Syyskuu 2020: Kybernetiikka
Tiistai, 1.9. 2020
Päivän kassandrismi: Oikeasti näin jo etukäteen, millä tavalla tämän päivän tukitehtävä tulisi menemään pieleen
Töissä oli kolme päällekkäistä tulipaloa, jotka pitivät kiireisenä koko päivän. Päädyin taas toimistolle, jossa varauduin tukemaan kiireistä ja kiukkuista asiakastamme, mutta kävi sitten ilmi, että asiakas ei osannut englantia, tai omistanut tukemiseen tarvittavaa läppäriä, tai ollut edes sovittuun aikaan paikalla. Hyvähän se on juoksuttaa, mutta tämä ei välttämättä johda siihen, että saa oikeasti hyvää palvelua.
Kotona olisi pitänyt kirjoittaa peliä tai pelejä, mutta jotenkin voimat eivät riittäneet, ja pelailin sen sijaan lisää Hitmania.
Keskiviikko, 2.9. 2020
Päivän musiikki: Dropkick Murphys - Rose Tattoo
Työpäivä oli tehokas mutta lyhyt. Kävin sen jälkeen Lissun kanssa kierrätyskeskuksessa viemässä ja hankkimassa huonekaluja. Työhuoneeseen pitäisi rakentaa kirjahyllyjä, mutta halpaa Lundiaa on löytynyt hitaanlaisesti. Jotain sentään tarttui matkaan.
Sitten tartuin taas pelisuunnitteluun. Asiat lähtivät taas vähän lapasesta: aloitin simppelistä testistä 3D-mallilla, ja paria tuntia myöhemmin minulla oli koossa typerän detaljoitu dioraama. Sen kautta löysin myös kosketuksen vielä puuttuviin ideoihini ja kirjoitin niitä yömyöhään asti. Nukkuminen ei innostanut ollenkaan, mutta kun vähän ennen puoliyötä päätin viimein yrittää, tajusin ihoni olevan aika rikki.
Torstai, 3.9. 2020
Päivän järjettömyys: Verkko-ongelman delegointi täysin organisaation ulkopuoliselle taholle antamalla tälle tunnus ja salasana järjestelmään. Siis kyllähän minä osaan tehdä vaikka mitä, mutta olen myös pahamaineinen rikollinen ja harminkappale, enkä itse antaisi itselleni tunnuksia minnekään...
Uni ei tullut, joten käytin keskellä yötä tunnin tekemällä töitä. Harkitsin tujun allergialääkkeen syömistä vielä melkein neljän aikoihin, mutta lopulta nukahdin ilman sitä. Kuitenkin kun kahdeksan aikaan ravistelin itseni yläs, en kokenut olevani työkunnossa. Ajattelin vähän ehkä auttaa kentällä olevaa teknikkoa verkko-ongelmien kanssa, mutta muuten pitäisi sairaspäivän.
Yhdeksää työtuntia myöhemmin totesin, että tämä ei sittenkään ollut sairaspäivä. Keskittyminen oli jotenkin pysynyt koossa ja kun ihokin oli lakannut vihoittelemassa, piruakos siinä oli säätäessä. Toisaalta ongelmat olivat typeriä, alkaen puutteellisesti varustautuneesta kenttäteknikosta ja jatkuen välimerelliseen hällävälismiin liittyen aikatauluun, ohjeisiin ja mihinkään muuhunkaan. Piru periköön tyypit, joilla on kauhea hätä ja paniikki korjata asioita, mutta siinä vaiheessa kun heidän itsensä pitäisi tehdä jotakin alkaakin ikuinen kahvitauko ja kaikki on mañana.
Lovecraft Countryn kolmosjakso oli parempi kuin toka. Helvetin rasistit ovat edelleen pelottavampia kuin yliluonnolliset voimat, mutta tämä on varmaan sarjan koko pointti.
Perjantai, 4.9. 2020
Päivän video: Devil and the Deep Black Skyn loppukrediitit
Viisi vuotta sitten aloitin scifikampanjan, joka oli ulkona mukavuusalueeltani. Tänään pelattiin kyseisen kampanjan viimeinen sessio. Varsinainen juoni oli jo ohi, loppumättö käyty, vastustajat ammuttu, ja nyt oli jäljellä enää hahmojen kotiuttaminen täysin palvelleina sotilaina.
