Tammikuu 2020: Kromikirja
Keskiviikko, 1.1. 2020
Päivän hankaluus: Helsinki-Vantaan kakkosterminaalista ulos pääseminen
Katsaus vuoteen 2019, englannin murteella.
Worked in a startup. Assembled the nervous systems of industrial robots. Visited a glacier. Tried paragliding (also, loved paragliding very much). Used rent-a-bikes for majority of my biking trips. Felt old. Got married, and subsequently committed a lot of adultery. Did canyoning. Met a cockatoo. Did a lot of IT stuff for the first-time, actually, but most of it is work-related and therefore not super-interesting on its own, except maybe to fellow nerds.
I resolved to write science fiction, and I did, a bit. It was not serious though. My resolution for this year: to finish the second Invisible Circle novel.
Nope
Can't say they were close
Sweden, Denmark, Germany, Luxembourg, France, Switzerland and Spain.
Some hope for the future? I mean, personally things are great, but the big picture is looking pretty damn bleak. Also, maybe a bit less personal hypocrisy about it.
I suppose 1.11., because it's easy to remember?
Didn't totally suck at my new job. Managed to get through a wedding and assorted social expectations without setting anything on fire. Got my climbing groove back. Managed to keep up a gym regimen, however lazy it may be. Didn't die on a stupid French hillside despite trying at least moderately hard. Ran some really good RPG sessions in both of my campaigns. Totally picked up a doctor at their thesis defense afterparty.
Didn't do any impressive new caves. Didn't steer the paragliding chute due to airsickness. Didn't upgrade all our servers or the CM system.
Nothing serious. Although the head cold I had on my end-of-year trip was annoying.
Eh, the paragliding lesson, probably.
My new workmates were all kinds of excellent.
The so-called leadership of Australia. Burn, you fuckers.
Into owning this set of rooms in a tower.
PARAGLIDING PARAGLIDING PARAGLIDING
My level of acute horror at the world is about unchanged.
Fatter, possibly. I don't know. Not yet a hippopotamus. Will keep observing the situation.
Richer, with a bigger paycheck, more savings, less debt etc.
All the best things in life: adventure sports, writing, roleplaying and reading.
Fighting off despair
Writing, mostly
Snorkeling in Gran Canaria, watching colourful fish
Not really.
I still fail to see the point. Having a one-night stand implies that either a: you've made in error in judgement and didn't want a second encounter or b: you're so horrible that they don't want to see you again. (Also c: that you're brave enough to actually sleep with people you've known for less than 2 years or something.)
Not personally no.
Doom Fucking Patrol, easily.
Echopraxia by Peter Watts
Definitely Knives Out, beating such excellent movies as Into the Spider-Verse, Green Room and Once Upon a Time In Hollywood
Kallion joulusatu
Surprisingly, to me at least, this has got to be Hollow Knight. Not Hitman 2 (didn't play enough), not Prey (good but failed to grip me), not even Dishonored 2 (although it was really close)
A job that I don't hate. A full set of working limbs. Some RPG campaigns to play in. A slightly improved RPG sign-in system for Ropecon.
Climbing in Austria. Caving in the Czech republic. A better world.
Wrote a few words into my novel manuscript. 47.
Not having to consciously block out most of the news just to stay functioning.
Terrible
Escapism, having a job that I can at least pretend is on the side of good.
Not saying, they're reading this. (Hi!)
Getting Sanna Marin as our PM.
David Bowie
There's some people in the robot company that I could really get to like, given time. Or maybe it was the Major Mitchell's cockatoo that bit my finger.
Do not drop your caving sacks down a steep hillside.
Rush again, with Red Tide
Henkilökohtainen saldo: tosi jees. Globaalimmin: pelottaa vitusti.
Pakkasimme kamamme ja palasimme Kanarialta Suomeen. Omasta puolestani olin jo aivan valmis tulemaan kotiin, kun flunssailu etelässä alkoikin käydä jo vähän vanhaksi.
Torstai, 2.1. 2020
Päivän saavutus: Matkatavaroiden purku
Suomeen saapuminen ei ihmeparantanut sairauttani. Käytin päivän kotona lukemalla ja kirjoittamalla. Kaipasin omaa konettani, mutta varakoneella selvisi juuri ja juuri.
Perjantai, 3.1. 2020
Päivän kommentti: Ei saatana
Aamulla sain kuulla, että Tuija-serkkuni oli kuollut. Vaikken hänen kanssaan mitenkään läheinen ollutkaan, hän oli sukulaisistani niitä harvoja, joiden arvomaailman tunnuin edes jotenkuten jakavan. Fiilis oli lähinnä vittuuntunut. Sitten päivä vähän eskaloi.
