavaa. Kaikki kerrokset ovat 20 metriä korkeita, kammiot ovat suunnilleen yhtä kaukana toisistaan, reitit noudattavat samaa kaavaa. Ylös ja alas mennään köysilinjan varmistamia epämääräisiä portaikkoja. Välillä kuilujen yli menee epämääräisiä siltoja, tai teräsvaijereita, joita pitkin liu'utaan taljarullan avulla.
Kaivos on paljon helppokulkuisempi kuin luola. Se on myös paljon eksyttävämpi -- paikan kaavamaisuus tarkoittaa, että on vaikeampi tunnistaa missä on -- ja vaarallisemman oloinen. Luolissa vaarat ovat tulviminen, putoaminen ja irtokivet, mutta tiedän miten niiden merkit tunnistaa ja miten niiltä vältytään. Täällä kivi on louhittu täyteen valtavia aukkoja, ja ne ovat olleet paikallaan vuosikymmeniä, ei vuosituhansia. On paljon helpompi uskoa, että täällä tapahtuu sortuma Juuri Nyt. Paikoitellen seiniin kiinnitetyt liikkumisesta varoittavat ketjut eivät auta asiaa.
Amanda kuljettaa meidät syvälle, F-tasolle, joka on syvin taso joka ei ole täysin veden vallassa. Siellä täällä löytyy museoituja kaivostyön jäänteitä: vanhoja työkaluja, kiskoja, kaivosduunareiden koppi joka on päälystetty lähes lukukelvottomaksi haalistuneilla lehtileikkeillä. Täällä on ollut karua työskennellä, raskasta ja vaarallista, ja sittenkin minusta paikka on todella jännä ja hieno.
Neljän tunnin retken jälkeen päädymme takaisin ulos auringonpaisteeseen. Tukikohdassamme Amanda näyttää meille kartalta reittimme. Kummallisesta ruutukaava-alueesta kulkumme rajasi pituudeltaan kolmasosan, sisällöltään vamaan alle 10%.
Haluaisin mielelläni tämän jälkeen chillata lukemaan, mutta typerä työasia on hoidettava. Iltaruuan jälkeen vajoan matkakannettavan ja surkean verkkoyhteyden kanssa ratkomaan ongelmia, jotka olisivat triviaaleja jos olisin kotona ja oikean työkoneeni ääressä. Kuin ihmeen kaupalla saan ensimmäisen kahdesta pulmasta selvitettyä ennen puoltayötä. Isompi pulma jää vielä auki, mutta sen ratkaisu on selkeämpi.
Keskiviikko, 5.7. 2023
Päivän eläimet: Vuohet. Niitä oli vain kourallinen, ja ne olivat yllättävän matalalla, vain 400 metrissä.
"In Wales, no trails are marked", Kim on kertonut meille. Tämä johtaa mielenkiintoisiin hetkiin, kun lähdemme nousemaan yhdelle läheisistä pikkuhuipuista, Glyder Fachille (994 m). Kapuamme parkkipaikalta pienen järven tuntumaan ja kuljemme sen vierestä kohoavaa Y Gripin -nimistä harjannetta pitkin jyrkänteeseen, jonka huipun tuntumassa polku katoaa täysin. Skrämbläys ylös ei näytä vaikealta, mutta jos täällä on jokin helpoin reitti, jokin polku, olisi kiva käyttää sitä. Mutta jos sellainen on, se on piilossa. Ei ihme, että paikallinen vuoripelastus saa yhtenään olla hakemassa eksyneitä turisteja rinteiltä.
Me emme kuitenkaan eksy, ja pääsemme suht vähällä vaivalla liki tonnissa sijaitsevalle niitylle. Glyder Fach itse on vain kivikasa kivikasan päällä, ja sen huipulle nousemisesta viimeiset 10 metriä on käytännössä sarja pieniä boulderhaasteita. Ei mitään vaikeaa eikä mitään pelottavaa, kaikesta selviää pituudella.
Sää on puolipilvinen ja näköala korkealta on hieno. Lännessä erottuu Irlanninmeri, idässä lisää vuoristoa. Kapean laakson (tai leveän rotkon) toisella puolella on Tryfanin huippu. Paikka on kuin Alpit pienoiskoossa: lumihuiput puuttuvat ja skaala on kutistetumpi, mutta elementit ovat kaikki tuttuja.
Reitti on greidattu helpoksi, mutta merkitsemätön polku nostaa ainakin minulla tarpeettomasti stressitasoja, vaikka mitään erityisen vaikeaa tai eksyttävää ei tulekaan vastaan. Joka tapauksessa koko kierrokseen saamme kulumaan kuusi tuntia aikaa, 10 kilometriä kävelyä ja 700 metriä nousua. Se oli vähän enemmän kuin olimme suunnitelleet, mutta hyvin voimiemme rajoissa. Viimeisen puolen tunnin aikana alkaa sataa, mikä olisi kyllä voinut jäädä välistä.
Työasiat nostavat illalla taas päätään. Saisiko täällä oikeasti joskus lomailla ilman tarvetta ajatella aateekoota.
Torstai, 6.7. 2023
Päivän eläin: Tornipöllö. Se on tosi pieni.
Eilisen jälkeen jalat ovat sen verran väsyneet, että tälle päivälle otetaan jotain muuta ohjelmaa. Kun Portmeirion on vain 30 kilometrin päässä, ajamme sinne.
The Village on edelleen mahtava paikka, ja tällä kertaa pääsemme jopa käymään Green Domen sisällä. Siellä ei ole Number Twon laboratoriota, vaan taidenäyttely; Number Sixin koti on yhä Prisoner-henkinen krääsäkauppa. Scifimaisemien ohella paikalla on paikallisen linnustonsuojelujärjestön tyyppejä, joilla on mukana pelastettu tornipöllö ja huuhkaja, joiden kanssa saa ottaa valokuvia ja joita saa silittää. Eläimet oli pelastettu loukkaantuneina tipuina, ja ne leimaantuivat ihmisiin, joten ne eivät selviäisi luonnossa ja ottavat tosi chillisti turistien huomion.
Kylän arkkitehtuuri on edelleen aivan surrealistista ympäristöönsä nähden, ja voisin hengata siellä älyttömän pitkään. Kurkistan sen alla menevään sadevesiviemäriinkin, mutta ilman kypärää, haalaria ja saappaita en lähde sinne seikkailemaan.
