Heinäkuu 2020: Taidot & tehtävät
Keskiviikko, 1.7. 2020
Päivän tyytyväisyys: Alustava nyökkäys Näkymätön piiri 2:n kustantamiselle
Vihdoin ja viimein uuden tukikohdan verkko tuli jotenkin valmiiksi. Oli jo aikakin. Edelleen jäi muutama detalji viriteltäväksi, mutta kaikki olennainen oli nyt toiminnassa.
Voitonriemuisena pyöräilin kotiin. Se oli edelleen sekavaa. Hemmetin Pohjois-Haaga - Paloheinä -väli on pelkkää tuhannen metsäpolun spagettia, eikä siellä ole mahdollista mennä mitenkään oikein. Mutta sentään väistin kastumisen.
Oli vähän kummallista tajuta, että oli jo heinäkuun alku ja olin yhä Suomessa. Edellisestä tällaisesta kerrasta oli varmaan neljä vuotta. Tarve paeta muualle oli kova, eikä yhä jatkuva sadesää ainakaan helpottanut tätä.
Torstai, 2.7. 2020
Päivän älyvapaa idea: Mitä jos kirjoittaisin My Summer Carin lisensoidun romaaniversion. Finnsploitaatiota, mustaa huumoria, 70-luvun autoteknologiaa ja söpö rakkaustarina jolla on epäkonventionaalinen loppu.
Vaihteeksi pystyin pitämään oikean etäpäivän vailla tarvetta kirmata Vantaalle tai muuallekaan. Kirjoitin dokumentaatiota ja tein rästiin jääneitä hommia, ja kannoin huolta kesäloman aikaisesta toiminnasta. Pari asiaa on todella vaikeaa tehdä ilman että minä tai kollegani on paikalla, ja jos muutama juttu päättää hajota, saattaa seurata melkoista jumitusta.
Heikki ilmestyi paikalle, ja kävimme hänen kanssaan haahuilemassa Vihdin metsissä. Huolimatta koleasta säästä Heikki ja Taina uskaltautuivat jopa uimaan. Olin itse edelleen sitä mieltä, että alle 25 asteen lämmössä ei ole mitään järkeä mennä veteen, vaikka vesi taisikin olla lämpimämpää kuin ilma.
Viikonloppu, 3.-5.7. 2020
Ajankohdan hankinta: Kuminuija, telttakeppien hakkaamista varten.
Tein kokonaisen työpäivän toimistolla. Tarkoitus ei ollut, mutta duunia vain riitti.
Sitten todella uppouduin matkavalmisteluihin. Ostoksia, pakkaamista, lisää ostoksia. Vaikka miten paljon ulkoilutavaraa on, jotain aina puuttuu tai on hajonnut tai jotain.
Sunnuntai-iltana tajusin, että vessassa käyminen oli taas käynyt hankalaksi. Uusiutunut putkistovaivahan tästä vielä puuttuikin. Voisinko saada hyviä kyberosia selvästi huonojen alkuperäisten kappaleiden tilalle? Tai kunnon transhumanistihenkeen kokonaan uuden kropan? Ei tarvitsisi edes olla Olympian tai Menton, ihan perus-Splicer riittäisi hyvin.
Maanantai, 6.7. 2020
Päivän uusi kokemus: Perulainen ruoka. Hyvin sitruunaista, pidin.
Työpäivää pilkkoi lääkärikäynti ja odottelu. Ainakaan mitään superakuuttia ei näkynyt, ja olokin oli parempi kuin eilisiltana. Kirjoittelin dokumentaatiota, ja neljän aikaan sitten siirsin keskittymiseni roolipelaamiseen. Neljän kuukauden tauon jälkeen pelasimme jälleen Devil and the Deep Black Skyta.
Pitkän katkon huomioiden peli onnistui varsin hyvin. Muutenkin se oli dramaattinen ja tarinallisesti tyydyttävä, vaikkakin välillä vähän hajanainen ja logiikassa oli hienoisia aukkoja. Lopulta olin kuitenkin itse siihen melko tyytyväinen. Seuraava peli on kampanjan viimeinen.
Tiistai, 7.7. 2020
Päivän arvoitus: Ehjän kumiveneen paikantaminen
Kesäkauden viimeinen palaveri, vaarallista työntekoa hatarilla tikkailla killuen, siivoamista Vantaan työpisteellä. Sitten pakkaamista ja soittolistan kokoamista. Vasta 552 kappaletta koossa, sata vielä tarvitaan.
Velmakin oli tunnollisena tyyppinä käynyt testaamassa koronattomuutensa Keski-Euroopan tukikohdassaan. Tajusin, etten itse edes tietäisi miten menettelisin jos testin haluaisin - siis toki oireelliset testataan, mutta entäs kaltaiseni ei-flunssaoireiset? Toki Velmakin oli saanut vain kutsun satunnaistestaamiseen, en edes tiedä tehdäänkö täällä moista.
Keskiviikko, 8.7. 2020
Päivän hampaiden kiristely: Microsoftin lisenssit. Edelleen sekavia ja käyttäjävihamielisiä.
Ensin kävin töissä. Sitten kävin laboratoriossa. Sitten pyöräilin kotiin. Sitten sain puhelun lääkäriltä - "vielä yksi näyte joka voitais ottaa, voitko käydä uudestaan labrassa?" Sitten menin Vantaalle. Sitten kävin laboratoriossa (jossa selvisi, että näytteenotto ei ollutkaan yksinkertainen virtsanäyte vaan virtsaputken tökkiminen tikulla, joka ei vieläkään ollut kivaa). Sitten siirryin kotiin pakkaamaan.
Iltasella päälle iski jokseenkin huono olo. Ei kuitenkaan lämpöä, nikä lie stressipaniikin ilmentymä tämäkin. Onneksi olo meni ohi loppuillasta, ja sain osallistuttua pakkaukseen. Soittolistakin tuli valmiiksi. Kohtahan tässä voisi lähteä.
Torstai, 9.7. 2020
Päivän virhearvio: "Ihan hyvin voit lähteä reissuun", sanoi lääkäri
Puoleenpäivään asti teen töitä. Sittten roudaan paineella tavaraa autoon ja tungen asioita toisten asioiden sisään, kunnes road tripin varustautuminen on valmis. Ulkona on kylmää ja vähän sateleekin. On hyvä lähteä pois.
Vuosaaren satama on minulle ja Tainalle uusi tuttavuus. Kiitos pandemiakauden, ruuhkaa ei todellakaan ole. Hieman yllättäen näemme sveitsiläisen, belgialaisen ja jopa pari itävaltalaista autoa. Ajamme laivaan kiemurtelevana letkana, ja hyttimme on melkein heti autokannen vieressä. Siinä on ikkunakin, hurjaa.
Kun Finnlady-niminen laiva viimein lähtee liikkeelle, tajuan että oloni on vähän heikko. Panen sen väsymyksen ja ruuan puutteen piikkiin. Tavallaan huvittaisi katsella maisemia, mutta olo ei ihan anna myöten.
Buffet-illallista ei ole edes korona poistanut, mutta matkustajia on vain vähän ja pöydät on jaettu siten, että lähellä ei ole muita. En tiedä, miten paljon tämä hydyttää jos jokin kantaja käy ottamassa ruokaa sairailla käpälillään. Mutta safka on hyvää.
Vähemmän hyvää on tajuta, että ruuan jälkeen oloni huononee tasaisesti. Puhelimen kenttä häviää kun saavutamme avomeren. Luen Elizabeth Moonin Traveller-scifiä, mutta sekään ei distraktoi pahasta olostani. Olen ottanut mukaan kuumemittarin, ja mittaan lämpöni: 37.7. Ei helvetti.
Mitään hengitystieoireita minulla ei ole, joten tämä ei ole iso K. Sen sijaan vessassa käyminen on tutun kivuliasta. Vaikka laboratoriokokeissa ei ollut näkynyt mitään ja vaikka lääkäri oli ollut sitä mieltä, että matkustaminen on ongelmatonta, olen näköjään sittenkin jossain virtsatieinfektiohelvetissä. Lämpö on juuri niin korkea, etten pysty nukkumaan ilman lääkkeiden apua. Kiedon otsalle kylmän kääreen ja tuijotan pimeyteen.