"Missä olit, kun USA aloitti sodan Iranin kanssa?"
"Kotona flunssassa, katsomassa Man in the High Castlea."
Vaikka Trumpin hallinto onkin kovettanut minut, sekä muun maailman, odottamaan tyhmempiä ja tyhmempiä käänteitä, oli tieto siitä, että Iranin tärkein sotilasjohtaja oli surmattu amerikkalaisella dronella pudottaa tuolilta. Ei helvetti tätäkin.
En edes yrittänyt käsitellä asiaa. 2020 ei ala järin hyvin.
Viikonloppu, 4.-5.1. 2020
Ajankohdan sankari: Susie Meyerson
Flunssa ei mennyt minnekään, joten keskityin lepäämään ja kirjoittamaan. Olin viimeiset päivät katsellut lähinnä Man in the High Castlea (joka on varsin jees, tosin vähän tönkkö ja ennalta-arvattava), mutta nyt kaupunkiin pelmahtanut Karo tutustutti minut pöhköön sarjaan nimeltä The Marvelous Mrs. Maisel. Se oli mainiosti kirjoitettu, näytti upealta, ja huvitti minua häpeämättömillä stereotyypeillä New Yorkin juutalaisista.
Sunnuntai-iltana selviydyin ihmisten ilmoille käymään Demossin ja Hannan loppiaisbileissä. Olin ollut neljän seinän sisällä niin paljon, että sosiaalisuus oli tervetullutta. Oli kiva nähdä kanssaihmisiä, vaikkakin oma ääneni kuoli puolivälissä iltaa. Mutta kuunteleminen sopii minulle muutenkin puhumista paremmin.
Maanantai, 6.1. 2020
Päivän olo: Kuin pään läpi olisi työnnetty rautatanko
Onneksi tämäkin päivä oli vielä lomaa. Valitettavasti olin yhä kipeänä. Vitutus sairaudesta alkoi kohota jo melkoisiin sfääreihin. Olisin voinut kirjoittaa romaanikäsistä tai peliä, mutta sen sijaan vain katsoin Mrs. Maiselia ja vegetoin. Elämä on suuri ja ikävystyttävä seikkailu.
Tiistai, 7.1. 2020
Päivän hajoaminen: Juurivarmenteen vaihtumisen myötä kaikki muukin lakkaa toimimasta
Töihin. Aamulla ylös kiskoutuminen oli vaikeaa, mutta työpäivä itse oli varsin jees, mitä nyt kurkkukipu vaikeutti elämistä vähän. Ongelmat olivat teknisiä ja kiinnostavia ja kollegat edelleen hengissä. Päivän pakollisen vitutuksen aiheutti vain pikkujouluista kuulunut tarina. Mikä helvetti siinä on, etteivät tech brot osaa käyttäytyä ihmisiksi?
Kotona katselin Tainan kanssa Expansen neloskauden loppuun. Olihan se hyvä, mutta kovin epätasainen, ja loppua kohti oli tullut hirveä kiire juosta plot pointista plot pointtiin. Tuloksena sarjan öh toiseksiviimeinen? kohtaus ei iskenyt ollenkaan sillä tavoin, kuin sen olisi pitänyt.
Keskiviikko, 8.1. 2020
Päivän kirja: Graydon Saunders - The March North
Heräsin aikaisin ja menin ahkerasti töihin. Sitten kävin lääkärissä, joka vilkaisi kurkkuuni ja lähetti minut saman tien takaisin kotiin. Olin tästä vähän hämmentynyt, mutta jo kotimatkalla tajusin, että olo on oikeasti huonompi kuin olin edes käsittänyt. Kotiin päästyäni valahdin saman tien uneen. Jos jotenkin vaikka toipuisi tästä joskus.
Torstai, 9.1. 2020
Päivän väite: Pienessä painovoimassa on mahdollista juosta veden pintaa pitkin
Flunssani läpikin pelautin Devil and the Deep Black Skyta. Peli ei ollut parhaimpiani - tähtäsin asioihin, jotka eivät lopulta taida olla hirvittävän kiinnostavaa pelisisältöä. Oli pelissä hyvätkin hetkensä, mutta silti siitä jäi jotenkin sellainen olo, että tällä hetkellä en oikein osaa.