Illalla sitten työt palaavat. Etäasentelen robotin reitittimen, ja ällistyn siitä, miten robusteja asennusskriptini ovat. Olin etukäteen epäillyt, että asennuksen suorittaminen etäältä törmäisi johonkin esteeseen, mutta mitä vielä. Muutamassa tunnissa heikon verkkoyhteyden läpi suoritettu asennus on valmis, ja reititin toimii kuten sen pitäisi.
Perjantai, 7.7. 2023
Päivän musiikki: Merkillinen tapiiri
Koittaa aika hyvästellä Amanda, Kim ja koirat. Jätämme heille kiitokseksi pussin suomalaista salmiakkia, ja sitten ajamme automme pois pelottavaa metsätietä. Pikainen pyrähdys Portmeirionissa hakemassa unohtunut kiikari, ja sitten tien päälle kohti Englantia.
Chesterin eläintarha on reitillä Pohjois-Walesista itään. Selviämme sinne kahden maissa. Ulkona on aurinkoista ja kuumaa. Eläintarhan alue on valtava, mutta meillä on onneksi selkeät tavoitteet. Suuntaamme heti Kaakkois-Aasian osastolle. Kaikenlaisia tirppoja ja hassuja pseudokenguruita siellä on, mutta suurena vastoinkäymisenä intiantapiiri (se kaksivärinen) ei halua näyttäytyä ollenkaan. Tämä on kurjaa, koska juuri sitä olemme tulleet tänne katsomaan.
Vähän lannistuneina jatkamme kierrostamme. Köysissä kiipeilevät gibbonit ja orankit piristävät fiiliksiä hieman, ja kapybarat näyttävät todella hassuilta. Sitten osumme amerikantapiirin aitauksen viereen. Kaukana aitauksessa näkyy ruskea möykky, jolla on kärsä. Siellä möllöttää yksi tapiiri -- ja sitten toinen ilmestyy kopistaan ja kävelee aivan meidän ohitsemme, parin metrin päästä. Se on hieno! Merkillinen monivarpainen yksivärinen möhkäle päätyy valokuviin ja videoihin ja roolipelimateriaaliin. Fanitamme tapiireja monta minuuttia, mutta sitten molemmat menevät aitauksensa kauimmaiseen kulmaan ja jatkamme etenemistämme.
Lepakkojen aviaario on seuraava kohde, ja se on oikeastaan vielä tapiiriakin upeampi. Pimeä suuri tila sisältää vapaasti lentäviä pieniä ja suuria hedelmälepakoita - ja suuret ovat ihan valtavia. Kun aviaariossa pysähtyy paikalleen, lepakoita alkaa lentää aivan vierestä, niin että niiden siipien ilmavirran tuntee.
Sarvikuonoja, apinoita, tirppoja, norsuja, kirahveja ... kolmen tunnin jälkeen olemme väsyneitä ja valmiita lähtemään. Hyppäämme tien päälle, ja ajamme pari tuntia Yorkshireen. YSS:n luolamökillä on varauksia, muttei vielä ihmisiä. Valtaamme yhden harvoista tuplavuoteista ja käymme pubissa illallisella. Paikalla on sattumalta iso joukko SWCC-läisiä, joilla on täällä viikonlopun kestävä riggauskurssi. Juttelemme heidän kanssaan olohuoneessa kunnes väsymys kaataa.
Lauantai, 8.7. 2023
Päivän ravintola: Rosa & Matteo's, Settle
Yö on jotenkin vaikea, patja on liian kova, ja aamulla herätessäni minulla ei ole minkäänlaista fiilistä yhtään mihinkään. Puoliväkisin kiskoudun ylös ja syön pienen aamiaisen. Taina on saanut yhteyden Miriin ja Duncaniin. He ovat viemässä Allia Yorda's Caveen, ja jotenkin päädymme mukaan operaatioon. Mieliala pysyy maassa, tosin pikainen käynti Inglesportissa ostamassa köyttä piristää hieman.
Yorda's Cave on Viisikko-henkinen pikkuluola, johon voi kävellä sisään ja jossa on vesiputous sekä pari pientä käytävää. Se on oikein hyvä viisivuotiaalle. Luolan suuresta salista löytyy Jalasjärven joukkue, möyrimässä luolamuotojen välistä. Hengaamme täällä puolisen tuntia, ja sen jälkeen Yorda's on niin nähty. Päivän toisena pikkuluolana on ohjelmassa Long Churn Cave, Alum Potin ylin virtauskäytävä.
Toisin kuin Yorda'siin, Alum Potiin minä ja Taina puemme oikein haalaritkin päälle. Ne ovat tarpeen, sillä täällä pääsee oikeasti kahlaamaan, kiipeämään ja poikkaroimaan. Luolalasta viihdytetään retkellä Doctor Bannister's Hand Basin -nimiselle lammelle Upper Long Churnin päässä. Sen jälkeen luolaperhe suuntaa muualle, mutta minä ja Taina jäämme vielä penkomaan Alum Potin ylimpiä kerroksia. Taina on Ropeconissa aikeissa vetää tänne sijoittuvan pelin, ja sitä varten tutkimme kaikenlaisia pieniä sivukäytäviä ja otamme dokumentaatiovalokuvia. Itse Alum Potiin emme lähde, emme ole varustautuneet köysittelyä varten.
Parin tunnin jälkeen poistumme. Ulkona on sadellut vähän, mutta sääennusteen uhkaamaa ukonilmaa ei ole tullut. Kiepahdamme YSS:n kautta syömään aivan eeppisen hyvää pizzaa Settlen keskustan italialaisessa. En ole ravintolakriitikko, mutta sittenkin Rosa & Matteo's tarjoilee ruoka-annoksia, jotka ovat edullisia, suuria, persoonallisia ja herkullisia. Melkein kuvittelisi olevansa Italiassa.
Iltaa myöden pesen uusia köysiäni ja teen Tainan sekä riggauskurssilaisten kanssa solmuharjoituksia. Huomenna pitäisi varmaan vähän köysitellä.
Sunnuntai, 9.7. 2023
Päivän löydös: Poetic Justice, kaunis muta mahdoton kiipeily
Reitti County Potiin on typerän pitkä ja kiertävä, ja se suoritetaan tietysti päivän ollessa kuumimmllaan. Luolan löytyminen ei onneksi ole vaikeaa, mutta pöheikössä tetsaaminen kamat päällä 25 asteen lämmössä vituttaa kyllä ankarasti.