Perjantai, 10.7. 2020
Päivän arvio: Vaikka laivamatka suoraan Saksaan onkin neljä kertaa kalliimpi eikä yhtään nopeampi kuin Ruotsin ja Tanskan kautta ajaminen, se on huomattavasti vähemmän raskas.
Aamuyöstä saan viimein nukahdettua. Herään hikoilleena ja kuumeettomana, voipuneena kuin sairauden jälkeen. En tajua elimistöäni, mutta koska olo on paljon parempi kuin eilen, en protestoi. Laiva-aamiainen on maukas, ja koska olemme nyt matkalla suoraan Saksaan kulkematta Ruotsin tai Tanskan kautta, ei tarvitse edes heti lähteä ajelemaan. Niinpä voin tehdä hytissäni töitä.
... tai voisin, jos laite, jota minun oli tarkoitus konfiguroida ei sammuisi kesken operaation. En ollut aivan ehtinyt aloittaa varsinaista päivittämistä, joten kaukomaiden robotti ei täysin mennyt sekaisin, mutta ilman verkkoyhteyttä en voi jatkaa. Niinpä keskityn tekemään pientä silppua työpäivän loppuun saakka. Sitten omistaudun puppuscifille.
Illalla olo alkaa taas huonontua. Hemmetin ärsyttävää menoa, eikä povaa hyvää lomailun aktiivivaiheelle. Illallinen, ruokalepo, hytin pakkaus, ja sitten ulos. Ensimmäistä kertaa koronapandemian aikana puen oikeasti maskin päälle, koska autokannelle on hienoinen tungos -- tosin ennen pandemiaa sitä ei olisi mitenkään voinut tungokseksi kutsua. Autokansikin on edelleen puolityhjä.
Taina istuu rattiin, ja ajaa meitä sata kilometriä Pohjois-Saksan halki tuttuun Garlstorfiin ja Haus Otteen, jossa meidät otetaan vastaan kuin vanhat tutut. Kipeän olon aiheuttama turvattomuuden tunne väistyy kotoisassa majatalossa, ja unikin tulee helposti.
Lauantai, 11.7. 2020
Päivän majoitusviisastelu: "It's always 'double room with extra bed' when what we really need is double-bed with extra room."
Aamiaisen jälkeen tien päälle. Tuttuja reittejä ajame Autobahneille. Painamme raskaasti kaasua ja automme nielee kilometrejä. Pohjois-Saksan pellot vaihtuvat keski-Saksan kukkuloihin. Bensa-asemalla käytämme maskeja ja puhumme huonoa saksaa. Paikka ei ole aivan kuvitelmiamme vastaava post-apokalyptinen helvetti ja suhtautuminen maskeihin ei ole superneuroottista. Tämä on hyvä, koska oma suojautumisprotokollamme on hitusen vajavainen.
Neljän aikoihin sukellamme rajan yli Luxemburgiin. Ruotsin jälkeen EU:n kaikkein suurimmat tartuntaluvut ovat juuri täällä, mutta sekään ei katukuvassa näy. Esch-sur-Alzettessa, Hassujen piparkakkutelojen bulevardilla kohtaamme Velman, joka päästää meidät kotinsa autotalliin ja sitä kautta kotiinsa.
Asunto on jokseenkin sellainen, jota voisi luxemburgilaiselta tohtorilta odottaakin, eli melkoisen hieno. Automaattiverhot, tuplaovet parvekkeelle, kylpuhuone kuin fancymmasta hotellista, ikkunasta näkyy jos nyt ei ihan vuoria niin ainakin korkeita kukkuloita. Olemme ensimmäiset vieraat täällä sitten koronaeristyksen alun.
Käytämme illan syömällä ja suunnittelemalla. Minulle nousee taas lämpöä ja olen sitä mieltä, että ennenkuin tämä tilanne muuttuu, en ole luolailukunnossa. Mutta vuorilla kävely voisi luonnistua. Tämän perusteella ideoimme retkemme ensimmäistä varsinaista kohdetta ja järjestämme majoituksia.
Sunnuntai, 12.7. 2020
Päivän huvitus: Ajamme motarilla 150 km/h. Ohi pyyhältää musta Audi. Sen jälkeen sen ajaa hitaampien kaistalle kunnon vauhtia menevä Porsche, ja siltä vaatii hetkeä myöhemmin latua Lamborghini. Sarja katkesi siihen, mikä olikin hyvä, koska seuraavana olisi varmaan tullut matalalla lentävä hävittäjä.
Lähtömme Luxemburgista venyy iltapäivään, aikeidemme vaan ei ennusteidemme vastaisesti. Päivän ohjelma on 600 kilometrin automatka Etelä-Saksan halki. Kohteemme on Pohjois-Itävalta, koska tuumimme lopulta, että vuorilla retkeily olisi mainio tapa käynnistää loma ja koska sää Itävallassa on vielä joitakin päiviä hyvä, ennusteiden mukaan ainakin.
Reitti ei ole pelkkää "autobahnille ja nappi lautaan" -menoa: tietyöt ajavat meidät pois pääväyliltä pikkuteille, ja sitä kautta kiinnostavien maisemien pariin. Jyrkänteistä ja kivistä päätellen täältäkin löytyisi kiinnostavia retkikohteita, mutta jotenkin tarkka tieto niistä on aina pysynyt piilossa kun olemme jotain etsineet. Niinpä Saksa pysyy läpiajovaltakuntana.
Iltakasin maissa alamme olla kohtalaisen väsyneitä, mutta sitten vastaan tulee Alppien muuri, joka indikoi valtakunnan rajaa. Yhtäkkiä korkeuserot räjähtävät, edessä on vuoria, ja kun rajaviranomainen heilauttaa suomalaisen automme läpi tunnelista Itävallan puolelle, päädymme niiden keskelle. Vuoristo nostaa kaikkien fiilikset kattoon. Itävalta tarjoaa meille kaikille kaipaamaamme kauneutta.
Zirlin kaupungista löytyy majoituskohteemme. Olemme varanneet muutamaksi päiväksi asunnon, jota mainostettiin "ylellisenä", ja ensivaikutelma ainakin vastaa mainoksia. Isot makuuhuoneet, hyvin varusteltu keittiö ja kylpyhuone, tilava olohuone ... näköala voisi olla parempi, mutta piruako sitä täältä sisältä maisemia katselemaan kun uloskin voi mennä. Velma testaa asunnon telkkua katsomalla Supernaturalia, minä vetäydyn varhain nukkumaan.
Maanantai, 13.7. 2020
Päivän historiallinen henkilö: Keisari Maximillian I (1459 - 1519)
Zirlin kylän turisti-infossa ei kauheasti maskeja käytellä. Keräämme paljon karttoja lähiseudusta, ja sitten ryhdymme funtsimaan, mihin niiden asoittamista paikoista haluaisimme retkeillä.
Kohteeksi arpoutuu Kaiser Max Grotte, läheisen vuoren rinteellä. Sinne johtaisi via ferrata, mutta sen vaikeusaste on E; ei ole mitään toivoa, etttä selviäisimme siitä. Onneksi myös polku löytyy. Jätämme auton parkkipaikalle ja lähdemme kevyellä varustuksella ylös vuorenseinää pitkin kiemurtelevaa polkua.
Kaiser Maxin luola ei luolana ole kovin kaksinen, mutta suuri lippa sijaitsee korkealta ja sieltä aukeaa hieno maisema. Sitä tosin hieman särkee alta kulkeva meluisa moottoritie ja teollisuusalue, joka kattaa osan näkymistä. Mutta niiden takana on alppiniittyjä ja vuoria. Luola on myös kiipeilyseinä, ja jopa sen katossa kulkee aivan mielipuolisen vaikean näköisiä reittejä. Lisäksi luola on varmaan siunatuin paikka lähiseudulla: siellä on vanha, suuri, puinen krusifiksi juhlistamassa keisari Maxia, tuota kuuluisaa metsästäjää ja vuorikiipeilijää -- ja lisäksi toinen, melkein yhtä suuri puinen risti, ihan vaan koska ristien määrä neliömetriä kohden ei ilmeisesti jonkun mielestä vielä ollut riittävä. Tämä huvittaa minua.