Ympärillä oli käynnissä muuttopaniikkia, kun Velma pakkasi roinaansa siirtyäkseen ulkomaille. Vaikka tavallaan kadehdinkin maailmalle lähtemistä, en kadehdi sen järjestelyihin liittyvää stressiä ja säätöää.
Viikonloppu, 10.-12.1. 2020
Ajankohdan paskaleffa: The Meg. Hirviöleffa, jossa ei edes teurasteta kauheaa määrää ihmisiä, paha.
Perjantaina olin jo sen verran kunnossa, että sain tehtyä täyden työpäivän. Ainoastaan etänä, koska en ollut vielä aamulla varma kunnostani, mutta samapa tuo, hommat tulivat valmiiksi. Vasta illalla hankkiuduin kaupungille, kun Velma juhlisti Kaislassa läksiäisiään. Paikalla oli valtavasti luolaihmisiä ja jonkin verran soittoihmisiä, ja meno oli tyhmää.
Lauantaina kirjoitin pelimateriaalia, ja ravistelin vähän eloa taudin runtelemaan kroppaani. Sunnuntaina sitten saatoimme Velman lentokentälle. Sen jälkeen olo oli vähän tyhjä. Ei minulla oikeasti niin paljon läheisiä kavereita Helsingissä ole, että niitä olisi varaa kovin montaa lähetellä ulkomaille semipysyvästi. Mutta tässä sitä kuitenkin ollaan.
Maanantai, 13.1. 2020
Päivän lyriikka: "And the bastard you hated the most / Will stand up, and give you a toast / They'll say: We were such good friends / Especially near the end" / Then they'll feel up your girlfriend / In front of your ghost" - Nerf Herder: 5000 Ways to Die
Olin riittävässä kunnossa menemään töihin. Viivyin siellä melkein kaksi tuntia, ja sitten hyppäsin länsimetroon ja matkustin Tapiolaan hautajaisiin.
Minua kolmetoista vuotta vanhempi serkkuni Tuija ei ollut minulle mitenkään läheinen - viimeisen kymmenen vuoden aikana olin puhunut hänen kanssaan ehkä kymmenen sanaa. Kuitenkin, toisin kuin useimpia muita sukulaisia, en millään tavalla inhonnut häntä. Hänen arvomaailmansa tuntui olevan aivan oikeasti kohdallaan, hän teki työtä jota pystyin todella kunnioittamaan, ja lisäksi hän pystyi olemaan aivan hämmästyttävän diplomaattinen sellaisiakin ihmisiä kohtaan, jotka olisi ollut vaan parempi nakata keskuskuoppaan. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan hautajaisissa kunnolla vitutti, että juuri tämä ihminen oli mennyt kuolemaan.
Huolimatta siitä, että tyyppi jota täällä muisteltiin oli minusta kovasti ok ellei jopa hieno, sittenkin hautajaiset ärsyttivät minua. Osasyynä oli, että osanottojaan siellä jakeli mm. kaiken maailman dosenttilausunnoistaan tunnettu poliitikko (joka kyllä tunsi Tuijan, ei ollut vain muuten vaan apajilla), mutta ehkä isompana syynä suitsutus, jota vainaja sai osakseen. Aina aiemmin olin suhtautunut hautajaisten kehuihin etäisellä "paskapuhetta mutten jaksa kiistää" -asenteella, mutta juuri nyt se tuntui jotenkin ärsyttävän. Mietin, mikä olisi oma fiilis jos olisin arkussa, ja kaiken maailman random idiootit laulaisivat ylistysvirttä siitä, kuinka kertakaikkisen makee olin ollut. (Tai siis, realistisemmin, eihän tuo minua enää siinä vaiheessa nappaisi, koska olisin jo välittämisen tuolla puolella, mutta kuitenkin.)
Ihmiset ovat kaikkien piirteidensä summa. Esimerkiksi: minä olen suhteellisen luova, kohtalaisen aikaansaava, siedettävän fiksu ja välillä jopa melkein hauska. Mutta olen myös: itseinhoava, masennukseen taipuvainen, tekopyhä, äkkipikainen, itsekeskeinen, kapeakatseinen ja epädiplomaattinen. Ajatus siitä, että nämä isot ja tärkeät piirteet minussa vain unohtuisivat vitutti. (Ja siis, en ole noista todellakaan ylpeä: nuo ovat Huonoja Puolia, ja mielelläni luopuisin niistä.)
