Tammikuu 2022: Avaruusseikkailuja
Lauantai, 1.1. 2022
Päivän kielitaidottomuus: Tarjoilija, joka kuvitteli että "meat" tarkoittaa ainoastaan naudanlihaa, vaikka muuten tuntui osaavan englantia.
Uusi vuosi, uusi auto. Ulkona on lomajaksomme kuumin päivä, joten päätämme hylätä kiipeilyaikeet ja menemme sen sijaan polskimaan ja kuvaamaan kaloja Tufian rannalla. Aaltoja on paljon ja punainen lippu kertoo, että uiminen on kielletty, mutta kukaan ei sitä noudata. Märkäpuvuissa aallot eivät ole minkäänlainen pulma.
Tufian rannassa riittäisi penkomista, mutta näkyvyys ei ole ihan parhaimpia veden ollessa näin myrskyisää. Niinpä emme jää sinne aivan koko päiväksi, vaan ajamme sisämaahan. Citroen on huomattavasti miellyttävämpi ajaa kuin aiempi Fiat, ja tässä autossa on jopa ilmastointi. Agüimes on historiallinen pikkukaupunki, ikään kuin paikallinen Vanha Porvoo, paitsi että rakennustyyli on tietysti välimerellistä. Toisin kuin monissa muissa paikoissa, täällä on erittäin siistiä -- ja myös erittäin autiota. Koko kaupunki tuntuu kummalliselta kulissilta. Ainoat ihmiset ovat kaltaisiamme turisteja, jotka harhailevat kapeilla kaduilla ja napsivat valokuvia. Vain kaksi pientä kahvilaa tuntuu olevan auki, eikä näistä ensimmäisessä saa minkäänlaista palvelua. Paikka on kyllä persoonallinen ja jännittävä, mutta se tuo silti mieleen zombieleffan alkumetrit, kun elävät vainajat eivät ole vielä näyttäytyneet.
Maspalomasissa käymme vielä vilkaisemassa papukaijoja ennenkuin ilta ajaa meidät kotiin. Ruokaa odottaessamme saan luettua Leviathan Fallsin, Expansen yhdeksännen ja viimeisen kirjan. Loppu on varsin palkitseva, vaikka kirja ei ihan hirveästi yllätyksiä tarjoilekaan.
Sunnuntai, 2.1. 2022
Päivän hämmennys: Vaikeusaste, jota ei pitäisi olla edes olemassa
Via ferratat Gran Canarialla eivät ole koskaan onnistuneet, mutta pässinpäisesti yritämme tänäänkin lähteä sellaiselle. Olemme liikkeellä varhain aamulla, koska seinämä ja lähestymiskävely Primavera Lunalle ovat raporttien mukaan varsin kuumia, ja ovathan ne. Aavikon halki taivallamme kolme varttia hienolle kalliolle, kiipeilyfiilikset kasvaen. Perillä löydämme via ferratan, jonka kaapeli ja otteet on purettu. Sen sijaan tarjolla olisi yksi via corda (köysiä ja taitoja ei ole) ja toinen via ferrata, Extrapolomis, joka on tasoltaan maailman vaikein. Tyypillisesti viat greidataan asteikolla A-E, ja vakeimmat sektiot, joita olemme suorittaneet ovat olleet D:tä. Extrapolomis alkaa E-tason katto-osuudella, ja korkeammalla on osuuksia, joiden vaikeusaste on G. En osaa edes kuvitella, mitä tämä tarkoittaa, varmaan varmistamatonta neljän metrin loikkaa satametrisen kuilun yli.
Ei kiipeilyä siis, mutta kanjoni josta reittien pitäisi lähteä on jännä paikka, ja hengaamme tunnin verran ihmettelemässä sitä. Sitten palaamme autolle syömään lounasta, ja suunnittelemaan muuta puuhaa. Lähellä sijaitseva Cocodrilo Park on auki, joten käymme siellä hämmästelemässä pelastettuja eläimiä (satoja krokoja, lintuja, piikkisikoja, fennec-kettuja, mangusteja ja simpansseja). Lintujen ruokinta on edelleen hieno kokemus, kun ihmiset pääsevät istumaan hiljaa paikallaan samalla kun valtavassa aviaariossa tirpat syövät tai muuten vaan puuhaavat. Onnistumme taas pääsemään lähelle kakadua, joka tällä kertaa päättää moshata kuin Snowball ikään. Mahtava eläin.
Lähellä on vielä toinenkin hieno kanjoni, Barranco de las Vacas, jota käymme katsomassa. Se on pyöreämuotoinen, juoksevan veden muodostama syvä uoma laavakivessä. Joskus täällä on virrannut valtavasti vettä, mutta ei varmasti enää vuosisatoihin -- ja on vaikea hahmottaa, miten täällä milloinkaan olisi voinut olla niin suuria vesimääriä, joita tämän railon muodostuminen on vaatinut. Onko vuoren päällä joskus ollut oikea jäätikkö joka on sulanut? Vai mistä ihmeestä tässä on ollut kyse?
Illalla tutkimme lisää via ferratojen tilannetta. Ilmeisesti kaapelit on monesta paikasta poistettu ja reitti muutettu via cordaksi, jotta reiteille pyrkivien pitäisi palkata opas mukaansa. Vaikka tavallaan tämän ymmärtääkin, moinen käy silti luonnettani vastaan. Tutkimme via corda -tekniikoita. Meillä pitäisi olla näihin riittävä varustus ja ehkä osaaminenkin.
