Elokuu 2020: Asenne ennen kaikkea
Lauantai, 1.8. 2020
Päivän kappale: Bella Ciao
Aamukuudelta heräämme laukauksiin, joiden jälkeen puhallinorkesteri Alpine Rose alkaa kadulla soittaa isänmaallista torvimusiikkia. On Sveitsin kansallispäivä, ja tämän kunniaksi kukaan pienessä alppikylässä ei saa nukkua. Tämä ei varsinaisesti täytä meitä onnellisuudella. Aamiaisella tungos on kuin pandemiaa edeltävältä ajalta, ruoka jotenkin sekavasti esillä ja pensaista hyökkäili jatkuvasti kimppuumme hulluja kamikazeampiaisia. Syöminen onnistui kuitenkin.
Sää on utuinen mutta kuuma. Päivänvalossa maisemat ovat jokseenkin eeppisiä. Velma lähtee vuorenhuippuretkelle, minä ja Taina suuntaamme via ferratalle. Gondolihissi vie meidät 2000 metriin, ja sieltä alkaa taivallus kiipeilyreitin juurelle. Lämpötila tuntuu olevan 30 asteessa, mitään varjoa ei ole, ja reitti on ensin polkua alamäkeen ja sitten ylämäkeen. 45 minuutin lähestymiskävely käy nopeasti hyvin tuskalliseksi, aurinkorasvaa ja vettä kuluu ja ohitsemme pyyhältää reippaita alppiperheitä, jotka ovat kevyellä kansallispäivän ulkoiluretkellä. Reitin alkupisteeseen päästessämme olemme aika naatteja. Epäily valitsemamme aktiviteetin viisaudesta kaihertaa meitä.
Varsinainen via ferrata on kuitenkin miellyttävämpi kuin rinnekävely. Se kiemurtelee ylös muurimaista kallioseinää, enimmäkseen auringossa mutta välillä varjoisissa rakosissa. Aivan helppo se ei ole -- pulttivälit ovat pitkiä ja kivi liukasta -- mutta haasteet ovat kiipeilyllisiä ja kiintoisia. Lisäksi reitiltä avautuu valtava panoraama Genevejärven ylitse, ja kaukana etelässä siintävien lumihuippuisten vuorten joukosta erottuu Mont Blanc. Reitti päätyy Tour d'Ai -huipulle 2331 metrissä. Siellä puolikesyt alppinaakat syövät leivänpaloja ja joka suuntaan näkymät ovat huikeat.
Otamme valokuvia, syömme eväitä ja fiilistelemmä vuoristoa. Sitten lähdemme paluureitille. Se on selvästi vaikeampi kuin itse via ferrata. Tour d'Ai on terävän kallioharjanteen pohjoiskärki, ja sieltä laskeutuminen on jyrkkää ja liukasta polkua pitkin. Onneksi välillä on kaiteita ja kaapeleita, koska ilman niitä kävely saattaisi muuttua kierimiseksi. Kolmen vartin jälkeen olemme jonkinlaisella tiellä ja lähellä on tuolihissi, joka kuljettaa meitä takaisin Leysiniin. Velmakin ilmestyy omalta kävelyltään, joka on niinikään ollut oikein onnistunut
Kuumuus on edelleen huomattava, mutta sentään näin korkealla voi vielä elää. Kansallispäivän kunniaksi ravintolat ovat täyteen varattu, mutta guadelupelaisesta OG-ravintolasta löytyy hyvin tilaa. Karibianmeren alueen ruoka, herkullinen jälkiruoka ja kuohuviini juhlistavat lomailun päättymistä.
Sunnuntai, 2.8. 2020
Päivän outo sääilmiö: Sade. Tätä ei olekaan näkynyt pariin viikkoon.
Uudessa hotellihuoneessamme ei ole onneksi ollut lutikoita, joten uskallamme viedä roinamme takaisin autoon. Aamiainen on edelleen ampiaisten piinaama ja koronainen. Velman loma on loppumassa, joten meidän on lähdettävä suuntaamaan takaisin.
Seitsemän tuntia ajamme Sveitsin ja Ranskan läpi. Lopulta saavutamme Luxemburgin, jonka rajaa ei Ranskasta tullessa edes huomaa. Velman asunto on entisensä ja jopa muutama parvekekukka on vielä elossa.
Vaikka minulla on vielä viikko lomaa jäljellä, tuntuu tänne pääseminen omaltakin osaltani loman loppumiselta. Ajoitus kyllä sopii minulle, koska kolmen viikon jälkeen tuntuu siltä, että tarvitsen aikaa toipuakseni reissaamisesta. Syömme hyvää sienipastaa ja juomme Ötztalista mukaan tarttunutta Slivovitziä. Se on vahvempaa kuin heiveröinen turnauskuntoni kestää.
