Joulukuu 2019: Ei ihan putkessa
Maanantai, 2.12. 2019
Päivän pettymys: Vain 20 rahaa lainauskorvauksia. Ei kirjailijan elämä lyö leiville. Lainatkaa ahkerammin, te moukat!
Viikonloppu oli ollut aika raskas, mutta jotenkin pääsin silti töihin ajoissa. Päivä koostui palavereista ja erään projektin siirtymisestä aktiivisempaan vaiheeseen. Aivan jees, koska projektia on tähän saakka jarruttanut laitteiston puute.
Kotoona koetimme uudistaa olohuonetta robotti-imuria varten, mutta huonekalut joista pidimme olivat vähän liian suuria pikkuiseen tilaamme. Jos vaan khottaisi nykyisiä nojatuoleja sen verran, että imuria mahtuu niiden alle. Tai ehkä hankkisi kaksi robotti-imuria, joista jälkimmäisen tehtävä on vain pelastaa ensimmäinen kun se jää jumiin.
Tiistai, 3.12. 2019
Päivän mielikuvituspaikka: Deepnest
Projektin aktivointia seuraten kävin noutamassa kellarista laitteen ja käytin päivän konffaamalla sitä mieleisekseni. Siihen kuluikin yllättävän kauan.
Vapaalla olisin voinut tehdä jotain järkevää, mutta sen sijaan pelailin lisää Hollow Knightia. Söpö 2d-tasohyppely jonka pääosassa on hassu ötökkä pienten ötököiden luhistuneessa valtakunnassa on vihdoin avannut minulle sen viehätyksen, joka monilla on Dark Soulsin suuntaan. Hämmästyttävän hyvin suunniteltu melankolinen maailma, paikkojen monimutkaiset yhteydet toisiinsa, oman lähestymistavan valitseminen sekä upea äänimaisema saavat minut gravitoitumaan tätä peliä kohti aina kun muuta ei ole. Auttaa toki sekin, että se pyörii natiivina Macissa eikä tarvitse mitään ulkoista hiirtä tai näyttöä.
Keskiviikko, 4.12. 2019
Päivän jo-oli-aikakin: Poliisi kielsi itsenäisyyspäivän natsimarssin. Varmaan natsit jollain kokoonpanolla koettavat kuitenkin marssia, mutta ehkäpä heidät hajotetaan.
Esteet lakosivat tieltäni kun virittelin robotille uutta keskushermoston, öh, selkäydintä. Reititintä. Nämä anamtomiametaforat eivät ihan toimi, mutta onnksi ideani ja toteutukseni toimivat paremmin. Samalla korjasin viime viikolla ohimennen rikkomani palveluvalvonnan ja korjailin asennusskriptin omituisuuksia.
Viikonloppuna pitäisi olla Turussa larppaamassa, mutta informaatiopimento pelistä vallitsee. Onneksi olen niin kokenut harrastaja, että tarvitsen vain parin minuutin valmistautumisajan ja huivin tai hassun hatun indikoimaan hahmoa.
Torstai, 5.12. 2019
Päivän protokolla: tftp
Käytin etäpäivää ratkomalla lisää hiertäviä ongelmia, ja yhtäkkiä löysinkin keinon skriptata jotain, joka oli aiemmin ollut vain web-klikkailun takana. Loppupäivän sitten laadinkin automaatiosilmukkaa. Välillä käväisin vähän pitkässä ja puuduttavassa palaverissa.
Larpista ei vieläkään tullut infoa. Arvoin, pitäisikö Turkuun lähteä jo tänään, mutta voimia ei oikein ollut. Olo oli innnoton, ja eilen saatu influenssapiikki tuntui jotenkin tukkineen pään. Tämä oli toki odotettavaakin.
Viikonloppu, 6.-8.12. 2019
Ajankohdan ingame-tilanneanalyysi: Vaarallinen
Perjantaiaamuna sain viimein kuittauksen, että viikonlopun larpissa pelaisin eri hahmoa kuin viimeksi. Näin olin toivonutkin, mutta fyysiset valmisteluni olivat täysin alkutekijöissä. Nopeasti väsätyt käyntikortit ja Prismasta ostettu paita saivat nyt riittää valmistautumiseksi, sitten autoon ja Turkuun.
