<

>

Helmikuu 2020: Tyyli ennen tarkoitusta

Viikonloppu, 1.-2.2. 2020

Ajankohdan nettiresurssi: GraphTV:n jälkeläinen

Heräsin toteutuneeseen Brexitiin ja gringosenaatin päätökseen olla edes kuulematta uusia todistajia ns. presidenttiään vastaan. Kumpikaan näistä ei yllättänyt, Brexit nyt ei ainakaan, mutta silti olo oli päätä puisteleva.

Kiipeily oli vaihteeksi Salmisaaressa, suurehkolla porukalla. Areenan seinät eivät vieläkään toimineet Tainalle lainkaan. Minuakin hieman harmittaa, että tilaa olisi vaikka miten, mutta tarjolla on joko itsevarmistavia, lyhyitä ja helppoja harjoitteluseiniä, ja sitten oikeastaan melkein pelkkää negaa. Greiditkin tuntuivat hitusen satunnaisilta. Pääsin itse on-sight liidinä ylös yhtä 6b:n reittiä, mikä ei ole ihan normaalien taitojeni rajoissa.

Muuten viikonloppu oli aika raukea. Päädyin Karon kanssa leffaan katsomaan Pikku naisia, joka ei ole ihan vakiosettiäni mutta josta kyllä pidin. Katselimme myös Mrs. Maiselia. Huomasin, että minua kovin häiritsi TV-viihteessä eräs vakiopiirre: lähes kaikki sarjat valitsivat jonkin tietyn miljöön, ja sitten tapahtuivat pelkästään siellä. Yleensä miljöö oli vieläpä jokin tietty amerikkalainen kaupunki. Parhaissa tapauksissa sarja saattoi risteillä ympäri Amerikkaa (Supernatural, Mindhunter), mutta on todella harvinaista löytää mitään, mikä on oikeasti kansainvälistä. Sense8 tulee melkein ainoana mieleen, sekä parit sotasarjat (Pacific ja Band of Brothers) ja niin ison luokan hömppä, ettei siihen oikein osaa suhtautua (mahdollisesti Agents of SHIELD). Mrs. Maiselissa sentään vietettiin muutama jakso Ranskassa.

Pääsyy varmaankin tähän on budjetti - Sense8 oli legendaarisen kallis kansainvälisellä otteellaan - mutta luulen, että toinen syy on amerikkalsisten, no, amerikkalaisuus. Miksi ketään kiinnostaisi mikään, mikä tapahtuu US of A:n ulkopuolella -- tai melkeinpä edes oman kylän ulkopuolella? Jos sinne yrittää sijoittaa jotain, pitää ehkä ensin vähän tutkia asioita. Ja kieltämättä itsekin kyllä nauran ja pilkkaan globetrottingia, jossa on ilmeistä että yhtään ei ole tehty taustatukimusta -- mutta kun ei tutkimusta tarvita kovin paljon! Eikä se nyt niin tolkuttomasti voi maksaa. Eihän?

(Ja millä hakutermeillä voisi hakea sarjoja, joissa reissataan pitkin planeettaa?

Maanantai, 3.2. 2020

Päivän heitto. "Oh. Em. Gott!"

Pitkän työpäivän jälkeen päädyin teatteriin katsomaan Jojo Rabbitin. Se oli erinomainen elokuva. Thor: Ragnarök ei ollut minua Taika Waititista vielä supervakuuttanut, mutta tämä varmaan johtui siitä, että lopulta tyypin ei pitäisi tehdä supersankarileffoja vaan jotain omia juttujaan. Jojo Rabbit oli niin pimeä, että sitä oli vaikea uskoa todeksi. Taika Waititin whiteface, paskat saksalaiset aksentit, anakronistiset ilmaisut ja - kaikista epätodennäköisin asia - sympaattiset lapset pitivät huvittivat ja välillä liikuttivatkin.