Maanantai, 3.8. 2020
Päivän luontokappale: Psittacula krameri
Velman luota liikkeelle lähteminen kestää pitkään. Vasta iltapäivällä pääsemme tien päälle, suunnitelmat jotenkin tehtynä ja majoitus varattuna. Ensin ajamme Ranskaan, koska Ranskan raja on Luxemburgille auki, ja sitten vasta Saksaan, koska sen raja on auki Ranskalle muttei Luxemburgille. On tämä kyllä kunnon kylmän sodan menoa.
Parin tunnin ajo päättyy Wiesbadenin kaupunkiin, jossa pitäisi olla papukaijoja. Ja onhan niitä! Kauluskaijat mekastavat puistossa vain yhden kadun päässä hotellistamme, ja (helvetin hienon) huoneemme parvekkeilta (2 kpl) pystymme katselemaan niiden menoa. Papukaijat ovat tervetullut lisä lomaamme.
Tiistai, 4.8. 2020
Päivän jättiyritys: Centogene
Frankfurtin lentokentällä meille ojennetaan sinetöity laatikko ja käsketään seisomaan maski päällä jonossa. Suuryrityksen kasvottomat työntekijät prosessoivat meidät ja tökkäävät minua kurkkuun tikuilla. Koronatestissä oleminen on aidointa kyberpunkkia toviin.
Päädyimme testattavaksi Frankfurtissa, koska se tarjosi testimahdollisuutta mille tahansa matkustajalle kohtuullisesta summasta. Olemme kuitenkin viettäneet lomaa maissa, jotka Suomi laskee riskialueiksi, ja koska kahden viikon karanteeni ei ihan miellytä, olemme päättäneet hankkia puhtaat papaerit - tai vahvistuksen siitä, että pitää eristäytyä, miten asian tahtookin nähdä. Testin jälkeen olemme vain Saksassa, josta saa matkustaa Suomeen ilman karanteenia.
Testaamisen jälkeinen päivä kuluu Wiebadenia tutkiessa. Ravintoloiden aukioloajat ovat kummallisia, mutta papukaijoja tuntuu olevan joka puussa melkein vitsaukseksi asti. Kauluskaijojen lisäksi täällä pitäisi elää toisenkin lajinn populaatio, mutta se pysyy piilossa. Sitä etsiessämme löydämme lähiöitä, puistoja, linnoja, Reinin, rappeutuneen juna-aseman ja hyvää intialaista ruokaa.
Illalla koronatestin tuloskin saapuu. Se on molemmilta negatiivinen. Hyvä näin.
Keskiviikko, 5.8. 2020
Päivän säännöt: Uimarannan oikeaoppinen käyttö. Voi Saksaa.
Viimeinen lomamme pitkä ajomatka on Wiesbaden-Travemünde -väli. Lautta lähtee vasta yöllä, joten ennen sitä ehdimme käydä meressä uimassa sekä kuunnella livemusiikkia Lyypekissä. Livemusiikki on harvinaista herkkua: pandemia-aikana keikkoja ei ole juuri ollut, ja tämäkin on katukeikka jossa esiintyjien ympärillä on suojanyöri ja suurin osa yleisöstä toisella puolella katua, hyvillä turvaväleillä. Artistiduo soittaa enimmäkseen folkia Karibianmereltä ja Etelä-Amerikasta; mukaan on eksynyt jopa yksi kappale Xibalban soundtrackilta. Adios Generalia eivät sentään soittaneet.
Kun pimeä on tullut, haparoimme lautan suuntaan. Tiensulut ja kiertotiet ovat heikosti dokumentoitu ja kylteissä lukee välillä Malmö, mutta sittenkin löyädämme lopulta Helsinkiin suuntaavan Finnlinesin lautan. Olemme hienossa hytissämme ennen puoltayötä, ja unessa 15 minuutissa.
Torstai, 6.8. 2020
Päivän kirja: Tanya Huff - Heart of Valor. Elizabeth Moonin ärsyttävyyden jälkeen Torin Kerrin lähes yli-inhimillinen pätevyys ja tahdonvoima ovat ihanan rentouttavia
Olemme saaneet tosiaan paremman hytin kuin mistä muistamme maksaneemme, joten vietämme melkein koko matkan sen ylellisessä vuoteessa. Tämä voi olla hyväkin, koska vaikka olemme kulkeneet kaikenlaisissa epäturvalliseksi luokitelluissa valtakunnissa kuukauden ajan, vaikuttaa laivan buffetin moshpitiä muistuttava jono parhaalta tilaisuudelta saada koronatartunta. Finnlinesin henkilökuntaa ei kiinnosta lainkaan puuttua matkustajien tyhmäilyyn, joten koetamme vain pysyä kaukana pahimmasta scrumista ja toivoa parasta.