Nukkemestari II oli osaltani epätasainen peli, johtuen juuri huonosta valmistautumisestani. Turkulaiset kaupunkilarpit ovat aina olleet paljon oma-aloitteisuudesta kiinni, ja kun olin luistanut siitä, sain syyttää itseäni jos peli oli tyhjä. Mutta sisältö oli laadukasta ja hahmo toimi. Flunssan oireetkin pysyivät kurissa. Hotellihuone sen sijaan oli vankilamaisen karu ja hahmolle huonosti sopiva, mutta onneksi siellä ei pelattu.
Kotimatkaan lähdettäessä ennestään heikko sää teki sukelluksen vielä huonompaan suuntaan, ja paluu Helsinkiin tapahtui räntäsateessa. Näkyvyys oli surkea, ja olin kolhia autoa liikenteenjakajiin. Loppuvuoden pimeys ilman lunta on kyllä ihan omaa luokkaansa.
Maanantai, 9.12. 2019
Päivän komento: expect
Viikonloppu oli ollut enemmän raskas kuin rentouttava, ja sää jatkui huonona. Vielä kymmenen työpäivää joululomaan. Tai paremminkin, kymmenen aamuherätystä ja kymmenen taivallusta pimeän kaupungin läpi. Työt ovat ihan kivoja, mutta siirtymiset murhaavat.
Kotona koetin eksyä videopelien ja nettivideioden pariin, mutta Karo soitti ja patisti minut kirjoittamaan. 400 sanaa, surkean vähän, mutta enemmän kuin nolla. Jos voisin kirjoittaa koko päivän, saattaisin jopa olla ihan vireessä.
Tiistai, 10.12. 2019
Päivän tuntemus: Ärsyttävä päänsärky
Huolimatta yrityksistäni pyristellä vastaan, täytin taas vuosia. Sentään ikäni on nyt kaunis alkuluku. Muuten päivä oli aivan samanlainen kuin muutkin päivät, paitsi että annoin Tainalle syntymäpäiväni kunniaksi Blades in the Darkin ja toiveen, että hän pelauttaisi sitä. Saa nähdä nyt.
Töissä sentään isona pitämäni projekti osoittautuikin aivan hallittavan kokoiseksi, ja kotona kirjoittaminenkin sujui. Vain 400 sanaa, mutta sen lisäksi paljon kaikenlaista editointia ja sellaista. Käsiksestä tule aika pitkä, kustannustoimittajan saksille löytyy työtä.
Keskiviikko, 11.12. 2019
Päivän käännösongelma: Mitä on suomeksi "spacing"? Eikä siis välilyönnitys tai rytmitys, vaan tyypin paiskaaminen ulos ilmalukosta.
"Mitä te tuolla oikein teette?" kysyi Tokmannin TET-harjoittelijan näköinen pojankloppi minulta raahatessani puhdistettavaa rautaa syvällä kellarissa.
"Rakennetaan robotteja", vastasin, totuudenmukaisesti.
Poitsun silmät laajenivat. "Oikeastiko?"
"Jep."
Jos en muistaisi, miten siistejä juttuja teen työkseni, onneksi ympäristö muistuttaa tästä aina aika ajoin. Tänään melkein koko päivä kului kellarilaboratoriossa uusien robottien parissa. Neljän maissa siirryin kotiin, ja sitten pelautin kahden pelaajan pikkupelin.
Tribunaali oli tarina sotilasoikeudenkäynnistä, kuolemanrangaistuksesta, politikoinnista, luokkatietoisuudesta ja ihmissuhteista. Se oli aivan mahtavaa settiä. Tuntuu siltä, että parhaat roolipelit tapahtuvat suunnittelematta: antaa maailman ja siinä olevien hahmojen kimpoilla toisistaan, ja tuon tuostakin tuloksena syntyy ihan silkkaa kultaa. Ehkä olen vain taitamaton pelinjohtaja kun en saa tällaista toteutettua käskystä, mutta väliäkö hällä, koska hienompaa on yllättyä itse kun näitä käy. (Tai sitten vaan pidän aivan kohtuuttoman paljon juridiikasta; edellinen mieleen tuleva vastaavan reaktion saanut peli käsitteli samoja aiheita.)