Pelasimme johonkin iltakymmeneen, ja sitten istuimme pari tuntia puimassa kampanjaa, aukomassa salaisuuksia ja yleisesti fiilistelemässä. Tällainen purkaminen oli todella tarpeen, koska ainakin itselleni pelinjohtajan roolissa kampanjan hahmot olivat käyneet hyvin rakkaiksi ja niistä irti päästäminen oli kivuliasta. Vielä ei ryhdytty etsimään mitään heikkouksia ja parannuskohtia, pelin jälkeen tyydyttiin vaan muistelemaan kaikkea, mikä pelissä oli ollut hyvää.
Luulen, että kampanja oli lopulta varsin onnistunut, vaikka pienenä tympeänä perfektionistina heti koetin muistella kaikkea, jonka olisin voinut tehdä paremmin. Mutta väliäkö hällä, roolipelaaminen ei ole täydellisyyden tavoittelua. Ja hahmojen lopulliset kohtalot olivat minullekin hieman yllättäviä.
Kun pelaajat olivat lähteneet kotiin, olin vielä aivan hyperaktiivinen. Koetin käydä nukkumaan, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Pyörin vuoteessa valveilla varmaan neljään saakka. Onneksi oli alkamassa viikonloppu.
Lauantai, 5.9. 2020
Päivän uudistus: Tapanilan uusi C-halli. Paljon parempi kuin vanha C-halli.
Surkean lyhyeksi jääneen yöunen jälkeen puskin julkisuuteen eilisen pelin pelikuvauksen ja lopetusvideon. Sitten olinkin hienosti tyhjän päällä. Ensi viikonloppuna pitäisi pelauttaa jotain, josta on olemassa toistaiseksi vasta kolme lausetta tekstiä, mutta ei ollut mitään toivoa, että pystyisin aloittamaan työn sen parissa tänään.
Sen sijaan päädyin käymään Tainan kanssa kiipeilemässä Tapanilassa. Hiema yllättäen meillä molemmilla oli jotain taidon ja voiman rippeitä jäljellä. Sain liidattua 6a+:n ja yläköysiteltyä 6b:n reitin, mikä on ihan okei pohjataso. Erityisen vahva tai kestävä en ollut, mutta kai tästä voisi taas alkaa harjoitella. Tainankin olkapää kesti kiivinnän.
Illalla kooma koetti vallata, mutta vastustin ennenaikaista nukahtamista. Sen sijaan päädyin Tainan kanssa katsomaan Netflixistä Safe-nimistä sarjaa, josta emme olleet tienneet mitään etukäteen. Brittiläinen rikosmysteeri oli sopivan nopeatempoinen ja kiinnostava pitääkseen minut hereillä kymmeneen saakka.
Sunnuntai, 6.9. 2020
Päivän vaikeilu: Katutason supersankareiden voimakirjo
Käytin koko päivän kirjoittamalla tulevan viikonlopun peliä, ja uskottelin itselleni, ettei enää tarvinnut liikkua koska olin tehnyt sen jo eilen. Sittenkin kirjoittaminen oli aika tavalla hidasta. Katsoimme Safen loppuun, ja olihan se varsin hyvä. Sarjassa oli tyhmyytensä, mutta lopulta tuumin, että jos niitä ei olisi ollut, ei olisi koko sarjaakaan, joten kai ne pitää sallia.
Iltamyöhään tuli vielä hätäkutsu Turun suunnasta, kun Karo oli onnistunut lukitsemaan itsensä kotinsa ulkopuolelle käydessään saunassa, ja ainoa löytynyt vara-avain oli meillä. Onneksi hänellä jotenkin oli auton avain, joten pystyimme tapaamaan Turun ja Helsingin puolivälissä avaimenvaihdon merkeissä, eikä operaatioon siksi mennyt kuin vajaat kaksi tuntia. Tarina olisi ehkä ollut parempi (ja opettavaisempi?), jos Karo olisi joutunut ajamaan koko oman osuutensa pelkkä pyyhe päällä, mutta jostain hän oli kuitenkin onnistunut nappaamaan ainakin paidan, housut ja kengät.
Maanantai, 7.9. 2020
Päivän ongelma: Itse tehdyn apt-paketin versiopäivitys
Päivälle suunnitellut hommat osoittautuivat vaikeiksi, osittain koska en itse osannut ja osittain, koska kaksi ryhmää ei ollut puhunut toisilleen. Inhimillinen kommunikaatio jne.