Maanantai, 3.1. 2022
Päivän varustelu: Kypärä, kiipeilyvaljaat, varmistuslaite, 60 metrin kiipeilyköysi, 17 jatkoa, 2 slingiä, 2 sulkurengasta, luolatyyliset lehmänhännät (dynaamista köyttä)
Ayacatan kylään johtaa 30 kilometriä pitkä vuoristotie, jota ajaa noin tunnin. Kylässä selviää, että reitin jatko Tejedan kylään on suljettu tietyön vuoksi. Taina käy neuvottelemassa työtyyppien kanssa, ja saa meille luvan ajaa pari kilometriä suljettua tietä. Tämä riittää viemään meidät Las Maguadasin via cordan parkkipaikalle.
Olemme Gran Canarian ytimessä. Toisin kuin etelän aavikolla, täällä on varsin vihreää ja vaakasuorat pinnat puskevat heinää ja pensasta. Joka suunnassa ympärillämme kohoaa noin pystysuoria satametrisiä seiniä, punaruskeaa kiveä. Las Maguadasin reitti on dokumentoitu vähemmän hyvin kuin voisi olla, ja sen alkuun johtavaa polkua ei näy millään maailman kartalla. Videoiden mukaan lähestyminen on ollut suunnilleen kulkua viidakon läpi macheten kanssa, mutta todellisuus on vähän vähemmän äärimmäinen. Polun löytäminen on kuitenkin helvetin vaikeaa, ja vaatteemme, jotka on optimoitu piikkipensaikkoon ovat aivan liian kuumat. Lopulta löydämme kohdan, josta reitti alkaa. Jätämme varusteemme, ja palaamme vielä autollemme vaihtamaan kevyemmät vermeet. Sääennuste väitti, että täällä olisi +18, mutta seinämä on auringossa, ja kiipeäminen näyttää kuumalta.
Puolenpäivän aikaan olemme valmiit nousemaan. Edessämme oleva kallioseinämä on 150 metriä korkea, ja siihen on hakattu teräksisiä via ferrata -tyylisiä askelmia, mutta turvakaapeli puuttuu. Turvakaapelina käytämme köyttä. Tämä on siis käytännössä liidikiipeilyä helpoilla otteilla. Emme ole tehneet tarkalleen tällaista aiemmin, mutta ei se liian vaikealta näytä.
Ensimmäinen osuus on kapeahkoa savupiippua. Liidaan sitä kolmasosan, sitten rakennan tasanteelle ankkurin, ja varmistan Tainan kiipeilyn ylös. Savupiipun sisällä ei ole tuskallisen kuuma, askelmat ovat hyviä ja erillisiä varmistuspultteja löytyy. Ei tämä liian vaikealta tunnu. Jatkan savupiipun huipulle asti, ja pääsen kuumaan aurinkoon. Kun Taina selviää luokseni, hän vaihtaa kärkikiipeilijäksi.
Yksittäiset köysiosuudet ovat noin 30 metriä pitkiä. Enimmäkseen ne käyttävät teräksisiä otteita, ja liidiköysi kiinnitetään pultteihin. Jos pulttia ei sopivassa kohdassa ole, voi varmistuksen kiinnittää myös otteeseen. Liidaamisen yleisin kauhun aihe -- liian pitkät pulttivälit -- on tässä aivan omista valinnoista kiinni. Parissa kohdassa otteita ei kuitenkaan ole, ja on kiivettävä aivan kallion muotoja käyttäen. Taina pukee kiipeilytossut ja liidaa kiipeilytyylillä. Liian vaikeaa tämä ei ole, kallion kitka on hyvää, greidi on ehkä 4 tai 4+. Suurin haaste tulee repusta ja kuumuudesta.
Kolme ensimmäistä köysiosuutta menemme kohtalaisella rutiinilla. Sitten alkaa neljäs osuus, joka on ennakkotietojen mukaan vaikein. Vaihdamme taas paikkaa, siirryn kärkiliidaajaksi. Alkuosa reitistä on suoraviivaista otenousemista, keskiosa samaten. Mutta tämä osuus on pitkä, ja viestintäyhteys varmistajaan katkeaa. Aurinko grillaa minua ja köysi alkaa painaa. Varmistusjatkot hupenevat. Nettilähde on suositellut, että mukana olisi 20 jatkoa, mutta meillä on vain 17. Aivan liian myöhään tajuan alkaa jättää klippauksia väliin, ja pulttien välit ovat varsin pitkät.
Suora seinämä muuttuu loivaksi släbiksi, ja askelmat loppuvat. Tästä eteenpäin on aivan puhdasta släbikiipeämistä. Näen ankkuripisteen. Jatkoni riittävät siihen juuri ja juuri, mutta saavuttaakseni sen minun on kavuttava eteenpäin kuumaa ja melkein otteetonta kalliota. Tottakai minulla on kiipeilykengät mukanani. Ne ovat repussani. En voi pyytää Tainaa vetämään köyttä kireälle kenkien vaihtoa varten, koska hän tuskin kuulisi minua.
Ryömin ankkuripisteelle vaelluskengilläni. Sydämeni hakkaa melkoista tahtia kun saan lehmänhäntäni kiinnitettyä pulttiin. Satoja metriä alapuolellani näkyy vehreä laakso. Huutamalla saan ilmoitettua, että olen ankkuripisteellä. Sitten rakentelen yläankkurin, ja varmistan Tainan nousun.
Nelososuuden pituus oli ilmeisesti ollut vain pari metriä vajaa koko köytemme pituudesta. Alle 60-metrisellä köydellä olisi reitin keskelle pitänyt tehdä väliankkuri. Eteenpäin jatkuu poikkikaapeli, joka nousee muutaman metrin, ja sitten olemme kallioharjanteen huipulla, noin 1500 metrissä. Näkymät ovat mahtavat. Puolitoista kilometriä koilliseen erottuu selvästi Roque Nublon kivimöhkäle.