Maan alla kuumuus onneksi häviää. Laskeudumme viileän kiven sisään ensin lyhyellä kiipeilyllä, ja sitten olemme ahtaassa, kosteassa suikerossa joka johtaa ensimmäiseen kuiluun. Siinä on paikallaan köysi, mutta kun omakin on mukana, viritämme sen. Joka tapauksessa jossain täällä pitäisi olla toinenkin porukka, ja jos köysi on heidän, he varmaan ottavat sen pois palatessaan.
County Pot on osa Three Counties Systemiä, ja olemme lähellä sen yläpäätä. Luolasto on aivan käsittämätöntä spagettisokkeloa monessa kerroksessa, enimmäkseen ahdasta, märkää virtauskäytävää. Sen kartta on täysin hyödytön; etenemme reittikuvauksen avulla. Täällä ei tarvitse könytä lohkareikossa eikä (paljon) ryömiäkään; sen sijaan seurailemme vettä ahtaista puristuksista toiseen ja laskeudumme hankalia, liukkaita kiipeilyjä.
Spout Hall -nimisessä kammiossa ahtaan käytävän vesi suihkuaa valtavalla voimalla suureen tilaan, ja kiipeily alas vesisuihkun läpi on kosteaa touhua. Vähän tämän jälkeen Poetic Justice -kalsiittikiipeilyn, johon etenemisemme pysähtyy. Se on neljä metriä korkea ahdas pystyrako, jota pitäisi jotenkin päästä nuohoamalla ylöspäin. Yritän viisi minuuttia, mutta siitä ei tule yhtään mitään - jaloille ei ole mitään otteita, ja olen liian pitkä kunnolla puristautuakseni seinien väliin. Olisi tässä köysikin, mutta sitä ei uskalla käyttää: jos ylhäällä on yhtä ahdasta kuin alhaalla, nousukahvoja ei saa välttämättä irti kunnolla, enkä tahdo sellaiseen tilanteeseen joutua.
Vaihdamme suuntaa, ja peruutamme ulos Spout Hallista, ja kastumme perinpohjin. Sateisella säällä tästä nouseminen olisi todella vaikeaa, kun jo nyt se vaatii yhteispeliä. County Potin pitäisi olla kohtalaisen säävarma luola, ainakin kuvauksen mukaan, mutta se tuntuu jotenkin uskomattomalta. Kuvittelisi, että jaloissamme virtaava vesi jotenkin reagoisi jos ulkona tulisi vettä. Toki olemme luolaston yläosissa, joten tänne ei vielä kerry vettä mitenkään valtavasta määrästä sisääntuloja.
Ylös virrasta Battle of Britain -kammioon, ja ärsyttävien lohkareikkojen kautta päädymme toiseen köysilaskeutumiseen. Nyt luotamme siihen, että tämä köysi on kiinteä osa luolan varustusta, ja uskaltaudumme laskeutumaan sen avulla. Se on varmaan ollut täällä Eurospeleosta asti, toivottavasti ei sitä kauemmin. Ohjeet sanovat, että luolassa oleviin satunnaisiin köysiin ei pidä luottaa vaan sen sijaan pitäisi rigata omat köydet, mutta köysi näyttää olevan ihan ok ja laiskuus voittaa. Ihan ongelmitta pääsemme alas.
Parin kuilunylityksen, hankalan alaskiipeilyn ja muutaman ahtautumisen jälkeen löydämme leveän virtauskäytävän. Tämän pitäisi johtaa Eureka Junctioniin, ja sitä kautta sekä päävirtaan että sen yläpuolella oleviin suuriin kammioihin. Kuitenkin aikamme alkaa loppua. Olemme ottaneet pitkän tiketin, mutta luolan sisäänkäynti on hevon kuusessa, eikä siellä ole minkäänlaista kenttää. Jotta voisimme ilmoittaa palanneemme turvallisesti, meidän on oltava ulkona hyvissä ajoin.
Käännymme takaisin. Paluuretki vie meiltä vain vähän reilun tunnin: liukkaassa virtauskäytävässä on nopea kulkea, ja kaksi seitsemän metrin köysiosuutta noustaan hujauksessa. Vaikka luola on sokkeloinen, olemme kerrankin katsoneet mistä olemme tulleet, emmekä edes eksy matkalla ulos.
Pihalla sataa. Löydämme nopeamman ja lyhyemmän reitin takaisin autollemme, onneksi, koska kierto Lancaster Holen sisäänkäynnin kautta ei ihan hirveästi vetoa. Olemme läpimärkiä, ja vaatteiden vaihto sateessa ei meitä varsinaisesti kuivaa. Fiilikset ovat kuitenkin korkealle. Hieno luola on County Pot, juuri sellainen monimutkainen virtausluola, jota olen kaivannutkin.
YSS on tyhjentynyt. Riggauskurssi on päättynyt ja walesilaiset siirtyneet kotiin. Minä ja Taina muutamme tavarat hieman parempaan majoitukseen, tai siis huoneeseen, joka ei haise aivan yhtä paljon homeelta kuin aiempi huoneemme.
Maanantai, 10.7. 2023
Päivän juusto: Wensleydale Blue
Puhtaat vaatteet ovat lopussa, joten päätämme pitää huoltopäivän. Se osoittautuu hankalaksi. Settlestä löytyy yksi pesula, mutta se on niin täynnä, että pestävien vaatteiden säkit yltävät kadulle asti. Onneksi Jo ja Andy asuvat Ingletonissa, ja lainaavat meille pesukonettaan.
Kävisemme Wensleydalen juustolassa ostamassa juustoannoksen, ja teemme kukkakaaligratiinia. Muuten päivä on aika aktiviteettiköyhä. Katselemme tulevien päivien sääennusteita ja koetamme tehdä luolasuunnitelmia niiden mukaisesti. Harmi kyllä, useimmat sateisen sään luolat ovat joko liian tuttuja (Lancaster Hole), varattu myöhemmäksi (Lost Johns') tai vaativat hirmuisen lähestymiskävelyn (Bar Pot). Jonkinlaiseksi ratkaisuksi huomiselle arpoutuu Bull Pot, ja keräämme köydet sitä varten.