Torstai, 12.12. 2019
Päivän tuska: Saisinko jotain rasvaa, joka tehoaa rikkinäiseen ihooni?
Aamusta seikkailin bussisarjalla Viikin jätteenkäsittelylaitokselle ihmettelemään sikäläisten robottien tietotekeniikkaa ja esittämään korjausehdotuksia. Sitten törmäilin kaikenlaisiin teknillis-hallinnollisiin pulmiin kunnes oli aika lähteä kotiin.
Pitkästä aikaa kävin töiden jälkeen boulderilla. Surkeastihan se meni, 6A-tasoisia reittejä pääsin ylös kauhealla ähkimisellä. Kaatopaikan ja boulderin yhdistelmä jätti myös ihon ihan hirveään kuntoon. Kylvin rasvassa ja koetin mennä ajoissa nukkumaan, mutta tulokset olivat laihoja.
Viikonloppu, 13.-15.12. 2019
Ajankohdan väistö: Ei pikkujouluja
Iho oli kertakaikkiaan niin surkeassa kunnossa, että päätin jättää työpaikan pikkujoulut väliin. Niiden sisältö olisi ollut ulkona kylmässä haahuilua ja saunomista, ja kumpikin oli juuri nyt aika ei-toivottavaa. Sen sijaan tein täyden työpäivän ja sitten livahdin kotiin.
Arkistojen kätköistä löytyi ihan oikean lääkärin suositus rasvoille, joita kannattaa käyttää kun tilanne on näin paha. Noudin niitä apteekissa, ja käytin sitten viikonlopun kylpien niissä. Yllättäen ne tuntuivat jopa tehoavan. Zombiemaisuus väheni ja sunnuntai-iltaan mennessä nahka alkoi olla taas vähän niinkuin elämiseen kelpaava.
Kropan hoitamisen ohella tapahtui kiipeilyä ja roolipelaamista. Huolimatta pitkästä tauosta kiipeily tuntui sujuvan ihan kohtalaisesti, ja pitkästä aikaa uskaltauduin kokeilemaan jopa köyteen hyppäämistä. Raudan tiessä eräs pelaajahahmoista julistautui viimein kuninkaaksi, mikä johti välittömästi pelin excelöitymiseen ja hallinnollisen hutun kohoamiseen esiin. Minusta täåmä oli vain hienoa ja hauskaa. Pidän kirjanpitämisestä enemmän on kuin täysin tervettä.
Pelasin myös piitkästä aikaa erän GeoGuessria. 24999/25000 pistettä, ja paikat olivat kuitenkin Missourin lisäksi Japanin maaseudulla, Meksikossa, Argentiinassa ja Pohjois-Norjassa. Mutta karttakohtien arviointisysteemi on johtanut varmaan siihen, että kaikkein typerimmät kohteet jäävät kokonaan pois kierrosta.
Maanantai, 16.12. 2019
Päivän havainto: Jokin täyttää lokilevyä eräällä palvelimella. En vielä tiedä, mikä.
Ahkerasti juoksentelin palaverista toiseeen, ja sivussa otin levynkuvia rakentamistani kummallisuuksista. Sitten nousin junaan ja livahdin Turkuun, kun pieni ikkuna tällaiseen oli. Kirjoitin romaanikäsistä pari tuntia. Eteneminen oli hidasta, muokkasin koko ajan lauseita toisenlaisiksi ja ihmettelin, tulisiko tästä ikinä valmista. Varmaan pisin tekstini ikinä siitä ainakin tulee.
Tiistai, 17.12. 2019
Päivän kitinä: Fiktion kirjoittaminen koneella, jonka näppiksessä on tyyppivika hieman riepoo.
Etäpäivä oli produktiivinen, vaikka se tapahtuikin Turussa. Sitten Karo lähti töihin ja minä hyppäsin junaan. Kun sain matkalla työhommat valmiiksi, siirryin kirjoittamaan.