Univelkaa tuntuu olevan melkoisesti, joten petissä vietetty päivä on hyvä idea. Illan tullen käymme nukkumaan rauhallisen lomamatkan lopetuksen toivossa. Sitten keskiyöllä jokin ötökkä puree Tainaa ja yhtäkkiä saan kolmen vartin lutikkapaniikin, koska aivoni eivät vaan toimi yöllä oikein.
Perjantai, 7.8. 2020
Päivän fiilis: Henkisen krapulainen
Kotiinpaluu, tavaroiden purku, kooma.
Tavallisena vuonna Suomessa odottaisi reissun jälkeen Ropecon, mutta tämän vuoden virtuaalicon on jo mennyt. Niinpä ainoaksi kotiinpaluulohdukseni jää Hitman.
Neljän viikon road trip on ollut haastavampi kuin yleensä. Pandemia ja virtsatieinfektio ovat nostaneet kumpikin hieman vaikeusastetta, ja olo on sen mukainen. Mutta Suomessakin on lämmintä ja kaunista, ja kodin lähelle on noussut nepalilainen ravintola, jonka ruoka on hyvää. Adolf Lindforsin tien ja Näyttelijäntien risteyksen liikenneympyrätyömaa on yhä kuin Mad Maxista. Akvaariokalat sekä korallit ovat elossa. Jahka univelka tasoittuu, voin palata elävien kirjoihin.
Lauantai, 8.8. 2020
Päivän suomalaisuus: Lämpimässä ja ei-säkkipimeässä kesäyössä Ismo Alangon "Rappiolla" vetää tanssilattialle ryppään alastomia ihmisiä
Olin ollut skeptinen minkäänlaisen sosiaalisuusjaksamisen suhteen, mutta kun Elli ja Ilana kuitenkin täyttivät yhteensä 80 vuotta, päädyin Tainan kanssa synttäribileisiin Hyvinkään korpeen. Se ei ollut virhe. Kasariteemaisissa bileissä oli hyvää ruokaa, hilpeää seuraa, hauskaa ajanmukaista ohjelmaa (80-luvun Trivial Pursuitia arvoineen, typoineen ja Neuvostoliittoineen) sekä hyvää musiikkia ja tanssimista.
Yllättäen lomamatka, jossa en tavannut ketään muuta kuin Tainaa ja Velmaa ei ollutkaan kuluttanut sosiaalisia akkujani loppuun. Lisäksi Heikki työnsi minulle kiinnostavan ranskalaisen sarjakuvan nimeltä Altitude, joka kertoi kiipeilystä. Jututkin olivat roolipelaamista ja fiktiota, eivät vauvoja ja sisustamista.
Jaksoimme bileissä yhteen saakka. Sitten väsymyksen ensimmäiset merkit ilmestyivät, ja lähdimme kotiin vielä kun ajamiseen oli energiaa jäljellä. Olisi kyllä ollut hauska jäädä jatkamaan juhlintaa.
Sunnuntai, 9.8. 2020
Päivän murhametodi: Kaiteen yli työntäminen. En vaan pysty vastustamaan sitä Hitmanissa, vaikka olisi silminnäkijöitäkin.
Päädyimme tänäänkin käymään Hyvinkäällä. Loottasimme eilisten bileiden rääppiäisiä, "autoimme siivouksessa" ja sen sellaista. Bilepaikan maisema oli siinä määrin hieno, että Taina tahtoi kuvata sitä dronella, ja lyhyt kuvaussessiokin ehdittiin järjestää.
Muuten olin laiska ja liian vähän nukkunut. Käytin melkein koko päivän pelaamalla Hitmania, kunnes sekin alkoi mennä ihan pieleen ja oli parasta vaan käydä nukkumaan.
Maanantai, 10.8. 2020
Päivän olo: Lyöty
Ensimmäinen lomanjälkeinen työpäivä on aina vähän kauhea, mutta etänä tehtynä se on vielä kauheampi. Aivot ovat täysin jumissa, mistään ei tajua mitään, eikä ole edes kollegoiden seuraa lohduttamassa. Lisäksi loman aikana muutamat asiat olivat päättäneet mennä ns. vihkoon, ja vaikka ne eivät minun vastuullani tai tontillani olleetkaan, ahdistus oli silti melkoinen.