Käväisin boulderilla työt lopetettuani. Siellä selvisi, että viimeksi kiipeämäni 6b+:n reitti olikin greidiltään vain 6b. Olin katsonut lappua väärin. Tästä sydämistyneenä kiipesin ihan oikean 6b+:n, sekä yhden aiemmin kesken jääneen hankalan 6a:n. Edistymistä havaittu.
Pelinkirjoittelukin viikonlopun proggista varten lähti käyntiin. Olen tottunut pyörittämään oneshotteja Ropecon-parametreillä, ja oli hienoa tajuta, että tällä kertaa en ollut sidottu lyhyeen slottiin.
Tiistai, 8.9. 2020
Päivän ärsytys: Paska scifi
Aamulla olo oli vähän tukkoinen, mutta etätöitä oli muutenkin ohjelmassa, joten mikäs siinä oli säätäessä. Työt olivat vähän hankalia ja kommunikaatio huonoa tai vaikeaa, ja tajusin myös, että oloni oli tasaisesti huononemassa. Iltapäivästä tuntui siltä, että oli ihan oikea flunssa. Näinä Vaikeina Aikoina se tarkoitti varmaankin, että pitäisi käydä koronatestissä, mutta ihan heti en jaksanut.
Sen sijaan vajosin tv-viihteen pariin. Netflixistä löytyi scifisarja Away, jossa lennettiin ensimmäistä keikkaa Marsiin. Ajattelin sen olevan juuri minua varten, ja alun pyrkimys muistaa erilaiset painovoimat vaikutti oikein lupaavalta, mutta sitten kävi ilmi että hahmot olivat ärsyttäviä kiukuttelijoita (jota ei tietenkään kukaan ollut huomannut ennen tehtävän alkua), lennonjohto oli kasa hyödyttömiä ääliöitä jotka eivät osanneet kuin räpytellä silmiään, yksinkertaiset turvajärjestelyt olivat päin vittua jotta saataisiin Jänniä Tilanteita Avaruudessa (tokajaksossa ollut kaapelitoiminta oli aivan hirveää) ja lopulta kaikki oli vaan tyhmää ja ylidramaattista.
Kuinka hiton vaikeaa on tehdä suht realistista lähitulevaisuuden avaruusscifiä, jossa:
Ylimääräiset miinuspisteet Away saa vielä ohimennen heittämästään "feminist bullshit" -kommentista, jonka naispuolinen tehtäväkomentaja heittää kun hänelle vihjataan, että systemaattista sortoa on olemassa. EI OLE FEMINATSEJA, MERITOKRATIA ON, KAIKILLA SAMAT MAHKUT, TASA-ARVO ON VALMIS, LAA LAA EN KUULE MITÄ SANOTTE. Perkele.
Keskiviikko, 9.9. 2020
Päivän vauvanaskel: Oscar-palkinnon diversiteettivaatimukset
Koska olin ihan oikeasti kipeä, ilmoitin töstöä tunnollisesti työterveyteen, ja he lähettivät minut koronatestiin. Tainan ja muiden raporttien perusteella odotin melkoista piinaa, mutta yllätyin positiivisesti. Drive-in -testipaikalla sain odottaa autossa viisi minuuttia kirjan kanssa, sitten paikalle ilmestyi hoitaja joka tökkäsi minua tikulla. Nenätesti oli kyllä vähän ikävä, muttei läheskään niin kauhea kuin olin kuvitellut. Tuloksetkin sain iltaan mennessä: ei koronaa, luultavasti ihan tavallinen flunssa.
Muuta toimintaa päivään ei oikein sopinutkaan. Makasin vuoteessa potemassa. Aivot olivat hitaalla, joten pelasin Lifeless Planetin läpi. Se oli ihan ok, muttei järisyttävä. Ehkä eniten minua harmitti, että pelin pelirakenne oli lopulta 3D platformer, joka sopii vähän huonosti eksploraatioon vieraalla planeetalla. Lisäksi pelin värimaailma oli vähän vaikea värisokealle.
Torstai, 10.9. 2020
Päivän teema: Mikroleffafestari omassa petissä
Toinen sairaspäivä meni niinikään vuoteen pohjalla. Olin riittävän jaksava katsoakseni leffoja, mutta muuhun en oikein pystynyt. Noah oli hämmentävä: ei niinkään uskonnollinen tarina, kuin kriittinen katsaus siihen, millaista toimintaa Vanhan testamentin jumala seuraajiltaan edellyttäisi. Dark Knight Rises oli ehkä kolmannella katselukerralla loppua kohti hajoava ja huonosti ohjattu. Hyvääkin siinä oli: Batman visuaalisena elementtinä toimi jopa päivänvalossa, ja alkupuoli oli melkoisen intensiivinen. Mutta kun sitä katsoo Black Lives Matter -protestien aikana, kohtaukset jossa lähes kokonaan valkoiset poliisit käyvät etnisesti rikkaampien mellakoijien kimppuun särähtävät todella ilkeästi. Toki leffa on aina ollut status quon puolustus, ei siinä mitään uutta ole. Ja jos supersankaritarinat ovat tarinoita fasismista, tämä nyt ainakin on.