Otamme valokuvia, syömme eväitä, ja sitten etsimme reittiä alas. Sitä ei tietenkään ole merkitty mitenkään. Saatanan espanjalaiset reitintekijät. Meiltä kestää vajaa tunti päästä alas polkua, joka välillä ilmestyy ja välillä katoaa. Kuitenkin via corda itsessään oli upea kokemus. Tämä on ehkä sukua big wall -kiipeilylle, sillä erolla että vaaditut kiipeilytaidot ovat huomattavasti vähäisemmät. Jopa meidän kaltaisillemme keski-ikäisille sunnuntaikiipijöille on aivan mahdollista nousta näitä reittejä.
Tiistai, 4.1. 2022
Päivän sisäinen ääni: "Welcome to Playa del Inglés, 47. Your target is Juan Riu, the owner of the Riu Palace Hotel. Security will be tight, but I'm sure you're up for the challenge."
Citroënin rengasvalo on alkanut palaa, joten käymme näyttämässä autoa vuokraamolle. Vuokraamo tekee parit testit, ja antaa meille taas uuden auton. Tämä on Volkswagen Polo, vielä vähän C3:akin parempi auto, jota on ilo ajaa. Kruisaamme sillä Playa del Inglésiin, ja käymme kävelemässä dyyneillä. Eilisen jälkeen jalat ovat aika raatoja, joten tästä tulee välipäivä rajummasta aktiviteetista.
Dyynien vieressä on eeppinen Riu Palace Hotel, jota ympäröi aidat ja ovet avaa turvaheebo. Hitman-pelien henki menee Tainaan ja minuun, ja kävelemme sisään hotelliin kuin kuuluisimme sinne. Sisäpuoli on aivan kosmisen upea, ja aidatulla takapihalla on valtava uima-allas. Meillä ei ole uimakamoja mukana, joten asetumme allasbaariin, tilaamme drinkit ja luemme kirjojamme. On epäselvää, onko baari tarkoitettu vain vieraille; päätän että on, koska sitten tänne livahtaminen on jännempää. Laskun voisi selvittää antamalla vain nimen ja huonenumeron, mutta vastustan kiusausta kirjoittaa "Tobias Rieper - 201" ja maksan sen sijaan ihan omalla kortillani.
Keskiviikko, 5.1. 2022
Päivän opas: Riikinkukko. Kun astuimme sisään kaktuspuiston porteista, maailman pyrstökkäin lintu asettui kävelemään edellämme ja viemään meitä oikeaan suuntaan.
Cactualdea on Kanarian versio pikkukylän kahden tähden turistiansasta. Se on "Euroopan suurin kaktuspuisto", eli käytännössä puisto, jossa on kasapäin erilaisia kaktuksia kaikilta maailman kolkilta. Paikan taustalogiikka on selvästi "more is more", koska sen lisäksi, että kaktuksia on ihan poskettomat määrät, tarjolla on myös äänekkäitä kanalintuja joita saa syöttää (ja jos linnuilta kysytään, pitää syöttää), pandemiasyistä suljettu baari (josta pari zombien näköistä vahanukkea pelottaa vieraat ulos) satunnainen amfiteatteri jos vaikka haluaa järjestää kaktusteemaiset ulkoilmabileet, sekä kanarialaisen alkuperäisväestön asumuksen rekonstruktio. Kaikki on vähän kämäistä ja puolirähjäistä, enkä oikein tiedä, pitäisikö paikasta kokea huvitusta vai myötähäpeää. Sentään kaktuksia on aivan perkeleesti, mikä kielii jonkinlaisesta ambitiosta. Tosin krokotiilipuistossakin on satoja väitetysti pelastettuja krokoja (ja missä maailmassa tarvitsee pelastaa sata krokotiilia eläinsalakuljettajilta?), joten ehkä tällainen elävien näyttelyesineiden hallitsematon lisääntyminen on vaan jotain, joka täällä vaan tapahtuu.
Päivän muihin löytöihin kuuluu Los Azulejos, kanjoni, jossa kivi on oudon väristä (mm. keltaista ja sinivihreää), El Balcon (näköalapaikka saaren länsilaidalla, feat. hengenvaarallisia polkuja murenevilla kivillä jos tahtoo niitä kiivetä, saa arvata tahdoimmeko), matkapahoinvointi aivan saatanan kauhealla tiellä saaren luoteisnurkassa, ja helvetinmoiset aallot Agaeten rannikolla ja vuorovesialtaissa. Alunperin altaissa oli pitänyt snorklata, mutta jopa niissä vesi oli niin hurjan näköistä, että päätimme jättää väliin.
On jonkun pyhimyksen juhlapäivä, ja tämän kunniaksi kaikkein ahtaimmissa pikkukaupungeissa ajaa karnevaalihenkisiä autoletkoja. Autot soittavat torvea kuin huomista ei tulisikaan, niissä on kiinni niin paljon ilmapalloja että ne meinaavat lähteä lentoon, ja niiden lavalla ratsastaa kännisiä paikallisia brasilialaisen pride-joulupukin tyylisissä asuissa. En tajua, enkä haluakaan. Päädymme kiertämään koko saaren myötäpäivään. Pohjoisosassa on viileää, ja Las Palmasissa alkaa oikeasti sataa vettä. Sadekuurot jatkuvat saaren kello kolmessa olevaan Teldeen saakka, mutta etelän Maspalomasissa ja Puerto Ricossa saamme tyytyä uhkaaviin tummiin pilviin.