Luolalta käännymme takaisin palan matkaa, ja sitten suuntaamme läheiseen kanjoniin. Kuumuus on huomattava ja kuntoni on heikko. Kanjoniin laskeutuminen tapahtuu viis veisaamalla parista kieltomerkistä ja ylittämällä vanha, kivinen pato. Tämän jälkeen olemme kivipohjaisessa, leveässä rotkossa, jonka seinät ovat niin ikään kiipeilyreittejä. Kiipeilijöitäkin on kohtalaisesti.
Kivi näyttää jännittävältä ja tavallaan huvittaisi kapuilla reittejä, mutta kamoja ei ole mukana ja tosiaan kunto on ala-arvoinen. Niinpä vain kiipeämme padon yli ja lähdemme etelään ja alajuoksulle. Kanjoni kapenee ja muuttuu vehreämmäksi ja hienommaksi, ja edelleen vastaan tulee satunnaisia kiipeilyreittejä. Aika hulppea paikka tämä on.
Koko retkeemme ei lopulta ole kulunut kuin runsaat kolme tuntia, mutta väsymys on silti melkoinen. Tukikohdassamme Velma laittaa meille pinaattiherkkua. Sitten vetäydyn sohvalle lukemaan hömppäkirjaa.
Tiistai, 14.7. 2020
Päivän vaikeilu: Vihdoin viimein sain lääkärini kiinni -- ja hän kehotti minua ottamaan yhteyttä paikalliseen lääkäriin. Olipa hyödyllistä.
Ajamme Zirlistä Ötztaliin, ja lähdemme seikkailemaan Umhausenin via ferratalta. Pysäköintialue on täynnä, ja kun selviämme reitin alkuun, meille kerrotaan, että ylhäällä on ainakin 30 ihmisen tukos. Arvomme, haluammeko lähteä ollenkaan, mutta ehkä puoli tuntia venailtuamme tuumimme, että tukos on varmaan ohitse. Siispä reitille. Velma ei ole tästä edes aiemmin mennyt.
Stuibenfallin via ferrata on edelleen aivan mahtava, eikä edes supervaikea. Siitä huolimatte etenemsemme pysähtyy reitin puoliväliin. Tämä ei johdu meistä, vaan pari ryhmää edellämme olevasta kiipijästä, jolle reitin lyhyt negasektio aiheuttaa ongelmia. Seisahdumme kymmeneksi minuutiksi aurinkoiselle seinälle. Takaamme kirmaa luoksemme oppilasryhmää kuljettava opas, joka möykkää meille jotain saksaksi ja sitten kiukkuisella englannilla. Koetamme saada hänet uskomaan, että me emme ole samaa porukkaa, ja lähetämme sitten eteenpäin sanan, että takana on tulossa ammattilainen joka voi auttaa vaikeassa paikassa. Tai jotain.
Varsinaisen sata metriä korkean vesiputouksen ylittäminen on yhtä mahtavaa kuin aiemminkin, ja laskeutuminen alas tapahtuu riemuisissa fiiliksissä. Alhaalta löytyy ravintola, jossa syömme maukasta pizzaa. Muutakin voisi tähän päivään vielä tunkea, mutta en oikein halua yrittää.
Illalla katsomme vuokrakämpän valtavasta telkkarista Detective Pikachun. Se on ihan pöhkö.
Keskiviikko, 15.7. 2020
Päivän inttäminen: Kuume voi johtua muistakin asioista kuin koronasta
"Itävaltalainen terveydenhuolto kuuluu maailman parhaimpiin", tietää Wikivoyage kertoa. Ehkä niin, mutta sen käytettävyys ei ole kätevin. Pohjoismaalaisena olen tottunut sellaisiin asioihin kuin terveyskeskukset ja lääkäritalot. Itävallassa näitä ei ole; jokaisella lääkärillä on yksityinen praktiikka. Jos haluat lääkäriin, se ei onnistu siten, että menet vaikkapa terveystalo Achtungin sivuille ja varaat sieltä ajan. Sen sijaan pitää soittaa läpi kaikki lähiseudun Doktor Wunderbarit siinä toivossa, että joku heistä ei olisi lomalla, osaisi englantia, käsittelisi sellaisia vaivoja joita sinulla on, ja omistaisi vapaan kolon aikataulussaan.
Lääkärihakupalveluita löytyy, mutta ne ovat pelkästään saksaksi, eikä edes Googlen kääntäjä suostu tekemään niistä ymmärrettäviä. Yritän aamulla soitella parille Zirlin alueen lääkärille, mutta siitä ei tule mitään. Luovutan, ja menen turisti-infoon pyytämään apua.
Pandemia-aikana hyvä keino saada ihmisten silmät laajenemaan on kertoa, että haluaisi lääkäriin. Onneksi voin selittää, että minulla on virtsatieinfektio eikä hengitysoireita, ja turisti-info jopa ymmärtää tämän. Kuitenkin tohtoreille soittelu tuntuu sielläkin vähän toivottomalta. Info ei saa ketään kiinni, ja antaa minulle iltapäivällä aukeavan praktiikan puhelinnumeron. Sentään info myös ottaa ongelmani omakseen, ja sanoo, että jos tämän lääkärin kanssa ei onnistu, voin tulla iltapäivällä takaisin. Olen henkisesti varautunut siihen, että joudun taivaltamaan Innsbruckiin saakka saamaan hoitoa.
Kun lääkäriasia on hetkeksi hyllyllä, käyn Tainan ja Velman kanssa luontokävelyllä läheisellä Weg der Extreme -reitillä. Kovin ekstremestä retkestä ei ole kyse, mutta kauniita kallioita ja hieno vesiputous kyllä tulevat vastaan. Kahden maissa palaan asunnolle, ja soitan numeroon, jonka turisti-info on minulle antanut. Joku oikeasti vastaa, ja puhuu jopa vähän englantia. Yhteyisymmärrys ei kuitenkaan ole täydellinen.
Lopulta saan vakuutettua vastaanottovirkailijalle, ettei minulla ole flunssan oireita, ja saan luvan käydä tohtorin luona. Vastaanotto sijaitsee parin korttelin päässä kotoamme. Se on oikea mikrokokoinen terveysasema, jossa ihmisiä odottelee maskit päässä. EU-sairausvakuutuskorttini puhuu, ja alustavat oireet otetaan ylös. Sitten normaali satsi virtsanäytteitä, verinäytteitä, hyvää englantia puhuva lääkäri, virtsatieinfektiodiagnoosi, antibioottiresepti, kehotus soittaa uudelleen maanantaina tarkempien tulosten perään, guten tag. Hinta 0 euroa. Systeemi oli oikeasti vallan maino, mutta kynnys päästä siihen sisään oli aika korkea.
Illalla siivoamme ja pakkaamme. Huomenna jatkuu matka.
Torstai, 16.7. 2020
Päivän ruoka: Käsespätzle
Pakkaamme auton ja suhaamme länteen, Kuhtai-nimiseen viereiseen poikittaislaaksoon. Mutkainen vuoristotie jättää meidät yli kahdessa tonnissa olevaan kylään. Ilma on hyvin viileää. Puemme vähän lämpimämpiä vaatteita ylle, ja kiipeämme Drei Seen Bahn -nimiseen istumahissiin. Se on rakenteeltaan kuin Linnanmäen laite: laskeutuvat puomi ja kupu estävät putoamisen, tosin jalkojeni alla on rako josta hyvin mahtuisin luisumaan alas. Korkeanpaikankammoni mölisee jotain sekavaa.
Kilometerin verran hissi nousee, ja jättää meidät 2400 metriin. Ulkona on sumuisaa eikä näkyvyys ole hyvä. Täällä olisi via ferrata joka johtoaisi 2800 metrissä olevalle huipulle, mutta sen vaikeusaste on jotain aivan älytöntä, eikä minulla ole siihen juuri nyt minkäänlaista kuntoa. Niinpä tyydymme vain haahuilemaan ympäriinsä korkeassa kivierämaassa. Kuten monesti, vuoristo on autiota, kasvillisuus vähäistä, ja järvet näyttävät hyytäviltä. Lähistöltä löytyy ravintola, jossa syömme todella tuhdin annoksen vuoristolaisruokaa.