Inception oli epätasainen: rytmiltään ehdoton mestariteos mutta leikkauksen ja ohjauksen osalta välillä aivan surkea. Chris Nolan on edelleen minusta aivan ehdoton mestari, mutta on muutamia juttuja, joista hän ei yksinkertaisesti piittaa, ja tuloksena niiden osalta hänen elokuvansa ovat helposti vähän onttoja.
Perjantai, 11.9. 2020
Päivän eläin: Päätön alpakka
Koetin tehdä työpäivän, mutta teho ei vaan riittänyt, joten sairasteluksi tämäkin päivä meni. Sentään töiden ohella sain kirjoitettua postmortemin Devil and the Deep Black Skysta. Toisaalla olisi alkanut mökkireissu, mutta siihen ei mitenkään ollut virtaa.
Tainakaan ei lähtenyt mökkeilemään ilman minua, joten vetelehdimme kotona. Yritimme vilkaista Mandaloriania, mutta rekan kontista pudonneessa videossa oli häiriö, ja on vähän tyhmää katsoa todella hienon näköistä sarjaa huonolla kuvalla. Niinpä vaihdoimme Netflixistä löytyneeseen The Strangeriin. Se oli näennäisesti vakava brittiläinen rikossarja, paitsi että juonenkäänteet olivat aivan kaheleita. Sarja meni itse eteenpäin täydellä deadpan-meiningillä samalla kun sen teinit ja aikuiset kohelsivat enemmän tai vähemmän absurdeissa tilanteissa. En tiedä, onko tämä suunniteltu nerokkaasti, vai onko kyseessä vain vahinko.
Viikonloppu, 12.-13.9. 2020
Ajankohdan pseudososiaalisuus: Nettikeskustelut muiden Eclipse Phase -pelinjohtajien kanssa
Viikonloppu meni flunssan jälkiä kropasta siivoillessa ja roolipeliasioita miettiessä. Oikein mitään konkreettista en saanut aikaan, yhden kampanjaideaksi ehkä mutatoituvan oivalluksen korkeintaan.
Strangerin viimeinen jakso oli typerä ja ei-palkitseva, enkä suostunut ostamaan sen johtopäätöksiä. Käsitän kyllä, mitä sarja yritti tehdä, mutta päästäkseen sinne se joutui käymään läpi monimutkaisen idioottipallopelin, joka tuli todella puskista ja jossa aiemmin ihan semifiksut hahmot päättivät ajaa ajatustensa ralliautot täysillä metsään. Yhh. Onneksi sarja loppui eikä kukaan varmaan yritä tehdä toista kautta.
Maanantai, 14.9. 2020
Päivän kaipuu: Liikkuminen
Taudin jälkeen olo oli yhä niin voimaton, etten pyöräillyt tai käynyt boulderilla. Töitä sentään jaksoin tehdä.
Duunien jälkeen kaivoin kääpiökampanjan dokumentit esiin ja katsoin, mitä olinkaan sille kaavaillut. Hitto. Tätä peliä pitäisi pelauttaa enemmän, ideoita on oikeasti pitkään ja mutkikkaaseen tarinaan. Etäyhteydet vaan eivät ole kaikkein paras väline tähän.
Tiistai, 15.9. 2020
Päivän kitinä: Miksi reitti kodin ja työpaikan välillä on täynnä mäkiä?
Arvelin olevani riittävän terve pyöräilläkseni toimistolle. Puolivälissä tuntui siltä, että kuolen. En ihan, mutta kunto ei kyllä vielä ollut aivan kohdallaan. Työpäivä oli vähän laiska ja saamaton; tappelin paketinhallinnan kanssa ja koetin ymmärtää Amaonin omituisuuksia. Kotiin pyöräily oli samalla tavoin kuin olisi maratonia juossut. Ei kahdenkymmenen kilometrin ihan näin pahalta pitäisi tuntua.