Tiistai, 11.7. 2023
Päivän nousu: Vain 500 metriä
Päivän sääennuste on muuttunut vielä aiempaakin sateisemmaksi, emmekä ole ihan varmoja, onko kaavailtu luola turvallinen jos sataa enemmän. Niinpä Bull Potin suunnitelma hylätään. Sen sijaan päätämme käydä vähän kävelemässä. Päädymme Pen-y-ghent -huipun (pienen vuoren? korkean kukkulan? 700-metrinen juttu ei minusta kyllä ole vuori) alapuolella sijaitsevalle valtavalle rotkolle, jonka pohjalla on luola nimeltä Hull Pot. Sinne ei kuulemma ole mitään asiaa kuin äärimmäisen kuivalla säällä, ja koko aamupäivän on ollut sadekuuroja, muutama aika reipaskin. Ei tänne ole mitään asiaa nyt, ja koska tänne tullakseen pitää odottaa jatkuvaa 30 asteen lämpötilaa ja sitten kävellä tunnin verran helteessä kamojen kanssa, voi olla ettei koskaan tule olemaan.
Kun kerran Pen-y-ghentin tuntumassa olemme, päätämme jatkaa huipulle saakka. Korkealla on tuulista, viileää ja karua. Näköala on ihan mojova, mutta ei näistä pikkuisista nyppylöistä ole oikeiksi vuoriksi. Kierrämme takaisin alas. Lopulta päivän sää olisi ehkä sittenkin soveltunut luolatoimintaan, mutta kun mitkään kaksi sääennustetta eivät olleet samaa mieltä asioiden tilasta eikä hukkuminen ihan hirveästi houkuta, oli ehkä parempi jättää väliin moinen.
Keskiviikko, 12.7. 2023
Päivän ankkuripiste: Ahdas, vähän liukas rotko, josta lähtee köysi ylöspäin löysällä U:n muotoisella lenkillä. Ei tilaa kunnon akrobatialle, ei pitoa nuohoamiselle ylöspäin, ei oikein mitään normaaleja kikkoja käytettävissä.
Aamukymmeneltä koputamme Andyn ja Jo'n ovelle. Ulkona sataa ja tuulee ja on yleensäkin kovin englantilaista, ja suunnitelmamme on ollut käväistä Lost Johns'in luolassa, mutta kavereillamme onkin toinen idea. Leck Fellin asemasta suuntaamme Ingleboroughin länsirinteille, joissa en ole paljon hengannut. Reilun puolen tunnin kävely hiton märässä säässä johtaa meidät pikkuiselle aukolle kaltevalla nummella. Tämä on Mayday Hole, melko uusi luolalöytö.
Sisäänkäynti vaatii heti köyttä, ja on ahdas ja hankala pudottautuminen lyhyeen pystyköyteen ja sieltä tiukkaan poikkariin. Se onkin hyvää esimakua tulevasta. Mayday Hole on juuri minulle vaikeinta luolailua: ahdasta änkeytymistä köysissä. Andy riggaa nopeasti ja taitavasti, joten odotella ei juurikaan tarvitse, vaikka ehkä haluaisinkin. Pari laskeutumista on todella inhottavia, mutta koska tulen viimeisenä, opin muiden virheistä ja kärsimykseni on vähäistä.
Lopulta ahtaus hellittää, ja viimeiset pari köysiosuutta ovat kauniita. Luolan ilmeinen etu myös on, että se on "all rope work, no bullshit"; yksi parin metrin könyäminen köysien välillä on, mutta muuten ollaan koko ajan menssa vauhdilla alaspäin. Viimeisen köyden jälkeen luola kuitenkin vaan loppuu, eikä palkkiona ole kuin sopivasti neljä henkeä vetävä kammio. Siellä syödään Andyn synttärisuklaat ja otetaan valokuvia.
Retki ylös on raskas. Pohjalle meni kaksi tuntia, ylös menee kaksi ja puoli. Suurin osa köysittelystä on hitusen hankalaa, mutta yksi poikkari / nouseva köysi on oikeasti todella hankala, ja ahtaassa paikassa saan pähkäillä ja vääntää ainakin viisi minuuttia, ennen kuin selviydyn ankkurin tuolle puolen. Olen tietty samalla purkamassa köysistöä, mutta onneksi köysisäkin ojensin jo edellä kulkevalle.
Ahtaissa paikoissa SRT on vaikeaa ja ahdistavaa, mutta treeninä Mayday Hole on erittäin tarpeellinen. Eikä luola ole varsinaisesti inhottava, se on vaan rehellisesti pikkuisen hankala. Jos köysittelyjen välissä olisi jotain karseita ryömintöjä tai lohkaretukoksia, tai luola olisi tulva-altis, fiilikseni saattaisivat olla erilaiset, mutta nyt huomaan pitäväni tästä pienestä taitoharjoituksesta. Pinnalle pääseminen on hankalaa ja ahdasta, ja sittenkin olo on hymyilevä. Halusin tehdä tällä lomalla jotain edes hitusen haastavaa, ja nyt olen siinä onnistunut.
Luolan jälkeen käymme Andyn ja Jo'n kanssa vielä pubissa syömässä. Tuhtien annosten jälkeen palaamma YSS:lle, johon on alkanut valua muitakin ihmisiä. Viikonloppuna täällä on kai jokin erikoistapahtuma. Saa nähdä, miten mahdumme sekaan.
Torstai, 13.7. 2023
Päivän hankinta: Vielä vähän lisää köyttä
Ainoa kaunis päivä tällä viikolla, mutta aikataulut edellyttävät, että se käytetään chillaamiseen. Vierailemme Witcherin kuvauspaikoilla, ostelemme lisää varusteita, ja otamme rauhallisesti.
Illalla Ian saapuu YSS:lle. Funtsimme ohjelmaa huomiselle, ja pakkaamme varusteita sitä varten. Jostain syystä mieli on koko päivän vähän levoton ja poen ahdistusta milloin mistäkin typerästä syystä. Kun luolaretki on valittu, sekin tuntuu jotenkin ahdistavalta. Ehkä tarvitsisin taas lomaa lomasta tai jotain.
Perjantai, 14.7. 2023
Päivän ei-toivottu fiilis: Nimetön ahdistus ja hermostuneisuus
Ulkona sataa, ja vettä uhkaa tulla koko ajan lisää. Sata köysimetriä selässäni könyän sisään Lost Johns'in suuaukosta, jonka virta ei vielä ole kovin vuolas. Käsitykseni mukaan luola on säävarma, mutta jotenkin sisällä veden ääni kuuluu kovaa ja kaikki on aivan kosteaa. Onko näin aina ollut? Olen ennenkin ollut täällä sateella, mutta parin ihmisen mielestä ainakaan luolan sisäänkäynti ei ole niin säävarma kuin olen kuvitellut.