Tappelin kuusi tuntia käsittämättömän verkko-ongelman kanssa, enkä lopulta voittanut sitä. Kuitenkin mielentilani oli sukeltanut jonnekin suohon ja olin suunnilleen valmis irtisanoutumaan ja toteamaan, ettei minusta ole tähän, tai mihinkään muuhunkaan. Onneksi kokemus on opettanut, ettei ensimmäisiä tällaisia fiiliksiä kannattanut kuunnella, varsinkin kun tajusin, ettei minua innostanut mikään muukaan ja kaikki tuntui harmaalta. Tämähän oli masennusta, ja sellaista vastaan minulla on joskus ollut olemassa strategioita.
Tunnistaminen oli päivän suuri voitto, mutta mitään en vielä sille ehtinyt tehdä. Sentään sain vähän käytyä ulkona, ja löysin jonkinlaisen huvituksen Venom-leffasta. Queer-hirviöromanssi oli varmasti paras tapa tehdä Venomista elokuvaa.
Tiistai, 11.8. 2020
Päivän käsittämättömyys: AWS Virtual Cloud
Vähän kurja ja alakuloinen olo jatkui läpi tämänkin päivän. Annoin itselleni luvan lopettaa työt aikaisemmin vaikken vieläkään ollut niihin täyttä tolkkua saanut, ja kun olo oli vähän päänsärkyinen, vetäydyin petiin lukemaan. Viikonlopun bileissä Heikki oli heittänyt minulle ranskalaisen kiipeilysarjakuvan nimeltä Altitude. Se oli julmetun hieno, eikä ainakaan vähentänyt kaipuutani vuorille. Lisäksi koin olevani säälittävä vätys, kun oma kiipeilyni oli vain kevyttä kallioseinämillä kiivintää eikä kunnon alpinismia. Toisaalta, seikkailulliset ambitioni ovat ehkä lopulta enemmän vuorten uumenissa kuin niiden seinillä.
Altituden lisäksi katsoin av-viihdettä. When Worlds Collide oli todellista jäyhää 50-luvun scifiä, jossa valkoiset tunnekylmät miehet toimivat rationaalisesti maailmanlopun alla, ja valkoiset naiset saavat kantaa emotionaaliset taakat. Muun värisiä ihmisiä ei ole olemassakaan.
Keskiviikko, 12.8. 2020
Päivän yllätys: Robottifirman saksalainen toimitusjohtaja on (ex?-)luolaharrastaja, ja tunnisti viikkopalaverissa näyttämäni kuvan Baume Archéesta.
Vähitellen jotain työvireen näköistä alkoi löytyä, osittain koska yön aikana olin saanut idean joka voisi ratkaista aiemman reitityspulmani (ja osin ratkaisikin, tosin ei riittävästi) ja osittain, koska istuin yhdessä kollegan kanssa ratkomassa toista visaista ongelmaa. Ei sekään täysin ratkennut, mutta yhteistyö auttoi ravistelemaan apatiaa ja masennuksentynkää.
Illan elokuvauksi arpoutui Bumblebee, joka oli myös vallan erinomainen. Elokuvateatterien avautumista kaipailisin kovasti, mutta ei niissä kyllä uskaltaisi juuri nyt käydäkään.
Torstai, 13.8. 2020
Päivän komento: mdadm
Tänään olisi pitänyt käydä ihmisten ilmoilla, mutta Tainalla oli yllättäen noussut lämpöä, ja tämän vuoksi jouduin itsekin pysyttelemään neljän seinän sisällä. Uusi pandemiamaailmamme on mukavan ehdoton tällaisessa, ei tarvitse pähkäillä olisiko ja voisiko.
Töissäkin eräs isoista tehtävistä jotenkin suoritettiin; ei ehkä parhaalla tavalla, mutta siten, ettei se enää vaivaa. Muuten koetin saada jostain harrastustoiminnan nurkasta kiinni koko päivän, mutta oikein mitään ei siitä tullut. Tarvitsisin roolipelejä tai kiipeilyä, molemmat ovat vaan juuri nyt vähän hankalia.
Viikonloppu, 14.-16.8. 2020
Ajankohdan sankari: Artemis
Koska Taina oli passitettu lämmön vuoksi koronatesteihin, välttelin itsekin kaikkia ylimääräisiä ihmiskontakteja. AV-viihteen puolella siirryttiin sairaiden ihmisten peruskamaan, piirrettyihin. Kun en itse jaksa kipeänä yleensä katsoa mitään muuta kuin nopeatempoista animaatioita, tutustutin Tainankin Young Justiceen. Tämä onnistui yli odotusten. Viikonlopun aikana nielimme koko ekan kauden ja 9 jaksoa tokaa kautta.