Ehkä Tuija olisi ollut okei sen kanssa, että häntä vain suitsutettiin, eikä olisi kaivannut mitään muuta. Hän oli lopulta kuitenkin diplomaattinen ja ymmärtävä tyyppi. Ja hautajaiset ovat eläviä varten. Varmaan jokaisissa monttubileissä on se yksi tyyppi, jota koko touhu vaan sieppaa. Olin kuvitellut olevani kyseinen tyyppi vain niiden ihmisten hautajaisissa joita inhosin, mutta näköjään niissä pystyin sentään olemaan hyvilläni siitä, että juhlien sankari ei enää koskaan tulisi vastaan. Nyt tämäkin vain harmitti.
Äh. Jokainen suree tavallaan. Ehkä lapsellinen kiukuttelu on sitten minun tapani.
Tiistai, 14.1. 2020
Päivän kummallisuus: Energy Saving Settings Eaton UPS:issa
Laboratoriossa mönkimisen ja UPS-pulmien jälkeen kävin kiipeilemässä. Se sujui surkeasti. Mutta ei muuta voinut oikeastaan taudin ja tauon jälkeen odottaakaan.
Kotona luin taas kirjaa, joka sai kiukustumaan. Ihan pätevänä Traveller-tyylisenä scifihömppänä alkanut Elizabeth Moonin Trading in Danger teki erään kirjojen helmasynnistä: löi kätensä kasaan eettistä paskaa. En odota kirjojen enkä hahmojen olevan välttämättä moraalisia, mutta kun kirja itse kuvittelee näin olevan, sen on parempi vastata todellisuutta. Kirjan puolivälissä käytännössä mafia murhaa yhden sivuhenkilön ja melkein päähenkilön, jonka jälkeen kaikki hahmot päivittelevät että olipa sivuhenkilö tyhmä kun tuli mafian murhaamaksi, ja onpa päähenkilö fiksu kun teki tämän jälkeen hyvän bisnesdiilin mafian kanssa. Ei saatana. E-kirjojen harmi on, että kirjaa joka ansaitsisi sen, ei voi heittää seinään.
Keskiviikko, 15.1. 2020
Päivän vallitseva mielentila: Turhautuminen
Kaikki olennaiset työni olivat jonkin triviaalin detaljin blokkaamia, joten tein sitten vähemmän olennaisia asioita koko päivän. Se oli hieman ärsyttävää, enkä ajatellut ottaa sitä tavaksi.
Ulkona oli jotenkin aivan säkkipimeää koko ajan. Käväisin pelauttamassa Kaisalle lyhyen soolopätkän Devil and the Deep Black Skyssa, ja vaikka kello olikin sen päätyttyä vasta puoli yhdeksän, tuntui aivan nukkumaanmenoajalta. On vaikea pysyä järjissään näin pimeällä. Mitähän sellainen kirkasvalolamppu vaatisi?
Torstai, 16.1. 2020
Päivän sitaatti: "Living in a fish eye lens / Caught in the camera eye / I have no heart to lie / I can't pretend a stranger / Is a long-awaited friend" - Rush, Limelight
Pari päivää sitten vastaan tuli uutinen Neil Peartin kuolemasta. Sillä hetkellä oli vähän liikaa prosessoitavaa, että olisin ehtinyt muuta kuin todeta asian harmittavan, ja sitten rientää seuraavaan tilanteeseen. Mutta tänään salilla, kun soittolistani soitti Rushia, koko homma jotenkin valkeni minulle.
Rush olisi autiosaaribändieni kärjessä. En ole varmaan eläessäni tehnyt yhtään soittolistaa, jossa ei olisi ollut Kanadan sankareilta ainakin yksi kappale. Näissä annaaleissa olen hehkuttanut sitä toistuvasti, ja suunnilleen joka toisen vuosiyhteenvedon sitaattina on ollut jotain Neil Peartin lyriikkaa. Jos minun pitää mainita bändi, jonka tuotanto kuvaa yleistä elämänasennettani, ei minun tarvitse haaskata sekuntiakaan pähkäilyyn. Jos puhuisin vielä nykyistä enemmän lyriikkasitaateilla, voisin luultavasti käyttää Rushin lainauksia kertomaan kaiken, mitä haluan ikinä sanoa.
Bändi oli vetäytynyt pari vuotta sitten eläkkeelle pitkän uran jälkeen, mutta sitä oli ollut vaikea nähdä lopullisena. Neil oli lopettanut aiemminkin perhetragedian jälkeen, ja silti palannut musiikin pariin. Tästä hän ei taida enää palata, ja kun kyseessä on Rushin kaltainen trio, yhden osan puuttuminen kolkkaa bändin täysin. Ei enää ikinä Neilin rumpusooloja, ei älyllisen optimistisia lyriikoita, ei musiikkia, joka kuulosti kummalliselta mutta aivan loputtoman kiehtovalta.