Palasin 3D-mallien väsäilyn pariin, koska miksikäs ei. Kääpiöpeliin pitäisi tehdä koko lailla malleja, kun siellä on asioita joita olisi hauska pystyä demoamaan visuaalisesti. Valmiita komponentteja ei oikein ole, joten jouduin vaihteeksi aloittamaan aivan tyhjältä pohjalta. Onneksi olen jotain Sketchupin käsittelystä oppinut vuosien aikana.
Keskiviikko, 16.9. 2020
Päivän suunnittelu: Kääpiöiden klaanihalli
Töiden jälkeen kävin testaamassa, vieläkö boulderointi sujui. Se meni yllättävän hyvin: pari 6b:n reittiä pääsin ylös, ja yhdellä 6b:llä edistyin. Mitään suuria sankaritekoja ei tapahtunut, mutta enpä moisia odottanutkaan.
Kotona piirtelin 3D-malleja kääpiöpeleihin. Scifipelinjohtajan taustani näkyy selvästi: fantsumaailmassakin haluan tietää, mistä ruoka ja energia tulevat ja miten jätehuolto toimii. Ja jätehuollonhan pitää toimia, koska haluan että kääpiöiden linnake näyttää siisteyden puolesta Sormusten herralta eikä Jabberwockylta.
Torstai, 17.9. 2020
Päivän ratkaisu: docker-compose pull --no-parallel
Syysmyrsky riehui maassa, ja kävimme merenrannassa katsomassa aaltoja. Näky ei ollut supervaikuttava. Helsinki oli ilmeisesti väistänyt pahimman sään.
Piirtelin kääpiöpeliin lisää 3D-malleja ja suunnittelin kulttuurien detaljeita. Vahingossa tulin valvoneeksi niin myöhään, että päädyin Tainan kanssa katsomaan Flogging Mollyn keskiyöllä alkanutta livestream-konserttia. Se olisi kyllä kaivannut isoa näyttöä, hyvää äänentoistoa ja tilaa, joka olisi ollut aivan täynnä pogottavia ihmisiä.
Viikonloppu, 18.-20.9. 2020
Päivän ärsytys: Verkossa mansplainaava Eclipse Phase -wannabeguru: "I don't think doing a biocon campaign to introduce them to EP is really introducing them to [Eclipse Phase]." ... "you're setting up false expectations for other games." What.
Elokuvissa käynti sabotoitui Finnkinon harmilliseen e-lippupolitiikkaan. Sen sijaan tuli käveltyä Espoon metsissä ja käytyä Tapanilassa kiipeilemässä. Kiipeilyssä ei ollut hurraamista, mutta sentään jotain reittejä pääsi ylös.
Heikki oli kertonut kokemuksistaan striimattujen roolipelitallenteiden parissa. Oma fiilis oli pitkään ollut, että näillä ei ole minulle mitään tarjottavaa: arvelin, että joko kiehuisin kateudesta koska pelinjohtaja olisi niin paljon minua taitavampi, tai ärsyttäisi kun peliporukka ei ole kiinnostava, tai vähintään sieppaisi kuunnella sen sijaan että olisi itse pelaamassa. Raportin mukaan pelisessiotallenteet kuitenkin toimivat piirtämisen taustaääninä hyvin. Niinpä koetin kuunnella Youtubessa ollutta Eclipse Phase -sessiota samalla kun leikin 3D-malleilla. Ei se nyt niin pahoin minua ärsyttänyt kuin olin pelännyt, mutta ennusteeni oli jotakuinkin oikea: peliporukka juoksi jatkuvasti tangenteilla ja oli todella innostunut omien juttujensa hauskuudesta. Ei siinä mitään, saahan sitä olla, mutta ulkopuolisena en saa moisesta mitään. Plus, aivan liian iso osa keskustelua koski jotain tylsää pelitekniikan hämmästelyä.
Maanantai, 21.9. 2020
Päivän riemu: Viiden tähden kirja
Mikä lie lievä ruokamyrkytys oli iskenyt, mutta koko päivän olo oli hutera ja pahoinvoiva. Tein kyllä töitä, mutta niiden loputtua vetäydyin petiin lukemaan.