Young Justice on edelleen minusta mestariteos. Kolmannella katselukerralla huomaan pieniä detaljeita, jotka olen aiemmin missannut: vaikka sarja tekeekin häijyjä fakeoutteja katsojien odotuksille, se ei oikeastaan koskaan pitkitä niitä ja enemmänkin houkuttelee mukaan huiputtajien puolelle. Tuleviin tapahtumiin näkyy pienenpieniä viittauksia jatkuvasti. Ja vaikka juoni menee eteenpäin huimaa vauhtia, missään vaiheessa hahmokehityksestä ei tingitä, eikä ääliöpalloilla oikeastaan koskaan pelata hetkeä kauempaa.
YJ sai aikaan taas halun pelata supersankaripelissä, sellaisessa kirkkaan värisessä ja monipuolisessa. Kukaan tuttavapiirin pelinjohtaja ei vaan pelauta sellaista juuri nyt.
Viikonlopun aikana Tainan koronatestin tuloksetkin tulivat. Negatiivisethan ne olivat, kuten olin veikannutkin. Tämä oli hyvä, koska se sulki käytännössä pois mahdollisuuden, että olisimme poimineet reissultamme jotain pöpöjä.
Maanantai, 17.8. 2020
Päivän saavutus: Erään python-moduulin ylläpitäjä oli hyväksynyt lähettämäni patchin osaksi moduulia. Ihan hyvä saavutus sikäli, etten ole yleensäkään koodari enkä ainakaan python-koodari.
Raadoin töissä omituisten ongelmien ja korkean tason suunnittelutyön parissa. Jälkimmäinen oli aika raskasta, etenkin etänä ja yksin tehtynä. Tarvitsisin parempia telepresenssityökaluja, niin että voisin jutella toverien kanssa helpommin. Toki chatti on koko ajan päällä, mutta teksti on hidasta, ja puhelut taas ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden ollessa käynnissä ne syövät kaiken huomion. Puoliaktiivinen kollaboraatio on hankalaa.
Jotain liikuntaakin piti harrastaa, mutta se jäi pitkähköksi kävelylenkiksi. Kaipasin omaa fillaria. Varmaan täytyy ostaa moinen.
Tiistai, 18.8. 2020
Päivän outous: Työteho toimistolla
Pyöräilin keskustaan ja tein työpäivän toimistolla, ja se oli yllättäen hyväksi keskittymiselle. Mitähän tämä nyt sitten on. Toki lähes tyhjä toimisto saattaa auttaa keskittymään. Tai ehkä se oli vaan paikan vaihtaminen.
Joka tapauksessa työpäivä oli tuottelias, ja jopa viikon minua vainonnut omituinen ja inhottava AWS-ongelma saatiin ainakin jotenkin ratkeamaan. Sitten pyöräilin takaisin kotiin. Tajusin, että todellakin haluan kulkea työmatkat fillarilla niin kauan kuin säät ovat mitenkään hyviä. Karo oli ehdottanut väliaikaisratkaisuna käytetyn hybridipyörän metsästämistä tori.fi:stä, joten vilkaisin niitä. Selvisi heti, etten tietänyt alkuunkaan tarpeeksi tehdäkseni tällaisen ostoksen itsenäisesti. Höh.
Keskiviikko, 19.8. 2020
Päivän tarinankerronnan ja metatarinankeronnan keino: Brick Joke
Puolenpäivän aikaan tajusin, että päätä särki. Arvoin hetken syytä, ja sitten tajusin, että olin unohtanut syödä aamiaista. Työt olivat napanneet mukaansa heti aamusta, enkä ollut ehtinyt pitää mitään taukoa. Onneksi lounas ei johtanut ihan täyteen koomaan, ja jaksoin pysyä keskittyneenä iltapäivänkin.