Pilvisyyden vuoksi emme jää ylös pitkäksi aikaa. Hissillä alas, ja takaisin vuoristotielle. Se päättyy Ötztalin pohjoislaitaan. Ajamme Längenfeldiin, josta löytyy seuraava majoituksemme. Se on vielä vähän kosmisempi kuin edellinen, tosin pesukoneen puute on lievä miinus.
Oberriedin kiipeilyseinä on aivan lähellä, joten kauppareissun yhteydessä käymme vilkaisemassa sitä. Se on vähän kostea sateiden jälkeen, mutta sittenkin himoitsisin kiipimään. Sen sijaan päädyn Tainan kanssa kävelemään kivivyöryvaarallisen tien päässä sijaitsevalle näköalapaikalle. Näkymät ovat aika hienot, mutta täällä ei oikeastaan saisi olla, joten parin valokuvan jälkeen vetäydymme ennenkuin Unterriedin korttelipoliisi tulee kirjoittamaan meille sakot.
Perjantai, 17.7. 2020
Päivän hämmennys: Giggelbergin huipulle rakennettu lukittu mökki. Kuka tämän laudat on jaksanut tänne roudata?
Kävelyn tarkoitus on vähän katsella maisemia ja jaksamista Längenfeldin länsipuolen rinteillä. Jotenkin retki kuitenkin päättyy Giggelbergille, 1985 metrin korkeudessa. Nousu ei ole edes erityisen raskas. Valitettavasti välittömästi välihuipun saavutettuamme alkaa sataa, joten kaikki aikeet jatkaa ylemmäs Hauerkogelille hylätään välitömästi. Ei niitä välttämättä olisi kirkkaalakaan säällä toteutettu.
Oikeasti valtaosa noususta on ollut tylsää kiemurtelevaa vuoristotietä, jossa työkoneet tamppaavat savea ja mutaa tasaiseksi pinnaksi. Vasta kun tieltä pääsee pois korkeille niityille, alkaa kulku olla kiinnostavampaa ja maisemat parempia.
Lauantai, 18.7. 2020
Päivän kirja: Jane Harper - Force of Nature. Retkeilyjännäri ei ehkä ole sopivinta luettavaa retkeilylomalle, mutta sentään emme asu teltassa.
Virtsatieinfektio muistuttaa taas olemassaolostaan, mutta tällä kertaa löydämme järkevän terveyspalvelun helposti. Tähän auttaa paikallinen palvelunumero, jota jostain syystä ei kuitenkaan ole mikään turistiopas meille maininnut. Mutta sen avulla löytyy läheihen lääkäri, jonka puheilla käyn.
Typerää: oloni on hyvä, lämpöä ei ole, fiilikset olisivat korkealla, mutta lääkärin mukaan tarvitsen lisää antibiootteja ja minun on syytä ottaa iisisti sekä käydä huomenna kontrollissa. Alkaa vähitellen tuntua siltä, että olisi ollut parempi pysyä kotona.
Päivän ohjelmaksi päätyy Gaislachkoglbahnin gondolihissillä nousu 3000 metriin ja siellä pilvessä olevien vuorten katseleminen. Olisi huvittanut kiipeillä tai käydä via ferratalla, mutta moiseen villiin menoon en saanut lupaa. Oikeassa vuoristossa on kylmä ja välillä kun sää selkenee, näkymät ovat kyllä huikeat. Gondolihissin yläaseman vieressä tarjolla olisi myös Cinematic James Bond Experience, mutta sen sentään jätämme väliin.
Sunnuntai, 19.7. 2020
Päivän huojennus: Ei uusia lääkkeitä tai diagnooseja
Ohjeistetusti vierailen Innsbruckin yliopistollisessa keskussairaalassa. Urologian yksikössä ei näytä olevan ketään muuta, ja sairaala on muutenkin oudon tyhjä. Päädyn hyvin nopeasti lääkärille. Huolimatta siitä, että virtsanäytteeni näyttää siltä kuin joku olisi teurastanut päästäisen muovimukiin, lääkäreiden arvio on, että antibiootit ovat tehonneet hyvin. Koska minulla ei muitakaan oireita ole, urologian yksikkö toteaa, että olen enimmäkseen terve, ja saan liikkua. Ihan äärimmäistä liikuntaa en saa harrastaa ennenkuin viimeisetkin oireet katoavat, mutta se sopii kyllä.
Tainan kanssa katselen vähän aikaa ympäriinsä Innsbruckissa. Kaupunki näyttää hienolta. Iltapäivästä ajamme takaisin Ötztaliin, ja käymme hakemassa vuorikävelyllä olleen Velman Söldenistä. Vuoristossa oli ilmeisesti ollut hienoa.
Kun olen kerran saanut luvan liikkua, haluan kiipeillä. Käymme illasta vielä Oberriedissä kiipimässä pari helppoa reittiä. Sitten vielä pakkaamme huomista varten. Vaikka terveen papereiden saaminen onkin vähentänyt stressiäni, onnistun silti olemaan kärttyisä ja pahansisuinen. Äh.
Maanantai, 20.7. 2020
Päivän huvitus: Majoitusisäntämme soittaa suomalaista heviä
Typerän aikaisin meidän on jätettävä majoituksemme. Poistuminen on vähän tympeä, koska tuntuu siltä, että meidät halutaan ulos nopeasti eikä kauhean diplomaattisesti. Syytä en tiedä, koska emme ole metelöineet, rikkoneet asioita tai muutenkaan olleet kauheita. Pesukonetta kyllä käytimme, mutta majoitusoppaassa oli lukenut, että sellainen sisältyy majoitukseen. Ehkä tämä on vain germaanista asiakaspalveluasennetta.
On liian varhaista mennä seuraavaan majapaikkaan, joten lähdemme Lehner Wasserfallin via ferratalle. Siellä on monia muitakin, ja päivä on hyvin kuuma. Ihmisistä ja lämpötilasta selviän kyllä, mutta jotenkin kaikenlainen rohkeus on kadonnut täysin jäljettömiin. Kaikki mahdollinen pelottaa ja kengät tuntuvat liian liukkailta. Ovatko antibiootit tappaneet ne suolistobakteerini, joiden vastuulla on ollut uskaltaminen?
Seuraava majapaikka on Haus Aida, jonka balkanilainen pitäjä on edellisen paikan kärttyisen mummelin vastakohta. Hän juottaa meille heti capuccinoa ja likööriä ja puhuu meille kauhealla paineella saksaa, eikä välitä siitä, ettemme oikeastaan ymmärrä. Minulle paikka sopii mainiosti.
Iltasella jatkuu kiipeily. Olen edelleen pelokas, ja jätän vaikeammat liidit Tainalle, joka selviääkin niistä kunnialla. Ihan kohtalainen saavutus kun huomioi, ettei hän ole käytännössä koko keväänä kiivennyt.
Tiistai, 21.7. 2020
Päivän nähtävyys: Wildspitze
Vuoteesta nouseminen venyy, ja vasta puolenpäivän jälkeen pääsemme liikkeelle. Suuntaamme etelään ja ylöspäin. Söldenin jälkeen käännymme länteen. Ajamme piskuiseen Ventin kylään, jossa majoituksestamme saamallamme Ötztal Premium -kortilla saamme ajaa ilmaiseksi gondolihissillä. Vent on 1900 metrissä, kaksi tuolihissiä myöhemmin olemme 2650 metrissä, korkealla puurajan yläpuolella. Näkymät ovat huikeat. Kaukana lännessä siintää lumipeitteinen Wildspitze, Ötztalin alppien korkein huippu, 3774 metriä.
Lähdemme polkua ylöspäin. Tästä olisi puolentoista tunnin nousu lähimmälle huipulle, joka on Wildesmannle, 3019 metrissä. Jaloissa riittäisi kyllä voimaa nousuun, mutta myöhäisen lähdön takia olemme liikkeellä lähellä gondolihissien sulkeutumisaikaa. Meidän pitäisi juosta huipulle ja takaisin kahdessa tunnissa, eikä se ole millään korteissa. Niinpä tyydymme nousemaan vain 2800 metriin harjanteelle, josta alkaaa varsinainen skrämbläys ylös.