Olin pari päivää sitten törmännyt Caitlin Starlingin The Luminous Dead -kirjaan, ja hankkinut sen, vain koska oli fiilis että jotain luolaisaa olisi kiva lukea. Kirja todellakin vastasi toiveisiini. Se oli hellittämätön scifikauhutarina, joka ainakin minulle tavoitti mainiosti luolaretken fiiliksen: vaikka detaljit ja jopa iso kuva olivat aivan toisenlaisia kuin oikealla retkellä, emotionaalinen rakenne oli erittäin tuttu. Kirja oli varmaan paras tänä vuonna lukemani (mikä oli aika korkea rima, koska esim. Calculating Stars oli myös ollut erinomainen) ja pelottavin vuosikymmeniin. En tiedä yhtään, mitä tästä saa irti jos ei harrasta luolia, mutta minulle se oli suunnilleen täydellinen. Ostin välittömästi tekijän seuraavan kirjan, vaikka se näytti olevan fantsua, pelkästään koska tämä oli ollut niin vahva.
Sittenkin, kirjan jälkeen tarvitsin jotain lohtulukemista. Onneksi hyllyssä oli myös Wild Cards 22. Tuttua ja turvallista supersankarihöttöä kelpasi lukea kun vatsa valitti.
Tiistai, 22.9. 2020
Päivän kummastelu: systemctl --user status foo
Biorytmiteorian kaltainen diipadaapa väittää, että jotkut päivät ovat vaan fyysisesti parempia kuin toiset. Rytmistä viis, mutta eilisen pahoinvoinnin jälkeen tämä päivä oli yllättävän tehokas fyysisesti. Töiden jälkeen suuntasin Tapanilaan kiipimään, ja siellä sekä suorituskyky että rohkeus olivat kerrankin kohdallaan. Liidasin melkein puhtaasti aiemmin tuntemattoman 6b:n ja yläköysittelin sen viereistä 6c:tä funtsien samalla että jooh, kyllähän tätä voisi liddaillakin. (Toisaalta, kokeilin myös pyöreistä otteista koostuvaa 6a+:n reittiä, eikä siitä tullut yhtään mitään.)
Tuntui siltä, että boulderointi oli oikeasti opettanut jotakin raajojen asettelemisesta. Jos saan ylläpidettyä tätä kiipeilytahtia, saatan jopa kehittyä ihan vähäsen talven aikana.
Keskiviikko, 23.9. 2020
Päivän tietotekniikkavarkaus: Generate Supermicro IPMI License
Pyöräilyä, työntekoa, ohjeiden vastaanottoa viikon päästä koittavaan kirurgiaan. Muuten olin jotenkin aika laiska ja saamaton. Olisi voinut kirjoitella pelejä mutta en jotenkin päässyt alkuun, joten katselin vain pöljiä asioita Netflixistä. Huomenna olen varmasti aikaansaavampi.
Torstai, 24.9. 2020
Päivän ropelinkit: Vaakuna-automaatti 1 ja vaakuna-automaatti 2
Olin luvannut kirjoittavani tänä iltana peliä, mutta ulkona oli niin lämmin sää, että Taina kaappasi minut mukanaan metsään haahuilemaan. Suomalainen luonto ei valitettavasti ole ollenkaan niin inspiroivaa kuin keskieurooppalainen, tai sitten olen vaan nähnyt sitä liikaa.
Lopulta sain vähän peliäkin tehtyä, mutta päädyin taas eksymään joidenkin lillukanvarsien pariin. Pitäisi ryhdistäytyä ja kirjoittaa aivan oikeaa juonta - konfliktia ja sen sellaista. Kyllä se aina löytyy kun tarpeeksi taustaa heittää kasaan, mutta en haluaisi joutua kirjoittamaan romaanin verran oheismatskua vaan saadakseni aikaan yhden pelin.
Viikonloppu, 25.-27.9. 2020
Ajankohdan lokaatio: Gyllenbergin huvila Kuusisaaressa. Sokkeloinen taidemuseoksi muutettu ex-koti kaipaa vaan kaapuihin pukeutuneita kulttulaisia ja viereisestä merestä nousevaa lonkeroista hirviötä.
Tappelin harvinaisen typerän tietotekniikkaongelman kanssa koko perjantain, enkä lopulta saanut sitä edes ratkaistua. Turhautuneena painuin boulderilla, nyt kun se oli vielä sallittua ja mahdollista. Kun koronan ensimmäinen aalto alkoi, olin kotona kipeänä, ja saattaa hyvin olla että toisen aallon kiihtyessä olen samassa tilanteessa.