Monien omien sääntöjeni vastaisesti katselin illalla Damon Lindelofin (hss, vade retro jne) TV-sarjaa, nimittäin Watchmenia. Neljän ekan jakson jälkeen en ollut varma mitä mieltä olisin. Tunnistin taitavan kädenjäljen ja arvostin sitä, että tarina oli aika vahvasti oma itsensä, ei pelkästään tuttujen Watchmen-kuvioiden kertaamista (vaikka vähän tarpeettomasti dialogissa olikin silmäniskuja sarjakuvien vuorosanoille). Lisäksi tällä kertaa yritettiin oikeasti käsitellä yhteiskunnallisia asioita, ei pelkästään outoa lindelofilaista mystiikkaa. Uudet hahmot olivat kiinnostavia, enkä elänyt pelkästään toivoen, että vanhoja naamoja ilmestyisi taas ruutuun - ja toisaalta, Laurie oli aivan mahtava sekä kuitenkin tunnistettavasti sama ihminen kuin sarjiksessa.
Sittenkin, tämä oli Lindelofin tuote. Vaikka kaiken takana olisikin järkevät syyt (ja parempi olla, koska sarjakuva oli hyvin johdonmukainen), asiat esitettiin välillä hieman uniloogisesti. Monet hahmot tuntuivat myös olevan saman pseudouskonnollisen maailmantuskan kourissa, jossa muutkin kirjoittajan henkilöt aina rypevät. Tämä on vahvasti makuasia, mutta minä en yksinkertaisesti pidä moisesta. En pidä siitä, että tarinan henkilöt eivät osaa artikuloida mikä heitä oikein vaivaa, saati sitten että osaisivat jotenkin yrittää parantaa oloaan. Lindelofilla selkeät ja ei-mystiset motivaatiot tuntuvat olevan signaali pahiksesta, hyviksiä ajaa jokin, jota he eivät osaa itsekään selittää.
Lisäharmina Veidt tuntui täysin tunnistamattomalta hahmolta. Sarjakuvien laskelmoiva, itsevarma ja rauhallinen tyyppi oli muuttunut tosi eksentriseksi sekoboltsiksi. Ehkä tämä rekontekstualisoituu, mutta vähän epäilen. Katsotaan mitkä ovat fiilikset, kun saan katsottua toisenkin puolikkaan sarjaa.
Torstai, 20.8. 2020
Päivän hankinta: Pyörä
Työpäivän katkaisu pyrähdys Sipooseen. Karo oli lukenut vinetykseni fillarin ostamisen vaikeudesta näistä annaaleista, ja tehnyt puolestani kaiken vaikean työn, eli etsinyt minulle netin fillaritorilta sopivia ehdokkaita pyöräksi. Kävin Sipoon korpimailla kokeilemassa yhtä, ja kun se oli oikean kokoinen, muotoinen ja toiminnallinen, ostin sen parilla satasella pois.
En vielä päässyt ajelemaan pyörälläni kuin lyhyitä pyrähdyksiä lähimaastossa, sillä illan ohjelmaan kuului taloyhtiön info sähköremontista. Kalliiksi tulee koko talon sähköjen uusiminen, mutta on se ilmeisesti tarpeenkin. Bonuksena puhelinkaapelitkin siirtyvät nykyaikaan, joten ei tarvitse välttämättä kiroilla verkkoyhteyksiä ihan niin ahkerasti. Kysymysmerkiksi jäi vielä, miten tarkalleen meriakvaariomme luotsataan työpäivän mittaisen sähkökatkon yli, koska se ei selviydy 8 tuntia ilman vaahdotinta, aaltokoneita ja kaikkea muuta tärkeää. Jos vaan ostaisi UPS:in tai jotain.
Vielä myöhemmin illalla katsoin Tainan kanssa Lovecraft Countryn pilottijakson. Ei se Lovecraftin tarinoita kauheasti muistuttanut, mikä siis tarkoittaa että henkilöt olivat dynaamisia (sekä mustaihoisia), dialogia jaksoi seurata, ja tapahtumiakin oli paljon. Toisaalta, tämä muistutti paljon enemmän Call of Cthulhu -skenaariota, mikä huvitti huomattavasti. Hirviösuunnittelu oli myös jotenkin epäinspiroitunutta; olisin odottanut jotain paljon villimpää kuin mitä saimme. Mutta kyllä tätä varmaan katsoo.
Perjantai, 21.8. 2020
Päivän unix-viisaus: "Aliases allow a string to be substituted for a word when it is used as the first word of a simple command."
Kun pyörän kerran oli hankkinut, oli tietysti tarpeen käydä sillä toimistolla. Viimeiset 11 vuotta olen ajanut melkein pelkästään taittofillaria tai sitten kaupunkipyörää, joista siirtyminen täysikokoiseen kundihybridiin oli kohtalainen. Vaihteita oli niin paljon, että olin niiden kanssa aivan hukassa - en ole koskaan omistanut yli kolmivaihteista pyörää. Lisäksi hieman pelotti jalkajarruttelijan refleksit näin nopean menopelin selässä. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan koin, että pyöräilykypärä olisi kovasti tarpeellinen.