Paikka on aivan oikeasti upea, ja tahtoisin samoilla täällä enemmänkin. Mutta 1000 metrin laskeutuminen omin jaloin ei vaan innosta. Poikkeamme puolivälimökissä syömässä jättimäisen lettuannoksen, ja sen voimin kävelemme polkua 400 metriä alas laaksoon. Muu ryhmä on sitä mieltä, että nouseminen on raskaampaa kuin laskeutuminen, mutta minulla alamäkikävely tuntuu polvissa niin ikävästi, etten haluaisi tehdä sitä ollenkaan. Ylös vuorelle voin kyllä nousta, mutta alas saisi aina johtaa köysirata.
Majoituksessamme olemme virallisesti viimeistä päivää, mutta toteamme, että oikeastaan voisimme vielä huomennakin seikkailla täällä. Niinpä ostan saksan ja englannin sekamelskalla meille yhden yön lisää.
Keskiviikko, 22.7. 2020
Päivän byrokratia: Sloveniassa luolaan meneminen vaatii kirjallisen luvan anomista Slovenian ympäristäministeriöltä, kansallisen luolaseuran nimissä. Epäilemättä jossain ministeriössä istuu koppalakkipäinen viskaali, joka lyö leimoja hakemuksiin ja passikopioihin.
Laakson eteläpään toisessa haarassa sijaitsee Obergurglin kylä, ja siellä Obergurglin via ferrata, joka aiheutti ongelmia minulle jo viimeksi täällä ollessani. Tällä kertaa olkapää ei vihoittele, joten kivun sijasta keskityn pelkoon. Huojuvat sillat ja alaspäin (alaspäin!) johtava kaapelit ovat karmivia, mutta kanjoni on hieno ja valokuvia saadaan paljon.
Viaferratoinnin jälkeen käymme vielä gondolihissillä itälaidan vuoristossa. Sää on hieno ja kirkas ja jäätiköt kimaltelevat kaukaisuudessa. Ne näyttävät vähän suuremmilta kuin viimeksi täällä käydessämme. Ehkä talvi on ollut luminen ja kevät viileä. Murmeleita ei näy, ja gondolihissien varhaiset sulkeutumisajat estävät pidemmät kävelyt.
Ruokailemme Söldenissä ja siirrymme tukikohtaan arpomaan seuraavaa siirtoamme. Täältä on pian lähdettävä, ja lomalle kaipaisi maanalaistakin actionia. Lähellä olisi Slovenia, mutta siellä ei saa luolaan mennä ilman kunnon itäblokkilaisen byrokratiaviidakon läpikäymistä. Olemme keskustelleet parin italialaisen luolaharrastajan kanssa heidän maansa onkaloista ja arponeet, voisimmeko käydä siellä luolailemassa. Alustavan lupailun jälkeen italialaiset ovat kuitenkin vajonneet radiohiljaisuuteen. Internetistä on löytynyt erinomainen sivusto erään alueen luolista, mutta haluaisimme filtteröidä niitä luolien pituuden, lähestymisen helppouden ja yleisen hankaluuden mukaan. Yllättäen näitä määreitä ei ole helppo hakea 8000 luolan listalta.
Vaihtoehtoinen kohde olisi Ranska, mutta Suomeen paluu sieltä edellyttäisi karanteenia … ehkä. Karanteeni ei olisi minulle ongelma, mutta Tainan opetustyö ei ole helposti tehtävissä etäältä. Katselemme karanteenisäännöksiä, ja löydämme keinon noudattaa niiden henkeä sekä näppärästi tulkitsemalla myös kirjainta. Meidän kohteemme olisi kuitenkin maaseudulla, ei missään koronakeskittymässä. Ranska olisi myös sopivan lähellä Velman kotia. Tämä vaikuttaa hyvältä juonelta.
Torstai, 23.7. 2020
Päivän saavutus: Viisi maata kahdessatoista tunnissa
Pakkaaminen, autoon ahtautuminen, tien päälle! Itävallan laakso heittää meidät Liechtensteiniin, jossa katselemme kauniita maisemia ja etsimme geokätkön. Sitten Sveitsiin (motaria, uimistauko, helvetin kallista pizzaa) ja sitä kautta Saksaan (kotvanen autobahnia) ja lopulta Ranskaan. Suuntaamme Itä-Ranskan Juralle, jonka luolista Velmalla on kirja sekä kokemusta.
Ympärillämme ilta hämärtyy. Ornansin kylässä sijaitsevan Camping d’Ullyn respa on mennyt kiinni seitsemältä, mutta portti on auki, joten me vain kruisaamme sisään ja etsimme tyhjän paikan. Ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana kaivamme jättiläisteltan esiin autosta. Ennen auringonlaskua saamme sen pystyyn ja vetäydymme sisään. Leirialueen saniteettitilat eivät vaadi koodia tai mitään muuta mutkikkuuksia, joten pystymme peseytymään ja käymään petiin. Pariakymmentä minuuttia myöhemmin naapuritontille saapuu meluisa kahden auton seurue. Ensin pelkäämme, että heillä on jokin etukäteisvaraus näihin kahteen tonttiin, mutta näköjään he ovat vain kaltaisiamme mattimyöhäisiä, onnellisia siitä että löysivät yhdenkään paikan johon majoittua. Joku heistä yskii kuin pahempikin koronapotilas, ja toivomme, että pensasaidat ja teltat välissämme eristävät.
Perjantai, 24.7. 2020
Päivän fiilis: Järkyttynyt ja itseinhoinen
Rekisteröidymme leirintäalueen asukkaiksi. Emme ole ehtineet tilata croissantteja, joten aamiaiseksi saa kelvata kahvilan tarjoama patonki. Sen jälkeen alamme käydä läpi mahdollisuuksia. Olemme luola-alueella, joten luonnollisesti kohteeksi valikoituu luola. Velma oli vuosia sitten käynyt Gouffre du Petit Siblot -nimisessä pienesä köysiluolassa, ja sinne on täältä kolmen vartin ajomatka. Kamat kasaan siis, ja tien päälle. Tämä ei tapahdu supernopeasti, koska ensin käydään kaupassa ja tehdään muuta välttämätöntä.
Petit Siblotin sisäänkäynti on pikkuinen maanrako keskellä metsää. Lähestyminen on parkkipaikalta ehkä 40 sekuntia. Arvostan tätä. Velma selittää aiemmin täällä nähtyä riggausta, mutta se kuulostaa minusta jotenkin epäturvalliselta. Kuvatun laisessa riggauksessa köydessä olisi ehkä yli 90 asteen kulma, mikä ei ole toivottavaa. Niinpä teen klassisemman terävän Y-ankkurin johtamaan aukossa olevalle pultille, ja siitä väliankkurin alaspäin. Sujahdan sisään ahtaasta aukosta. Se tuntuu jotenkin huolestuttavalta, mutta panen tämän pitkän luolailutauon piikkiin.
Ahtaikon jälkeen luola laajenee. Ensimmäinen köysiosuus on kaksiosainen ja jatkuu liukumäkeen, jota pitkin vien köyden alas. Sitten kiinteää köyttä ylös, ja ahtautuminen alas kalsiittista vertikaaliänkiötä. Se näyttää pelottavalta, mutta Velma demonstroi miten siitä mennään, ja uskallamme seurata häntä. Änkiön jälkeen seuraa suuri ja koristeellinen sali, johon viritän viimeisen köyden. Pieni luola, mutta mukavasti köysittelyä ja kauniita muotoja valokuvaajalle.
Lähdemme pohjalta takaisin parinkymmenen minuutin valokuvaussession jälkeen. Tässä vaiheessa riggaukseni vajavaisuus paljastuu. Pohjasalista ylös päästään vielä hyvin, mutta liukumäkeen johtava köysi ei sovellu Tainan pituudelle ja käsivoimille lainkaan. Hitto. Häpeän huonoa riggaustani, mutta todellinen ongelma on vasta tulossa. Käy ilmi, että ahtaaseen sisäänkäyntiin virittämäni kapea Y-ankkuri painaa köyden täysin kiveä vasten kun siitä yrittää nousta. Tämän seurauksena ylös nouseminen on melkeinpä mahdotonta.