Tiistai, 4.2. 2020

Päivän kappale: The Rumjacks - The Pot & Kettle

Päädyin pitämään täyden etäpäivän palomuurikonfiguroinnin ja ongelmanratkontamanuaalien kirjoittamisen parissa. Yleensä aivotyötä voi kuulemma tehdä vain kuusi tuntia päivässä, mutta mikäli jostain löytää kunnon flown, tämä määrä kyllä ylittyy. Vaihteeksi flow löytyi.

Maltoin sentään lopettaa työnteon neljältä ja käydä salilla. Rumjacks osoittautui hyvin toimivaksi treenimusiikiksi.

Keskiviikko, 5.2. 2020

Päivän ärtymyksen aihe: Kovaääniset valittajat

Työpäivä oli jotenkin lannistava, ei vähiten, koska istuin kahden tunnin palaverissa jonka sisältö oli lähinnä tappelemista ja jolla ei ollut juurikaan kosketusta minun työhöni. Jotenkin tämä vei kaiken halun tehdä yhtään mitään. Kotona pakotin itseni kirjoittamaan muutaman sanan pelidokkariin ja tekemään muutamia laskelmia, mutta sitten sorruin katselemaan Fringeä. Ollakseen niin kiintoisa sarja se on aivan älyttömän vetämättömästi ohjattu. Sama vika toki vaivaa myös Person of Interestiä: puisevia hahmoja pitää vaan kestää, jotta pääsisi kiinnostavaan juoneen. Toki Fringessä huolestuttaa vielä J.J. Abramsin kosketus. Jonathan Nolanin luotan menevän jonnekin tarinoidensa kanssa, mutta Abrams ei varmaan koskaan ole mennyt minnekään yhtään minkään kanssa.

Torstai, 6.2. 2020

Päivän inhokki: PowerShell. En tahdo skriptata tällä mitään.

Toveri robottifirmassa ilmoitti jäävänsä sairauslomalle burnoutin ja sen oheisilmiöiden takia. Inhaa. Ei tällä suoraa vaikutusta omaan työhöni ole, mutta tietäen miten kauan burnoutista toipuminen kestää, uutinen oli ihan empatialähtökohdista kurja.

Koetin itse väistää kaiken burnoutiin viittaavankin kiipeilemällä hurjasti. Mike oli tuonut tällä kertaa Aslaninkin mukaan. Koska halusin näyttää vaikuttavalta pienemmille, kiipesin 6a+:n kattoreitin viimein ihan loppuun asti. Ei se lopulta ollut niinkään vaikea kuin pelottava.

Seitsemän reittiä, joista neljä liidinä, ja pari oikeasti varsin vaikeaa. Viimein löytyi myös jo pitkään kaipaamani sormivoimareitti, mutta se oli valitettavasti greidiltään 6c+, joten ihan kevyesti sillä ei voinut treenailla. Yhtä kaikki, ei tämä ollut ollenkaan hullumpi suoritus.

Perjantai, 7.2. 2020

Päivän softa: approx

Viikon viimeinen työpäivä oli täynnä henkilöstöllis-teknologista ongelmaa. Se oli jälleen aika lannistava kokemus, vaikka sentään erään teknisen ongelman ratkaiseminen lopulta onnistui, ja sivutuotteena opetti minulle paljon yhdestä hämärämmistä käyttämästämme järjestelmästä. Kotona olin silti henkisesti aika naatti, joten pakenin pahaa maailmaa pelaamalla Preytä. Kumma kyllä, yleisten linjausteni vastaisesti pelaan tätä peliä aika aggressiivisesti: tärkein ongelmanratkonnan välineeni on haulikko, enkä kauheasti vaivaudu hiiviskelemään. Linjani on aika tiukka "huonosti käyttäytyvät hirviöt ja niiden enabloijat vittuun avaruusasemaltani" ja se tuntuu jotenkin oikealta.