Mutta nopeasti ja jouhevasti työmatka uudella mankelilla taittui. Päivässä oli muutenkin paljon liikuntaa, kun duunin jälkeen päädyin vielä melomaan ja uimaan. Kajakissa oli edelleen pelottavaa ja vaikeaa, ja Meilahden merivesi oli kylmää. Sentään siirtyminen melonnasta uimiseen ei tapahtunut tällä kertaa kaatamalla kajakki.
Viikonloppu, 22.-23.8. 2020
Ajankohdan puute: Uusi fillari tarvitsee soittokellon, etuvalon ja takavalon
Lauantain lusmusin ja pelasin videopelejä. Hitman 2:n viimeinen kenttä oli vähän tyhmä; edelleen peli on parhaimmillaan kun tapahtumaympäristöt ovat arkisia ja tuttuja. Murhapelin DLC maksoi niin hirveästi, etten ostanut niitä saman tien. Sen sijaan kokeilin Watch_Dogsia, joka oli heti alusta vähän vastenmielinen, sekä kömpelö. Ei pääse samaan kategoriaan ollenkaan.
Sunnuntaina ryhdistäydyin ja kävin pitkästä aikaa boulderoimassa. Konalan bouldersali on viisi vuotta ollut ihan lähellä, mutta vasta nyt päädyin käymään siellä. Sieltä löytyi oikein hauskoja kiipeilypulmia, ja vaikka olinkin vähän ruosteessa, jotenkin onnistuin onsightaamaan 6b-tasoisen reitin. Epäilen kyllä, että greidi oli aika lailla alakanttiin; muuten 6a oli edelleen sitä, mitä pääsin.
Sopivan pituisen tauon jälkeen uppouduin myös Näkymätön piiri 2:n editointiin, siinä toivossa, että kustantajaehdokas ei ole täysin unohtanut minua. Testilukijapalautteen helpot virhehuomiot sain korjattua, mutta pari rakenteellista ongelmaa vaatisi isompaa miettimistä, ja ehkä ihan oikeaa kustannustoimittajaa. Toivottavasti sellainen löytyy jostain.
Maanantai, 24.8. 2020
Päivän korvamata: Kazakhstanin feikkikansallislaulu Boratista. Syytä en tiedä.
Viikonlopun aikana ideoin itselleni jonkinlaisen liikuntarutiinin loppusyksyksi. Sen peruspilarit olivat pyöräily ja boulderointi; kuntosaleihin suhtaudun edelleen lievällä epäilyksellä. En toki tiedä, minkä vuoksi boulderi olisi merkittävästi vähemmän kulkutautia levittävä mutta.
Rutiiniin sisältyy kaksi ei-etäpäivää viikossa, ja tänään oli niistä ensimmäinen. Pyöräily töihin ja töistä oli varsin jees, vaikka työpäivä itse olikin hieman tylsää pakkopullaa. Kotona sörkin vähän lisää Näkymättömän piirin käsikirjoitusta, ja pohdin, miten puuttuisin yhteen rakenteelliseen pulmaan, jonka moni testilukija oli huomannut.
Katsoin myös arkistoista löytyneen Seven Days in May -leffan vuodelta 1963. Aihe oli sotilasvallankaappaus Yhdysvalloissa. Elokuvassa oli paljon enemmän järkeä kuin amerikkalaisessa nykypolitiikassa.
Tiistai, 25.8. 2020
Päivän ostos: Fillarikypärä
Vielä kun se oli mahdollista, tein koko päivän töitä parvekkeelta käsin. Ne koostuivat lähinnä bugijahdista ja ohjelmistokehittäjien koekaniinina toimimisesta. Jonkinlaista etenemistäkin tapahtui.
Työt tehtyäni kävin fillariliikkeessä tekemässä pyörästäni laillisen. Soittokello, etuvalo, takavalo, GPS-teline; ostin jopa elämäni ensimmäisen pyöräilykypärän. Kypäriä olen joskus satunnaisesti käyttänyt, mutta ne ovat olleet katalia lainayksilöitä jotka ovat tuntuneet huonoilta päässä. Kuitenkin ehkä jo parin vuoden ajan on ollut fiilis, että kuuppaa pitäisi ehkä jotenkin suojata, ja nyt jo sain sen aikaiseksi, jopa ennen kuin jouduin onnettomuuteen tai edes läheltä piti -tilanteeseen. Hyvä minä. Tämä kypärä oli jopa järkevän värinen (keltainen); tajusin vastustaa kiusausta ostaa taas yhden mustan ja pimeällä näkymättömän varusteen.