Taina ja Ian kantavat niin ikään omia köysisäkkejään. Oloni on jotenkin suunnattoman epävarma ja hermostunut, ei vähiten, koska Lost Johns' on vaikea rigata ja koen suorituspaineita. Ian on minua valtavan paljon parempi riggaaja, mutta olisi tylyä pyytää häntä tekemään kaikki työ kun luola on kuitenkin minun ja Tainan toive yhteiseksi retkeksemme. Hermostuneet fiilikseni alkavat hellittää vasta, kun olemme laskeutuneet Vestryn, Cathedralin, Domen ja Dome Junctionin köydet, eikä mikään ole mennyt pahasti pieleen. Riggauksessani on ollut pari epämääräisyyttä; Domessa yksi solmu luistaa, muttei vaarallisesti. Etenemisemme on ollut jos nyt ei ihan nopeaa, mutta kuitenkin kohtalaisen hyvää.
Battleaxen alussa totean, että minä en kuitenkaan sitä yritä rigata. Poikkari on pahamaineisen vaikea, ja vaikka ehkä osaisinkin pistää siihen köydet, epäilen, että tähän kuluisi enemmän aikaa kuin meillä on. Niinpä Ian lähtee tasapainoilemaan hankalaan rotkoon ja viemään sinne köyttä. Häneltä se sujuu ihan kohtalaisen nopeasti.
Battleaxessa virran jyly kuuluu kovana. Tapailemme vähän Valhallaakin, mutta pohjalla on valtavasti vettä, ja olemme käyttäneet puolet tiketistämme. Retken nimellisenä johtajana totean tässä vaiheessa, että voisimme lähteä takaisin. Sentään huonot fiilikseni ovat kadonneet.
Riggauksen purkaminen on kohtalaisen nopeaa puuhaa, ja iltakuudelta olemme ulkona sateessa. Seitsemän tuntia Lost Johns'ia ei riitä pohjalle. Dome-Cathedral -reitti on yksinkertaisesti liian tekninen ja monimutkainen. Jos mielii pohjalle, pitää joko olla oikeasti todella osaava riggaaja, tai sitten käyttää toista tietä. Se ei ole yhtä kaunis, mutta luulen, että seuraavan kerran kun Taina ja minä tänne tulemme, kutsuu Centipeden 40-metrinen kuilu.
Lauantai, 15.7. 2023
Päivän peli: Housujen takapuolesta roikkuvan makkaran upottaminen vessapaperirullaan. Suunnilleen yhtä pöljää kuin miltä kuulostaakin.
Huono sää jatkuu edelleen, ja parkkipaikalla vaatteita vaihtaessamme iskee ihan oikea raekuuro. Edellisiltana Ian, Taina ja minä olemme keskustelleet mahdollisista luolista, ja valinnaksemme on päätynyt Death's Head Hole. Hurjasta nimestään huolimatta se vaikuttaa kohtalaisen kesyltä kololta. Normaalisti se ei kiinnostaisi minua lainkaan, mutta käynnissä olevassa vedenpaisumuksessa se on luola, jossa voi käydä hukkumatta. Se on käytännössä pelkkä 70 metriä syvä kuoppa, jonka pohjalla on yhdyskäytävä toiseen samanlaiseen.
Luolan pitäisi olla aivan helppo rigata, mutta minulla on taas tyhmä päivä. Jätän jälkeeni huonoja solmuja ja koetan tappaa itseni unohtamalla, miten stoppia käytetään. Jotenkin selviämme pohjalle asti. Se on vino kivikasa, jonne laskeutuu toisesta päästä vesiputoua ja yhdeltä sivulta lähtee huolestuttavan näköinen kaivanto syvemmälle.
Käytännössä koko luolaretki on köysittelyä, eikä lopulta superkiinnostavaa köysittelyä. Mutta voipa sanoa tämänkin tehneensä. Lisäksi Taina löytää vihdoin juuri hankkimansa jalkanousukahvan hyödyn, ja vilistää ylös pitkää, vapaasti roikuvaa köysiosuutta hirmuisella vauhdilla. Aivan hyvä, koska kuopan pohjalla on pirun kylmä.
Olemme luolamökillä ihmisten aikaan. YSS:llä on tänään President's Night, eli bileet seuran öö presidentin kunniaksi? En tiedä syytä, mutta ohjelman pitäisi olla grillibileet. Valitettavasti ulkona on käynnissä massiivinen kaatosade, jossa ei grillaa edes puolihullu englantilainen. Luolamökille on ilmestynyt kymmenittäin harrastajia, ja ohjelmassa on syömistä, juomista ja pöhköjä pelejä. Tutuista paikalla ovat ainakin Harvey ja Stu, ja kun Ian lähtee takaisin kohti Yorkia, minä ja Taina päädymme kuuntelemaan satunnaisen luolavaarin kertomuksia 60- ja 70-luvun luolamenosta. Puuhan historia on minusta aina kiintoisaa.
Hieman vastoin odotuksiani minulla on oikeasti hauskaa näissä juhlissa. Tässä auttaa se, että juhlat ovat YSS:n tiloissa olohuoneessa, ruokasalissa ja keittiössä, eli aina kun häly käy hermoille, voin hetkeksi vetäytyä makuutilaamme rauhoittumaan. Tällä reseptillä viihdyn melkein puoleenyöhön asti, läpi presidentin puheen ja kolmen ensimmäisen pelikierroksen. Kun vetäydyn nukkumaan, bileet jatkuvat vielä. Äänieristys ei ole erinomainen, mutta ei se ole ensimmäinen kerta kun nukun samalla kun viereisessä huoneessa on juhlittu menemään.
Sunnuntai, 16.7. 2023
Päivän manaus: Helvetin rehut
Presidenttipäivän jälkeinen aamu on hidas ja kohmeloinen, mutta jotenkin Taina ja minä päädymme taas Leck Fellille. Sää ei ole ihan yhtä surkea kuin eilen, mutta luolissa on edelleen tulvimismeininki, mikä rajoittaa retkivalikoimaa. Kun aikaakaan ei tälle päivälle ole loputtomasti, olemme päättäneet käydä vilkaisemassa Gavel Pot -nimistä koloa. Sen lähestyminen on henganvaarallinen: keskellä nummea on aidattu pöheikkö, ja jossain pöheikön keskellä on parikymmentä metriä syvä kulu. Kuilua lähestytään kiertämällä sen reunaa, ja polku on täynnä saniaisia sekä todella liukas. Kasvillisuuden välistä ei näe, onko pudotus kymmenen sentin vai parin metrin päässä. Tähän tarvitsisi turvanarun, mutta ylimääräisiä köysiä ei tullut mukaan.