Palasin salilta kotiin, ja laitoin Chain Lightningin soimaan. Energy is contagious, enthusiasm spreads. Ei huono perintö jötettöväksi maailmalle.
Perjantai, 17.1. 2020
Päivän sankari: Amelia Wren
Tappelin melko menestyksekkäästi kummallisen valvontaohjelmiston kanssa, kunnes oli aika livahtaa kotiin. Aikeeni oli ollut kirjoittaa, mutta päädyinkin Tainan kanssa katsomaan Amazon Primestä leffan The Aeronauts.
Se oli kuin meitä varten tehty. Verneläinen tiedeseikkailu ilmapallossa sekä näytti että kuulosti mahtavalta, ja onnistui myös ehkä ensimmäisenä elokuvana ikinä puhumaan juuri omille elämänasenteillemme. Se tavoitti hirvittävän hyvin parhaan seikkailuretkifiiliksen, ja vaikka elokuvassa oli kyse ilmapallolennosta eikä luolaretkestä, emotionaalis-älyllinen kaari oli samanlainen. Tarinan hahmot olivat rakastettavia. Realismilla ei ollut väliä, olennaisempaa oli tunnelma. Olimme molemmat elokuvan jälkeen täysin fiiliksissä.
Kesällä pääsisi Gouffre Bergeriin. Pitäisiköhän käydä siellä.
Viikonloppu, 18.-19.1. 2020
Ajankohdan herkku: Tsekkiläinen suklaa
Olisin voinut tehdä kaikenlaista viikonloppuna, mutta laiskuus iski ja Tainakin oli kipeänä. Jaksoin sentään käydä Helin synttäreillä Oulunkylässä, muuten kirjoittelin kevyesti pelimatskua ja pelailin Stellarista. Romaanikäsis kasvoi alle sadalla sanalla.
Vierashuone meni taas vuokralle, vaihteeksi Hanna(sp?)-nimiselle tsekille, joka oli opiskelemassa samassa laitoksessa kuin Krystina aiemmin. Tällä kertaa vuokradiili on pidempi kun muutaman viikon, joten ajattelin ihan kertoa verottajallekin, että tällaista on tekeillä. Saa nähdä mitä verottaja on mieltä.
Sunnuntai-iltana päädyimme katsomaan Karon kanssa Witcheriä. Edelleen hevimetalli-highfantsu tuntui tuoreelta tv-sarjana, tosin huvittavuutta vain lisäsi tokan jakson kesken tullut soramonttufantsularppivälikohtaus. Olemme kaikki pelanneet samoissa larpeissa kiukkuisten haltioiden kanssa. Päädyimme myös faniroolittamaan Witcher-larppia katsellessamme. Ei ollut vaikeaa keksiä, kuka tuttu olisi saanut pelissä minkäkin roolin.
Maanantai, 20.1. 2020
Päivän wtf: Law of Surprise
Maanantain tietotekniset kriisit uhkasivat lähettää minut työmatkalle Alankomaihin. Vaikka se olisi sinänsä voinut olla hauskaakin, ja olin siihen valmis, oli ehkä kuitenkin parempi että onnistuin keksimään ratkaisun, joka ei vaatinut ihmisen lennättämistä ulkomaahan.
Kuitenkin työpäivä oli kymmentuntinen, joten kauheasti vapaata aikaa ei jäänyt. Witcher nielaisi senkin. On se vaan rakastettavan pöhkö sarja.
Tiistai, 21.1. 2020
Päivän musiikki: Tool - Fear Inoculum
Ei tarvinnut työmatkustaa ainakaan vielä. Työpäivä oli pitkä, ja sen jälkeinen käynti salilla vei jotenkin aivan kaikki mehut. Kotona en voinut kuin kaatua petiin ja pahoinvointi teki syömisen vaikeaksi. En juuri nyt kaipaisi uutta sairauskierrosta.
Keskiviikko, 22.1. 2020
Päivän fiilis: Ärtynyt
Olin kuvitellut tekeväni tänään lyhyemmän työpäivän, mutta tietenkin juuri vähän kolmen jälkeen alkoi robottikriisi kaukomailla, ja yhtäkkiä kello oli viisi ja kaikki oli yhä sekaisin. Enempää en kuitenkaan enää voinut tehdä, joten suuntasin kotiin.