Lauantai, 8.2.2020

Päivän kirjafilmatisointihaaveet: Brinin Tähtisumu täyttyy -kirjan leffaversion voisi ohjata J.J. Abrams (tai ehkä vielä paremmin Spielberg). Perdido Street Stationin voisi ohjata Guillermo del Toro. The City & The Cityä ei voi filmatisoida.

Vähän puolenpäivän jälkeen ajelimme Turkuun. Poimimme Karon kyytiin, ja painuimme kiipeilypalatsille kapuilemaan. Viimeksi kun olin täällä käynyt, oli kiipeily ollut vähän säälittävää, mutta sen jälkeen olin treenannut ahkerasti. Nyt lähdin sitten SORMAT-kattoreittiin testaamaan, josko Tapanilan onnistumisen jälkeen kattokiipeily olisi mahdollista täälläkin -- ja se vähän niinkuin oli. En päässyt kattoreittiä loppuun saakka, tai edes puoliväliin, mutta kuitenkin tein muutaman muuvin ihan katossa roikkuen, eikä jatkaminen tuntunut täysin mahdottomalta ajatukselta. Viimeksi olenkin tämän reitin mennyt loppuun saakka, mitä, 15 vuotta sitten?

Kiipeilyn jälkeen syötiin Trattoria Romanassa ja sitten palattiin Karolle istumaan iltaa Mikon ja Suvin kanssa. Suunnitelmissa oli jotain teknobileiden tapaista, mutta kiipeilyn jälkeen en itse olisi tanssimista jaksanut. Niinpä ainoastaan Suvi ja Karo siirtyivät teknottamaan, loput jäivät juttelemaan kaikesta hömpästä.

Sunnuntai, 9.2. 2020

Päivän vainaja: Kärpänen

Kasvitieteellisessä puutarhassa oli karppeja, undulaatteja, neitokakaduja ja kuulemma jopa nuolimyrkkysammakkojakin. Viimeksimainitut kuitenkin pysyivät meiltä piilossa, mikä oli vähän harmi. Kun olimme lääkinneet helmikuista harmausfiilistä tropiikin kosketuksella, siirryimme viikonlopun varsinaisen ohjelman pariin.

Turun ylioppilasteatteri esitti Titus Andronicus -näytelmän, ja koska Tonja oli yhdessä pääroolissa ja ohjaajakin laajennetun heimomme jäseniä, olimme päättäneet katsoa sen. Näytelmä oli melkoinen tykitys, eikä suinkaan huono kokemus. Teatteri ei vieläkään ole minun juttuni, mutta muutamat roolisuoritukset tässä olivat todella vaikuttavia. Tonja oli aivan erinomainen, ja mikäli mahdollista, vielä tavallistakin seksikkäämpi Aaronina kuin omana itsenään.

Näytelmän isoin pulma oli, että sitä markkinoitiin ajankohtaisena ja ehkä jotenkin yhteiskunnallisesti kantaaottavana. Tämä oli minusta kauniisti sanottuna humpuukia. Tarinankertojana joka itsekin tekee usein saman virheen, voin huomauttaa, että viittaukset itsessään eivät ole syvällisiä tai kantaaottavia, ne ovat vain viittauksia. Se, että yksi hahmo näytelmässä kuulostaa Donald Trumpilta mutta asialla ei sinänsä tehdä mitään oivaltavaa ei ole purevaa poliittista kritiikkiä, ei ainakaan jos Trump ei itse ole yleisössä. Viittaukset ovat vain viittauksia. Ne ovat tuttuja ja turvallisia, ja yleisö voi ne huomatessaan kokea olonsa tosi fiksuksi, mutta syyyttä ne eivät tuo.

Onneksi visuaalis-auraalinen meno oli siinä määrin hyvää, että pystyin sivuuttamaan tekosuureellisuuden ja keskittymään ansioihin. Näytelmän jälkeen kävimme Koulussa kaakaolla parin muun yleisössä olleen sekä esiintyjän kanssa, ja ruodimme asioita. Samana iltana ehdimme vielä palata kotiinkin, juuri ennen kuin kevätmyrsky iski.