Olen ollut jumissa samassa kohdassa käsiksessäni varmaan kesästä lähtien. Olen toki kirjoitellut asioita muualle, lisännyt, poistellut ja siirrellyt kohtauksia, mutta varsinainen juoni eie ole edennyt. Tällaista on meno kun on Lawful Pantser ja kirjoittaa taskulamppumenetelmällä. Mutta! Nyt vihdoin keksin, mitä pitää tapahtua seuraavaksi, ja tuloksena päivän kirjoitussaldo oli 1000 sanaa silkkaa juonen etenemistä. Mikä vielä parempaa, tiedän mitä pitää tapahtua seuraavaksi. Loppuratkaisusta ei vielä ole hajuakaan.
Keskiviikko, 18.12. 2019
Päivän instrumentti: Triangeli. On varmaan mahtavaa olla sinfoniaorkesterissa se tyyppi, joka soittaa tätä.
Työpäivän ja salin jälkeen vietin jonkinlaista väärän kuninkaan päivää käymällä klassisen musiikin konsertissa. Ei minulla mitään klassista vastaan ole, sitä vaan ei oikein tule livenä katseltua -- minun keikoillani on yleensä sähkökitaroita ja stagedivingiä, ei viuluja ja kapellimestareita. Mutta Beethovenin 9. oli silti aivan hauska kokea livenä. Parvipaikoiltamme orkesterin takaa kokonaisuusnäkymä oli hauska, vaikka kuoro kuuluikin vähän heikosti.
Kotona Velma näytti meille Expansen neloskauden pari ekaa jaksoa. Niistä löytyi todella surkeaa kiipeilyä. Mikä siinä on että kiljardien budjetilla ei ole varaa heittää tonnia kiipeilykonsulttiin, joka kertoisi miten ihan oikeasti köyden kanssa kiipeillään? Nyt scifijuttujen ihasteleminen katkesi hetkeksi kun pitä pudistella päätä tyhmyyksille. En kyllä muista, että juuri missään TV-sarjassa kukaan olisi ikinä kiipeillyt mitenkään oikean näköisesti.
Torstai, 19.12. 2019
Päivän hankaluus: Bluetoothin henkiin herättäminen varakannettavassa
Lomapäivien tarkistuksessa ilmeni, että minulla oli nollan lomapäivän sijasta jäljellä 7. Tämä tarkoitti, että voisin viettää ihan oikean, kaksi viikkoa kestävän joululoman. Riemu oli suuri.
Iso osa päivästä kului kellarin robottilaboratoriossa rakentamassa uudelleen aiemmin puretun robotin keskushermostoa. Sitten kotona siirsin tarvittavia digitaalisen elämän kappaleita varakoneeellee lomaa varten, ja koetin tarttua pelinkirjoittamiseen. Ei ollut tuotteliaimpia iltojani.
Perjantai, 20.12. 2019
Päivän älyttömyys: Apple lakkasi vuonna 2016 asentamasta koneisiinsa digitaalista ääniulostuloa. Liekö sitten HDMI korvannut tämän tarpeen?
Työpäivä meni enimmäkseen audiovisuaalisten ongelmien parissa. Samalla kävin viemässä varsinaisen työkoneen huoltoon ja varauduin selviämään pari viikkoa ilman sitä. Onneksi nämä pari viikkoa ovat käytännössä joululomaa.
Neljän aikoihin robottifirma hiljeni katsomaan joulun sanomaa, tai siis Die Hardia. Yllättäen elokuva toimii edelleen, tosin juomapeliversio siitä oli hieman liian vaativa minulle.
Kun leffa oli ohi, merkitsin itseni poissaolevaksi ja siirryin kotiin viettämään mahtavaa 17 päivän joululomaa. Tässähän ehtisi melkein rentoutua. En ole oikeasti pitänyt pitkää lomaa sitten heinäkuun, ja syksy on ollut kohtalaisen raskas. Vaan ehkä silti tällä kertaa väistän stressin hellittämisestä aiheutuvan flunssan, ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen.