Kiersin kotivelvoitteitani ja katselin vain Witcheriä. Kohta se loppuu, ja sitten pitää ehkä ihan oikeasti tarttua roolipeli- ja romaanikäsistehtäviin.
Torstai, 23.1. 2020
Päivän kiipeilyseinällä kuultu:
"Itsevarmistavat laitteet laskee taas hiton nopeasti."
"Ei yhtä nopeasti kuin Salmisaaressa."
"Too
soon, man."
Aamulla palasin kahden päällekkäisen robottikriisin pariin. Ensin kiroilin mokia, joita oletin muiden ihmisten tehneen, mutta sitten tajusin itsekin tehneeni yhden pahan erheen. Sen johdosta meiltä oli lähtenyt liikkeelle laite, joka ei voinut toimia.
Raportoin havaintoni. Rangaistukseksi virheistäni minut päätettiin lähettää paikan päälle korjaamaan asia. Niinpä seuraavaksi päiväksi minulle varattiin sittenkin reissu Alankomaihin. Perkele. Turhaa lentämistä, vieläpä turhaa lentämistä aivan kauhealla kiireellä. Loppupäivä olikin sitten järjestelypaniikkia.
Onnistuin kuitenkin viiteen mennessä suoriutumaan useimmista järjestelyoperaatioista, ja juoksemaan kiipeilemään. Tällä kertaa mukaan oli saapunut myös Mike, jonka edellisestä kerrasta oli ties miten kauan. Meiltä kaikilta kiipeily sujui yllättävän vahvasti ja rohkeasti. Onnistuin itse liidaamaan 6b:ksi greidatun reitin, pitkästä aikaa.
Sitten takaisin kotiin ja viimeisiä lähtövalmisteluja suorittamaan. Jouduin melkein vielä käymään työpaikallakin, mutta onneksi sain VGA-kaapelin lainaan muualta. Muissa huomioissa, roboteissamme saisi olla vähän uudempia liittimiä.
Perjantai, 24.1. 2020
Päivän huvitus: Hollanti kuulostaa hassulta
Tietenkin oikutteleva ihoni päätti kehittää massiivisen kuivumiskohtauksen juuri ennen työmatkaa. Niinpä yöuni oli katkonaista, olo kurja ja lentoasemalle reissaaminen seitsemäksi täyttä skeidaa. Onneksi lento Amsterdamiin oli lyhyt. Kuitenkin unenpuutteesta sekavana Schipholin lentokentällä haahuilu oli vähän hankalaa. Kenttä ei ollut minulle ennestään tuttu, kuten eivät Alankomaat muutenkaan, ja aivan liian monet infokyltit olivat vaan paikallista hassua tanska-saksa-puhevika -hybridiä. Onneksi monet luolaretket ovat totuttaneet tietynlaiseen rutiiniin: vuokraa auto, aja erämaahan, pue kypärä ja suojavaatteet päälle, mene paikkaan, jossa on kylmää, epämukavaa ja vaarallista.
Itse asiassa robotti ei varsinaisesti sijainnut keskellä korpea, tila oli lämmitetty eikä robottimme ollut edes mennyt täyteen Terminator-moodiin. Niinpä kun puoliltapäivin selvisin botin kimppuun, minulla riitti toimintakykyä jopa viideksi tunniksi. Tänä aikana kävi ilmi, että itse asiassa ensisijainen vika ei ollutkaan minun vaan asiakkaamme verkon, jota alettiin korjata. Minä keskityin sitten toiseen ongelmaan, eli koetin saada hollantia puhuvan robotin lajittelemaan jätteitä kuten sen piti. Tämä ei aivan onnistunut, mutta sentään robotti ei enää ollut yhtä isoa virheilmoitusta koko laite.
Verkkoyhteys ei palannut, mutta vika oli paikannettu ja korjattaisiin minusta tai robottifirmasta riippumatta. Niinpä kun energia ehtyi, pakkasin kamani ja siirryin hotellille. Olin aika naatti, ja huominen paluulentoni lähtisi vielä tämänpäiväistäkin aikaisemmin. Söin kalliin ja pienen mutta maukkaan aterian, tilkitsin nälkääni vielä supermarketin satunnaisantimilta, ja vajosin jo iltaseitsemältä uneen.