Torstai, 6.1. 2022
Päivän biohack: Pahoinvointi poistuu vedessä
Taina on eilen syönyt jotain sopimatonta, ja hänen vatsansa on ollut koko yön aivan sekaisin. Päivän kiipeilysuunnitelma hylätään, ja käydään sen sijaan snorklaamassa. Päätämme kokeilla Puerto Moganissa sijaitsevaa rantaa, koska se on vartin ajomatkan päässä ja täysin uusi meille.
Pebble Beach sijaitsee varsinaisen hiekkauimarannan itäpuolella, aallonmurtajan takana. Sen pohja on kivikkoa ja vesi on todella kirkasta vaikka aallokkoa on. Pari muutakin snorklaajaa polskii menemään. Laskeudumme veteen, ja välittömästi ympärillä on kaikenlaisia kaloja. Jo aivan rannan tuntumassa niitä on yhtä paljon kuin Amadoresilla vähän matkan päässä, ja kauemmas uidessa niitä löytyy lisää. Aiemmin enimmäkseen yksinään viihtyneet sinimustat kalat ovat täällä parvissa, ja pohjan tuntumassa vilahtaa välillä suuri ja aiemmin näkymätön nuolen tyylinen kala. Tämä paikka oli oikea löytö. Eräässä suunnassa on korkea kallioseinä, ja sen juuressa meriluola. Käyn sielläkin snorklaamassa, mutta paikka on jotenkin huolestuttava ja aallot iskevät sinne epäturvallisesti. Kalatkin ovat samanlaisia kuin avoimessa vedessä, joten en jää sinne pitkäksi aikaa.
Muuta aktiviteettia päivään ei juuri kuulukaan. Taina potee vielä pulikoinnin jälkeenkin pahaa oloa, joten hän torkkuu ja minä pelailen Stellarista. Romaaniakin voisi kirjoittaa, mutta näköjään en niin tee.
Perjantai, 7.1. 2022
Päivän hämmästely: Ihan oikea lääkärin kotikäynti. Onko tällaisia muuallakin kuin fiktiossa?
Tainan vatsaoireet palasivat voimakkaampina, ja olivat näköjään hypänneet minuunkin. Muuten tämä olisi ihan pikkujuttu, mutta huomenna pitäisi lentää takaisin kotiin, ja yhtään rajummassa vatsataudissa tämä olisi silkkaa helvettiä. Matkatoimisto järjestää meille lääkärin, joka oikeasti ilmestyy tunnissa hotellihuoneeseemme tutkimaan meidät. Mitä ihmeen yläluokkamenoa tällainen oikein on? Saamme reseptin lääkkeille, joiden pitäisi pitää meidät kunnossa lennon ajan.
Pillereiden ja jauheiden syöminen helpottaa molempien oloa merkittävästi, mutta sittenkin päivä menee sängyssä, ei suunnitellusti kiipeilykalliolla. Vasta illalla käymme oikeasti ulkona syömässä vikan illallisen täällä. Lääkärin ohjeiden mukaan se on hyvin vatsaystävällinen ja simppeli.
Lauantai, 8.1. 2022
Päivän lentoturvallisuus: Vaihteeksi sukellustietokoneeni on turvaihmisten mielestä epäilyttävä. Hohhoijaa.
Pakkamme laukkumme, ja käymme sitten vielä kävelyllä ennen lentokentälle suuntaamista. Läheisillä rantakallioilla on rapuja ja liskoja, ja aurinko paistaa kirkkaasti. Kaipaan omia arkirutiinejani, mutten kyllä Suomen talvea muuten.
Kävelymme leikkaa pois marginaalin lentokenttäsiirtymästä, ja neurootikkona olen aivan helisemässä kun emme olekaan tarkalleen suositeltuun aikaan viemässä laukkujamme eteenpäin. Sittenkään emme ole varsinaisesti vaarassa myöhästyä. Lento on vaihteeksi aivan täynnä ja kahdeksan tuntia FFP2-maski päässä aiheuttaa inhottavan päänsäryn, mutta onneksi minulla on erinomainen Charles Strossin Invisible Sun johon uppoutua. Lääkintä on pitänyt vatsaoireet kurissa, ja kun saavutan kirjan viimeiset 50 sivua, kone laskeutuu.
Helsinki on lumen peitossa ja Suomen koronatilanne on räjähtänyt käsiin. Tainan vanhemmat heittävät meidät kotiin, joka on vielä pystyssä. Oma vuode on paljon parempi kuin hotellin vuode.
Sunnuntai, 9.1. 2022
Päivän fiilis: Väsynyt
Aika vilkaista viime vuotta, lingua brexitiksi:
Rode on an electric scooter. Drove an electric car. Did an e-bike hike on a mountain trail. Spent a month in Austria handling basically everything in German. That's about it; 2021 was not big on new things.
My resolution was to read more comics ... which I still managed to fail. For fuck's sake. No resolutions this year, really, but I intend to climb more.
I have absolutely no idea.
Not sure if this counts as "close" exactly, but Tatu, a caving friend from a couple of years past succumbed to cancer.
Germany, Austria, Luxembourg and Spain. The pandemic is cramping my style.
Running a non-remote RPG campaign. Also, an end to this fucking pandemic.
6.1. 2021, with the attempted coup in USA. Fuuck.
Learned downhill skiing. Ran an excellent caving-focused RPG session. Pushed out a half-decent novel. Got my climbing groove back after an injury. Managed mostly to stave off depression despite the pandemic. Resolved a work emergency in a flash of inspiration. Also, afer a break of five years, finally returned to diving.
Only doing one cave. Not being able to climb on my summer vacation. Not putting together the film of our road trip, despite (or maybe because of) a ton of footage. Failing to ask S & A about their covid vaccination status beforehand.