Viikonloppu koostui Stellariksesta ja liikunnasta. Kävin Balazsin kanssa Salmisaaressa toteamassa, että kiipeilykestävyyteni on edelleen vähän huono vaikka voimaa tuntuu riittävän. Sen jälkeen Vihreän kuulan peliporukka käväisi Kuusisaaressa olevassa Salatun tiedon tie -näyttelyssä ihmettelemässä esoteriaa ja rupattelemassa pelikampanjan jatkosta. Kuin huomaamatta tulin pyöräilleeksi yli 20 kilometriä, joka oli yhdessä kiipeilyn kanssa aika väsyttävä suoritus.
Maanantai, 28.9. 2020
Päivän harmistus: John Wickit eivät ole enää Netflixissä
Pelinkirjoittamisen sijasta olen käyttänyt aivan liian monta iltaa katsomalla Scott Adkinsin The Art of Action -videoita (hyvä intro: Jude Poyer). Ne ovat valitettavasti poikineet vaan noin miljardi vanhaa ja uutta toimintaelokuvaa katselulistalleni, eivätkö johda mihinkään suoranaisesti hyödylliseen. En ole itse minkäänlainen elokuvantekijä, eikä roolipelieni tai kirjojeni toiminta ole kovin kaksista, mutta nämä videot ovat taas kaivaneet minusta jotain hongkong-estetiikkaa.
Töissä sain käärittyä kokoon listallani olleet tehtävät. Tukevan illallisen jälkeen tarkistin aikataulut ja paikat, joissa minun pitäis huomenna olla. Kai sairaalakeikankin voi ottaa seikkailumatkan kannalta.
Tiistai, 29.9. 2020
Päivän havainto: Sairaalaruoka ei ole vieläkään hyvää
Herään puoli seitsemältä. En saa syödä aamiaista, joten tyydyn lasilliseen mehua. Taina on tarjoutunut heittämään minut, joten taksia ei tarvitse metsästää. Vähän ennen kahdeksaa olen Peijaksen sairaalassa, Vantaalla.
Keväällä minua oli alettu uhkailla virtsatie-/eturauhasalueen leikkauksella, koska näiden elinten nykyinen konfiguraatio altisti minua virtsatieinfektioille. Road tripin lääkäri- ja antibioottikiirastulen jälkeen olin täysin sillä kannalla, että tällaista en enää välittäisi katsella, ja korjaava leikkaus olisi tervetullut. Alunperin sen oli ollut määrä tapahtua loppuvuodesta tai vuodenvaihteen jälkeen, mutta olinkin saanut peruutusajan jo syyskuulle, ja mitäpä sitä odottelemaan.
Sairaala ympärilläni alkaa prosessoida minua. Suurin osa tästä on odottelua, mutta minulla on helppolukuinen vaikkakin ärsyttävä Sylvain Neuvelin Uinuvat jättiläiset estämässä tylsistymistä. Vaatteeni vaihtuvat sairaalariepuihin, ja lopulta minut ohjataan leikkaussaliin. Siellä minut istutetaan synnytystuolia muistuttavaan aparaattiin. Sitten käydään läpi operaatiota edeltävä checklist, jossa kysytään vaikeita kysymyksiä kuten "mihin operaatioon kuvittelet olevasi tulossa?" Suhtautumiseni lääketieteeseen on vähän samanlainen kuin keskivertolomamatkailijan suhtautuminen lentokoneeseen: kapteenin tehtävä on toimittaa matkustaja sillä ehjänä perille, eikä matkustajaa kiinnosta, mitä ohjaamossa tapahtuu. Minuakin kiinnostaa tässä prosessissa lähinnä lopputulos, ts. se, etten enää saa virtsatieinfektioita. Reitti sinne on aika yhdentekevä.
Joka tapauksessa ammattilaiset ympärillä kokevat saaneensa minulta informoidun suostumuksen, ja alkavat preparoida minua. Selkäydinpuudutus, vanha viholliseni, tuntuu edelleen vähän iljettävältä muttei niin kauhealta kuin muistin. Mutta sepä ei tehoakaan riittävästi; tuntoaisti alapäästäni ei katoa tarpeeksi, jotta minut voitaisiin leikata. Operaatioryhmä ympärilläni toteaa muutaman minuutin jälkeen "fuck it, nukutetaan sitten", ja tippaletkun kautta minulle annetaan jotain, joka kolkkaa minut suhteellisen nopeasti.