Lauantai, 25.1. 2020
Päivän epätodellinen kokemus: VR-haisukellus
Näin poliittisia painajaisunia, ja heräsin niistä ennen neljää. Koska kuitenkin oli pian tarve lähteä, kävin hakemassa hotellin kaapista minulle sinne jätetyn aamiaisen, söin siitä puolet, ja hyppäsin autoon. Alankomaiden läpi kulkeva A2-motari oli ennen kukonlaulua autio, ja allani oleva iso Opel nielaisi 120 kilometriä hotellilta lentokentälle suht nopeasti. Edelleen kyseenalaistan järkeä majoittua ennen aamulentoa puolen valtakunnan päässä, mutta näin meillä sitten varmaan rullataan. Lentoasemalla auton tankkaaminen kirvoitti ärräpäitä, kun huoltsikat päättivät kaikki kadota 30km ennen määränpäätäni, enkä ollut saanut OpenStreetMapissa toimimaan yhtä kätevää "näytä reitin varrella olevat huoltsikat" -toimintoa kuin normaalissa navigaattorissani. Silti olin paikalla hyvissä ajoin.
Tämä olikin tarpeen, koska Schipholin turvatarkastus oli perseilyltään Britannian tasoa. "Jonota todella kauan, pura kaikki mahdollinen osiin, astu tähän suicide boothiin, kädet ylös, kädet sivuille, saanko koskettaa läppäriänne?" Yleensä pyrin kohtelemaan asiakaspalvelijoita ystävällisesti, mutta lentokentän turvaihmisiin osaan suhtautua vain väsyneen koloeasti. Ei kerta kaikkiaan irtoa reipas ja hymyilevä "tottakai, mulla on omat liukasteetkin mukana" kesken tuollaisen operaation.
Lufthansa kadotti myös matkatavarani, mutta se oli okei, koska ne olivat pelkkiä työkamoja sekä likaisia vaatteitani. Kotona kaaduin sänkyyn pariksi tunniksi, ja sitten oli taas lähdettävä tien päälle. Lissun kanssa suuntasin Hämeenlinnaan viettämään kiinalaista uutta vuotta tovereiden kanssa. Ohjelmassa oli ruokaa, pöhköjä Takeshi's Castle -videoita, sekä ensikosketukseni VR-kypärään, kun Topilla ja Helillä oli sellainenkin. VR oli juuri niin vaikuttavaa kuin oli mainostettukin. Jos saisin 3D-mallini jotenkin toimimaan tällaisen kanssa, saattaisin aloittaa scifipelini virtuaalikierroksella avaruusaluksissa ja mitä näitä nyt on. Toki sitten pitäisi olla kaikille pelaajille omat kypärät ja kaikkea. En ole ihan varma, haluanko enemmän ympäristöstä eristävää digitaalista viihdettä elämääni, mutta kai tämä olisi ympäristöä vähemmän kuormittava tapa kokea kaikkea siistiä.
Sunnuntai, 26.1. 2020
Päivän olo: Nuutunut
Reissaamisen jäljiltä voimat ja inspiraatio olivat aika vähissä. Onneksi päivän ohjelmassa oli vain Raudan tien pelaamista. Kaupungin linnoitteita korjattiin, diplomatiaa harjoitettiin ja kansaa kiihotettiin. Kampanja siirtynee viimeiseen vaiheeseensa, koska siinä vaiheessa kun yksi hahmoista on päätynyt kuninkaaksi, kapenee mahdollisuus seikkailemiseen melkoisesti. Ja niin hauskaa kuin Excel-pelaaminen onkin, ehkä se ei kuitenkaan ole sitä, mitä varten tänne tultiin.
Maanantai, 27.1. 2020
Päivän softa: squid
Harkitsin vapaapäivän tai etäpäivän pitämistä, mutta lopulta päädyin kuitenkin töihin tekemään matkalaskuja ja ratkomaan ongelmia. Jotenkin pysyin siinä määrin energisenä, että jaksoin käydä kuntosalilla ennen kotiin jatkamista. Taina oli tekemässä videohaastatteluja, joten minä sulkeuduin makuuhuoneeseen.
Katsoin viimein Game of Thronesin loppuun. Olihan se joo tota. Näen kyllä, mitä tekijät olivat tavoitelleet, mutta osaamista siihen ei oikein tuntunut riittävän. En ole George R. R. Martinin kirjoittamisen suurin fani, mutta kyllä hän hommansa paremmin osaa kuin ne toopet, jotka olivat vastuussa tämän kauden toteuttamisesta. Tärkeät hahmot lähtivät täysin typeriin suuntiin, ja ei näissä suunnissa mitään sinänsä, ne vaan oli useimmiten toteutettu tavoilla, joihin reaktio oli lähinnä "wtf". Ei tässä oikein osattu päättää, tehdäänkö nyt tosi grittyä vaiko eeppistä fantsua. Lopullinen reaktioni oli ehkä enemmän hämmentynyt kuin edes pettynyt.