Viikonloppu, 21.-22.12. 2019
Ajankohdan paikka ja aika: Caracas, Venezuela, 1938
Lauantaina kiipeiltiin ja katsottiin Expansea, jossa oli lisää huonoa kiipeilyä. Sunnuntaina pelattiin tämän vuoden viimeinen Xibalba-sessio. Se oli ollut tuskallisen vaikea kirjoittaa, ja viimeiset palaset hakkasin paikalleen vasta pelipäivän aamuna. Mutta peli sentään sujui melkoisen jouhevasti, vaikka hetkittäin tekikin mieli heittää dekkarointia bensaräjähdyksellä.
Jouluaatonaatto, 23.12. 2019
Päivän pakotettu hyödyllisyys: Tämänhetkisellä koneellani en pysty pelaamaan, joten minun on pakko kirjoittaa roolipelejä tai romaanikäsikirjoitusta.
Loman kunniaksi nukuin vaikka miten pitkään. Kirjoittelin eilisen pelikuvauksen valmiiksi, ja kävin ulkona vain syömässä sekä vierailemassa sukellusliikkeessä.
Romaanikäsis eteni ihan hitusen, mutta valtaosa päivästä kului pakkaamiseen. Mukana on neljän seikkailuharrastuksen roinat, mutta koska yksikään niistä ei ole luolailu, kamaralli on aivan kevyttä.
Jouluaatto, 24.12. 2019
Päivän jouluvisailukysymyksen bonuskysymys: Miksi jouluvisailussa kysytään Denise Richardsin Bond-leffassa näyttelemästä hahmosta?
Tartuin aamusta kirjoittamiseen. 1527 sanaa myöhemmin minun oli lopetettava ja lähedettävä Tainan vanhempien luo jouluaterialle. Inspiraatio olisi ollut vielä työstää tekstiä, mutta pakko oli olla edes vähän sosiaalinen.
Kotiin palattuani oli liian myöhäistä enää tehdä kirjoitustöitä, joten koetin olla järkevä ja mennä varhain nukkumaan huomista lähtöä silmälläpitäen. Voitte arvata, sainko unta ennen puoltayötä.
Joulupäivä, 25.12. 2019
Päivän satunnaiskohtaaminen: Miira on näköjään ottanut äkkilähdön Kanarialle, ja on samassa koneessa kanssamme
Neljän tunnin yöunella kuuden tunnin lento on silkkaa piinaa. Sentään tänä vuonna joululomamatkassamme on kummallisia porhoilun piirteitä: olemme jossain karjavaunu-plus -luokassa, jossa jalkatilaa on vähän enemmän ja ateriakin on ilmainen. Siitä huolimatta huomaan toivovani lento-onnettomuutta kahden ekan tunnin jälkeen.
Gran Canarialla sää on pilvinen mutta kirkas. Moottoritien vierellä joku on sommitellut valkeista kivistä ruskealle nurmikolle tekstin "SOS Planet", ja osuu minua taitavasti sydämeen. Mikä ihme antaa minulle muka oikeuden lentää tänne joka vuosi? Koneessa lukenut "Certified Carbon Neutral" tuntuu kolkolta vitsiltä.
Hotellimme on niinikään eopätavallisen hieno, ei tavanomaista kurjuusmurjuamme. Huoneemme parvekkeella on poreallas, mutta vaikea on kuvitella, että sitä kukaan käyttää yli kerran viikossa. Olemme kumpikin liian väsyneitä tekemään tänään mitään reipasta, joten päätämme kokeilla hotellin kylpylää kun sekin hintaan kuuluu. Kylpylästä pitää varata erikseen vuoro, teemme näin ... ja tuloksena saamme koko kylpyläosaston itsellemme tunniksi. Tässä ei ole mitään järkeä. Onhan kylpylässä kyllä hauska riehua kun ei tarvitse käyttäytyä yhtään säädyllisesti, mutta oikeasti, pitävätkö nämä tätä valtavaa vesimäärää olemassa vain pariskunnille muutamaksi tunniksi per päivä?
Pitänee taas pistää joku tonni puiden istuttamiseen tämän reissun jälkeen.