Had a finger pulley injury right before my summer vacation, which really hurt my plans.
A gaming PC, the first in over 15 years
Kotimajoitusverkosto, who supported me and Taina when we had diplomatic issues with our residents.
Said residents, due to not being vaccinated.
Into the electrical systems overhaul of our flat block.
Downhill skiing. The caving themed RPG. My vaccinations. The new climbing gym opening practically next door. Publishing another novel. The return of the Dance Party! Our winter vacation to Gran Canaria
Moving Right Along, as sung by Kermit and Fozzie
Slightly happier. Despite being a bit of a sucky year, 2021 was not nearly as bad as 2020, although I'm apprehensive that it really was the high point and it's going get a lot better from here on.
About the same?
Poorer. The electrical overhaul was a costly business.
I'd like to have run more games, done more caves, climbed more, written more.
Moping
Packing our suitcases for the holidays
In Gran Canaria, mostly sleeping.
Nope
Have you stopped beating up your husband?
I guess not?
The Muppet Show, which I watched with Taina whenever reality was getting too much.
The 7.5 Deaths of Evelyn Hardcastle by Stuart Turton
The Muppet Movie. So it's not exactly a new film, but it still rocks.
The Wombats
Hitman 3
A gaming PC. A long winter vacation. Not having to dread the US news.
Ropecon. Climbing in the summer.
Tried out our next-door climbing gym. 49.
Not having the excellent Pirates of Drinax sci-fi campaign go on hiatus.
Terrible
I think that train has passed
no just no
The COVID restriction back-and-forth.
A lot of people
I managed to avoid meeting people, new or otherwise.
Depression is insidious, and does not go away quickly.
Rush tells it again in Bravest Face
Olipa raskas vuosi. Tai ainakin raskas loppuvuosi. Tai ehkä näitä ei pitäisi kirjoittaa juuri kun on palannut pimeään talveen lämpimästä etelästä.
Maanantai, 10.1. 2022
Päivän pieni ilo: Sentään ulkona on paljon lunta, joka luo illuusion valosta
Kiskoin itseni jotenkin töiden pariin, vaikka sisäinen kello näytti mitä sattuu ja pää oli aivan tyhjä. Päivän ehkä isoin saavutus oli, että sain työterveyden kautta varattua kolmannen koronarokotusajan. Oikeisiin töihin liittyvät aikaansaannokset olivat laihoja.
Ulkona oli lunta ja fiilis oli, että ainoastaan jollain liikunnalla tästä letargiasta selviäisi. Pandemia oli tietenkin sulkenut kaikki sisäliikuntapaikat. Hiihtää voisi, mutta fuck that shit. Laskettelu kuulosti paremmalta, mutta tänään oli siihen vielä liian kylmä.
Tiistai, 11.1. 2022
Päivän outous: Suksi, jonka side oli vaihtanut itsestään kokoa
Selvittyäni työpäivästä lähdin Tainan kanssa nauttimaan talvesta. Tämä tapahtui ajamalla Vihtiin ja laskettelemalla. Vaihteeksi en ollut unohtanut kaikkea oppimaani, ja ekan hieman haparoivan laskun jälkeen muistin, miten homma toimi. Tässä pitäisi jotenkin kehittyä paremmaksi, mutta en oikein tiedä miten se tapahtuisi. Ehkä täytyisi ottaa joku valmentava oppitunti.
Rinteissä oli paljon lunta ja vähän ihmisiä, täydellinen kombinaatio. Tosin illan edetessä laskettelukansaa saapui lisää, ja jostain syystä kahvilassa maskipolitiikka oli löysä. Nykyisillä tartuntaluvuilla tämä ei varsinaisesti lupaa hyvää.
Keskiviikko, 12.1. 2022
Päivän toive: Varaosavarasto tietotekniikalle. Töissä vaan, tosin kotonakin tälle voisi olla käyttöä.
Rinteessä tuli eilen viivyttyä aika hyvä tovi, ja tuloksena jalat olivat tänään aivan makaronia. Työpäivän keskellä kävin ottamassa kolmannen koronapiikin, ja sitten vierailin ihan toimistolla asti tekemässä hommia.
Kotona koronarokote alkoi muistuttaa ottamisestaan, ja käpälä oli nukkumaan mennessä melkoisen kipeä. Näinhän nämä tahtovat mennä. Onneksi liikunta oli tapahtunut jo eilen, niin mitään tärkeää en menettäisi.
Torstai, 13.1. 2022
Päivän kesken jäänyt kirja: The Heap. Ei nyt vaan kestä dickiläistä sosiaalista ahdistuneisuutta ja toistensa ohi puhumista.
Aamulla heräsin lämpöön ja kokovartalosärkyyn. Päivä meni koronapiikin sivuvaikutuksia potiessa. Ne olivat edelleen melko reippaat: pystyin juuri ja juuri lukemaan kirjoja, ja buranan avulla vähän pelaamaan Rise of the Tomb Raideria; sitä edistyneemmät jutut olivat mahdottomia. Koetin osallistua etänä yhteen työpalaveriin, mutta aivosumu teki tästä vähän turhaa harrastamista.
Tainalla oli ollut piikki samana päivänä, ja hänen reaktionsa oli vielä omaanikin rajumpi. Toivoa sopii, että tämä tarkoittaa, että rokote kehittää voimalliset vastakeinot pandemiatartuntaa vastaan ja jahka täysi suoja saavutetaan, korona kilpistyy kehojemme defenssiin kuin lingonkivi avaruusaluksen panssariin.