Velma ja Taina taistelevat murhariggauksen kanssa ja itse odotan ahdistuneena heidän alapuolellaan. Ahtaikossa olevaa on lähes mahdoton auttaa alhaalta tai ylhäältä: jos hänen nousukahvansa jäävät kiinni johonkin, ei hän pääse ylös eikä alas. Ärräpäät ja ahdistuneet voihkaisut ovat hirveää kuultavaa.
Lopulta Velma ja Taina kuitenkin selviävät kolosta ylös, ja korjaavat riggaukseni samanlaiseksi leveäksi Y-ankkuriksi, jossa se oli aiemmin nähty. Tällä tavoin ylös ahtaikosta pääsee hyvin vähällä vaivalla.
Olen aika vitun taitava riggaaja, ja tuskin lainkaan vaaraksi tovereilleni.
Lauantai, 25.7. 2020
Päivän leiriohjelma: Elämäänsä kyllästyneen näköinen varhaiskasvattaja leikittää joka ilta leirintäalueen lapsia samoilla laululeikeillä. Illan päättää aina yleisön ehdoton suosikki Baby Shark
Onnistun eheytymään eilisestä katastrofista riittävästi uskaltautuakseni tänäänkin luolaan. Heikki on vihjannut minulle Life in a Day -proggiksesta, johon kerätään tämän päivän aikana videoita eri puolilta maailmaa. Päätämme kuvata luolaa dronella ja kameralla. Luolaksi päätyy paikallisen vesilaitoksen lähellä oleva Baume Archée, jolla kerrotaan olevan "sisäänkäyntien ferrari".
Luola sijaitsee vaikuttavassa kanjonissa. Taivallamme joen vartta metsän läpi sisäänkäynnin luo, ja onhan se todella hieno. Sisäänkäynnin jälkeinen suuri kammio on ainakin lapsiystävällinen, mutta kun koetamme simppeliä läpiretkeä toiselta sisäänkäynniltä toiselle, päädymme Bournillion-tyyliseen lohkarehelvettiin. Yritämme tunkeutua läpi molemmista päistä, mutta tulos on kumpaankin suuntaan vähän turhauttava. Pelkkää könyämistä, ei mitään kaunista tai kiinnostavaa; luovumme yrityksestä parin tunnin jälkeen.
Dronekuvauskin osoittautuu haastavaksi. Kun dronea käytetään ilman sim-kortillista puhelinta, se ei osaa ladata karttoja, ei tiedä missä on eikä siksi uskalla lentää kauas operaattorista. Mutta jotain raakakuvaa silti saamme. Ei mikään ihmeellinen luola kuitenkaan, mutta enpä saa tilaisuutta yrittää murhata kanssaluolailijoita köysilläni.
Sunnuntai, 26.7. 2020
Päivän leirielämän sääntö: Jos leirintäalueen pesutilat ahdistavat, on invavessassa aina kunnon suihku.
Kahden luolapäivän jälkeen pidämme suunnittelu- ja välipäivän. Kuuman sään vuoksi ohjelmaksi muodostuu uiskentelu lähimmällä järvellä. Kalkkikivialueella järviä ei ole ihan kauheasti, ja lähin järvi löytyy vasta kun olemme ajaneet tunnin hyvin mutkaisia teitä. Käy ilmi, että minä ja Taina olemme olleet täällä aiemminkin, jollain edellisellä ekskursiollamme näille seuduille. Les Grangettesissa polskimme, luemme kirjoja ja syömme välipalaa. Rantaelämään tuo hieman lisäkauhua näennäisen kesy joutsen, jolla on Untitled Goose Gamesta tutut linnun elkeet. Se ei pelkää ihmisiä lainkaan ja näyttää enemmän kiristävän biitsilläolijoita safkaa uhkaavalla käytöksellä. Pysymme suuresta ja pelottavasta tirpasta kaukana.
Illalla leirissä katselemme säätietoja. Seuraavien lähipäivien kelit näyttävät hurjilta: huomenna on jotain +32 ja lämpötilat lähtevät siitä vielä kohoamaan. Tämä rajaa suunnitelmista pois mm. via ferratoinnin ja muun ulkona tapahtuvan. Onneksi luolissa on viileää. Viime kesänä Velma oli käynyt Grotte du Chauveroche -nimisessä märässä horisontaaliluolassa, mutta retki oli ollut pakko jättää kesken erään osallistujan hypotermiauhkan takia. Nyt meillä kaikilla on märkkärit, joten luolassa pitäisi olla mahdollista taivaltaa pidemmälle. Köysiäkään ei tarvita, joten retki voisi olla kohtalaisen selkeä. Päätämme huomenna lähteä kuumuutta pakoon hyvin kylmään ja märkään onkaloon, ja menemme nukkumaan varhain.
Maanantai, 27.7. 2020
Päivän huono idea: Mutasota luolassa
Oli Ornansissa päivällä miten kuuma tahansa, yöt ovat silti hyytäviä. Teltassa Taina on meistä ainoa, jolla tuntuu olevan riittävä lämmitys: minä ja Velma heräilemme palelemiseen usein. Tänä yönä Tainakaan ei ole saanut nukuttua hyvin, joten lähtöfiilis aamulla ei ole kaikkein virkeimpiä. Mutta kamat saadaan silti pakattua ja autolla ajettua vain parin kilometrin päässä olevalle parkkipaikalle. Täältä lähtee 15 minuutin kävely ylärinteeseen, Grotte du Chauverochen sisäänkäynnille.
Helle on melkoinen, mutta kiivettyämme luolan suulle alkaa lämpötila olla inhimillisempi. Se on hyvä, koskapa varustus tähän luolaan on märkäpuku ja haalari. Sisällä luolassa odottaa ensimmäisenä lyhyt konttaus kylmässä vedessä, ja sitten pääsemme mutaan.
Luolissa on aina mutaa, mutta Chauverochssa sitä on poikkeuksellisen paljon ja se on aivan helvetin liukasta. Periaatteessa luolan alkuosa olisi leveä, helppokulkuinen, mutkitteleva käytävä. Todellisuudessa käytävän pohjaa peittää ehkä puoli metriä paksu kerros vaihtelevan löysää mutaa, johon edelliset kävijät ovat kairanneet hiihtolatujen näköisiä kulkureittejä. Kenkäni eivät pidä täällä yhtään, ja pienimmätkin ylä- ja alamäet ovat todella vaikeita. Tasaisissa kohdissa mutaan uppoaa siinä määrin, että kulku on hidasta ja todella raskasta.
Jollain mittapuulla Chauveroche saattaa olla rumimpia näkemiäni luolia: kalsiittimuotoja ei ole lainkaan, kaikki on tasaisen mutaista ja ruskeaa. Toki luolaharrastajalle tällaisella tinkimättömyydellä on ihan omanlaisensa kauneus, mutta puolen tunnin jälkeen mudan huvittavuus on vähentynyt ja siitä on tullut kirottava harminaihe. Eikä se todellakaan tunnu loppuvan. Parissa kohdassa pitää ryömiä, ja joidenkin matalien lippojen alle on kerääntynyt hävyttömän mutaisia lammikoita joissa on matala katto. Mitään sukellusta ei tarvita, mutta varusteet ovat kaulaa myöten mudassa.
Puolentoista tunnin jälkeen mutakulku päättyy puhtaampaan osaan luolaa. Tässä osassa lattian kuitenkin korvaa 19 eri pituista allasta, ja ainoa tapa edetä on syvä kahlaaminen tai uiminen. Pulahdan veteen, ja totean sen olevan aivan helkutin kylmää. Arvomme tovin mitä tehdä, otamme pari valokuvaa, ja sitten päätämme katsoa, mitä tapahtuu, jos koetamme ylittää parit altaat. Kuivapussi säkkiäni kelluttaen lähden etenemään kylmään veteen. Olen meistä pisin, joten olen paras löytämään syvät paikat.