Maanantai, 10.2. 2020

Päivän hämmennys: Juuri kun olin päässyt toteamasta, että City & the City on mahdoton filmatisoida, käy ilmi että siitä on olemassa minisarja. Sitä ei tietenkään saa mistään nähtäväksi Suomessa.

Loppuviikon katastrofit olivatkin olleet kuviteltua pienempiä, joten tämä päivä ei ollut katumustyötä ja siivoamista, vaan tehokasta säätämistä.

Kotona korkkasimme Veronica Marsin neljännen kauden. Ehkä olemme säälittäviä faneja, mutta kahden jakson jälkeen mielessä käväisi, että huomiseksi meihin voisi iskeä yllättävä flunssa niin että saisimme jäädä vaan sohvalle katsomaan laatuviihdettä. Keith & Veronica Mars ovat parhaita.

Tiistai, 11.2. 2020

Päivän työtuska: Windowsin screenshottien hankaluus. Kätevämpää tämä on kuin aiemmin, muttei silti ihan superkätevää.

Viimein sain pelautettua välisession Devil and the Deep Black Skyta. Se oli yksinkertainen, detaljiorientoitunut tarina salakuljetuksesta ja melkein-maanpetoksesta. Höysteenä oli komediaa kun johtotehtäviin tottuneet upseerit eivät uskaltaneet delegoida hämäriä puuhiaan alaisilleen vaan joutuivat itse puuhailemaan käytännön detaljeiden parissa.

Kampanjan loppu häämöttää, ja pitäisi miettiä, mitä ihmettä sen jälkeen tekisi. Maailman kanssa haluaisin kyllä jatkaa.

Keskiviikko, 12.2. 2020

Päivän IT: Ensin tutkin verkkovikoja töissä. Sitten palasin kotiin, ja tutkin verkkovikoja siellä. Inhoan.

Alunperin suunnitelmana oli tänään kiipeillä, mutta kun juuri ketään muuta ei ollut tulossa, totesin että vapaailta olisi hyödyllisempi. Ehdin hieman suunnitella pelejä ja hieman puskea eteenpäin luolaseuran IT-uudistusta. Haluaisin käyttää näihin kokonaisen viikon.

Torstai, 13.2. 2020

Päivän intropuheenvuoro: "Tämän koulutuksen ei ole niinkään tarkoitus kertoa mitä pitää tehdä, vaan enemmänkin näyttää mitä on mahdollista tehdä." Olin tosta vähän ylpeä.

Valtaosa työpäivästä meni koulutuksessa. Epätyypillisesti olin itse kouluttajan roolissa: aiheena oli robotin tietotekniikan debuggaaminen huoltoinsinööreillemme. Luulen sen sujuneen aivan hyvin, mutta sosiaalinen dimensio väsytti ja vei huomion muista töistä. Kun illalla oli vielä luolaseuran jäsentapaaminenkin, oli fiilis sen jälkeen vähän liikaa puhunut. Onneksi edellisilta oli ollut epäsosiaalinen vapaailta.

Aikataulu tuntuu silti tällä hetkellä vähän liian täydeltä. Tarvitsisin tyhjiä päiviä, joissa ei ole raskaita työjuttuja tai etukäteen suunniteltua sosiaalisuutta. Pelkään vaan olevani niin kireällä, että käyttäisin niistä ekat pari vain videopelien pelaamiseen.

Viikonloppu, 14.-16.2. 2020

Ajankohdan ei-narratiivinen scifilyhäri: The Wanderers. Tahdon kaksituntisen spektaakkelin tätä.