Tapaninpäivä, 26.12. 2019
Päivän kummastelu: Miksi nenäni vuotaa kiipeilykalliolla? Olenko allerginen laavakivelle?
Sääennuste on luvannut tälle päivälle +25, mutta vilkaisu ulos parvekkeelta paljastaa tämän valheeksi. Pilvistä ja korkeintaan +20 - eli täydellinen sää kiivetä siis. Syömme ison hotelliaamiaisen, ja pakkaamme kalliokiivintäkamat autoon. Sitten kruisaamme kapeita ja oksettavia vuoristoteitä pitkin saaren sydämeen, La Sorrueda -nmiseen kiipeilykohteeseen. Parkkeeraamme auton kuivan kanjonin pohjan tuntumassa olevalle parkkipaikalle, ja kävelemme kiipeilyreittien alkuun.
Kiipeilyreittejä on paljon, ja vaikka taitomme eivät päätä huimaakaan, pääsemme silti ylös kuutta seinää. Sormet eivät taas ollenkaan ole kotonaan karhealla kivellä, mutta kun niitä väkisin runnoo eikä välitä kivusta, saa jotain aikaankin.
Kun liha ei enää jaksa, lähdemme takaisin vuoristoteille etsimään pelastettujen krokotiilien eläintarhaa, jonka pitäisi olla lähiseudulla. Jo ajaessakin tulee paha olo, ja saapuessamme paikalle krokotiilipuisto onkin juuri mennyt kiinni. Niinpä vaihdamme eläinkiinnostuksemme Maspalomasin papukaijoihin. Tänä vuonna olemme paikalla juuri oikeaan aikaan: kauluskaijaset lentelevät ympärillämme ja istuksivat puiden oksilla. Niillä on käytössään kokonainen oma suljettu puistoalue. Luultavasti sen on tarkoitus olla jonkun hylätyn hotellin vanha piha, mutta papukaijojen valtakunnaksi se on nyt muuttunut.
Perjantai, 27.12. 2019
Päivän tarvike: Valjaat, joissa on liukasta muovia oleva takapuolisuoja
Eilinen nenän vuotaminen on yöllä ja aamulla muuttunut kauttaaltaan tukkoiseksi ja päänsärkyiseksi oloksi. Sängystä ylös nouseminen on vaikeaa, eikä aamiainen oikein maistu. Tuntuu siltä, että haluaisin jättää päivälle kaavaillun seikkailupuuhan väliin, mutta Taina syöttää minulle ibuprofeenia ja ylipuhuu mukaan. Niinpä puoli kymmeneltä kohtaamme Telden Decathlonin parkkipaikalla joukon multikansallisia turisteja ja kaksi paikallisopasta.
Pian olemme pakettiautolla krusanneet tuhat metriä ylemmäs. Pysähdymme yksityistielle, omavaraisen tilan pihaa, jossa aletaan vetää päälle märkäpukuja ja valjaita. Sitten mennään polkua pitkin pusikkoon, jossa vastaan tulee vuolaasti virtaava puro.
Päivän ohjelma on siis kanjonointia. Olen kuvitellut sen olevan vähän niinkuin märkää luolailua paitsi pinnalle, mikä on tavallaan tottakin, muttei oikeasti sinne päinkään. Puro on vauhdila virtaava viidakkovirta, ja kahlaamme sitä alaspäin vain nilkkojamme myöten vedessä. Seinät ovat kasvillisuutta, eivät kiveä, ainakin aluksi. Sitten pohja muuttuu liukkaaksi kiveksi, ja etenemistapa vaihtuu scramblauksesta persliu'uksi.
Tusinan hengen joukostamme ehkä puolet ovat ekaa kertaa kanjonissa, ja minä kuulun tähän puolikkaaseen; Taina on puuhannut tätä jo kesällä Chamonixissa. Sittenkin luolaosaaminen toimii täällä varsin hyvin. Poikkarilinjia pitkin kuljetaan lehmänhännällä, ja laskeutumiset vesiputouksissa tapahtuvat kasilla. Minä ja Taina näytämme olevan ainoat täällä, joilla on ollut älliä ottaa mukaan neopreenisukat; niiden ansiosta minulla ei ole lainkaan kylmä. Tainalla on, koska hänen märkäpukunsa oli jo lähdössä kostea.