Pyöräilin hieman uusien varusteiden kanssa. GPS-pidike saattaa nostaa käytännössä elämänlaatua eniten, sikäli kun se ei tositilanteessa kehitä jotain omituisia ongelmia. Kypärän läpi viuhuva tuuli tuntui hassulta päässä mutta kaipa siihen tottuu.
Keskiviikko, 26.8. 2020
Päivän ohjelma: reprepro
Olen näköjään uudelleen löytänyt boulderoinnin riemun. Se on jotenkin ollut minulta hukassa, varmaan johtuen siitä, että boulderille meneminen on yli 10 vuotta ollut yhtä työlästä kuin köysikiipeily välimatkojen ja ryhtymisen puolesta. Mutta nyt kuun muutaman minuutin fillaroinnin päässä on Konalon boulderi, on yllättävän helppoa vaan painua sinne kun fiilistä on.
Toki ilmeinen ongelma tässä on, että en varsinaisesti ole hyvä boulderoimaan. Kiikkumisen lomassa katselin osaavampien tyyppien menoa, ja identifioin etenkin jalkatyössäni yksinkertaisuutta, jonka yläpuolelle pitäisi kohota. Kiipeily on toki käsillä vetämistä ja jaloilla työntämistä, paitsi silloin kun se on käsillä työntämistä ja jaloilla vetämistä. Ensimmäisen osaan jo, toista en vielä.
Torstai, 27.8. 2020
Päivän harmi: Epidemia näyttää sulkeneen suosikkilounaspaikkani keskustassa
Pyörällä näköjään pääsee ovelta työpaikalle kotvan alle 30 minuutissa. Tämä tarkoittaa, että fillarointi on yhtä nopea tapa liikkua kuin juna. Melko tehokkaan työpäivän jälkeen ohjelmassa oli vielä taloyhtiön kokous, jossa päätettiin kalliista sähköremontista. Se on kyllä tarpeen.
Kokous venyi kolmetuntiseksi, ja välillä ihmiset vähän jaarittelivat tai kyselivät asioita, jotka heidän olisi jo pitänyt tietää. Aivan hirvittävän rasittavaksi vänkäämiseksi se ei kuitenkaan mennyt. En ehkä olisi kestänyt, jos joku järjen jättiläinen olisi tuonut vastaehdotukseksi oman sähköremonttisuunnitelmansa ja vaatinut siitä suljettua lippuäänestystä.
Viikonloppu, 28.-30.8. 2020
Ajankohdan koiruus: Idi on vakuuttunut siitä, että ihmisten ruoka on aina parempaa kuin se, mitä sillä itsellään on kupissa.
Karo (sekä Idi) ilmaantuivat pitkästä aikaa käymään. Sain Tainan kanssa leikkiä koiravahtia (tai rehellisemmin, Taina sai) kun Karo kävi sukulaisen ylioppilasjuhlissa tai vastaavissa. Koira sentään tuntui hyväksyvän meidät eikä juurikaan uikuttanut tai ollut mahdoton.
Suuria operaatioita viikonloppuun ei mahtunut, kunhan hengasimme ja nautimme toistemme seurasta. Sain katsottua Watchmen-sarjan loppuun (tuomio: Lindelofiksi vallan siedettävä, millä tahansa muulla standardilla tosi tyhmä), käytyä boulderilla (kiipesin onsight 6b+:n, hurjaa) ja pelattua Raudan tietä (vain etänä, koska kahdella pelaajalla oli tukkoinen olo). Leffassa ei käyty ja ulkona oli sateista, kesä tuntuu päättyneen.
Maanantai, 31.8. 2020
Päivän outous: Kone, joka ei bottaa edes konsoliin, ellei siinä ole kiinni kahta verkkojohtoa
Kävin aamusta taas lääkärillä kontrollissa / suunnittelussa. Lääkintä kuunteli raportteja ja katseli ultraääniä ja totesi sitten että parempi on leikellä putkistoani ennenkuin siitä kehittyy joku oikea ongelma. Tarkkaa aikaa en vielä saanut, mutta joskus loppuvuodesta varmaan.
Lääkinnän jälkeen pyöräilin toimistolle, jossa taistelin uppiniskaisen robotin näkökeskuksen kanssa iltaan saakka. Lopulta sain sen toimimaan halutulla tavalla. Kotiin pyöräillessä satoi ja takkia ei tietenkään ollut, joten olin melko märkä selvitessäni perille. Ulkona oli selvästi alkanut syksy.