Eclipse Phasesta tuttua continuity checkiä myöhemmin tulen tajuihin heräämössä. Ensimmäiset sanani ovat kuulemma "saanko kirjani" ja "milloin pääsen kiipeilemään?" Kirjan saan, jälkimmäiseen kysymykseen ei vastata. Ilmeisesti operaatio oli kuitenkin mennyt aivan kelvollisesti. Oloni on turta, mutta mentaalinen skarppius palaa suht nopeasti ainakin jonkinlaiselle tasolle. Jalkani liikkuvat kyllä, mutta ne tuntuvat puutuneilta, enkä varmaankaan pysty kävelemään. Minut kärrätään sairaalahuoneeseen. Eri puolilla kroppaani on melkoinen kasa letkuja, ja kannettavan johtojen lisääminen tähän muistuttaa köysitekniikkaharjoitusta. Nestettä tulee sisään ja menee ulos. Virtsaputkeeni kytketty pussi täyttyy tasaisesti verisestä vedestä.
Huimaus ja lievä pahoinvointi seuranani lueskelen, ja kirjan loputtua ryhdyn pelailemaan Stellarista. Loppupäivä meneekin sen parissa. En saa ruokaa ennen illallista, mutta sen sijaan käyn hieman opastetusti kävelemässä pitkin osastoa kun jalkojen puutuminen vähän hellittää. Mukana kuljetettavan seisovan pussiräkin kanssa kulkeminen on hidasta ja kömpelöä, mutta muuten olo on yllättävän hyvä.
Vasta iltapalan jälkeen alan tuntea kipuja. Nautin erilaisia kipulääkkeitä pystyäkseni nukkumaan, mutta siitä ei oikein tule mitään. Vaihdan lukulaitteessani comfort readingina toimivaan Laundry Filesiin, ja kuljen yön läpi lueskelemalla.
Keskiviikko, 30.9. 2020
Päivän haaste: Matala kipukynnys
Koko yön läpi valvominen tarkoittaa, että olisin riittävän hereillä katsoakseni gringojen vaaliväittelyn, mutta into tähän on täysin 0. Aamulla lukemieni kuvausten perusteella valinta oli oikea.
Vähän tuskainen olo hellittää aamiaisen myötä. Lääkärikierroksella minulle todetaan kahden viikon sairasloma, ja määrätään kotiutettavaksi jahka virtsarakko alkaa taas toimia kelvollisesti. Sen pitäisi tapahtua tänään.
Pääsen irti letkuista, ja nousen yllättävän reippaasti ylös vuoteestani. Kuljen ympäri osastoa. Olo on energinen, haluaisin puuhata jotain, mutta reippaampi liikunta on kielletty ainakin viikoksi. Sittenkin, voin kävellä ihan vaivattomasti, raajoissa on voimaa ja kroppa tuntuu ehjältä. Näinkö helpolla tästä pääsin?
En tietenkään. Aamupäivän aikana käy ilmi, että virtsaaminen ei käynnisty kuten pitäisi, rakkoon jää edelleen suuri määrä nestettä ja sen sellaista. Koska rakko pitää saada tyhjentymään, päätetään että minuun kuuluu asentaa kestokatetri muutamaksi päiväksi, ja lähettää kotiin sen kanssa.
Kun edellinen katetri työnnettiin virtsaputkeeni, olin autuaasti nukutettu. Valitettavasti tällä kertaa en saa edes puudutusta, liukastegeeliä vaan. Ensimmäinen yritys änkeä letku letkuuni keskeytyy kun huudan kuin syötävä ja pelotan muita huoneessa olevia. Hoitaja hakee jostain jonkun ujuttamisen ammattilaisen, jonka bedside manner on vähän tyly mutta joka oikeasti onnistuu saamaan väliaikaisen kyberosan paikalleen. Edelleen kokemus on kivulias, ja jään ihmettelemään, mitä tapahtuu jos kotona ollessani tämä alkaa sattua kauheasti? Tai entä jos rikon sen jotenkin?
Lisälaitteen käyttöohjeiden myötä minut kotiutetaan. Vaatteiden pukeminen kusipussin kanssa on hankalaa, ja liikkuminen on epävarmaa. Ei se paikalla ollessaan varsinaisesti satu, mutta epämukavuuden tiedostaa. Taina käy hakemassa minut kotiin.
Pussin kanssa liikkuminen on vaikeaa. Seisominen, makaaminen ja istuminen toimivat, mutta asennosta toiseen vaihtaminen tuntuu tukalalta. Kyynärsauvoihin ja jatkuvaan särkylääkehelvettiin verrattuna tämä on toki kevyttä, mutta ei silti mitenkään mukavaa.