Olen luolavedessä ollut aiemminkin, monesti jopa ilman märkäpukua, mutta jotenkin Chauveroche on koleudessaan ihan omaa luokkaansa. Värimaailma on huolestuttavan tumma, ja kun pohja katoaa jalkojen alta ja on pakko uida, kokemus on melko karmaiseva. Pienimmät altaat ovat vain neljä-viisi metriä pitkiä, mutta sitten vastaan tulee viisikymmenmetrisiä pienoisjärviä. Altaiden välissä ei ole oikeastaan lattiaa, vaan sarja ohuita seiniä, jotka ovat välillä kohtalaisen korkeita ja vaativat kiipeämistä.
Tämä on mahtavaa. Tämä on myös vaativaa, ja nopeasti on ilmeistä, että emme millään tule pääsemään kaikista 19 altaasta yli niiden jälkeiseen luolavirtaan. Ehkä kuuden tai seitsemän altaan jälkeen toteamme, että eiköhän tämä ole koettu, ja päätämme palata takaisin. Emme lopulta ole päässeet sen pidemmälle kuin Velman edellinenkään reissu, mikä jokseenkin harmittaa. Olemme täällä kuitenkin olleet paikalla edellisretkeä paremmin varustautuneina..
Altaat ovat kylmiä takaisinkinpäin, mutta niiden jälkeen kilometrin liukastelu mudassa on enemmän huvittavaa kuin turhauttavaa. Otamme älyttömiä valokuvia ja heitämme toisiamme mutapalloilla. Viimeinen pulahdus ei puhdista kamojamme alkuunkaan tarpeeksi. Ulkona pysähdymme vielä luolasta virtaavassa purossa kylpemässä ja pesemässä vaatteita. Onneksi sivullisia ei osu paikalle, koska menomme näyttää luultavasti varsin älyttömältä.
Tiistai, 28.7. 2020
Päivän opettelu: Oikea veteenlaskeutumistekniikka
Eilisen ei täysin onnistuneen retken jälkeen tuntuu siltä, että tälle päivälle voisi ottaa jotain helpompaa toimintaa. Lämpötilat kuitenkin kohoavat yhä vaan, ja +34 asteessa ei ihan hirveästi toimintavaihtoehtoja ole. Velman kirja kuitenkin paljastaa, että alueella on pari kanjonia, ja erästä näistä mainostetaan äärimmäisen lapsiystävällisenä. Siispä eilen pestyt märkkärit takaisin autoon ja kohti Chaudièresin pikkukanjonia.
"Kanjoni" on itse asiassa vain muutaman hiidenkirnun sarja, sopiva lapsille ja avuttomille. Koen kuuluvani tarkalleen kohderyhmään. Saapuessamme paikalle pari uimapukuista natiivia pomppii altaisiin kielekkeiltä, ja luultavasti naureskelee märkäpuvuillemme ja kypärillemme. Kun alkuasukkaat lähtevät, me uskaltaudumme itsekin livahtamaan veteen.
Millään mittapuulla täällä ei ole mitään vaikeaa (tosin sittenkin onnistun arastelemaan kirnuja melkoisesti), mutta luonnon muovaamat vesiliukumäet syviin altaisiin ovat silti valtavan hauskoja. Matalammat altaat ovat hieman pelottavia ja niihin liukuminen saattaisi nyrjäyttää nilkan, mutta syvimpään altaaseen johtaa neljän metrin pudotus ja siitä tulee pääkohteemme. On meillä köysiä ja laskeutumislaitteitakin, mutta ihan turhaa niitä on täällä käyttää.
Kanjonin jälkeen päädymme vielä kävelemään Loue-joen lähteille, jossa laakson toinen suuri joki ilmestyy luolasta maan pinnalle. On synti ja häpeä, että ilmeisesti tästä luolasta ei lähde mitään valtavaa verkostoa. Illan tullen etsimme ruokapaikkaa. Ornansin keskustassa ranskalainen keittiö on taas vaikea: tarjolla on joko pelkkää lihaa tai sitten keittiö on auki vain 45 minuuttia tiettyyn kellonaikaan. Leirintäalueella saa tänään pizzaa, joten syömme suosiolla siellä. Säätiedotukset näyttävät hurjaa tulevaisuutta. Tälle seudulle ei tosiaankaan jäädä enää perjantain jälkeen.
Keskiviikko, 29.7. 2020
Päivän eläin: Lehmä
Gouffre des Ravieres on simppeli pikkukolo Ravieresin farmilla. Pysäköimme vastapäiselle niitylle cattle gridin taakse, ja menemme tien yli sekä aidan ali toisen puolen kedolle. Kolo löytyy lyhyen haeskelun jälkeen varjottomalta aukiolta, ja köyden virittely siihen on hikistä touhua. Onneksi sisäänkäynti on helpompi kuin Petit Siblotin. Laskeudun maan alle ensimmäisenä, ja toivotan viileyden tervetulleeksi.
Ravieres on hyvin yksinkertainen luola: parinkymmenen metrin laskeutuminen, ja kaksi valtavaa kammiota. Toki maan alla valtavasta kammiosta toiseen löytäminen ei aina ole aivan yksinkertaista, ja onnistumme kuluttamaan luolassa pari tuntia. Operaatioon kuuluu myös alhaalta löytyneen salamanterin pelastaminen ja vieminen lähimetsikköön. Sitten nousemme kaikki takaisin maan pinnalle.
Vaatteita vaihtaessani huomaan, että niitylle, jolle automme on pysäköity on ilmestynyt lehmiä -- ja ne ovat lähteneet löntystelemään toyotaamme kohti. Ei hitto. Nappaan pakkaamani luolakamat mukaan ja juoksen niin nopeasti kuin pystyn autollemme. Valitettavasti en ole tarpeeksi nopea. Kun pääsen auton luokse, lehmät ovat jo ympäröineet sen ja tutkivat sitä uteliaina.
Kaupunkilaisena unohtaa helposti, kuinka jumalattoman massiivinen otus nauta on. Täysikokoinen montbéliardi painaa suunnilleen 600 kiloa. Jos kaksikymmentä sellaista päättää tehdä jotakin, on aika vaikea pistää hanttiin. Nyt tämä lauma on päättänyt, että meidän automme on kauhean kiinnostava. Haluaisin niiden lähtevän muualle, mutta olen sen verran tilanteen tasalla, että ymmärrän että nautojen säikäyttäminen on aivan helvetin huono idea. Tajuan olla juoksematta niiden sekaan tai huutamasta niille, puhun rauhallisesti ja koetan saada ne hieman menemään pois auton ympäriltä. Tämä ei ole edes vähällä onnistua. Lehmät nuolevat renkaita, ikkunoita ja ovenkahvoja, koettavat syödä tuulilasinpyyhkijöitä ja puskea peilejä sijoiltaan. Ne suostuvat menemään pois auton siltä puolelta, jossa milloinkin olen, mutta jos menen sisään, ne ympäröivät auton heti uudestaan.
Karjanhoitoskillini eivät mitenkään riitä elikoiden hätistelemiseen, joten yritän vain ensisijaisesti olla säikyttämättä tai satuttamatta niitä ja toissijaisesti estää niitä vahingoittamasta autoamme. Ehkä kymmenen minuutin stressaavan interaktion jälkeen Tainakin selviää paikalle auttamaan minua. Kun toinen meistä pitää lehmät poissa auton takaa ja toinen ajaa, saadaan auto ajettua pois lauman keskeltä. Saman tien lehmät saavat meistä tarpeekseen ja lähtevät löntystelemään tiehensä.
Auto on lehmänkuolan peitossa, mutta vahinkoa naudat eivät ole sille saaneet tehtyä. Muistelen pari vuotta sitten Sveitsissä lehmäniityn keskelle pysäköityä autoa, joista lehmät sai pysymään kaukana yksinkertaisilla naruilla ja kepeillä. Olisikohan täällä vaellussauvoista ja köydestä tehty aita johtanut samaan tulokseen?
Lehmädraamasta selvittyämme käymme poimimassa kaupasta jotain syötävää, ja ajamme muutaman kymmenen kilometrin päähän vilkaisemaan toista luolaa. Se on Gouffre du Jerusalem, huominen kohteemme, ja sen sisäänkäynti on 900 metrin korkeudessa. Auton saa parkkiin hyvin lähelle, ja sisäänkäynti on jyrkkä kuru joka johtaa köysilaskeutumiseen. Kun kerran täällä olemme, riggaan 70-metrisestä köydestä ensimmäisen osan luolaa. Sitten vetäydymme leiriin mennäksemme ajoissa nukkumaan seuraavan päivän pitkää luolaretkeä varten.