Perjantaina keskittyminen oli jotenkin kateissa, mutta sainpa tehtyä proof-of-conceptin yhdestä pienestä mutta näppärästä edistysaskeleesta. Sen jälkeen kiipeiltiin. Ysävänpäivän kunniaksi Tapanilassa oli jotain erikoiskiipeilyjä ja omaakin heimoa oli paikalla kahdeksan, joista puolet jopa varmistustaitoisia. Siellä sitten hurjasti kiivittiin ja oltiin sankarillisia.

Lauantain ja sunnuntain käytin enimmäkseen peliprojektien parissa. Kummallinen nysväys niissäkin on minut vienyt: eräästä suunnitellusta kohtauksesta päädyin lähtemään tangentille, joka sitten täytti melkein koko sunnuntain ohjelman. Kauhea väkerrys sellaisen jutun vuoksi, joka varmaan pelissä kestää 15 sekuntia. Parempi pelinjohtaja osaisi priorisoida, mutta toisaalta, eipä vielä ole pelipäiviäkään.

Taina lähti hiihtolomalle Lappiin. Karo ilmestyi kaupunkiin hänen tilalleen. Mahtaa tsekkivaihtarimme ihmetellä menoani, kun viime aikoina Karo on ollut paikalla lähinnä silloin kun Taina ei.

Maanantai, 17.2. 2020

Päivän mieleenpalautus: Layerit Sketchupissa.

Olen tullut siihen tulokseen, että ainoa taho, joka osaa manageroida koodareita on toinen koodari. Töissä pari solmua on tuntunut auenneen siitä lähtien kun managementin ihmiset lakkasivat sekaantumasta muutamaan projektiin. Aiemminkin heidän panoksensa oli ollut lähinnä strukturaalinen, mutta nyt heidän panoksensa on 0, ja tuloksena asiat näyttävät etenevän. Tämä toki koskee minua vain periferaalisesti, koska en ole koodari enkä manageri, enkä kummaksikaan luultavasti muutu.

Sen sijaan voisin olla täysipäivänen 3D-mallintaja. Kun duunien jälkeen hyppäsin junaan, väkersin kaksi tuntia vielä yhtä mallia, ja mitään merkkejä väsymisestä tähän touhuun ei näkynyt. Tajusin myös, että versioni SketchUpista on 3 vuotta vanha, ja taitaa olla vanhin versio, johon pystyy helposti imuroimaan valmiita malleja online-kokoelmasta. Voisin tietty ostaa täyden version, mutta kun sen hinta näyttää olevan 299$ per vuosi, haluni ostaa se on nolla. Oikeasti, myykää minulle ohjelmisto jota ei tarvitse käyttää webin ylitse ja josta ei tarvitse maksaa vuosimaksua, niin kaivan kyllä kuvettani.

(Tätä kirjoittaessani huomaan, että on olemassa Sketchup Classic, joka ei näytä olevan vuosimaksullinen. Kyllähän se melkoisesti maksaa mutta hmm.

Tiistai, 18.2. 2020

Päivän hyvyys: Molemmille pelikampanjoilleni saatiin sovittua pelipäivät

Etäpäivän jälkeen ohjelmassa oli kiipeilyä Palatsilla. Reittisuunnittelu oli edelleen aivan ässää. Olin hyväksynyt että täällä 5c tuntui samalta kuin Tapanilan 6a (ja että Palatsin vaikeusasteet ovat selvästi lähempänä sellaisia, joita ulkokalliolla voi odottaa), varmistukset olivat harvassa ja otteet olivat liukkaita kuin lasittunut kalkkikivi. Näiden valossa kiipeily oli melko onnistunutta, vaikka aluksi fiilistä ei oikein ollutkaan.

Ihonikin tuntui parantuneen sitä eilen vaivanneesta aavikkofiiliksestä. Mutta kiipeilyn ja työnteon lisäksi päivään ei mahtunut oikein mitään muuta. Vaan mitäpä muuta sitä talvella ihminen tarvitsisikaan.