GP:n eka oikea köysiosuus lähtee maan pinnalta, ja on ärsyttävän hankala. Käytämme varmaan tunnin yrittämällä saada sen kulkemaan niin, että köysi ei hankaisi kiveen, mutta tämä on lopulta ainakin meidän taidoillamme täysin mahdotonta. Lisäksi tulen myös siihen tulokseen, että jos riggaus pitää aloittaa päivänvalosta, siten että on etsittävä pultteja kaiken maailman rehujen ja mullan seasta, saa sen minun puolestani tehdä joku muu. Eilinen Death's Head Hole oli samalla tavaoin rasittava.
Onneksi kuilun pohjalta löytyy toinen köysi, joka on asiallisesti kivien alla ja pimeässä. Se pudottaa meidät lohkareiseen kammioon, josta jotkut fanaatikot ovat kaivaneet tien eteenpäin. Laskeutuminen alas on juuri sellaista luolailua, joka ei ole lainkaan minua varten: kolmesta seinästä kaksi koostuu lohkareista, jotka ovat paikallaan mudan ja ruosteisten rautatankojen avulla. Mihinkään ei uskalla koskea, ja tila on ärsyttävän ahdas. Uskallan mennä alas vasta Tainan jälkeen, kun reitti on todettu jotenkuten vakaaksi. Laskeutuminen on pelottavinta, mitä olen täällä tähän mennessä tehnyt.
Pohjalla on matala virtauskäytävä, joka pulauttaa meidät muutaman minuutin jälkeen koristeltuun kammioon. Reittikuvaus ei tätä edes mainitse, ja meidän pitäisi jatkaa vielä eteenpäinkin, mutta alun tappelu ankkureiden ja ohjausten kanssa on niellyt niin paljon aikaa, että toteamme valokuvaussession jälkeen parhaaksi lähteä takaisin. Onneksi luola ei ylöspäin ole yhtä hankala.
Illan ohjelmassa on pyykinpesua Harveyn luona, ja vilkaisu Yorkshire Ramblers' Clubin mökkiin. YRC on alueen vanhin luolaseura, porukka, joka mm. 1800-luvn lopulla Lost Johns'in luolaa tikkailla ja kynttilöillä varustetuilla knalleilla, ja 1940-luvulla löysi Lancaster Holen. Klubin mökki, Lowstern, on syrjäinen mutta erittäin viihtyisä, ja sen olohuoneesta avautuu upea näkymä Claphamin kukkuloille. Tämä on paikka, jonne voisin vetäytyä viikoksi kirjoittamaan.
Maanantai, 17.7. 2023
Päivän ahtaminen: 80 lisäköysimetriä pitää jotenkin saada mahtumaan köysilaukkuun
Asioita, jotka ovat olleet mukana, mutta joita ei ole tullut käytettyä kolmen viikon reissulla:
Asioita, jotka ovat olleet mukana, ja joita on käytetty:
Fyysisesti luolakunto on myös tullut takaisin, ja voisimme hyvin mennä tänäänkin maan alle, mutta lomapäivät loppuvat. Päivä menee käytännössä kokonaan varusteiden kuivattamiseen ja pakkaamiseen. Kävimme vähän vilkaisemassa jotain vesiputousta sekä Ingletonin kävelypolkuja, ja syömme lisää hyvää pizzaa Settlessä. Teemme kaapissa olevista tähteistä itsellemme valmiiks eväät huomiselle.
Matka on kestänyt juuri riittävän kauan, alan kaivata Suomea ja roolipelejä. Toisaalta olo on myös sellainen, että muutaman päivän päästä voisi varmaan taas mennä maan alle.
Tiistai, 18.7. 2023
Päivän yllätys: Salaisen oloiset kävelyreitit aivan lentokentän vieressä
Aamuysiltä tavarat ovat autossa, ja ajo kohti Lontoota alkaa. Kuutta pitkää tuntia myöhemmin olemme Gatwickilla. Auto palautetaan, ja siirrymme lentokentälle. Yritämme jättää matkatavaramme jo etukäteen, mutta täällä moisesta palvelusta ei ole kuultukaan. Turhautuminen uhkaa, mutta käy ilmi, että hotellimme on konkreettisesti saman katon alla. Vähän änkemällä saamme tavaramme huoneeseemme. Se on ikkunaton, minimalistinen koppi, mutta sopii tarpeisiimme.
Lento kotiin lähtee varhain seuraavana aamuna, joten olemme saapuneet seudulle jo edellispäivänä. Ilta on tuskin vielä edes alkanut, joten matkatavaroista vapautuneina lähdemme tutkimaan seutua. Käy ilmi, että Gatwickista lähtee polku -- ihan oikea pensastojen reunustama salapolku -- joka päätyy läheiseen Horleyn kylään tai lähiöön tai miksi sitä nyt kutsuisi. Horley itsekin on täynnä kummallisia, vaikeasti havaittavia polkuja, jotka OpenStreetMap kuitenkin tuntee. Niitä seuraamalla löydämme bengalilaisen ravintolan, josta saamme erinomaista ruokaa. Ravintolanpitäjän ylienerginen viisivuotias Fatima-tytär kiintyy Tainaan heti, ja koettaa kutsua meidät synttärijuhliinsa, mutta emme kuitenkaan niihin jää.
Keskiviikko, 19.7. 2023
Päivän ruoka: Kotona tehty linssikeitto. (Toisen ihmisen kotona, mutta kuitenkin.)
Gatwickin lentokenttä on tavanomaisen tuskallinen; tällä kertaa eniten vituttaa ruumaan menevä matkatavara, jonka tiimoilta meitä pompotellaan jonosta toiseen ja lähetetään epäselvien ohjeiden mukaan ties minne. Viiden minuutin operaatio paisuu 30 minuutin mittaiseksi, ja tietenkin kentällä on samalla kiiljardi muuta ihmistä. Olisipa nämä voinut oikeasti jättää eilisiltana.