Torstai, 30.7. 2020
Päivän ärsytyksen aihe: Kamppailu oli kova, mutta lopulta varmistuskaluston vähyys vei voiton
Aamulla virtsatieinfektion oireet palaavat. Seuraa pari ahdistunutta tuntia sekä lähes epätoivoista asiointia paikallisen terveydenhoidon kanssa. Suomalaiset lääkärit eivät voi kirjoittaa antibioottireseptiä Ranskaan, paikallisten lääkäreiden tavoittaminen on vaikeaa ja englantia osaavan löytäminen täysin mahdotonta. Lopulta pääsen tapaamaan ornansilaista lääkäriä, ja Velma onnistuu tulkkaamaan minua hänelle niin paljon, että saan uuden antibioottireseptin. Tämä EU:n sisäinen lääkintä jättää kyllä vielä paljon toivomisen varaa: varmaan todella kriittiset vammat saisivat sairaalasta nopeasti hoitoa, mutta itse olen jossain väliinputoajaluokassa vaivoineni, eikä vakuutusyhtiöni, työterveyteni tai oikeastaan mikään pysty helpottamaan lääkärissä asiointia maassa, jossa terveydenhoitojärjestelmä on erilainen eikä kieltä osata. Ja toki lisähaasteena on, että jotain pitäisi päivän aikana vielä tehdäkin.
Mutta ennen puoltapäivää olen viimein taas lääkitty, eikä olonikaan ole tällä kertaa huono. Niinpä eilen laadittu suunnitelma lähteä Jerusalemin luolaan pannaan täytäntöön.
Ranskan Juran alla kulkee suuri luolaverkosto nimeltä Reseau du Vernau, jossa on 30 kilometriä käytävää ja jota pitkin on mahdollista tehdä pitkä ja vaativa läpiretki. Jerusalem on tämän verkoston ylin osa, ja hieman eristyksissä muusta: sieltä yleisemmin kuljettuihin Vernaun osiin pääsee vain sukeltamalla. Kukaan meistä ei ole koskaan aiemmin käynyt täällä. Luolan pitäisi olla varsin helppo: kirjassamme se on mainittu aloittelijaystävällisenä köysiluolana.
Täällä ei ole valmiita pultteja, mutta niiden sijasta luolan seinässä on hängereiden holkkeja kuin haulikon jäljiltä. Ohjeidemme mukaan kaikkien köysiosuuksien riggaaminen vaatii 120 metriä köyttä, joka meiltä löytyy -- sekä 24 seinään kiinnitettävää hängeriä, joita meillä on mukana vain 20. Mutta normaalisti täällä virtaa kaiken dokumentaation mukaan vaihtelevan vuolas virta, ja nyt on rutikuivaa. Ehkä kuivuudesta johtuen tämän voisi rigata jotenkin säästeliäästi?
Seuraavan tunnin aikana käy selväksi, ettei oikein voi. Ensimmäiseen 80 metriin köyttä uppoaa minulta 16 hängeriä, ja oppaan luku on 17. Lisäksi, vaikka luola sinänsä onkin varmaan aloittelijaystävällinen, köyden vieminen paikalleen aloittelijaoletettuja varten on kaltaiselleni sunnuntaiköysittelijälle melkoinen haaste. Parin lyhyen pystykuilun jälkeen vastaan tulee kaunis leveä poikkikulku, ja olen meistä ainoa jonka pituus riittää sen turvalliseen riggaamiseen. Arvon kymmenistä holkeista pois kaikkein ruosteisimmat ja vaarallisimmat, ja lopulta Tainan aivotuksia hyödyntäen onnistun saamaan köyden poikkikulun jälkeisen kuilun pohjalle. Siellä minua odottaa seisovavetinen lammikko ja kuollut myyrä. Aiemminkin toverini ovat raportoineet eläinten raadoista pitkin tunnelia. Köytemme mahtaa tämän jälkeen olla hygieeninen.
Raadoista huolimatta jatkamme eteenpäin. Seuraa matala sektio, jossa normaalisti on kontattava ja ryömittävä vedessä, mutta joka nyt on käytännössä kuiva. Sitten alkaa hieno ja pitkä suikero, jonka pohjalla kuljemme kymmenisen minuuttia. Suikero päättyy parikymmentä metriä syvään rotkoon, johon meillä kyllä olisi köysi muttei kiinnitysvälineistöä. Pohjalla pitäisi olla Vernaun päävirta, mutta siitä ei kuulu kuiskaustakaan. Voiko täällä olla niin kuivaa, ettei virrassa ole lainkaan vettä? Emme saa koskaan tietää, sillä alas emme pääse.
Paluumatka ja köyden purku saavat edelleen kaipaamaan oikeita pultteja tänne vanhojen holkkien asemasta. Poikkikulkua purkaessani erään muinaisen holkin kierteet vain repeävät kun hängeriin tulee ulospäin suuntautuva nykäisy, ja koko hängeri lentää ulos seinästä. Onneksi tällä kertaa olen rigannut turvallisesti, enkä ole kiinni yhdessä ainoassa pisteessä. Mutta jossain vaativammassa kohdassa tämä olisi voinut olla todella vaarallista.
Olemme ulkona viiden tunnin jälkeen. Ainakin minulle tämä on ollut hyvä retki: olen saanut kaipaamaani riggausharjoitusta olosuhteissa, jotka eivät olleet edes ihan triviaalin helppoja. Varusteemme ovat märkiä ja likaisia, ja ne pitäisi jotenkin saada puhtaaksi huomista lähtöä varten. Leirintäalueen ravintola päättää täysin ignoroida meidät, joten päädymme hakemaan pizzaa pizza-automaatista. Aikaa haaskautuu niin paljon, että päätämme jättää valtaosan varustehuollosta seuraavaan aamuun, ja nukkua ennemmin kunnollisen yöunen.
Perjantai, 31.7. 2020
Päivän ruoka: Täytetyt letut
Yö on ollut lämmin ja heti auringon noustessa lämpötilat alkavat kohota taivaisiin. Ornansissa olisi tänään +38 astetta, eikä telttaelämä sellaisessa ole kertakaikkiaan mahdollista. Kun telttamme on saatu kamoineen sullottua autoon, ulkona on aivan korventavaa. Pakenemme leirintäalueelta Loue-joen kanjonin kohtaan, jossa on mahdollista astua veteen, ja suoritamme saastaisten varusteidemme pesuoperaation. Vesi on tinkimättömän hyytävää, mutta se ei haittaa tippaakaan, koskapa ilma on pätsi ja jalkojen ja käsien uittaminen suoraan vuoristosta laskevassa joessa saa olon hetkeksi tuntumaan inhimilliseltä. Paahteessa uitetut kamat kuivuvat varsin vauhdilla.
Kun enin osa tavarasta on puhdasta ja kuivaa, pakkaamme auton uudelleen ja lähdemme tien päälle. Tuntia myöhemmin ylitämme Sveitsin rajan, paria tuntia sen jälkeen käymme Genevejärvessä pulahtamassa, ja viiden maissa pääsymme nousevalle vuoristotielle. Mutkittelemme ylös Leysinin kylään 1200 metrissä, ilmeisesti ainoaan paikkaan Keski-Euroopassa, jossa lämpötila pysyy 30 asteen alapuolella. Ympärillämme on lumihuippuisia vuoria ja autosta on mahdollista jopa poistua.
Yösijaksemme on päätynyt Alpine Classic -niminen hotelli. Sen ensimmäisestä huoneesta löytyy lutikoita. Nappaamme niitä pahvirasiaan ja viemme respaan, jossa meille tarjotaan uusi huone kaukana edellisestä. Mieluiten häipyisin koko hotellista, mutta vaihtoehtoja ei ihan hirveästi ole. Uudesta huoneesta emme ötöjä löydä, mutta kaikki tavaramme ja vaatteemme jäävät silti kylpyhuoneeseen karanteeniin.