Keskiviikko, 19.2. 2020

Päivän olo: Onnistunut

Varhaisella junalla Helsinkiin ja sieltä suoraan töihin, juuri parahiksi kuulemaan, että suunnittelemani ja toteuttamani uudenlainen robotin sisäinen verkko toimi ongelmitta laboratoriossa ja voitaisiin ottaa tuotantokäyttöön. Yhtäkkiä tunsin kummallista insinööriylpeyttä: jotain, jonka olin suunnilleen itse rakentanut (vaikkakin todella paljon nojaten muiden pohjatyöhön) oli menossa ulos ihan oikeaan maailmaan suoriutumaan.

Hyvä fiilis kantoi minut koko päivän läpi. Seuraava haaste olisi asennusprosessin luominen, mutta sitä olin aloittanut jo eilen. Hieman senkin suuntaan suoritin pistokokeita, mutta ne kilpistyivät puutteelliseen kalustoon sekä läpeensä aivokuolleeseen Planet-kytkinten versiointiin ja komentokieleen. Kotiin päästessäni aika kuitti. Vapaa-ajallekin olisi tehtäviä valunut: olisi pitänyt kirjoittaa pelejä tai siirtää luolaseuran sivustoa uudelle palvelimelle. Mutta katsoin ansainneeni täyden vapaaillan, ja pelasin Preytä nukkumaanmenoaikaan saakka.

Torstai, 20.2. 2020

Päivän fiilis: alt.sysadmin.recoverya kaipaava

Aamulla olo oli hieman tukkoinen, mutta kun etäpäivän olin jo tällä viikolla pitänyt ja kun oikealla työpöydällä odotti laitteita joihin piti kajota, menin sitten töihin. Siellä opin, että Clonezilla ei hanskaa raidattuja levyjä ja että kytkinten komentokieli oli vieläkin tyhmempi kuin olin aiemmin tajunnut. Olisi ehkä pitänyt jäädä kotiin.

Velma ilmestyi oven taakse: hän oli tullut muuttamaan loppuja romujaan Luxemburgiin, ja ehti pysähtyä meillä hetkisen. Tainakin palasi lumen ja jään maasta, joten käytimme illan puhumalla hassuja Keski-Euroopasta. Velma näytti minulle luksemburgiksi kirjoitettua paikallisen luolaseuran pamflettia, ja tajusin ymmärtäväni sitä varsin hyvin: se oli kuin olisi lukenut savoa saksaksi.

Perjantai, 21.2. 2020

Päivän työväline: curl

Sain töissä automatisoitua mahdottomalta tuntuneen tehtävän. Ei se mikään iso homma lopulta ollut, mutta ainoastaan sellainen, joka toistuvasti keskeytti flow'n tiettyjä asioita säädettäessä. Nyt sekin menee skriptillä, johon tarvitsee vain kerran syöttää salasana. Näin sitä pitää.

Töiden jälkeen heittäydyin leffojen pariin. Ekana kävin Tainan kanssa katsomassa Birds of Preyn, joka oli hauska, värikäs ja hyvin ohjattu. Täysin älytön ADHD-superpahisteluhan se oli, mutta siis, en muuta odottanutkaan.

Leffan jälkeen fiilikset olivat innostuneet, joten kävimme vielä vilkaisemassa samalle illalle toisenkin. Kun Color Out of Spacesta ei ollut sopivia näytöksiä, katsoimme Parasiten. Ei ollut parhaan elokuvan pysti ihan huonoon paikkaan tällä kertaa mennyt: korealainen tarina köyhien ja rikkaiden konfliktista oli erinomainen. Se oli myös melkoisen ahdistava, eikä siinä ollut suuremmin sympaattisia hahmoja, jos nyt ei ihan varsinaisia ihmishirviöitäkään.