Viikonloppu, 14.-16.1. 2022
Ajankohdan kummastelu: Mikä on hahmotushäiriö? Ulkopuolisen vinkkelistä se kuulostaa vaan mutkikkaalta tavalta sanoa "huomattava tyhmyys".
Vähitellen rokotteen sivuvaikutukset haihtuivat ja pystyin tekemään työpäivän. Kovin energinen se ei kyllä ollut.
Lauantaiaamu alkoi hyvin, kun onnistuimme naapurista hyllyjä hakiessamme lukitsemaan itsemme ulos kotoa. Argh. Opinpa olemaan luottamatta siihen, että jos toinen ihminen sanoo, että hänellä on avain, se tarkoittaa sitä, että kyseinen avain on välttämättä esim. kotiavain. Minulla on ennestään jo vaikeaa uskoa siihen, että muiden ihmisten sanomiset korreloivat mitenkään todellisuuden kanssa, ja tällaiset välikohtaukset eivät ainaakaan paranna asiaa.
Jotenkin onnistuimme välikohtauksesta huolimatta selviämään Tapanilan kiipeilyseinälle varaamaamme yksityisslottiin. Kiipeily oli paljon reippaampaa ja onnistuneempaa kuin olisin odottanut, tosin tuntui siltä, että reittien greiditkin olivat yläkanttiin itsetunnon pönkittämiseksi. En oikeasti liidaa puhtaasti on-sight 6B:n reittejä edes Tapanilan löysillä greideillä.
Muuten viikonloppu oli laiskaa ja saamatonta menoa. Kirjoittelin vähän roolipelimatskua (ja päädyin johonkin pelisuunnittelun fraktaaliseen rönsyyn jota ei pelissä varmaan ikinä edes tarvita), mutta enimmäkseen pelasin Tomb Raideria tai katsoin kun Taina pelasi Stellarista. Tulevalle Stellaris-moninpelillekin saatiin aloitusaika sovittua. Epäilen, että pelaajia on liian paljon jotta tämä toimisi, mutta katsotaan.
Maanantai, 17.1. 2022
Päivän sankari: Drummer
Omituisen verkkovian värittämän työpäivän jälkeen saimme viimein katsottua Expansen viimeisen jakson. Vika kausi kärsi kyllä pahasti lyhyydestä, joskin leikkely oli tehty aika tavalla oikeista kohdista. En tajua tätä lyhyyttä -- kuvittelin sarjan olevan tosi suosittu, eikä Amazonilla pitäisi rahoistakaan olla pulaa. Toki Jeff Bezos ei varmaan ole rikastunut olemalla tuhlaavainen.
Kaikki Expanse-kirjat on nyt luettu ja sarjaakaan ei varmaan enempää aivan heti tule. Pitäisi löytää jotain muuta hyvää scifiä katsottavaksi. Säätiö kiinnostaisi, mutta se tuskin on ihan yhtä hyvää kamaa kuin Expanse. Netflixissä oli jotain korealaista kuuscifiä, ehkä sille täytyy oikeasti antaa tilaisuus.
Tiistai, 18.1. 2022
Päivän käsittämättömyys: Windows-skripti, joka toimii kerran, ja sitten ei enää toimi.
Uusien liikuntaharrastusten paras puoli on, että alussa kehittyy nopeasti. Tänäänkin pääsi laskettelemaan, ja kaikenlaisia uusia oivalluksia tuli. Saa nähdä kauanko kestää, ennenkuin kaikki helpot opit on sisäistetty, ja kehittyminen alkaa oikeasti vaatia asioita.
Rinteessä oli kuitenkin taas kivaa, tosin hankalimmat asiat minulle edelleen ovat tasaisella maalla oleskelu (en ole koskaan kaatunut rinteessä, olen usein kaatunut sen alapuolella) ja kaaduttuani ylös pääseminen. Niin kauan kuin nämä ovat pulmia, ei liene vaaraa kuvitella, että osaisin ainakaan liikaa.
Keskiviikko, 19.1. 2022
Päivän pökkelö: Kit Harrington, jokseenkin turha näyttelijä
Töissä ollut omituinen verkkovika katosi kun tein voodoota sen suuntaan. En käsitä yhtään miksi tämä toimi, olin tekemässä vain valmisteluja isompiin korjauksiin, mutta niitä ei sitten tarvittukaan. Ongelma itsestään katoavissa vioissa on, että ne voivat myös alkaa itsestään jos niitä ei ymmärrä.
Töiden jälkeen sain viimein katsottua Eternalsin, vaikken lopulta ollut siitä kovin kiinnostunut. "Epätasainen" olisi yhden sanan kuvaus. MCU:n vitsaileva tyyli ei sopinut tähän kosmisen skaalan eepokseen yhtään ja ne hahmot jotka eivät olleet pelleilijöitä olivat pökkelöitä. Mutta leffa näytti upealta, ja kerrankin siinä oltiin osattu tehdä selväksi tyyppien erilaiset voimat. Välillä supervoimainen mättö oli hidasta ja harkitsevaa (pidin), ja silloinkin kun se oli nopeaa, se ei koskaan degeneroitunut shakycam-kaaokseksi. Muutenkin leffa parani loppua kohden: juoni teki odottamattomia käänteitä, moraaliskaala oli jännittävä ja viimeiset parikymmentä minuuttia olivat todella hienot. Oli se kiinnostava ja erilainen ainakin.