Kanjonointi on hilpeää touhua, tosin ryhmämme on niin suuri, ettei se liiku kovin nopeasti. Porukassa on neljä hollantilaista, pari brittiä, pari venäläistä ja muutama, joiden kansallisuudesta en pääse selville. Puolentoista tunnin jälkeen viidakkoseinät vaihtuvat jylhiin kiviseiniin. Laavakivi näyttää ja tuntuu aivan erilaiselta kuin tuttu kalkkikivi.
Koko reitti on ehkä kahden ja puolen tunnin mittainen, mutta takaisin autolle nouseminen vie tunnin. Maisemat ovat hulppeat, ja puron sekä sen kaltaisten ansiosta tämä osa saaren sisämaata on todella vehreä. Puro syntyy, kun Atlantin tuulen puhaltama kostea ilma kohtaa vuoren, huokoinen laavakivi nielee veden, joka sitten valuu alempana ulos. Makeeta. Vähemmän makeeta on kuulla, että normaalisti talvisin ihmisiä ei viedä tähän kanjoniin vaan johonkin toiseen, mutta nyt se ei ole mahdollista, koska kolmen sateettoman talven jälkeen toinen kanjoni on täysin vailla vettä. Oppaamme elävät ilmastonmuutoksen todellisuutta.
Lauantai, 28.12. 2019
Päivän kulkuväline: Citroen Cactus; kaikissa muissa suhteissa huono auto, mutta halvoista vuokra-autoista se on ainoa, joka mitenkään selviää surkeilla maastoteillä
Kipeä olo on palannut. Tainalla on suunnistustapahtuma saaren keskiosissa, ja lähden mukaan arvellen, että voin lukea samalla kun Taina pinkoo pitkin mäkiä. Seutu on huiman näköistä, ja lukemisen sijasta lähden kävelylenkille, mutta kymmenessä minuutissa olo käy niin heikoksi, että palaan puiden varjoon lueskelemaan. Nyt ei mene hyvin. Sentään olo ei ole niin superhuono, että lukeminenkin olisi piinaa.
Suunnistuksen jälkeen käymme vilkaisemassa saaren korkeinta kohtaa, sen lähelle kun pääsee autolla. Muutaman sadan metrin kävely vie meidät 1949 metrissä olevalle näköalapaikalle, Pico de las Nievesille. Sieltä näkyy mm. viimevuotinen kivikohteemme Roque Nublo, sekä Teneriffan Teide. Se ei myöskään ole aivan tarkalleen korkein kohta: viereinen Morro de la Agujereada on parikymmentä metriä korkeampi. Sen päälle voisi kenties olla mahdollista kiivetä, mutta se vaatisi köysiä ja kiipeilytossuja, ja kunto on liian huono lähteä sokkona yrittämään.
Kauniit vuoret ovat hetkeksi ajaneet flunssaisen olon pois, mutta mutkateillä Puerto Ricoon se palaa. Hotelliin päästessämme olen aivan raata. Huominen saa olla vapaapäivä.
Sunnuntai, 29.12. 2019
Päivän eläin: KAKADU!
Kurkkukipu ja yleinen paha olo saa viettämään vapaapäivää. Voisin kirjoittaa romaanikäsistä, mutta sen sijaan vain luen mukanani olevia kirjoja ja otan lunkisti. Niin kauan kun en liiku, ei olo ole hullumpi.
Koska pelkkä hotellissa völlääminen tuntuisi vähän tyhmältä, lähdemme iltapäivästä käymään Cocodrilo Parkissa uudemman kerran. Nyt olemme mestoilla ajoissa, eikä meitä ajeta pois. Puisto pitää sisällään kauhean määrän pelastettuja eläimiä, pääasiassa krokotiileja. En käsitä alkuunkaan, miten täällä voi olla suunnilleen 30 pelastettua krokotiilia - mistä ne oikein on pelastettu, ja miten? Sentään niillä näyttää olevan kohtalaisen mukavat oltavat erilaisissa aitauksissa. Yleisöesityksenä ne ruokitaan, ja kuten pedon varmaan kuuluukin, ne joutuvat näkemään vähän vaivaa ruokansa eteen. Puisto soittaa Jurassic Parkin teemamusiikkia samalla kun matelijoille syötetään raakoja lihakimpaleita. Skenaario on täydellinen verenhimoisten hirviöiden pakenemiselle.