Viikonloppu, 22.-23.2. 2020

Ajankohdan teema: Hulluuden kosketus

Lauantaiaamusta heräsin suorittamaan. Ryhdyin siirtämään luolaseuran sivustoa uudelle palvelimelle, ja sain valtaosan siitä tehtyä. Varmenteet yms. olivat vielä mitä sattuu, mutta niihin palaisin myöhemmin. Samalla kirjoitin uudestaan osan seuralle tekemästäni jäsenrekisterisovelluksesta, kun se ei tahtonut enää nykyaikaisen PHP-version kanssa toimia.

Tuskin olin saanut tämän valmiiksi kun oli aika pelata Raudan tietä. Vihdoin porukkamme onnistui murtamaan kirouksen hylätystä kylästä, ja sen jälkeen jatkoimme tutkimusmatkalle vuoristoon muinaista akveduktia pitkin. Pelin rakenne oli hassu, mutta jotenkin pidin siitä, että iso mättö oli aluksi, ja sen jälkeen lähdettiin tutkimusretkeilemään.

Kun peli oli ohi, singahdimme vielä Itäkeskukseen katsomaan Color Out of Spacea. Lovecraftiaaniset kauhut alkoivat yrityksistä selvitä autoparkista leffateatteriin: Itäkeskuksen opasteet ovat joko sekavia tai olemattomia, ja tutkiessamme hylättyjen ja/tai suljettujen portaikkojen labyrinttiä kohtasimme toisenkin porukan, jolla oli sama päämäärä. Lopulta selvisimme itse leffaan.

Richard Stanleyn tuotoksen rytmi ei välttämättä ollut aivan toimiva, mutta visuaalinen hulluus oli vertaansa vailla. Leffan kuvat ja äänet tykittivät mielettömästi, ja vaikka itse olisin leikellyt loppua raskaasti, nykyinen vähän raahaava ratkaisu oli kieltämättä uskollinen lähdemateriaalille. Kyllä tämä hyvien Lovecraft-filmatisointien joukkoon kuuluu.

Sunnuntaina ohjelmassa oli kävelyä ja pelinkirjoittamista. Vaihteeksi minulla on hyvän tuntuinen idea siitä, mitä seuraavassa Xibalba-pelissä tapahtuu, mutta kuten tavallista, olen saanut mietittyä vasta aivan alkua. Jotenkin yksityiskohtaisen suunnittelun tarpeeni on niin suuri, että skenaariomallini leviävät heti kun pelaajahahmoille tarjotaan vapaat kädet.

Katsoimme myös Veronica Marsin neloskauden loppuun. Yhyy.

Maanantai, 24.2. 2020

Päivän huvituksen aihe: Hätäinen robotti, joka muuten heittäisi roskaa hyvin, mutta sillä on niin kiire, että se itse törmää vielä ilmassa olevaan jätteeseen. Muistuttaa monia tuntemiani ihmisiä, ja itseäni myös.

Omituisesta työpäivästä suoritin osan istumalla labrassa vahtimassa robottia. Toki robotti osaa tehdä työtään vahtimattakin, mutta kun tämä nimenomainen on vasta ekaa kertaa käynnissä, on hyvä että joku ihminenkin on vieressä katsomassa, ettei se syty tuleen tai lähde millekään murharetkelle. Näiden varalta minulla oli hätäseis-painike sekä sammutin.

Kotona kirjoittelin peliä. Koetin löytää jonkinlaista tasapainoa detaljihelvetin ja täyden jazz-improvisoinnin välillä. En tiedä, onnistuinko: ainakin detaljeita tuli helkkaristi lisää.

Tiistai, 25.2. 2020

Päivän sosiaalimeemi:

Taisin innostua hieman liikaa. Tästä oli olemassa pidempikin versio, jossa olin tehnyt eri listat angloamerikkalaisille, aasialaisille ja eurooppalaisille leffoille, mutta oikeasti, ketään ei kiinnosta.

Aamupäivä laboratoriossa vahtimassa tyhmää robottia. Iltapäivä väsäilemässä helppoja skriptejä. Salilla arvoin, olisinko flunssassa. Kotona yritin kirjoittaa peliä, mutta Taina distraktoi.