Tiistai, 28.1. 2020
Päivän diversiteettibingo: Neurodiverssi biseksuaali polyamorinen ei-binäärinen diskordiaani
Sain apatian ravisteltua päältäni muistamalla vanhan kikan: jos kirjoittaminen ei inspaa, voi aina piirtää tai tehdä musiikkia (toki "musiikin tekeminen" minun tapauksessani tarkoittaa hurjan luovaa tilannekohtaisen soittolistan kokoamista mutta!). Iltaan mennessä olin jo saanut peliasioita jotenkin kuosiin ja tuntui siltä, etten ollut enää loukussa tuotosteni kanssa.
Muun puuhastelun ovella vilkaisin loppusaldoni viime vuoden lukuhaasteessa. 35/50, neljälläkymmenellä luetulla kirjalla. Tämän vuoden haasteessa on pari kohtaa, jotka ovat aika kaukana mukavuusalueeltani ja pelkään niiden jäävän toteutumatta. Sen siitä saa kun lukee pääasiassa hömppäscifiä.
Keskiviikko, 29.1. 2020
Päivän hämmennys: Kone, joka ei suostu pingaamaan itseään
Syksyllä tekemästäni virityksestä paljastui toimimattomuus. Ei niin että viritys vielä olisi tuotannossa missään, eikä toimimattomuutta huomannut kukaan muu kuin minä, mutta se oli varsin käsittämätön. Tämä pitäisi varmaan ratkaista suhteellisen pian, koska halu viedä järjestelmä tuotantoon oli kova. Mutta ainakaan tänään en pystynyt kuin kummastelemaan asiaa.
Tänään piti taas kiipeilyttää aloittelijoita. Miken lisäksi seinälle oli selviytynyt myös Roni, sekä Rita robottifirmasta. Kun minä ja Taina olimme ainoat varmistustaitoiset, kiipeäminen oli vähän hidasta, mutta lopulta kaikki saivat kavuta niin paljon kuin pystyivät. Omat suoritukset eivät olleet supersankarillisia: 6b:n liidit eivät vielä enimmäkseen mene puhtaasti.
Torstai, 30.1. 2020
Päivän komento: iptables -t nat -I OUTPUT -d 10.0.11.36 -j DNAT --to-destination 10.10.10.36
Eilinen käsittämättömyys ratkesi ensimmäisellä asialla, jota yön yli pohdittuani päätin yrittää. Muutenkin päivä tuntui melko aikaansaavalta, ja koin taas kummallista oloa nimeltä työtyytyväisyys. Jospa tällä kertaa muistaisin, että en halua muuttua manageriksi parin vuoden tekniikkarupeaman jälkeen.
Kotona nakuttelin hieman Preytä, ja sitten hengasimme käymään tulleen Heikin kanssa. Hän oli ollut visiitillä viereisessä saattokodissa, jossa yhteinen tuttu on hoidossa. Aivokasvain, pirun rankkaa. En ole itse käynyt moikkaamassa osin pelkuruuttani ja osin siksi, etten muutenkaan koe olevani superläheisissä väleissä kyseisen ihmisen kanssa enkä oikein osaisi olla. Jos olisin itse vastaavassa tilanteessa, ei-läheiset vierailijat varmaan lähinnä ärsyttäisivät. Tosin mistä sitä tietää; en ole kokenut, eikä ole suuremmin kiirettäkään.
Perjantai, 31.1. 2020
Päivän kansalaisaloite: Vesi on meidän - kansalaisaloite vesihuollon yksityistämisen estämiseksi.
Välillä tuntuu, että suurin yrityskultturimme ongelma on iso kokoushuoneemme, jonka ilmanvaihto on surkea. Tänään oli seminaaripäivä, mikä tarkoitti kuutta tuntia kokoushuoneessa. 15 minuutin jälkeen olin valmis nukahtamaan. Aiheista monet olivat jopa ihan kiintoisia, mutta ilmaa ei vaan ollut tarpeeksi. Firman virallinen rallienglanti ei varsinaisesti parantanut keskittymistä.
Työpäivän jälkeen oli talossa pitkään olleen ihmisen läksiäiset, mutta en jäänyt niihin kuin hetkeksi. Viikko oli ollut tosi raskas, vaikkakin aika onnistunut, ja kotona halusin vain painua nukkumaan. Jotenkin jaksoin Tainan kanssa valvoa jopa yhdeksään saakka. Se oli varmasti huikea saavutus.