Turvatarkastus yrittää anastaa vyöni. Aikeemme syödä oikeaa aamiaista failaa massiivisen hitauden takia, mutta sentään ehdimme hotkaista kolmioleivät juuri ennen kuin lento lähtee. Kolme tuntia ahdasta lukemista myöhemmin olemme jälleen Helsingissä. Siskoni Anna on tuonut lainassa olleen auton kentälle, joten pääsemme kotiin ihan omin pyörin.
Energiaa lähteä mielenosoitukseen ei oikein ole -- ja pelkään, että lisää tilaisuuksia tulee kyllä. Sen sijaan piipahdamme Miken puutarhabileissä, lähinnä moikkaamassa tuttuja.
On omituista olla paikassa, jossa on lämmintä. On kummaa, kun ympärillä puhutaan suomea, ja jutut ovat roolipelaamista, ei luolia ja kiipeilyä. On hienoa olla sähköauto eikä oikutteleva, käsivaihteinen Kia. On taivaallista kun käytössä on oma peti ja jääkaappi.
Torstai, 20.7. 2023
Päivän haamuraja: 7a:n reitti ei mennyt millään
Kotiin palattuani tavoite oli ottaa iisisti, mutta iltapäivästä päädyin kuitenkin boulderille Topin ja Tainan kanssa. Kuvittelin, että kuukausi kiipeilemättä oli vienyt kaikki voimani, joten yllätykseni oli melkoinen kun pääsin 6c:n ja jopa 6c+ -tasoisen reitin. Sormet eivät olleet tosiaan vahvat, mutta muuten voima, taito ja kestävyys olivat tallella. Kiipeilin, kunnes kädet eivät enää tahtoneet nousta, ja olisin tavallaan halunnut jatkaa vielä senkin jälkeen.
Leffateattereissa oli ainakin seitsemän elokuvaa, jotka tahdoin nähdä. Aloitimme tämän suman purkamisen käymällä illalla vilkaisemassa Mission Impossible: Dead Reckoning - Part Onen. Hirveästä nimestään huolimatta Tomppa-Imppa oli kertakaikkiaan erinomainen toimintaleffa. Ei-sosiopaattinen päähenkilö, älyttömyyteen asti eskaloitu äksöni, sekä Pom Klementieff aivan mahtavassa roolisuorituksessa -- kaikki, mitä ihminen tarvitsee.
Viikonloppu, 21.-23.7. 2023
Ajankohdan meininki: Riittävän pitkillä ennakkovalmisteluilla Ropecon voi tuntua viikon mittaiselta
Ropecon-valmistelut nielivät valtaosan ajastani. Sain oman pelini viimein pelaajille annettavia handoutteja myöteen valmiiksi, joten sitten heti siirryin auttamaan Tainaa hänen peliprojektinsa kanssa. Vielä pitäisi jotenkin väsäillä yhteinen esitelemä.
Pelien väsääminen muistutti minua kaikista niistä syistä, minkä vuoksi joskus 35 vuotta sitten aloin todella inhota D&D:ä. Peliä kai pidetään yksinkertaisena ja helppona lähestyä, mutta olen eri mieltä -- siinä on typeriä monimutkaisuuksia, joita on mahdotonta käsittää, kunnes tajuaa että ne ovat historian nivelten narinasta johtuvia yhteensopivuusvaatimuksia. Lisäksi peli tuntuu olevan aktiivisen vihamielinen kaikenlaisille haasteille, jotka eivät ole hirviöiden lahtaamista: magia ratkaisee joka ainoan muun ongleman käden käänteessä. Pah.
Muun puuhan ohella myös Indy 5 tuli käytyä katsomassa. Se oli ihan okei, vaikka pari detaljia ärsyttikin. Missä vaiheessa tohtori Jones on muka alkanut saada hyi-reaktioita parista pienestä ötökästä?
Maanantai, 24.7. 2023
Päivän harmistus: Työ tunkee puolivillaisesti lomakuplaani
Jonkinlaista liikkumista harrastettiin käväisemällä Malminkartanon täyttömäellä, mutta oikeasti koko päivä oli pelin- ja muun coniohjelman kirjoittamista. Oma pelini on jo valmis, Tainan peli ei, ja esitelmäkin pitäisi potkia kasaan.
Yritin myös vähän kääntää sisäistä kelloani Suomen aikaan nousemalla suht varhain (jo kahdeksalta) ja menemällä nukkumaan aikaisin (jo puoliltaöin). Toimii jos toimii.
Tiistai, 25.7. 2023
Päivän pelitemppu: Amerikkalaisen sukellusveneen uhkaileminen pienellä tutkimussukellusveneellä
Näin ahdistavia unia ja nousin varhain työstämään conimateriaaleja. Sitten palasin vuoteeseen tunniksi, ja pakotin itseni ylös kun kello tuli kahdeksan. Unirytmi ei ollut kaikkein parhaimpia pian alkavia töitä silmälläpitäen.
Ropecon-esitelmän kirjoittamisen keskeytti reissu Hämeenlinnan syrjäseuduille. Topin ja Helin mökillä pelattiin Lys Sacréa. Vauhkot vakoojamme tunkeutuivat Gröönlannissa sijaitsevaan sotilastukikohtaan, ja kohtasivat mm. perseeseen ammutun jääkarhun, amerikkalaisten palvelukseen värvätyn natsitiedemiehen sekä hienon keltaisen minisukellusveneen. Peli oli älyttömien suunnitelmien ja luovien selitysten juhlaa, ja lopulta hahmot eivät onnistuneet päätavoitteessaan. Tarina jatkuu.
Peliympäristöksi mökki oli oikein mainio. Vieressä oli järvi, tarjolla oli saunaa, ja lämpötila oli juuri sopiva ulkona kuistilla pelaamiseen. Hyttysiäkään ei ollut. Ilmastonmuutos on varmaan tappanut ne kaikki pois.
Keskiviikko, 26.7. 2023
Päivän uhkakuva: Gulf Stream could collapse as early as 2025, study suggests. Ihanaa. Olisi kiva, jos joku palkkaisi minut työskentelemään maailmanloppua vastaan. (Teknisesti toki AMOC eikä golfvirta, vähän eri juttu mutta anyways.)
Luulisi, että Ropeconiin yhden esitelmän ja kahden pelin valmistelu olisi nopea operaatio, mutta mitä vielä. Tänäänkin sekä minulta että Tainalta kului näihin koko päivä, ja vaikka loppu häämöttääkin jo, huomenna savotta jatkuu. Joskus olisi ihan kiva oikeasti vaan chillata eikä suorittaa. Myös jotain liikuntaa voisi ehtiä harrastaa koktonakin.