Keskiviikko, 26.2. 2020

Päivän roolipelaajan ratkaisumalli: Diplomaattisen koskemattomuuden purkaminen voimankäytöllä

Töiden jälkeen pelattiin jälleen Xibalbaa. Pelikerta oli varsin onnistunutta pulp-seikkailemista: toimintaa, pöhköjä suunnitelmia ja outoja tapahtumia.

Peli jatkui pitkälle iltaan, ja pääsin nukkumaan vasta myöhään. Huomisesta mahtaa tulla väsynyt työpäivä.

Torstai, 27.2. 2020

Päivän eläin: Täplä-niminen kani

Kiipeilyssä joudin olemaan pelkkänä varmistusorjana, koska muita varmistustaitoisia ei paikalle tullut. Ehkä tästä johtuen olin epäskarppi, mutta sentään en ihan satuttanut ketään. Kiivinnän jälkeen päädyin Miken luo puhumaan roolipeleistä ja sen sellaisista. Kauhea väestöräjähdys Casa Pohjolassa oli käynyt: penskoja oli kolme. Näin muka-aikuisen perspektiivistä en tajua miten ihmiset jaksavat yhtäkään. Jo lasten iltatoimien seuraaminen oli niin väsyttävää, että kotona piti poinua heti petiin.

Perjantai, 28.2. 2020

Päivän attribuutti: olcAccess

Joskus työnteko maistuu puulta. Tänään näin ei ollut. Kaivauduin LDAP:in syövereihin ja hahmotin, miten järjestelmä toimii ja mitä siellä pitäisi tehdä, jotta saisin aikaan toivomani vaikutuksen. Hetkeksi imposter syndrome väistyi ja koin olevani osaava. Loppupäivän teknologiaesitelmät olivat myös älyttömän kiinnostavia.

Illalla kävimme vielä elokuvateatterissa katsomassa ensi-iltaan tulleen Invisible Manin. Se oli juuri mitä toivoinkin: hemmetin creepy ja kikkailematon, suhteellisen reilusti omia sääntöjään noudattava jännäri/kauhuleffa. Ja kerrankin ei tuntunut siltä, että leffan kaikki hahmot olivat idiootteja tai kauheita mulkvisteja: lukuunottamatta tarinan pahista, oikeastaan jokainen hahmo tuntui vaan tavalliselta tyypiltä. Leffan jälkeen kotona pelotti jopa valot päällä, mikä voitaneen lukea onnistumiseksi.

Lauantai, 29.2. 2020

Päivän klassikko: Viulunsoittaja katolla

Ahkerasti päätimme aamusta mennä kiipeilemään. Tapanilassa reittejä oli pantu uusiksi, ja vaikka pari suosikkireitiäni olikin tämän johdosta poistunut, ne oli korvattu vallan hauskan oloisilla uusilla haasteilla. Jaksoin kivuta aika monta reittiä, eikä suoriutuminenkaan ollut surkeaa.

Päivän varsinainen ohjelmanumero oli kuitenkin konsertti musiikkitalolla. Vantaan viihdeorkesteri soitti John Williamsia, ja tietty leffamusa oli sekä minun että Tainan juttu. Esitys alkoi reteästi Supermanin tunnarilla ja kävi siitä läpi hiton ison osan mestarin repertuaarista. En ole mikään kultakorva, mutta John Williamsini tunnen oikein kunnolla, ja minusta orkesteri soitti todella hienosti. Indiana Jonesin, Star Warsin ja Jurassic Parkin lisäksi saatiin kuulla myös hitusen obskuurimpia teemoja, kuten Terminal ja Kolmannen asteen yhteys. Yleisön joukossa oli tusinan verran Star Wars -cossaajia, ja minua hieman harmitti, etten ollut itse tajunnut pukeutua vaikkapa Tappajahaiksi tai E.T.:ksi. Williams on muutakin kuin kaukaista galaksia.