Torstai, 20.1. 2022
Päivän hilpeys: Jostain on kehittynyt taas sormivoimia
Olimme taas saaneet kiipeilyhallin vuokralle. Ei kun seinää ylös. Taidot tuntuvat jotenkin nousseen, koska minulta onnistui on-sight -liidi aivan oikeaan 6B:n reittiin. Tästä innostuneena lähdin seuraaaksi 6B+:n tasoiselle reitille, ja jossain vaiheessa tajusin, että olin tekemässä hankalaa klippausta korkealla edellisen jatkon yläpuolella huonoilta otteilta. Typerä psykologinen tekijä pysäytti hienon kiipeämisen aivan täysin. 20 vuotta harrastusta ja vieläkin pelkään putoamista aivan typerän paljon.
Kammosta huolimatta seinällä meni oikein hyvin. Ulkona sää oli aivan hirveä ja välttelin sinne menemistä kaikin tavoin. Kiipiminen sai riittää liikunnasta.
Viikonloppu, 21.-23.1. 2022
Ajankohdan diplomaattinen sananvaihto: "Minkä takia ette suostuneet lähetystöjen perustamiseen?" - "Diplomaattimme pudottivat pallon, koska toisaalla käymämme sota vie kaiken huomion."
Perjantain työpäivä oli hirmuinen palaveriputki. Kun se päättyi, oli pää ihan tyhjä. En saanut illalla aikaan oikein mitään, pelailin vain Tainan kanssa hieman Stellarista ja luin scifiä.
Lauantaiaamuna nousimme varhain ja hyppäsimme autoon. Noin tunnin päässä meistä pohjoiseen sain ensikosketukseni Messilän talvilomaparatiisiin. Olen vieläkin tottunut siihen, että liikuntaharrastukseni tuntuvat vähän alakulttuurijutuilta, joten Messilän kaltainen 80-luvulta asti mainostuksesta tuttu puuhakeskus oli hienoinen kulttuurishokki. Ihmisiä oli aivan pipona, kaikilla hassut lasketteluvermeet. Rinteessä ei soinut Take My Breath Away vaan joku paikallinen puheradio, joka ei onneksi kuulunut kaikkialle, koskapa minuutin jälkeen halusin kuristaa juontajat.
Vaikka jonot olivat valtavia ja jonotus välillä aika jännittävästi järjestetty, itse laskeminen oli hauskaa. Rinteet olivat kuitenkin suurempia kuin Vihdissä, ja vaikka aurinko ei paistanutkaan, oli ihan jees vaihteeksi laskea valoisana aikana. En tiedä, opinko paljon uutta; ainakin laskin muutaman laskun ilman sauvoja ja koetin hahmottaa, mikä kumma toisen puolen käännöksessäni oikein on vikana. Laskettelussa on ainakin yhtä vaikeaa mitata edistymistä kuin sukeltamisessa.
Söimme kevyen lounaan rinnekahvilassa, joka sentään tuntui ottavan koronatoimet vakavammin kuin Vihti Skin "tässä ovat sääntömme, joita emme itsekään noudata" vastaava. Lähes viiden tunnin jälkeen jalat olivat niin helliä, että oli pakko lähteä kotiin.
Kotiin oli kyllä muutenkin kiire, sillä illan ohjelmana oli Stellaris-moninpeliä. Kuusi valtakuntaa (sekä hirveä määrä NPC-tykinruokaa) lähti tutkimaan tuntematonta galaksia. Eteneminen oli valtavan nopeaa ja pelaaminen ilman jatkuvaa pausettamista huomattavan hektistä. Mutta toisin kuin olin pelännyt, koko homma ei hajonnut käsiin heti ensimmäisessä pelissä. Minun ja Tainan yhdessä pelaama yrmathien piikkisikasivlisaatio, Okaiden joki, päätti pelin rajakahakkaan naapurissaan asuvien kasvien kanssa, ja riita ei toistaiseksi ratkennut.
Sunnuntaina jalat olivat laskettelun jäljiltä yhä voimattomat. Kirjoittelin roolipelijuttuja ja koetin vaihtaa vaihdetta Stellariksen avaruusoopperasta Eclips Phasen transhumanismiin.
Maanantai, 24.1. 2022
Päivän pelisitaatti: "Ihan kiva mutta en ymmärrä miten uskonto tähän liittyy". Makes sense in context.
Kiipeily oli surkeaa. Joko kulutin kaikki voimat liian varhaisella 6A:n kattoreitillä, tai sitten voimia ei koskaan ollutkaan. Olisin ehkä epäillyt mahdollista kipeäksi tulemista, mutta varmuuden vuoksi olin jo aamupäivästä tehnyt kotikoronatestin ja se oli ainakin ollut negatiivinen.
Syy koronatestiin oli, että pian kiipeilyn jälkeen oli määrä pelata roolipelejä. Mutta sillä aikaa kun olin ollut Tapanilassa viestintävälineiden tavoittamattomissa, yksi pelaajistani oli kehittänyt köhän oireita eikä kokenut voivansa osallistua lähipeliin. Kun pelaajat eivät saaneet minua kiinni, he fiksusti päättivät itse, että muut lähipelaavat ja yksi etäpelaa, ja kun palasin ihmisten ilmoille, kaikki oli järjestetty. Moinen ratkaisu ei ollut ihanteellinen, mutta otin sen mieluummin kuin täyden etäpelin ja paljon mieluummin kuin täyden perumisen. Edellisestä vetämästäni ropesta oli aivan liian kauan aikaa.
Out There -pienoiskampanjan ensimmäinen peli oli oikein toimiva. Ensin hämmästeltin, sitten suoritettiin, sitten alettiin huolestua ja lopulta oltiin eksitentiaalisessa paniikissa. Etäosallistuminen ei tominut kauhean hyvin, mutta onneksi se oli osunut pelaajaan, jolla oli paljon aiempaakin kokemusta maailmasta, ja jonka hahmolla oli muutenkin vaikea tilanne. Pelasimme vain kolme ja puoli tuntia, koska kyseessä oli arki-ilta, mutta pääsimme hienosti käsiksi kampanjan pointtiin ja ainakin itse ihan piehtaroin siinä.