Torstai, 27.7. 2023
Päivän muistutus: Tee aina doceista PDF:iä ennen kuin yrität printata niitä tuntemattomalla laitteistolla, tai taitto voi mennä vähän jännäksi
Esitelmät valmistuivat, roolipelit samaten. Lähikirjaston printteri surisi ja tuotti tarvittavat laput. Illalla kotiin alkoi saapua conimajoittajia, koska tärkeä osa Ropeconia on, että kotona ei ole hiljaista, vaan coninkävijöitä on sielläkin joka huoneessa.
Huomenna mennään taas.
Ropecon, 28.-30.7. 2023
Ajankohdan pelitemppu: Jos G8-maiden johtajat eivät kuuntele supersankaria hyvällä, heidät kaapataan ja pakotetaan kuuntelemaan.
Perjantaina ennen coniin pääsyä sain vielä yhden pakollisen stressikiukkukohtauksen, mutta sitten pääsin lunastamaan ilmaislippuni ja astuin sisään Messukeskuksen ovissta. Sitten olinkin taas kotona heimoni parissa.
Tämän vuoden conissa oma olo oli jotenkin stresattu ja lamautunut, joten sain tungettua coniin tavallista vähemmän ohjelmaa ja ajallisesti suurin osa menosta oli hitusen meh. Mutta kokemukseen kuului myös huippuohtia, ja hyvä tavaton että ne olivat tänä vuonna korkeita! Perjantai-iltana pelautin supersankaripelin Pysäyttämätön voima, jossa Authority/JLA -tyyliset maailman mahtavimmat sankarit kohtasivat avaruudesta tulevan suuren muinaisen, ja onnistuivat pelastamaan maailman vain kovalla hinnalla. Pelaajani olivat nerokkaita - he olivat järjestään innostuneita, luovia, omistautuvia ja kaikkea mahdollista, mitä supersankaripelin GM voisi toivoa. Tämä saattoi olla onnistunein koskaan vetämäni conipeli, vaikka ajankohta olikin tosi myöhäinen.
Pelin jälkeen olin ihan kierroksilla, joten nukahtaminen oli vaikeaa. Tämä kombosi huonosti varhaisen herätyksen kanssa, mutta ei auta, coniin oli selvittävä kymmeneksi. Minun ja Tainan pitämä Maanalaisia seikkailuja -esitelmä oli saanut vähän kehnon slotin varhaisaamuun, ja monet sanoivatkin, että olisivat tahtoneeet tulla kuuntelemaan, ajankohta vaan oli aivan mahdoton. Siitä huolimatta sali oli aivan riittävän täynnä ja yleisö erittäin kiinnostunutta. Kerroimme tosimaailman luolista ja niiden ominaisuuksien hyödyntämisestä roolipeleissä, samalla kun demosimme omia varusteitamme. Taina oli loihtinut viime hetkellä kasaan fantsuhenkisen luolakelpoisen asun, minulla oli ylläni ihan normaali haalari-kypärä-köysivermeet -kokonaisuus.
Esitelmän jälkeen kirmasin roolipelaamaan, mutta valitettavasti Castle Blackmore ei oikein minulle toiminut. Se oli lineaarinen juoksu puzzlesta toiseeen, hahmoihin ei keskitytty, ja vaikka rokkenroll-idea Rainbow'n kolmen ekan levyn perusteella tehdystä fantsuskenusta olikin hilpeä, se ei oikeeasti kantanut koko peliä. Aika turhaksii jäi tämä kokemus.
Koska neurootikon pitää neuroilla, seuraavaksi oli vuorossa ohjelmanumero, jota salaa jännitin conissa kaikkein eniten. Taina oli nimittäin päättänyt pelauttaa Alum Potiin sijoittuvan luolastoseikkailun, ensimmäisenä vetämänä pelinään ikinä. Minä en tähän ollut mitenkään sekanntumassa, mitä nyt kannoin tilauksesta ruokaa kun pyydettiin, ja hengasin vapaana muusta ohjelmasta siltä varalta, että jokin ihmeellinen katastrofi johtaisi siihen, että minut kutsuttaisiin hätiin. Mutta neuroiluni oli täysin turhaa. Yhdentoista aikoihin kun peli päättyi, Tainan pöydässä oli innostuneita pelaajia, jotka riemuitsivat siitä, miten hieno ja erilainen kokemus oikea luola detaljoidusti pelattuna oli ollut. Tainalla oli myös kuulemma ollut tosi hauskaa.
Univajeesta johtuen discolarpissa ei jaksettu käydä, joten peti kutsui. Sunnuntai oli koomainen päivä. Jaksoin osallistua pariin puheohjelmaan ja kävin nauttimassa kuorolaulusta, mutta muuten vain hengasin kavereiden kanssa ja koetin rentoutua. Coni päättyi, mutta sosiaalinen dekompressiopysähdys tehtiin vielä Meiran luona Pukinmäessä lyhyillä jatkoilla.
Lopulta viikonloppu oli ollut hyvin raskas, jopa Ropeconiksi. Stressin paino tuntui, huominen työ hirvitti, enkä selvästikään ollut henkisesti ehjimmilläni. Sittenkin: upea, hieno coni, onneksi se on olemassa.
Maanantai, 31.7. 2023
Päivän keli: Sateinen. Ei keskieurooppalaisia helteitä tässä maailmankolkassa. Hyvä, kai?
Ensimmäinen työpäivä oli hyvin rauhallinen, ihan suunnitellusti. En edes yrittänyt tarttua kaikkeen, mikä oli vielä tekemättä, vaan keskityin olennaisiin osiin työtäni ja annoin konsernitason murheiden olla. Tämä toimi jotenkuten: töissä oli oikeasti aivan hauskaa. Toivottavasti fiilis jatkuu.
Taina oli vielä lomalla, ja oli päättänyt, että voisimme käydä katsomassa Oppenheimerin. Poimimme Lissun mukaan ja hurautimme Selloon. Leffa olikin hämmästyttävä, vaikka olikin White Dudes Talking - The Movie, mutta teatterin äänet olivat aivan liian kovalla. Kyllä ydinräjähdysten varmaan kuuluukin kuulostaa hirmuisilta, mutta kun sama päti puheeseen ja taputukseen, jossain on vikaa.