Mutta krokot ovat lopulta aika säyseitä, eivätkä syö hoitajiaan tai yleisöä, vaikka pelottavai ne kyllä ovat. Seuraava esitys näyttää olevan "bird interaction", ja päädymme katsomaan sitäkin. Yleisö paimennetaan penkeille valtavassa häkissä, ja sitten kaikki puiston linnut tuodaan sisään samaan häkkiin. Tirpat ovat aivan ällistyttävän tottuneita ihmisiin ja ovat aivan muina siivekkäinä yleisön joukossa. Niitä on valtavasti. Suuret haikarat tepastelevat ympäriinsä, keltapääamatsonit ja harmaapapukaijat lentelevät ympäriinsä, ja värikkäät arat karjuvat meille kuin sulkeiskersantit - ihan oikeasti niiden käytös vaikuttaa tarkalleen siltä, että ne kokevat tehtäväkseen komentaa ihmisiä pysymään penkeillään.
Lintushow on mahtava. Eivät tirpat mitään temppuja tee, ne vain syövät ruokiaan ja käyvät nokkimassa ihmisten kengännauhoja. Aivan parhaana asiana ikinä jostain pöllähtää paikalle kaksi vaaleanpunaista arokakadua, joista toinen tulee istumaan laukkuni hihnalle ja nokkii sormeani. En ole koskaan ollut näin lähellä kakadua - hitto, en varmaan ole ikinä edes nähnyt sellaista livenä, Kakadut ovat kertakaikkisen parhaita emmekä tahtoisi lähteä pois niiden luota lainkaan.
Maanantai, 30.12. 2019
Päivän romaanin alku: Luolasukeltaja joutuu maanjäristykseen. Ei minun romaanini, vaan Daniel Suarezin Delta-V:n
Olen edelleen kipeä, joten käytän päivän lukemalla ja kirjoittamalla, sillä aikaa kun Taina juoksee suunnistamassa. Saan puolitoistatuhatta sanaa romaanikäsikirjoitusta tehtyä, ja loppu alkaa jo häämöttää.
Vaikka kirjoittaminen on tervetullutta, olisin mieluummin ulkona, snorklaamassa, sukeltamassa tai kiipeilemässä. On ihan tyhmää tulla tänne asti vain potemaan jotain flunssaa.
Tiistai, 31.12. 2019
Päivän eläin: Jonkinlainen tokko, joka yrmynä katseli kivien välistä sukeltajia
Amadores Beachilla vesi on viileää mutta kirkasta, ja kaloja näyttäisi olevan enemmän kuin aiemmin - eikä niitä ennenkään ollut ihan vähän. Oloni ei vieläkään ole superhyvä, mutta snorklaaminen on niin kevyttä touhua, että sitä en tosiaan aio jättää väliin jonkun flunssan takia. Kellin vedessä ja ihailen hienoja kaloja, kuten monesti aiemminkin.
Puerto Moganissa koetamme päästä sukellusveneajelulle, mutta päivän pari viimeistä ajelua on peruttu "kun ei niihin kukaan kuitenkaan tulisi". Tietenkään tätä tietoa ei julkisteta missään, ei edes yksinkertaisella lapulla sukellusveneen laiturissa. Muutenkin Espanja on taas niin kovin espanjalainen: ruokalistojen hinnat eivät pidä paikkaansa, aikataulut ovat mitä helvettiä sattuu, ja jopa uudenvuodenilotulitukset ovat myöhässä. Tämä maa on niin ärsyttävä, miksi aina tulen tänne?
Mutta paukkujen myöhästely ei riitä viivyttämään vuoden vaihtumista. Tiedän sanoneeni tämän aiemminkin, mutta hyvästi 2019, en jää kaipaamaan.