Pelin jälkeen olin ylikierroksilla, kuten monesti käy. Miksei vieläkään ole kansallista määräystä siitä, että pelinjohtamisen jälkeen seuraavan työpäivän saa automaattisesti vapaaksi?
Tiistai, 26.1. 2022
Päivän mission statement: More is more
Vika työpäivä ennen suunnittelupäiviä oli vähän sellaista lankojen kuromista yhteen, dokumentointia ja muuta sekalaista silppua. Pelin jälkeinen yöuni oli ollut vähän huonoa, joten mitään suuria sankaritekoja en tälle päivälle oikein odottanutkaan.
Väsymys ei koskaan oikein väistynyt. Ulkona oli jotenkin vastenmielinen keli, joten en saanut itseäni raahattua pihalle lainkaan. Ehdin Tainan kanssa palauttaa mieleen hieman Mars-soolokampanjan juttuja, mutta sitten koittikin jo nukkumaanmenoaika.
Keskiviikko, 26.1. 2022
Päivän luulosairaus: Korona taas. (En tiedä, mistä olisin sen muka voinut saada, mutta mitä muutakaan päänsärky ja heikko olo muka voisi mitenkään olla.)
Koska työparini oli sairaana, sain hoitaa suunnittelupäivän IT-osuuden ihan yksin. Se oli varsin raskasta, ja päivän loppuun mennessä olin kehittänyt bonukseksi melkoisen päänsäryn.
Sain käväistyä pikaisesti ulkona, mutta mitään oikeaa liikuntaa päivään ei mahtunut. En tiedä, olisiko se ollut viisastakaan. Sentään lasketteluhanskat löytyivät autosta kun oikein penkoi.
Torstai, 27.1. 2022
Päivän väistö: En vieläkään joutunut vastuuseen asiakkaamme nettiyhteydestä. Se on ihan hyvä, koska ei minun pitäisi siitä vastata.
Jostain syystä heräsin ennen kahta, enkä saanut moneen tuntiin unta. Kun viimein nukahdin, unet olivat jokseenkin häiritseviä näkyjä hengittävistä pehmoeläimistä ja päälle kaatuvista kaapistoista. Tällaisen liskojen yön jälkeen on tosi hyvä viettää täysi palaveripäivä.
Jotenkin onnistuin selviämään töistäni melkein kunnialla, ja jopa osallistumaan illasta luolaseuran jäsenten etätapaamiseen. Siellä höpöteltiin uusimmasta seuran lehdestä sekä jaettiin ahtaita luolavideoita. Kaipaan maan alle, mutten ehkä ihan johonkin Lummelundan kilometrin pituiseen ryömintään. Tai no, kyllä sekin tässä puutteesa menisi.
Viikonloppu, 28.-30.1. 2022
Ajankohdan sankari: Amiraali Pa-To, joka komentaa itse nimeämäänsä Glory In Death -laivastoa täyttä hönkää päin vihollista
Perjantaina oli lisää Windows-skriptausta. Selvitäkseni tämän aiheuttamasta päänsärystä kävimme myös kiipeilemässä. Näköjään tekemäni varaus saliin ei ollut jostain syystä rekisteröitynyt järjestelmään, mutta salin varannut tiimi oli sen verran pieni, että he päästivät meidätkin kiipimään. Meno ei ollut kovin sankarillista, mutta parempaa sentään kuin edelliskerralla.
Lauantaina haimme akvaarioon erakkorapuja juuri ennen kuin hirveä lumimyrsky iski. Linnoittauduimme kotiin syömään Käsespätzleä ja kirjoittamaan pelijutuja. Illemmalla jatkoimme Stellariksen parissa. Minun ja Tainan piikkisiat hävisivät rajakahakkansa, mutta sen jälkeen he pivotoivat diplomatiaan ja päätyivät mukaan tutkimusfederaatioon. Välittömästi tämän jälkeen federaatio ajautui sotaan kaiken muun elämän tuhoamista janoavan sivilisaation kanssa. Elämä on vilkasta kaukaisissa tähdissä.
Sunnuntaina lunta oli kauheasti. Tein talven lumityöannoksen kaivamalla auton esiin kinosten alta ja kolaamalla takapihaamme. Iltapäivästä säätila oli sen verran vakaa, että päätimme koettaa laskettelua. Serenan rinteet olivat aluksi pahkuraiset ja nuoskaiset (sekä korttijärjestelyt huonot ja parkkipaikka maksullinen), mutta kun lämpötila vähän laski ja uutta lunta satoi, niistä tuli vähitellen oikein hyvät. Ja hankalissakin olosuhteissa on varmaan hyvä harjoitella.
Maanantai, 31.1. 2022
Päivän haave: No Way Homen näkeminen elokuvateatterissa
Tartuin töihin jonkinlaisella tarmolla. Kuin vahingossa tulin tehneeksi puolivalmiiksi erään proggiksen, jota meiltä oli toivottu varmaan jo vuoden ajan. Tarkoitus oli tehdä ihan muita asioita, mutta tuo syntyi sivutuotteena. Menisivätpä kaikki hankalat jutut näin.
Lehdet kertoivat, että huomisesta alkaen Uudenmaan pandemiarajoitukset lievenisivät. Kiitos Cthulhu, tätä on odotettukin. Haluan käydä kiipeilemässä, leffassa ja ehkä jopa ulkona syömässä. Mieluiten en myöskään saisi koronaa niin tehdessäni, mutta kolmen rokotuksen voimin fiilis on vähän että bring it on.